Kuin kaksi marjaa

Seuraa kuvakollaasi häiritsevistä yhdennäköisyyksistä, joita olen jo vuosien ajan yrittänyt todistella muille ihmisille!

Winona Ryder ja Keira Knightley. Tämän oli ilmeisesti joku muukin huomannut.

Ja toisaalta... Natalie Portman ja Keira Knightley.

Michelle Williams ja Carey Mulligan.

Katy Perry ja Zooey Deschanel. (Pakko olla sukua.)

Replay: viime vuoden parhaita 1

Tänä viikonloppuna olen päässyt toteuttamaan pitkäaikaista haavettani katsoa uudestaan viime vuoden parhaita elokuvia. Perjantaina vietin henkisesti varsinaista rypemispäivää, jonka kunniaksi vuokrasin viime vuoden surullisimmat elokuvat, Ole luonani aina ja Melancholian.

Ole luonani aina (Never Let Me Go) (2011)

Viimeksi olen näemmä kirjoittanut tästä leffasta aika vähän, koska se mielestäni toimi parhaiten kun en katsomaan ryhtyessäni tiennyt siitä oikein mitään. Nyt seuraa juonireferaatti (eli spoilereita).

Kathy (Carey Mulligan), Tommy (Andrew Garfield) ja Ruth (Keira Knightley), joiden ympärille tarina keskittyy, käyvät Hailshamin sisäoppilaitosta. Alkuun laitos vaikuttaa ihan tavalliselta koululta, joskin oppilaille mystisesti painotetaan heidän olevan "erityisiä". Kun kouluun saapuu uusi opettaja, oppilaiden elämä mullistuu. Opettaja päätyy vallankumoukselliseen ratkaisuun kertoa oppilaille mitä oikein on tekeillä. He ovat klooneja (joskaan sanaa klooni ei elokuvassa käytetä kertaakaan), jotka on luotu vain luovuttamaan elimiä sairaille ihmisille. Eliniänodote on elokuvan vaihtoehtotodellisuudessa ylittänyt 100 vuotta jo 1960-luvulla.

Tommy ja Ruth lyöttäytyvät kimppaan jo lapsina ja suhde jatkuu aina siihen saakka kunnes heidän luovutuksensa alkavat ja sen myötä tiensä eroavat. Taustalla häälyy Kathyn rakkaus Tommyyn ja idea siitä, että Ruth on jotenkin tullut tämän tosirakkauden tielle nappaamalla Tommyn. (Ihmettelin jo ensimmäisellä kerralla ja ihmettelen nytkin tätä ajatusta. Jos kerran kahden ihmisen välillä on tosirakkautta, miksi toinen heistä ajautuu, siis nimenomaan ajautuu, lähes elämänmittaiseen suhteeseen jonkun toisen kanssa? Miten hän voi antaa sen tapahtua? Ja jos rakkautta kerran koko ajan oli, miksi Tommy antaa Ruthin lopulta ottaa yksin syyn niskoilleen Tommyn "viemisestä"?)

Kolmikko siis kasvaa aikuisiksi yhdessä. Kathy on aina kolmas pyörä. Heidän tultuaan tiettyyn ikään heidän tiensä eroavat. Tommysta ja Ruthista tulee luovuttajia. Kathy ryhtyy "hoitajaksi", joka tukee elintenluovutuksen aloittaneita klooneja matkalla kohti kuolemaa. Kathy on empaattinen ja työssään hyvä. Kun hän sattumalta vuosien päästä näkee Ruthin tiedot "sairaalan" tietokoneella, kolmikko löytää toisensa uudelleen. Myös Kathy ja Tommy saavat uuden mahdollisuuden. Koskaan ei ole liian myöhäistä!

Olin ensimmäisellä kerralla todella vaikuttunut tästä elokuvasta. Sen jälkeen luin kirjan ja olin siitäkin vaikuttunut. Varmaankin olen tässä melkein vuoden aikana rakentanut kirjasta ja elokuvasta mielessäni kokonaisuuden, joka on suurempi kuin kumpikaan yksin, sillä nyt elokuvan katsominen oli huomattavasti laimeampi kokemus kuin viimeksi. Ei sitä nyt ihan pettymykseksi voi sanoa, mutta kuitenkin. Elokuva on todella vähäeleinen ja jättää monia kysymyksiä leijumaan. Se suuri rakkaustarina joka Tommyn ja Kathyn välillä vuosikaudet väreilee ei välity elokuvasta niin kuin pitäisi. Suoraan sanoen en edes pidä Tommysta, joka vaikuttaa olevan täysin naisten vietävissä, enkä niin ollen voi ymmärtää Kathyn hahmoa täysin. Paras kohtaus on elokuvan loppu, jossa Kathy pohtii, eroaako kloonien elämä lopultakaan niin paljon niiden ihmisten elämästä, joita pelastamaan heidät on luotu. Tuntuuko kenestäkään koskaan siltä, että aikaa on tarpeeksi?

Melancholia (Lisämateriaali) (2011)

Kaikesta huolimatta Ole luonani aina onnistui tyydyttämään rypemistarpeeni siinä määrin, etten jaksanut katsoa Melancholiaa. Sen sijaan katsoin Häähullut (Bridezillas), joka ei ole millään lailla masentava ohjelma, vaikka onkin surullinen kuva nykyajan kaikkimullehetinyt-mentaliteetista. Tulin kuitenkin katsoneeksi kaikki Melancholia-dvd:n ekstrat, joita innolla odotin. Täytyy sanoa, että äärimmäisen kiehtovasta ja moniulotteisesta symboliikastaan huolimatta en pitänyt Melancholiaa erityisen monitulkintaisena elokuvana. Katsottuani ekstrat alkoi minusta kuitenkin tuntua siltä, että elokuvan tekijät olivat tehneet eri elokuvan kuin se, jonka olen nähnyt. Täytyy ehdottomasti katsoa leffa uudestaan, pian.

Love And Other Drugs (2010)

Tarjosin avomiehelleni muutamaa vaihtoa illan elokuvaksi (Jane Eyre, Roskisprinssi, Elämäni ilman minua) ja hän valitsi tämän. Vuosi ei ollut muuttanut elokuvaa miksikään, vaan se oli aivan yhtä ihana kuin ensimmäisellä kerralla! Avomieheni tosin kehtasi huokailla, ilmeillä, pyöritellä silmiään, nauraa (herkissä kohdissa!) ja kritisoida Anne Hathawayta niin että melkein kyseenalaistin parisuhteemme! Mutta miehet ovat tunnetusti Marsista.

Leffa kertoo lääke-edustaja Jamiesta (ihana Jake Gyllenhaal), joka on pahimman luokan pelimies, kunnes tapaa Parkinsonin tautia sairastavan Maggien (Hathaway). Koska Maggie ei halua parisuhdetta vaan silkkaa seksiä, Jamiessa herää tietenkin väistämätön pakko saada hänet omakseen. Kun hän sitten onnistuu, alkaa taistelu parantumatonta sairautta vastaan ja lopulta yritys hyväksyä se.

Kuten dvd:n takakannessakin (tai kannessa) todetaan, Anne Hathaway on todellakin tämän elokuvan sydän! Missään muussa elokuvassa Hathaway ei ole ollut näin kuuma, näin paljon alasti ja näin haavoittuvaisen kaunis. Ystäväni joka vastikään katsoi leffan ensi kertaa ihmetteli, kuinka kukaan voisi olla rakastumatta Hathawayhin tätä elokuvaa katsoessaan. Niinpä! Mutta meiltä löytyy tämänkin säännön vahvistava poikkeus.

Teemakarkkeja!

Scifihaaste 1/12

Nuorille suunnattu science fiction

Ally Condie: Tarkoitettu (2011)

No vihdoinkin sain tämän kirjan loppuun! Hidastelu ei suinkaan johtunut siitä että se olisi ollut tylsä, vaan päin vastoin tämä kirja oli juuri sellainen, joka sai sydämeni särkemään sen vuoksi etten pystynyt lukemaan sitä yhdeltä istumalta. Olen ollut superkiireinen, ahdistunut, väsynyt ja kykenemätön nukkumaan ja sen vuoksi myös kykenemätön saamaan mitään järkevää aikaiseksi hereillä ollessani. Huono tammikuu kulttuurin kannalta, mutta ehkä tämä tästä vielä lähtee.

Olen monesti täällä julistanut inhoani scifiä kohtaan ja kun huomasin, että tämä haaste oli suosittu kirjallisuusblogeissa, päätin tarttua scifiä sarvista ja kohdata sen. (Ja asiaan vaikutti sekin, että tämä ensimmäisen haastekohdan ehdon täyttävä kirja oli minulla silloin jo kesken.) Tosiasia on, että tykkään scifissä monesta asiasta. Pidän siitä tavasta, jolla scifi yleensä kuvailee minulle täysin tuntemattoman yhteiskunnan, jossa oman maailmani asioita on käännetty päälaelleen tai jalostettu, korostettu, viety pitkälle.

Viime vuonna luin ainakin kolme scifi-kirjaa, mikä on varmasti enemmän kuin minään aiempana vuonna. Ne olivat Mary E. Pearsonin Kuka on Jenna Fox?, Stephenie Meyerin Vieras ja Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Kaksi ensimmäistä edustavat alalajia jota kutsun mielelläni "tyttöscifiksi". (Pääosassa on tyttö ja keskiössä ovat tunteet ja taistelu rakkaudesta.) Etenkin Vieras oli mielestäni viihdyttävä, mutta tapahtumaköyhä ja "scifiä" käytettiin vain lavasteena suuren rakkaustarinan taustalla. Ole luonani aina puolestaan edustaa pehmeää scifiä, jossa fiktiivisen maailman reunaehtojen kuvailemiseen ei keskitytä kovin tarkasti, vaan pääosassa ovat juoni ja henkilöhahmojen kohtalo. Se oli mahtava! Rakastin sitä. Pehmeä scifi ja "tyttöscifi" ovat siis selvästi minun juttujani. Näin ollen voin luopua käsityksestäni, että inhoaisin scifiä ja keskittyä scifiin, joka on vähemmän scifiä kuin tavallisesti scifiksi määritelty. (Huom. Ole luonani aina ei ole kirjastossa scifi-osastolla.)

Tarkoitettu aloittaa nuorille suunnatun trilogian, joka kertoo Cassia Reyesista. Cassia elää uudessa uljaassa Yhteiskunnassa, jossa kaikki on tarkoin säänneltyä ja perustuu todennäköisyyksiin. Jokaisen asukkaan ruoka-annos on tälle henkilökohtaisesti suunniteltu niin, että asukas saa ihanteellisen määrän kaloreita ja ravintoaineita joita tarvitsee. Annokset toimitetaan valmiina kotiin. "Viallisten" ihmisten määrä on karsiutunut hyvin pieneksi, sillä lisääntymistä valvotaan määräämällä jokaiselle avioliittoa haluavalle optimaalinen pari. 30 ikävuoden jälkeen kukaan ei enää saa hankkia lapsia ja lasten hankkiminen on sallittua vain aviopareille. Reiluuden nimissä naimattomaksi jättäytyminen on kuitenkin sallittua. Parinmuodostusjärjestelmän ja hyvin valvotun ravitsemuksen sekä turvallisuuden valvonnan (Yhteiskunnassa ei saa juosta muualla kuin dataradalla, henkilöautoja ei ole eikä tupakkaa tai alkoholia tunneta - niin kuin ei piirakkaakaan muualla kuin vanhusten viimeisessä sijoituspaikassa) ansiosta Yhteiskunta on onnistunut hävittämään maailmasta melkein kaikki sairaudet. Ihmiset elävät pitkän ja onnellisen elämän. Kaikki ihmiset kuolevat saman ikäisinä, täytettyään 80 vuotta.

"Entisaikojen yhteiskunnissa vanhukset sairastuivat kauheisiin sairauksiin kuten masennukseen, koska heistä tuntui, ettei heitä enää tarvittu. --- Me emme kykene torjumaan vanhenemiseen liittyvää alennustilaa ihmisen eläessä pitkälle yli 80-vuotiaaksi."

Mutta ei huolta, sillä ennen kuolemaa jokaiselta otetaan dna-näyte ja Yhteiskunnan asukkaat ovat yksimielisesti siinä uskossa, että ennemmin tai myöhemmin keksitään keino herättää kuolleet henkiin.

Joskus Yhteiskunnan alkuaikoina perustettiin myös satakomitea, joka valitsi säilytettäviksi sata laulua, sata runoa, sata historianluentoa jne. Aikana ennen Yhteiskuntaa kulttuuri sai rehottaa vapaana ja lopulta tarjontaa oli niin paljon, ettei mitään osattu arvostaa. Tavallaan osuva kuvaus yhteiskunnastamme. Kirjan maailmassa runous on vaarallista, samoin kirjoittaminen, ja juuri siksi niillä on suuri merkitys Cassian kapinoinnissa. 80-vuotiaana kuoleva isoisä jättää Cassialle perinnöksi runon, jota on piilotellut satakomitean ajoista lähtien. Dylan Thomasin runon, joka kehottaa: "Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla".

Kirjan Yhteiskunta on mielestäni äärimmäisen kiehtova, eikä se suinkaan ole yksiselitteisesti dystopia. Melkein kaikessa Yhteiskunnan toiminnassa on järkeä. Ongelmia syntyy vasta kun tyttöscifille tyypillinen järjen vastakohta nimeltä tunne astuu kuvaan.

Cassian täyttäessä 17 vuotta Yhteiskunta esittelee hänelle hänen tulevan puolisonsa. Yleensä puolisot ovat toisilleen ennestään tuntemattomia ja kotoisin eri puolilta Yhteiskuntaa. Kaikkien suureksi hämmästykseksi Cassian pariksi osoitetaan kuitenkin hänen paras ystävänsä Xander. Vau mikä mäihä! Mutta tyttöscifi ei olisi tyttöscifiä jos tämä riittäisi.

Myöhemmin Cassian tutkiessa puolisostaan kertovaa mikrokorttia näyttöpäätteelle ilmestyvätkin toisen pojan kasvot. Nekin ovat Cassialle tutut, naapurin pojan Ky Markhamin kasvot. Viranomaiset vakuuttavat että kyseessä on pelkkä virhe eikä ole syytä hätääntyä. Koska Ky on luokiteltu "poikkeavaksi" (jonkin hänen isänsä tekemän rikoksen vuoksi), hän ei saa koskaan solmia liittoa.

Trilogian ensimmäinen osa keskittyy hienosti esittelemään maailmansa ja sen henkilöhahmot. Cassia ja Ky rakastuvat (vaikka mielestäni on ihme että tällainen sana edes on Yhteiskunnassa olemassa enää) ja päättävät etteivät aio "kulkea sovinnolla". Kirjan loppu ennakoi jatko-osien olevan luultavasti tapahtumarikkaampia ja scifistisempiä, mikä vähän jännittää minua. Mutta kyllä, tämän näytön perusteella olen ehdottomasti kiinnostunut!

Scifihaaste

Haasteessa luetaan yksi kirja jokaisesta ao. kategoriasta. Tavoiteltava tahti lienee kirja kuukaudessa. 

1. Nuorille suunnattu science fiction:
Ally Condie: Tarkoitettu

2. Aikuisten science fiction:
Ian McDonald: Kivi-paperi-sakset

3. Hugo-voittaja
Vonda N. McIntyre: Unikäärme 

4. Science fiction -klassikko - julkaistu -1950:
H. G. Wells: Maailmojen sota

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992

6. Steampunk

7. Robotit / kyborgit / androidit

8. Avaruusalukset / alienit

9. Aikamatkustus / vaihtoehtohistoria / rinnakkaismaailmat
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo 

10. Apokalyptinen / dystopia / utopia:
Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa

11. Kyberpunk

12. Hullu tiedemies / geneettiset kokeilut / ympäristökatastrofit

Kulttuurivuosi 2011 pakettiin

No, koska kukaan ei kiikuttanut haastetta ovelleni, kävin itse hakemassa sen Järjellä ja tunteella -blogista. Koska en ole vain lukutoukka vaan sanoisinko kulttuuriperhonen, yhteenvetoa viime vuoden leffoista löytyy alempaa.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haaste

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

Lionel Shriver: Jonnekin pois

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

Isabel Abedi: Lucian ja Rebecca James: Ystävä hyvä.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?

Stephenie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä (ja jätin kesken Muriel Barberyn Siilin eleganssin).

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

Lionel Shriver: Jonnekin pois

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. (No, olen kyllä melko laiska lukemaan blogeja ja tämä kirjahan on julkaistu jo kuusi vuotta sitten, joten kaikki ovat tietenkin ehtineet lukea sen jo ennen viime vuotta. Kuitenkin olisin odottanut enemmän blogimerkintöjä kirjastakin kun elokuva viime vuonna ilmestyi.)

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

Ilmeisesti odotukseni eivät olleen kovin korkealla, koska en suoranaisesti pettynyt mihinkään, enkä muista kovin monen kirjan lukemista odottaneeni henkeä pidätellen. Täytyy siis sanoa, että Sookie Stackhouse -sarja (Veren voima, Verenjanoa Dallasissa ja Kylmäveristen klubi) tuotti jonkinasteisen pettymyksen, koska oletin että se olisi juuri sellainen, joka koukuttaisi minut alta aikayksikön.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?

Lionel Shriverin Jonnekin pois. Sen avulla osaisin arvostaa saartani.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

Natascha Kampusch: 3096 päivää.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

Ehkäpä tähän oletetaan vastaukseksi suomalaista kirjaa, mutta sadan vuoden päästä voisi Kazuo Ishiguron Ole luonani aina herättää eniten ajatuksia.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

Melkeinpä kaikista viime vuonna lukemistani elokuviksi taipuvista kirjoista on tehty elokuva, joten täytyy kaivaa hömppäkortti esiin ja sanoa Cecelia Ahernin Mitä huominen tuo tullessaan. Siitä tulisi nykyaikaistettu Kotiopettajattaren romaani, joka oli suosikkielokuviani pienenä romantikkona.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (ja haluan korostaa, että jälkimaun jätti nimenomaan kirja, ei sen käsittelemä aihe).

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

W. Somerset Maugham: Näyttelijätär ja David Nicholls: Sinä päivänä.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

Shauna Reid: Dieettityön huimat seikkailut, koska se käsittelee ja on bloggaamista. Samalla se on hullun hauska ja mieletön sankaritarina.

Leffaholistin katsaus vuoteen 2011

(Tämän samalla logiikalla toimivan haasteen kävin noutamassa Leffanurkasta.)

1. Minkä katsomasi elokuvan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi katsonut sitä?

Roskisprinssi ja Love And Other Drugs.

2. Mitä elokuvaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole katsonut paljoa elokuvia, mutta kaipaisi leffaelämyksiä?

Chloe ja Exam.

3. Mikä elokuva sinun teki mieli jättää kesken?

The Tree of Life ja Dogtooth.

4. Mikä elokuva sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?  

Vuosi elämästä, Toinen nainen ja Ole luonani aina, muutaman mainitakseni (vollotan aina kun siihen on tilaisuus).

5. Minkä elokuvan katsomista odotit ennakkoon eniten?

Roskisprinssi (katsoin sen kaksi kertaa leffassa!) ja Twilight - Aamunkoi: osa 1.

6. Mikä kovasti pitämäsi elokuva sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

Ole luonani aina - blogeissa kyllä noteerattiin, mutta muualla näkyvyys oli aivan naurettavaa.

7. Mikä elokuva oli suurin pettymys?  

Näitä riittäisi kyllä pitkä lista, mutta esimerkiksi Likainen pommi ja Sinä päivänä.

8. Minkä elokuvan ottaisit ainoaksi elokuvaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan katsottavaksi (jos siellä sattuisi olemaan tv ja dvd-soitin)?

Love And Other Drugs kevyehköksi viihteeksi, Melancholia muistuttamaan siitä että saan olla iloinen kun maapallo on vielä olemassa ja Ole luonani aina kertomaan kuinka onnekas olen saadessani olla kaukana ihmiskunnasta.

9. Mikä elokuva herätti sinulla eniten halua keskustella elokuvan tapahtumista ja henkilöistä?

Melancholia sekä Vuosi elämästä.

10. Minkä elokuvan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

Le Havre.

11. Minkä elokuvan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään katsomisen jälkeenkin?

Melancholia.

12. Mikä elokuva oli suurin yllättäjä hienon kokemuksen myötä?

Le Havre.

13. Mistä elokuvasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

Juuri vastikään kävi ilmi, että esimerkiksi leffasta Love And Other Drugs. Mutta rehellisesti sanoen kaikki kirjat ja leffat katoavat muististani melko nopeasti.

14. Mitä elokuvaa suosittelisit eniten muille blogisteille?
Julie & Julia. En mitenkään erityisesti lämmennyt leffalle, mutta vinkkaan sitä, koska se käsittelee bloggaamista ja toimi oikeastaan alkusysäyksenä tällekin blogille. Lisäksi suosittelen The Social Networkia, koska sekin käsittelee sosiaalista mediaa ja on parempi leffa (joka voitti kolme Oscaria).

Idols vs. The Voice of Finland

Otetaanpas sitten vähän "matalampaa" kulttuuria tähän väliin. Päätin antaa Idolsille vielä yhden mahdollisuuden, vaikka se ei ole herättänyt todellista innostusta enää vuosiin. Hymy-lehden artikkelin mukaan viime kaudella katsojaluvut laskivat loppua kohti ensimmäistä kertaa Idolsin historiassa, eikä ihme, sillä itsekään en enää muista kuka se Pertti Perusjuntti oli, joka kauden voitti.

Idols teki uransa suurimman mokan reagoimalla mummojen negatiiviseen kritiikkiin ja lopettamalla kaikkein surkeimpien ja hauskimpien koelaulujen näyttämisen televisiossa. Alkuperäisistä tuomareista on jäljellä enää Jone Nikula, joka on joko ilmeisen väsähtänyt tai sitten häneltä on kielletty "tylyttäminen". Kahden jakson perusteella koko touhu vaikuttaa laimenneen uskomattoman mielenkiinnottomaksi. Koska telkkarissa näytetään vain vähintään "ihan hyviä" laulusuorituksia, todelliset lahjakkuudet eivät pääse loistamaan. Kukaan ei erotu joukosta. Riemukkaat hetket luusereille nauramisen parissa on korvattu nyyhkytarinoilla aikuisiksi kasvaneista koulukiusatuista, jotka ovat keränneet itsetuntonsa rippeet ja raahanneet ne tuomariston eteen.

Nykyään Idolsin alkupään jaksoissa juontajille annetaan ihan kohtuuttomasti ruutuaikaa, vaikka Heikin ja Niinan mukahumoristiset lavastetut kahinat saavat katsojat vain karjumaan ruudulle: "Nyt sitä laulua ja heti!". Joensuun koelaulujen jaksossa näytettiin arviolta kahdeksan laulusuoritusta, jotka kestivät noin kaksi minuuttia jokainen. Loput 44 minuuttia koostuivat siis mainoskatkoista ja yleisestä kohelluksesta. Äärgh.

Kaikkien aikojen suosikkihetkeni Idolsin historiassa!

The Voice of Finland tähtää rohkeasti korkealle lohkaisemalla tv-yleisön perjantai-illasta kokonaisen puolitoistatuntisen. Mutta se on sen arvoista! (Ja sitä paitsi ohjelma tulee uusintana sunnuntaina, jolloin kaikkein krapulaisimmatkin katsojat ovat ruudun äärellä.) Siinä missä väsähtänyt Idols ruotii tylsästi keskivertoja taviksia, The Voice of Finland on kelpuuttanut telkkariin asti vain parhaat nettikarsintojen perusteella. Suuri osa laulajakokelaista onkin ammattimuusikoita, ja Idolsin jälkeen ohjelma tarjoaa suorastaan riemastuttavaa taituruutta. Oman säväyksensä ohjelmaan tuo se, että myös tuomaristo kilpailee keskenään ja innostuu välillä melkoisiin tunteenpurkauksiin yrittäessään napata laulajan joukkueeseensa.

Ohjelman idea siitä, että "ääni ratkaisee" on virkistävä, mutta sen olisi voinut toteuttaa paremminkin. Laulajaan selin oleva tuomaristo joutuu tekemään valintansa äänen perusteella, mutta katsojat näkevät esiintyjän koko ajan. Tuomarienkin piina päättyy heti kun he päättävät painaa "I want you" -nappia ja tuoli kääntyy paljastaen laulajan ulkomuodon. Siispä tämä kaunis idea siitä, ettei ulkonäöllä ole merkitystä, ei kestä ensimmäistä karsintaa pitemmälle. Jo seuraavassa kaksintaistelu-vaiheessa valmentajat saavat karsia porukkaa sekä äänen että lavakarisman perusteella.

Laulajien taso on todella kova ja se muodostuu katsojan kannalta vähän samanlaiseksi ongelmaksi kuin Idolsissa: loistavat eivät erotu joukosta tarpeeksi ja monia minun mielestäni loistavia ei kelpuuteta jatkoon. Väkisinkin herää kysymys, mikseivät nämä laulajat ole Idolsissa? Siellä he erottuisivat edukseen.

Tällä tekstillä ei ollut varsinaisesti tarkoitus survoa Idolsia syvimpään maanrakoon, sillä arvostan suuresti muutamia artisteja, jotka ovat sieltä lähtöisin (Anna Abreu, Antti Tuisku, Hanna Pakarinen, Kristiina Brask, Anna Puu...). Muutamalla viime kaudella on Idolsille vain käynyt niin ikävästi - koska se ei ole kovin katu-uskottava formaatti ja koska se ei anna muusikoille hirveästi päätäntävaltaa - että kaikkein persoonallisimmat ja kiinnostavimmat tyypit ovat käyttäneet sitä ponnahduslautanaan (Lassi Valtonen, Saara Markkula...) ja hypänneet kelkasta saatuaan vähän julkisuutta. Niinpä se Pertti Perusjuntti sitten voitti eikä kukaan enää muista miksi osti hänen levynsä. Siis: homma toimi kun se oli uusi - suurimmat menestystarinat ovat kotoisin alkupään kausilta.

Tähtivalmentaja Tähkän tassu häälyy nappulan yllä.

Pikemminkin päättäväinen karjaisu

Ennen kun heittäydyn uuteen kulttuurivuoteen, pyydän kauniisti tätä mahdollisesti lukevia innokkaita kirjabloggareita: heittäkää minulle joku viime vuoden kirjat mukavasti kokoava ja esittelevä haaste! Parin päivän ähräämisen jälkeen niistä on osoittautunut mahdottomaksi seuloa minkäänlaista top-listaa.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu (2011)
Suom. Auri Paajanen & Susanna Tuomi-Giddings

Kirjavuosi pyörähti käyntiin tämän melko originellin omaelämäkerran myötä. "Tiikeriäiti" Amy Chua kertoo tiiviissä teoksessaan siitä, kuinka kasvatti kaksi tytärtään perinteiseen kiinalaiseen tapaan, ja kuinka se onnistui. Chua leipoi molemmista tyttäristään täyttä häkää ammattimuusikoita ja molemmilla kieltämättä taisi olla lahjojakin alalle. Esikoistytär Sophia oli mallilapsi, ei koskaan valittanut mistään, teki kaiken mitä äiti halusi ja pääsi äitinsä tavoitteeseen, soittamaan pianoa Carnegie Halliin. Kuopus Lulu sen sijaan oli pienestä asti temperamenttinen (lue: hankala) ja häntä piti retuuttaa, kurittaa ja lahjoa päivästä toiseen jatkuviin intensiivisiin viuluharjoituksiin.

Chuan mielestä koulussa opetettiin välillä sellaista höpöhöpöä, että hän saattoi aivan hyvin hakea tytöt kotiin kesken koulupäivän harjoittelemaan soittamista. (Tämä ei tarkoittanut sitä, että koulusta olisi saanut tuoda kymppiä huonompia arvosanoja!) Harjoitukset kestivät tuntikausia. Chua ahdistui muiden äitien toistuvista pyynnöistä tuoda tytöt joskus leikkitreffeille (mitä turhuutta!) ja yökylään. Muut äidit eivät millään saaneet päähänsä, ettei tytöillä ollut vapaa-aikaa koskaan. Tämän lisäksi Chua ei esimerkiksi huolinut tyttäriensä tekemiä synttärikortteja, koska niiden eteen ei oltu nähty tarpeeksi vaivaa, vaan käski lasten tehdä uudet.

Loppujen lopuksi tarina päättyi hyvin, sillä Lulu kapinoi kiinalaista kasvatustaan vastaan teini-iässä niin raivokkaasti, että äiti luovutti, antoi tyttären lopettaa ammattiin tähtäävän viulunvonguttamisen ja aloittaa ammattiin tähtäämättömän tenniksen.

Suomessa seuraavaa ei varmaankaan saisi edes sanoa, koska täällä lapset otettaisiin huostaan jos heihin sovellettaisiin kiinalaista kasvatusta. Mutta täytyy sanoa, että sillä on mielestäni hyvätkin puolensa. Synttärikorttien hylkääminen kuulostaa julmalta ja saa länsimaiset äidit haukkomaan henkeään, koska meillä on tapana arvostaa lapsen jokaista hätäistä tuherrusta kuin kalleinta aarretta. Lasten uskotaan saavan traumoja jos heiltä vaaditaan liikaa, heitä ei kehuta tarpeeksi ja arvosteta sellaisina kuin he ovat. Ja kuitenkin Chua huomauttaa, ettei monia länsimaisten mielenterveysongelmia edes tunneta Aasiassa. Sen sijaan että lapsia arvostettaisiin rousseaulaisesti puhtaina luontokappaleina, "kiinalaiset äidit" (termi joka voi tarkoittaa ketä tahansa tällaista kasvatusmenetelmää soveltavaa vanhempaa) puristavat lapsistaan irti parhaan mihin he pystyvät, ikään kuin vapauttaen koko lapsen potentiaalin käyttöön. Eivätkä kiinalaiset lapset suinkaan kasva vihaamaan vanhempiaan vaan ovat kasvatuksestaan kiitollisia (toisin kuin länsimaalaiset, joilla todellakin kaikilla vaikuttaa olevan jokin lapsuustrauma) ja huolehtivat vanhemmistaan heidän tullessa vanhoiksi (kun länsimaiset lykkäävät heidät yhteiskunnan huollettaviksi).

(Edellinen kappale sisälsi noin kymmenen julmaa yleistystä, enkä väitä että kaikki kiinalaiset olisivat keskenään samanlaisia, eivät myöskään länsimaalaiset.)

Chua toteaa kirjassaan että Lulun reputettua Juilliardin pääsykokeen hän oli neuvoton, koska kiinalainen kasvatus on heikoimmillaan kohdatessaan pettymyksen. Se ei nimittäin ollenkaan ota huomioon epäonnistumisen mahdollisuutta. Jäin tässä miettimään Chuan sisaren tarinaa. Tämä sairastui syöpään, josta alun alkaen oli täysin mahdotonta parantua, mutta urhoollisen taistelun ja melkein luovuttamisen jälkeen sisar kuin ihmeen kaupalla selvisi siitä hengissä. Kun tämä jo itse totesi, etteivät hoidot taida toimia ja parasta olisi jättää jäähyväiset perheelle, Amy sanoi tälle "höpö höpö" ja alkoi jutella omiaan. Chua itse ei sanallakaan viittaa siihen, että "taistelun" voittaminen olisi jotenkin johtunut sisaren saamasta kiinalaisesta kasvatuksesta. Kun meillä kuitenkin on tapana puhua aina siitä, miten paljon asenne vaikuttaa, ja käyttää sairauksia vastaan kamppailemisesta juuri "kamppailun" kaltaisia sanoja, ikään kuin voisimme ruumistamme jäytäville taudeille jotain vain tahdonvoiman avulla, on tällainenkin näkökulma mielestäni ihan varteenotettava.

Syväluotaavampi ja vallan huomionarvoinen postaus tästä kirjasta löytyy blogista Luen ja kirjoitan.

Lahjakkaan brassailua

Ala-asteella onnistuin aloittamaan koulussani perinteen kirjoittaa kaikki joululahjat listaksi ja vertailla sitten listoja välitunneilla keskenään. Suureksi riemukseni oma listani oli aina kaikkein pisin (koska olen lellitty ainokainen). Tarkoitus ei kuitenkaan ollut brassailla, vaan muistaa kysyttäessä kaikki lahjat (joiden muistaminen oli vaikeaa, koska niitä oli aina niin paljon. Okei, joko meni brassailun puolelle?). Koska minulla ei nykyään ole koulukavereita (nyyh), joudun brassailemaan virtuaaliyleisölleni. Koska blogilla on teema, keskityn tässä vain kultturelleihin lahjoihini, mutta rakastin kyllä kaikkia muitakin!

Ystäväni, jonka kanssa katsoimme toissavuonna kaikki kolme ensimmäistä Twilight-leffaa, ja jonka raahasin keskellä yötä Aamunkoi osa 1:n ensi-iltaan viime vuonna, on selvästi ymmärtänyt pointin. Sain häneltä joululahjaksi ensimmäisen Twilightin ohjaajan "muistikirjan", jossa perehdytään monipuolisesti kaikkeen siihen, mikä vaikutti myös myöhempiin osiin. Miten kuvauspaikat valittiin, miksi roolit annettiin juuri niille joille annettiin, miten päädyttiin Bellan (äärimmäisen jännittävään) hiustyyliin, ja miten selvittiin pussailukohtauksista ja ylitöistä alaikäisen näyttelijän kanssa.

Tällä aukeamalla ohjaaja kertoo, miten hänen sisarensa maalaustaide innoitti Twilight-maailman luomisessa.

Yksi jouluperinteistämme on se, että avomieheni ostaa minulle lahjaksi jonkin kirjan, jota en tulisi itse lukeneeksi, mutta jota on kehuttu paljon, ja joka on uusi, eli en tulisi sitä edes ostaneeksi (koska olen pihi ja kirjaston fani). Aiemmat kirjat ovat olleet Niccolo Ammanitin Taivaan ja maan välillä, Annamari Marttisen Kuu huoneessa sekä Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Olen pitänyt kaikista, vaikkakin Ammanitin teos toki oli aivan omaa luokkaansa verrattuna sitä seuranneisiin. Niinpä suhtaudun luottavaisesti Jonathan Franzenin teokseen, jonka muuten Susa valitsi viime vuoden Suurimmaksi Elämykseksi.

Samainen Twilight-ystäväni hankki minulle synttärilahjaksi Stitch'n bitch -sarjan kirjan Sankarineulojan käsikirja (ja merkitsi paperilapuilla ne mallit jotka toivoi minun neulovan hänelle). Se olikin hyvä valinta, koska kirja sisältää seikkaperäistä ohjeistusta kirjoneuleeseen, jonka osaamisesta olen jo vuosia haaveillut. Äitini puolestaan tuki joululahjavalinnallaan perinteistä roolijakoa, jossa naisen neulomisen perimmäinen tarkoitus on palvella miehen lämmittämistä. Oikeanpuoleinen kirja oli minulla joskus kirjastosta lainassa, mutta ohjeet olivat siinä niin vaikeita, että jouduin palauttamaan sen jättäen avomieheni vain unelmoimaan niistä kaikista makeista vetimistä. Mutta nyt Sankarineulojan käsikirja opettaa minulle ensin perusjutut ja ehkä jo ensi jouluna hän voi tepastella Salarakas-huivi kaulassaan!

Vanhempani muistivat minua myös Paulo Coelhon uusimmalla teoksella sekä ennestään tuntemattomalla Elina Tiilikan Myrskyllä. Anoppini antoi minulle Topeliuksen Luonnonkirjan ja kummitätini, joka muistaa edelleen tehtävänsä uskonnollisena kasvattajanani, äänikirjan Vaeltajan kertomukset.

Koska synttäreitäni viettettiin baarissa joulukuun alkupuolella, sain huomaavaisen kevyitä ja lompakkoonmeneviä lahjuksia, hieman epäkultturellimman Alkon lahjakortin sekä kymmenen leffavuokrausta FilmTownista (jahuu!). Vanhempani puolestaan säästivät postikuluissa ja panostivat itse lahjaan, Finnkinon joululahjalippuihin.

Melkoisen hyvä lahjavuosi siis. En malta odottaa että Wii-huuma laantuu ja pääsen askartelemaan näiden kimpussa!

Vuosikatsaus eli mikä meni pieleen ja lähtö uusille urille

Loppukiri meni ihan ketuille, koska olin joulukuussa hirveän kipeä yli viikon ajan. Sinä aikana kieltämättä katselin vain sohvalla leffoja, joten kulttuurisaldoa tuli kartutettua, mutta niistä leffoista en sitten ehtinytkään parannuttuani kirjoittaa, koska jouluvalmistelut piti hoitaa pikavauhtia. Sitten kun joulun pyhinä (vaikka eihän niitä vapaita ollut kuin yksi ylimääräinen) olisin ehtinyt kirjoittaa, aikani vei aika pitkälti Wii, jonka "avomieheni sai minulta lahjaksi" (on kyllä alkanut tuntua siltä että olen täysin kaapannut tämän lahjan itselleni...). Sitten pitikin taas järjestää uudenvuoden vastaanotto ystäville, ja siinä se loppuvuosi sitten hurahti, ja 365 jäi melko kaukaiseksi haaveeksi. Nyt en todellakaan jaksa tonkia muististani syvällisiä ajatuksia loppuvuoden kulttuuriteoista, joten niistä seuraa tiivistyksen multihuipentuma, jossa mielipidettäni kuvastaa hymiö. :) = tykkäsin, :I = ei hyvä, ei huono, :( = en lämmennyt yhtään.

266. kulttuuriteko 11.12.2011
Monsteritalo (Monster House) (2006)

:I

267. kulttuuriteko 11.12.2011
Big Brother Suomi 2011

:) ja :(. Sarjalla oli ehdottomasti hetkensä ja kaudesta teki mielenkiintoisen lähinnä Sebastianin hurmaava persoona. Kaikki meni kuitenkin traagisesti pieleen kun Sebastian viikkoa ennen finaalia tipahti. Tämä sai minut raivon partaalle, koska kaikki tietävät, että jos äänestyssysteemi olisi jollain lailla todella demokraattinen, Sebastian olisi voittanut koko touhun. Ihan totta, en edes ole puolueellinen. BB:ssä äänestäjiä manipuloidaan näyttämällä jatkuvasti muuttuvaa äänestystilannetta, ja lopullinen tulos on aivan sattuman kauppaa riippuen siitä, kuka sattuu olemaan pudotusuhan alla juuri tietyllä hetkellä.

268. kulttuuriteko 11.12.2011
A Single Man (2009)

:I

269. kulttuuriteko 12.12.2011
David Nicholls: Sinä päivänä (2011)

:) :) :)

270. kulttuuriteko 13.12.2011
Kohtalon valvojat (The Adjustement Bureau) (2011)

Odotuksiini nähden :), muuten :I.

271. kulttuuriteko 14.12.2011
Tsunamin jälkeen (Tsunami: The Aftermath) (2006)

:I

272. kulttuuriteko 14.12.2011
My Summer of Love (2004)

:)

273. kulttuuriteko 14.12.2011
Tohtori Zivago (Doctor Zhivago) (2002)

:) + nyyh!

274. kulttuuriteko 15.12.2011
Wimbledon (2004)

:)

275. kulttuuriteko 15.12.2011
Buried (2010)

:I paitsi loppu, joka :).

276. kulttuuriteko 15.12.2011
The Notebook - Rakkauden sivut (2004)

Täytyy tähän huomauttaa, että lukijan pitäisi tuntea minut aika hyvin tietääkseen, että tämän elokuvan vuokraaminen kertoo karun tarinan siitä, miten kipeä, lähestulkoon kuoleman kielissä, olin. Suhteeni Nicholas Sparksin kirjoihin ja varsinkin niihin perustuviin elokuviin, jotka ovat vielä pahempia, on lähinnä vihamielinen. Joskus harvoin, aina todella heikkona hetkenä (emotionaalisesti tai fyysisesti) tahdon kuitenkin antaa Sparksin romantiikalle mahdollisuuden, koska uskon rakkauden ja itkun parantavaan voimaan. Mutta Sparks on pahempi kuin Danielle Steel! Steel on Sparksiin verrattuna kyynikko! Ja jos olisin tätä leffaa katsoessani ollut täysissä ruumiinvoimissani, olisin kakonut ensimmäisen puolen tunnin aikana, mutta kumma kyllä kipeänä se melkein toimi. Siispä, armollisesti, :I.

277. kulttuuriteko 16.12.2011
Vaihtamalla paranee (The Switch) (2010)

:)

278. kulttuuriteko 16.12.2011
Tsunami (Haeundae) (2009)

:) (Mageet aallot!)

279. kulttuuriteko 17.12.2011
Tamara Drewe (2010)

:) :)

280. kulttuuriteko 17.12.2011
Rakkaus lainassa (Something Borrowed) (2011)

:(

281. kulttuuriteko 26.12.2011
New Year's Eve (2011)

:)

282. kulttuuriteko 27.12.2011
Lionel Shriver: Jonnekin pois (2011)

:) :) :) Jälleen kerran mestariteos. Tähän täytyy kyllä palata vielä myöhemmin.

283. kulttuuriteko 28.12.2011
Maria Autio: Ajatustenlukija (2011)

:I

No niin! Siinäpä se, vuosi 2011 on purkissa. Katsotaan vielä yhteenveto koko vuodesta:

Leffat: 137
Kirjat: 63
Sarjakuvat: 29
Tv-sarjat: 14
Näyttelyt: 10
Keikat: 8
Festarit, messut, tapahtumat: 7
Muut: 6
Audiokirjat: 4
Teatteri: 3
Stand up: 1
Levyt: 1

Vähän kyllä tätä katsoessani jää käteen tyhjä fiilis. Siis tässäkö oli koko saldo? Muistan lukemattomia kertoja kävelleeni jonkin mainosjulisteen ohi yliopistolla, jossa mainostetaan stand up -tapahtumia Hotelli Ilveksessä, painaneeni päivämääriä mieleeni, kirjoittaneeni Ylioppilasteatterin stand up -iltojen päivät kalenteriini, ja ajatelleeni ylipäätään koko vuoden, että jee jee, stand up! Ja mikä on kaiken ähräämisen saldo? YKSI stand up -keikka vuoden aikana! Teatteri-osastoon olen myös pettynyt, niitäkin näytöksiä kirjoittelin kalenteriin pitkin vuotta ja hankin jopa Hevijuuseri-kortin, mutta aina on aika kortilla ja sitten sitä ajattelee, että menee seuraavaan näytökseen ja niin edelleen.

Kirjoja tuli luettua vähemmän kuin yleensä, mutta se selittyy sillä, että katsoin niin paljon leffoja ja telkkarisarjoja, luin sarjakuvia ja käytin käsittämättömän paljon aikaa tämän blogin kirjoittamiseen.

Tyytyväinen voin sanoa olevani sarjakuvien määrään, sillä en todellakaan ole oikein ikinä lapsuuden jälkeen lukenut sarjiksia, ja tällä kulttuurin saralla olen tämän vuoden aikana vähän ryhdistäytynyt.

Samoin on pakko sanoa, että vaikka kahdeksan onkin naurettava määrä, se on aika paljon keikkoja vuodessa minulle, koska en käy enää koskaan keikoilla, ja niille raahautuessani ajattelin aina aktiivisesti blogiani.

Ja vaikka festarit, messut, tapahtumat -osastokaan ei kasvanut järin suureksi, ne tapahtumat olivat kuitenkin niitä, jotka parhaiten jäivät mieleen ja olivat intensiivisimpiä kulttuurikokemuksia (erityisesti Sodankylän Midnight Sun Film Festival, Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät, lukupiirin gaalaristeily ja Ruisrock). Siihenkin voin siis olla tyytyväinen, sillä olen kokenut paljon.

Mikä siis meni pieleen? Esimerkiksi seuraavat asiat:

• En kirjoittanut aina heti, vaan annoin kulttuuritekojen kasautua, mikä aiheutti lisää epämiellyttävää oloa, eikä tehnyt mieli tehdä lisää kulttuuritekoja, saati sitten kirjoittaa vanhoista.
• Yritin liikaa, keksiä sanottavaa vaikkei sanottavaa olisi ollut. Jotkut kulttuuriteot olisin voinut vain skipata sanomalla, ettei sanottavaa ole, ja jatkaa elämässä eteenpäin.
• Kun kesällä töissä oli joka päivä pari tuntia luppoaikaa, pelasin Facebookissa Millionaire Cityä sen sijaan että olisin lukenut (mitä tein vielä viime kesänä).
• Jos olisin aluksi päättänyt tv-sarjojen kohdalla, että esimerkiksi jokaisesta tuotantokaudesta olisi saanut yhden kulttuuriteon (koko sarjan katsomisen sijaan), olisin nopeasti saanut parikymmentä lisää.
• Olisi pitänyt olla vielä kiinnostuneempi sarjakuvista, eikä märehtiä sitä, etten tiedä, mitä niistä pitäisi kirjoittaa. Sama pätee taidenäyttelyihin.
• Yritin olla avarakatseinen, mutta olisi pitänyt olla vielä avarakatseisempi. Tuksun häät, Sahalahden minifestarit ja Tampereen ravintolapäivä olisivat ihan hyvin voineet olla kulttuuritekoja, mutta pitäydyin liikaa vuoden alussa päättämässäni määritelmässä kulttuurista.

Tästä päästäänkin kysymykseen blogini tulevaisuudesta ja uuden vuoden lupauksista. Vastedes aion kirjoittaa vain siitä, mistä minulla on sanottavaa, vailla rajoitteita, tavoitteita tai sääntöjä. Voin esimerkiksi kirjoittaa, miksi jätin jonkun hiton tylsän kirjan kesken, enkä tuntea syyllisyyttä siitä, että jätin sen kesken. Tai miksi itkin tänään katsoessani Täydellisiä naisia. Tai miksi Big Brother on mielestäni syvällinen ohjelma. Ja niin edelleen. Aika näyttää, millaiseksi tämä blogi tänä vuonna muodostuu, mutta lupaukseni uudelle vuodelle on tämä: En ota paineita blogin kirjoittamisesta!

Lisäksi lupaan ottaa enemmän valokuvia blogiini itse.

Ja opetella kirjoneuleen. (Tästä lisää ehkä myöhemmin.)

Täten toivotan kaikille lukijoilleni onnellista ja kulttuuririkasta vuotta 2012! (Toivotaan ettei maailmanloppu oikeasti tule.)

Kyynelvirtoja kulttuurin äärellä

264. kulttuuriteko 8.12.2011
Kim Echlin: Kadonneet (2009)
Suom. Sirkka Aulanko

"Tulen koko ajan lähemmäksi sinua.

Kohta en jaksa enää. Tämän kaiken kertominen sattuu niin, että unohdan hengittää. Miten kaipaankaan sinun hellyyttäsi. Kolmekymmentä vuotta olen ollut uskollinen sanoille, jotka suovat minulle hitusen lohtua.

Kuolleita minun on miellytettävä kauemmin kuin eläviä. Näin sanoi Sofokles. Rakkaus on lempeä, kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Näin sanoi Paavali. Meistä tulee se mitä ajattelemme. Näin sanoi Buddha."

Ystäväni kertoi tätä kirjaa lukiessaan itkeä vollottaneensa, joten uskalsin tarttua siihen, vaikka aihe kuulostikin äärimmäisen epäkiinnostavalta. Jaksan harvemmin pakottautua lukemaan holokaustista, puhumattakaan sitten muista kansanmurhista, joita maailma on pullollaan. Kadonneet kertoo Pol Potin Kambodzassa tekemistä hirmutöistä, mutta tekee sen rakkaustarinan välityksellä niin kauniisti, että sitä melkeinpä huomaamattaan sivistyy.

Kanadalainen Anne Greves rakastuu 16-vuotiaana palavasti Sereyhyn, joka on Pol Potin hirmuvaltaa paossa ja haaveilee vielä kerran palaavansa kotimaahansa. Lopulta niin käykin, ja Annen sydän särkyy kun hän ei kymmeneen vuoteen kuule rakastetustaan sanaakaan. Sitten hän kuitenkin näkee Sereystä vilauksen tv-uutisissa ja matkustaa päätä pahkaa Kambodzaan etsimään tätä. Rakkaus roihahtaa uudelleen ja nuoripari alkaa rakentaa kotia ja yhteistä elämää kansanmurhan raunioille. Perheensä menettänyt Serey ei kuitenkaan kerro työskentelevänsä vastarintaliikkeen piikkiin, mikä saattaa hänet ja Annen hengenvaaraan. Mutta vaikka Anne näkee merkit, hän ei jaksa välittää, koska niin pitkän ajan jälkeen he saavat viimein olla yhdessä.

Kirjan kertoja on vanhukseksi ehtinyt Anne, ja kerronta on luonteeltaan sinämuotoista, kenties jopa apostrofista. Sinäkerronta on mielestäni ollut aina tehokas keino romantisoida kerrontaa. Kuin maailmassamme ei olisi muita kuin sinä, jolle tätä kirjoitan. Se tekee teoksesta ajoittain niin runollisen, että parhaita kohtia palaa lukemaan uudelleen ja uudelleen. Kun pääsin kirjan loppuun, jouduin heti aloittamaan sen alusta ja lukemaan koko ensimmäisen luvun uudelleen. Vaikuttava, kaunis ja surullinen kirja, mutta jostain syystä en vollottanut kertaakaan.

Kirjasta piti myös Satu, jolta varastin kansikuvan.

265. kulttuuriteko 9.12.2011(Huom! Sata jäljellä!)
Toinen nainen (Love and Other Impossible Pursuits) (2009)

Tämä oli lyhyen ajan sisään jo toinen katsomani leffa, jota tähdittää tällä hetkellä todella kuuma nimi (Natalie Portman), mutta josta kukaan ei ole kuullutkaan, ja joka All Good Thingsin tapaan meni Suomessa suoraan dvd:lle. Edes kirjaa, johon elokuva perustuu, ei ole suomennettu. Lisäksi kummastuttaa Scott Cohenin valinta miespäärooliin, sillä hän ei tunnettuudessa yllä ollenkaan Portmanin tasolle. Vai tiedättekö muka kuka Cohen on? No Gilmoren tyttöjen Max tietysti! (IMDb:n mukaan hänen tunnetuimmat roolinsa ovat olleet leffoissa Gia vuonna 1998, One Life to Live vuonna 1968, sekä pieni sivuosa ihanassa viime vuoden leffassa Love and Other Drugs.) Portmanin sijaan tämän leffan naispääosan piti alkujaan mennä Jennifer Lopezille, mutta onneksi niin ei tapahtunut. Portman nimittäin kannattelee koko elokuvaa yksin aivan mielettömillä näyttelijänlahjoillaan, jotka saavat paatuneimmankin kyynikon vetistelemään.

Sekä takakansi että IMDb:n kuvaus leffasta tuntuvat jotenkin vääriltä, mutta se on ymmärrettävää, koska elokuvan sisältöä on vaikea kiteyttää pieneen tilaan. Emilia ja Jack ovat naimisissa, Emilia on Jackin toinen vaimo, jota muut vaimot koululla paheksuvat. Jackilla on edellisestä avioliitostaan älykäs ja totinen poika, jonka kanssa Emilia yrittää parhain päin tulla toimeen. Ex-vaimo (Lisa Kudrow) on kontrolloiva ja raivoisa harppu, joka ei luonnollisesti siedä Emiliaa. Jackin ja exän avioliiton on lopulta rikkonut Emilian raskaus, joka muuttui iloisesta perhetapahtumasta tragediaksi kun tyttövauva kolmen päivän ikäisenä kuoli.

Tämä kaikki on siis periaatteessa tapahtunut ennen elokuvan alkua, joskin aiempiin tapahtumiin palataan takaumien muodossa. Elokuva itsessään koostuu lapsen kuolemasta selviytymisestä, uusperheen ongelmista (eli lähinnä Emilian ja Jackin pojan välisen vaikean suhteen käsittelystä) ja kaikkien murheiden keskellä sortuvasta avioliitosta. Ei siis mikään helppo saati sitten hyväntuulinen leffa.

Pohjattomasta surullisuudestaan huolimatta elokuva ei ole huonolla tavalla masentava (kuten All Good Things). Vaikka päähenkilöt kohtaavat kaikki mahdolliset haasteet, jotka perhettä voivat maailmassa uhata, heillä kuitenkin on eräänlainen perhe, jossa ilmenee eräänlaista rakkautta. Dvd:n kannessa oleva tagline, jota joku on varmasti miettinyt mahdollisesti jopa viisi sekuntia, on oikeastaan aika totta: "Rakkaus mahdollistaa kaiken".

Lupaan, ettet välty kyyneliltä!

Täytyy muuten huomauttaa, että leffan suomenkielinen nimi on aika surkea ja osoittaa, että sen keksijä on katsonut leffasta viisi ensimmäistä minuuttia. Ja lisäksi, jos joku (kuten minä) on viehättynyt videovuokraamossa tämän dvd:n kannesta ja miettinyt monesti leffan vuokraamista sen perusteella, täytyy kertoa, että tätä kauniin syksyistä kannessa esitettyä kohtausta ei tapahdu elokuvassa! 

Tosin kansi kyllä johdattelee katsojan oikeaan tunnelmaan, sillä sitä katsoessa ei voi välttyä siltä, että mieleen tulee Syksy New Yorkissa (2000), joka myös on pahimmanlaatuinen nyyhkyelokuva.

Seuramatkailu avartaa

Tällä kertaa vaikenemiseeni oli pätevä syy, sillä olen ollut lomamatkalla Pietarissa. Äitini osti minulle ja avopuolisolleni seuramatkan joululahjaksi, ja köröttelimme matkakohteeseen bussilla muiden turistien kanssa. Vaikka skippasimme balettiesityksen johon osa ryhmästä suuntasi, ehdimme tehdä paljon muuta kulttuuriksi luokiteltavaa. Voisinkin kirjoittaa siitä, ja voisin myös olettaa, että jotakuta saattaisi kiinnostaa, mutta koska en osaisi tarjota mitään tuoretta näkökulmaa näihin historiallisiin juttuihin, tahdon sen sijaan kertoa muista ihmisistä, jotka matkalle osallistuivat.

En nyt ihan heti osaa sanoa mistä se johtuu, mutta tuntui kuin olisi matkustellut sarjakuvahahmojen kanssa. Melkeinpä sanomattakin on selvää, että olimme retkueen nuorimmat jäsenet. Kenelläkään ei ollut edes lapsia mukana, mikä taas lienee yllättävää, koska minua raahattiin lapsena tällaisille matkoille jatkuvasti (tosin ei niillä koskaan tainnut juuri muita pentuja olla). Ehkä ihmisten siirtyessä "turistimoodiin" (turistithan ovat idiootteja, kuten kaikki tietävät, vaikka kotosalla me kaikki olemme ihan järkeviä tyyppejä), heissä alkavat korostua jotkut piirteet toisten painuessa taka-alalle. Tai ehkä se johtuu siitä, että heidät ängetään samaan bussiin lauman vieraita ihmisiä kanssa.

Karikatyyrimaisuutta tuntui vain voimistavan se, että missään vaiheessa ei suoritettu minkäänlaista esittelyä (Luojan kiitos). Koska emme tienneet kenenkään nimiä, jouduimme puhumaan kanssamatkustajista sellaisin termein kuin Itsekseenpuhuja, Se Toinen Isomahainen Mies, Hattumies ja Se Venäläinen Nainen. Kotiin päästyämme keskustelimme näistä tyypeistä tyyliin "Kuka oli sun lempihahmo? - Ehkä se Hattumies. - Joo, se oli kyllä hauska. Mut Se Venäläinen Nainen oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin". Älkää käsittäkö väärin. Emme ole ilkeitä ihmisiä. Puhuimme matkatovereistamme ihan hyvässä hengessä. Jotenkin koko seuramatka vain oli meille niin vieras ja uusi maailma, että siitäkin pitäisi melkein ottaa kulttuuriteko! Esittelen tässä joitakin merkillepanemiani juttuja ja pari episodia matkalta. Jos joku pitää kirjaa vain kulttuuriteoistani, eikä halua lukea sattumuksia elävästä elämästä, selatkoon alas, siellä on lista reissun kulttuurikertymästä.

Itsekseenpuhuja

Tämä tyyppi, noin 60-70-vuotias yksin matkustava (mutta naimisissa oleva) mieshenkilö, otti minua menomatkalla todella paljon päähän. Hypätessämme bussin kyytiin Tampereella bussi oli vielä lähestulkoon tyhjä (suurin osa matkustajista tuli myöhemmin kyytiin). Päädyimme istumaan takapenkin läheisyyteen. Ensin panin vain merkille, asiasta ärtymättä, että tämä mies oli vallannut yksin takapenkin, istuen viisipenkkisen penkkirivin keskimmäisessä penkissä. Matkustimme Pietarin suuntaan yöllä ja suurin osa matkustajista nukkui. Muutaman tunnin päästä kun jalkani, selkäni, käteni, puolisoni ja pääni olivat huonossa asennossa nukkumisesta puutuneet, aloin ärtyä tähän mieshenkilöön. Hän ei nimittäin nukkunut. Ollenkaan. Valtasi yksin takapenkin, eikä nukkunut, ei edes leveillyt siinä, vaan istui keskimmäisessä penkissä selkä suorana ja tarkkana kuin kärppä, vieden siten turhaan viisi penkkiä, joilla olisin mukavasti voinut oikaista jalkani ja kuorsata. Eikä siinä vielä kaikki. Melko pian alkoi se itsekseenpuhuminen. Jossain vaiheessa keskellä yötä heräsin siihen, kun mies avasi keskustelun yleisesti koko bussillisen kanssa marmattaen siitä, että kaumpaa kyytiin tulleiden piti maksaa matkasta enemmän, vaikka joutuivat kärvistelemään pitempään bussissa. Alkuun kaikki tyypin lausahdukset kuulostivat yhtä negatiivisilta, mutta ensimmäisen yön jälkeen en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Ehkä se johtui väsymyksestä. Joka tapauksessa tyyppi istui koko reissun ajan sillä samalla paikalla (niin kuin muuten kaikki muutkin, mikähän juttu sekin on?) ja laukoi sieltä kommentteja ei erityisesti kenellekään vaan vähän niin kuin kaikille, mutta kuitenkin kai lähinnä itselleen. Sitten kun joku kommentoi johonkin juttuun jotain, tyyppi jatkoi yleensä vain seuraavaan aiheeseen.

Hattumies

Koin suurta yhteenkuuluvuutta Hattumiehen kanssa, joka sai nimensä vasta matkan viime metreillä. Hän ja hänen naisystävänsä sekä avopuolisoni näet opettivat minulle, että parisuhteessa on aina se osapuoli joka haluaa pysyä ryhmän mukana, ja se joka lähtee vaeltelemaan yksinään. Meidän parisuhteessamme minä olen se vaeltelija, ja heidän parisuhteessaan se oli Hattumies. Vaeltelimme molemmat Venäläisen taiteen museossa omillamme, mistä seurasi ensin se, että avomieheni tuli luokseni sähisten "Ei saa lähteä omille teille, mää hain sua!". Seuraavaksi seurasi se, että Hattumiehen naisystävä sähisi Hattumiehelle (huomattavasti äänekkäämmin) jotain mikä alkoi sanoilla "Mä haluan tehdä tän pelin sulle nyt selväksi" ja jatkui siten, että nainen totesi muille seurueen miehille, että museo oli hyvä tapa testata kannattaako parisuhdetta ylipäänsä jatkaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Hattumies vaelteli vielä jonkin aikaa, mutta tuli sitten naisen luo sanoen: "Ei siellä oikein mitään kiinnostavaa ollutkaan". Lopulta Hattumies sai nimensä Viipurin kauppahallissa, missä hän halusi lainata minulta rahat karvahattuun. Ja kunnia vaeltajille, sillä rahat olivat tililläni jo ennen kuin pääsin kotiin asti.

Ohipuhuminen

Tämä on omituinen ilmiö. Olen taipuvainen uskomaan, että ohipuhuminen on jokin keski-iässä päätään nostava piirre, sillä en muista koskaan törmänneeni siihen nuorten keskuudessa. Alkoholilla saattaa myös olla osuutta asiaan, sillä toinen yhtä räikeä tapaus sattui vuosi sitten firman pikkujouluissa, joissa istuin pöydässä kahden keski-ikäisen miehen kanssa. Uskonkin, että ohipuhuminen vaatii kolmannen, hiljaisen osapuolen, joka toimii ikään kuin korvina molempien jutuille siinä vaiheessa kun kaksi ihmistä puhuu toistensa ohi. Tässä tapauksessa takapenkin miehet (Itsekseenpuhuja ja Se Toinen Isomahainen Mies, sekä Se Jonka Vaimo Opiskelee Pietarissa) juopottelivat kaikki omista pulloistaan paluumatkalla ja juttelivat. Eli puhuivat toistensa ohi. En millään voi ymmärtää, miten ohipuhuminen voi olla viihdyttävämpää kuin oikeasti puhuminen, ja siksi luulenkin, että kyse on jälleen sukupolvien välisestä kuilusta. Siis: Itsekseenpuhuja ja Se Toinen Isomahainen olivat enimmäkseen äänessä, ja heidän välisellään penkkirivillä istuva Se Jonka Vaimo Opiskelee Pietarissa oli lähinnä hiljaa, mutta toimi siis korvina molempien jutuille. Tätä on aika vaikea selittää. Tajuatteko mitä tarkoitan? Siis juttu saattoi mennä esimerksi näin:

STIM: Mää en oo kolmeenkytä vuoteen koskenu joulukuuseen...
IP: Kyä eukko ny hämmästyy kun mää meen kotiin ja sanon että mää olin paletissa...
STIM: ... mutta kyllä mää nyt sanoin naapurille että saa tuada...
IP: ... mää voin näyttää lippua, mulla on todiste!
STIM: ... saa naapuri tuoda joulukuusen mulle jos välttämättä haluaa...
IP: ... en mää kyllä mitään tajunnu sen juanesta, täytyy oikein netistä kattoo kotona...
STIM: ... mutta itte en oo joulukuusiin koskenu...
IP: ... mikä sen nimi oli, joku joutsen...

Ei ole sillä välikappaleella siinä helppoa. 

Venäläisen naisen röökimatka

Tämä oli mielestäni ehkä koko matkan kohokohta, ja näistä tapahtumista voisi vetää vaikka minkälaisia filosofisia päätelmiä. Matkalla oli mukana yksin matkustava venäläinen nainen, jonka päämäärä oli ilmeisesti päästä vain käymään kotimaassaan, ja kenties tällainen matka tarjosi siihen järkevän vaihtoehdon. Nainen katosi Pietariin saavuttaessa eikä osallistunut mihinkään yhteisiin ohjelmanumeroihin, mutta ilmaantui mukaan paluumatkalle (ja vaikutti ehkä vähän itkettyneeltä). Menomatkalla hänessä ei ollut mitään huomiotaherättävää, eikä minkäänlaisia ongelmia ilmennyt. Paluumatkalla hänellä oli kuitenkin aivan käsittämättömän voimakas tarve polttaa tupakkaa koko ajan. Joka kerta kun pysähdyttiin (tullissa, taas tullissa, tax freessa ja kaikissa muodollisuuksissa joista en pysynyt kärryillä), nainen pisti röökiksi. Joka kerta kun joku jäi bussista pois, nainen ponkaisi laukkujen vapauttamisen ajaksi ulos tupakalle. Sen lisäksi hän kävi jo Venäjän puolella polttamassa bussin vessassa! Kuski veti mielettömän raivarin ja saarnasi mikrofoniin astmaatikoista jne. ja uhkasi heittää röökaajan pihalle jos sama toistuisi, ja sai raikuvat aplodit. Siitä, ja kaikista miljoonista pysähdyksistä huolimatta, nainen kävi vielä myöhemmin uudestaan tupakalla bussin vessassa. Tietenkään kuski ei oikeasti heittänyt häntä ulos, mutta piilotti vessan avaimen!

Okei, nainen oli kiinnostava hahmo, ja olisin utelias tietämään, mistä moinen röökinhimo syntyi meno- ja paluumatkan välillä. Vielä kiinnostavampaa oli kuitenkin ihmisten reaktio. Vakuutan, että jos nainen ei olisi käynyt vessassa tupakalla, kukaan ei olisi huomannut yhtään mitään ihmeellistä. Saarnaamalla mikkiin bussikuski teki kuitenkin asiasta julkisen ja naisesta koko turistiretkueen yhteistä riistaa. Vessaepisodin jälkeen ainakin koko takapenkin ympäristö tarkkaili naista herkeämättä, laski tämän tupakoita, aikavälejä tupakoiden välillä ja rahaa, joka sellaiseen tupakointiin palaa. Eikä tätä tehty mitenkään hienotunteisesti. Itsekseenpuhuja alkoi joka pysäkillä huokailla: "Taasko sitä muijaa pitää odottaa?", vaikka hän ei varmasti vienyt ylimääräistä aikaa polttaessaan samalla kun kuski purki poisjäävän matkalaisen laukkuja tavaratilasta, ja vaikka olimme koko matkan ajan kaksi tuntia edellä aikataulusta! Itsekseenpuhuja lietsoi koko takapenkin ympäristön tilaan, jossa ikä ja arvokkuus unohtuivat, ja yhä enemmän alkoi kuulua sellaisia kommentteja kuin "Jätä se kyydistä!". Aikuiset ihmiset! Vanhat ihmiset!

Kaiken huippu oli kuitenkin mielestäni se, kuinka tästäkin tapauksesta onnistuttiin tekemään kansallisuuskysymys. Edessäni oleva nainen totesi: "Suomalainen sentään uskoo kun kerran sanotaan". Olen aivan vakuuttunut siitä, että suomalainen nimenomaan ei uskoisi, vaan sisulla jatkaisi hamaan loppuun saakka. Järkevämpi kommentti tähän kuitenkin olisi se, että eihän sillä todellakaan ole mitään tekemistä kansallisuuden kanssa. Ja siis, tämä juttu voisi ehkä voittaa Vuoden 2011 ironisin hetki -palkinnon, koska äkkiä bussilastillinen "Venäjän ystäviä" kääntyi sitä ainoaa venäläistä vastaan, haluten syyttää kaikista tämän mahdollisista vioista synnyinmaata.

Yritin kuvitella mielessäni tilanteen, jossa pakonomainen tupakoinnin tarve olisi vallannut jonkun muun matkustajan. Tulin siihen päätelmään, että jos röökaaja olisi ollut esimerkiksi Hattumies, hänelle olisi varmaankin naureskeltu hyväntuulisesti. Miksi? Hattumies oli koko ajan hymyssä suin, veikeä, hauska heppu, jolla oli tyttöystävä mukana, joka osallistui kiertoajeluihin, jolla oli suomalainen passi ja uusi venäläinen karvahattu. Hattumies oli sanalla sanoen sellainen mies, jolle halusi lainata 30 euroa, vaikkei rahojen takaisinsaamiseksi ollut mitään järkiperäistä todistetta. Siis sellainen mies, jonka tupakanhimoakin olisi pidetty huvittavana.

Mitä venäläinen nainen siis teki väärin? Hän oli venäläinen, alkuperäisasukas, jonka varmaan pelättiin halveksivan turistilaumaamme. Hän matkusti yksin, vaikka suurin osa muusta porukasta tuli pareittain tai ainakin vaimo oli kotona odottamassa. Hän erkani ryhmästämme omille teilleen heti kun ehti, eikä jutellut kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään muuta kuin sen, että hän oli venäläinen ja nainen. Kahdella tavalla kakkosluokan kansalainen.

Opin tällä matkalla ihmisluonnosta ja seuramatkojen hengestä enemmän kuin Pietarista tai sen kulttuuritarjonnasta. Joka tapauksessa kulttuuriteoiksi kelpuutin seuraavat aktiviteetit:

261. kulttuuriteko 4.12.2011
Kaupunkikiertoajelu, Pietari, Venäjä

Koska se oli piinallisen pitkä ja venäläinen matkaopas kailotti mikrofoniin niin innokkaasti etten pystynyt edes nukkumaan. 

262. kulttuuriteko 4.12.2011
Venäläisen taiteen museo, Pietari, Venäjä

263. kulttuuriteko 4.12.2011
"Kirkko veren päällä", Pietari, Venäjä

Koska maksoin siitä kuusi euroa, sen täytyy olla kulttuuriteko.

Joulu se tulla jolkottaa (mutta tämä teksti ei kerro siitä)

258. kulttuuriteko 27.11.2011
All Good Things (2010)

Jos joku leffa on huono valinta firman pikkujoulujen jälkeiseksi illaksi niin se on kyllä tämä. Kauhean masentava alusta loppuun, vailla minkäänlaista ilon pilkahdustakaan, ja kaiken lisäksi perustuu vielä tositapahtumiin. Tällaiset leffat ovat minulle myös mysteerejä siinä mielessä, etten tajua, miten kaksi tämän hetken kuumaa näyttelijänimeä (Ryan Gosling ja Kirsten Dunst) keskellä menestyksensä huippua päätyy näyttelemään näin keskinkertaisessa jutussa, jota ei kukaan muista viikon päästä, ja joka menee Suomessa suoraan dvd:lle. En ymmärrä.

No niin, lähdettiinpä taas negatiivisesti liikkeelle. Eihän tämä leffa siis huono ole, mutta olosuhteisiin se oli täysin väärä. Lisäksi siinä ei ole mitään yllätyksellistä, jännittävää kutkutusta, vaan pelkästään masentavaa tunnelmaa.

David Marks on rikkaan kiinteistöimperiumin perijä, jonka isä painostaa tämän firmaansa töihin, jotta David voisi tarjota tuoreelle vaimolleen Katielle kaiken mitä tämä tarvitsee. Käy kuitenkin ilmi (ylläri), ettei raha ole se, mikä Katien tekisi onnelliseksi. Se, mitä tämä kaikista eniten haluaa, on Davidille kuitenkin mahdotonta. Suhde lähtee heti avioliiton alussa väärille raiteille kun Katie tekee Davidin vuoksi elämänsä suurimman uhrauksen. Eikä siinä vielä kaikki. David alkaa käyttäytyä yhä arvaamattomammin ja naapurit saavat todistaa useita äänekkäitä riitoja ja mustia silmiä. Kuitenkaan Katie ei pääse suhteesta irti, ja kun hän viimein yrittää, taloudellinen tilanne tekee sen mahdottomaksi. Lopulta Katie katoaa, eikä katsojalle jää epäselväksi, kuka sen on saanut aikaan.

259. kulttuuriteko 29.11.2011
Klikkaa mua (2011)

Voi, tämä loppui aivan liian pian! Johanna Vuoksenmaan syksyn kotimainen sarja keskittyi nettideittailun ympärille, mutta lopulta siitä muodostui vain kehys ja kaikki merkittävä tapahtui muualla.

Ella on nelikymppinen kahdesti eronnut kolmen lapsen äiti, joka alkaa kaivata elämäänsä parisuhdetta ja rekisteröityy nettideittipalveluun. (Olen pitkään jotenkin inhonnut Minttu Mustakalliota, mutta tähän sarjaan hän sopii niin loistavasti, että käänsin kelkkani täysin.) Jokainen sarjan jakso on nimetty jonkun miehen mukaan, jonka Ella tapaa. Suurin osa netistä löydetyistä miehistä on ihan mahdottomia tapauksia, ja enemmän alkaakin kyteä Ellan ja tämän työkaverin Eeron välillä - vaikka Eero on naimisissa ja yrittää vimmatusti puuhata lasta. Oman lisävärinsä touhuun tuovat Ellan ex-miehet, joista molempien kanssa Ellalla on lapsia, eikä hän niin ollen pääse kummastakaan eroon. Krista Kosonen tekee valtavan sympaattisen roolin ex-mies-Karin uutena tyttöystävänä (mutta Kristasta olenkin tykännyt aina).

Ellalla on trendikäs työpaikka sisustusohjelman juontajana ja kaksi läheistä ystävää, joita hän joutuu tukemaan aina silloin kun he eivät tue häntä syöttämällä suklaata ja juottamalla viiniä. Toinen on onnellisesti naimisissa, mutta elämän ainoa ilo vaikuttaa olevan alkoholi. Toinen taas on nelikymppisenäkin iloinen sinkkutyttö, jonka elämä keikahtaa nurin kun hän rakastuu palavasti naimisissa olevaan mieheen. Kaikkien naisten elämää seurataan omilla tahoillaan, mutta Ella on kuitenkin pääosassa.

Välillä Ellan elämää oli suorastaan ahdistavaa seurata, koska hänellä on jatkuvasti ihan uskomattoman kiire. Kun hän sitten viimein saa kalenteristaan varattua aikaa treffeille, menee yleensä viisi minuuttia ennen kuin lapset, exät tai ystävät tarvitsevat häntä ehdottomasti johonkin. Niinpä ei olekaan yllättävää, että vaikka Ella viimeisessä jaksossa tapaa ihan lupaavan miehen, hän joutuu toteamaan, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa rakastua.

Tykkäsin tästä sarjasta tosi paljon. Se eteni vauhdikkaasti eikä jäänyt junnaamaan tylsien ongelmien kimpussa. Keski-iän kynnyksellä tepastelevien naisten ongelmia kuvataan monipuolisesti ja lämpimästi, eikä niihin oteta moralisoiden kantaa. "Miespääosan" esittäjä on symppis, ja kaikkiin erilaisiin naisiin voi kiintyä eri tavoin. Ella on kyllä välillä aika ärsyttävä, mutta hänen uskollisuutensa ystävänä on verrattavissa Sinkkuelämää-porukkaan.

260. kulttuuriteko 2.12.2011
Claudie Gallay: Rakkaus on saari (2011)
Suom. Titia Schuurman

Tämä kirja on rakenteeltaan juuri sellainen mistä tykkään: paksu, mutta väljästi kirjoitettu ja luvut ovat lyhyitä. Kerronnan saati sitten tarinan tasolla se ei ole suosikkityyppiäni. Kerronta on jotenkin niin periranskalaista ettei se oikein uppoa. Tarinakin koostuu vanhoista kliseistä, erotiikasta ja aviorikoksesta, taiteesta ja tuskasta. Suuret tunteet yritetään esittää minimalistisessa muodossa niin että rivien välistä pitää lukea kaikki olennainen. Muoto kuitenkin rohkaisee nopeaan lukemiseen, eikä tue ajattelemaan pysähtymistä.

Helteisessä Avignonissa vietetään teatterifestivaalia, mutta siitä ei meinaa tulla mitään, koska teatteriporukka päättää lakkoilla juuri festareiden aikaan. Ohjaajat, näyttelijät, festivaaliyleisö ja lukija ovat tästä turhautuneita. Lakon sanoma ei missään vaiheessa tule selväksi, vaikka festivaali onkin ollut tulehtunut jo vuosia.

Kaunista entistä rakastettuaan vuosien jälkeen yhä odottava ohjaaja Odon palkitaan, kun rakastettu saapuu menestystä uhkuen näyttelemään Hiljaisia siltoja kaupunkiin. Odonin ohjaama näytelmä Punainen yö saadaan esitettyä pari kertaa lakkolaisista huolimatta, ja sitä on saapunut katsomaan vähintäänkin häiriintynyt Marie, kuolleen näytelmäkirjailijan sisar.

Vanha nainen, Isabelle, majoittaa taloonsa nuoruuden intoa hehkuvia näyttelijöitä ja taiteilijoita ja ihailee heitä, hänellä itsellään kun ei merkittäviä lahjoja ole millekään alalle.

Jeff, joka tekee jotain hanttihommia Odonille - vaikkei saa niitä koskaan tehtyä - haaveilee maksavansa velkansa exälleen, Odonin siskolle, ja lähtevänsä sitten haaveiden Michiganiin. Kun unelma on lähellä toteutua, iskee kuitenkin rimakauhu.

La Jogariksi nimensä muuttanut Mathilde ei voi olla Odonin kanssa samassa huoneessa haluamatta rakastella tämän kanssa, mutta ah ja voih, kuinka kaikki on vaikeaa, ja eih ja voih, jostain lukijalle käsittämättömästä syystä he eivät vaan voi olla yhdessä. Voih, traagista.

Julie, Odonin tytär, on näyttelijä, mutta ennen kaikkea rakastunut Damieniin. Vai kumpi on enemmän rakastunut? Jotain hirveitä ongelmia heilläkin on.

Lopussa on tarjolla pari yllätystä, vaikka kirja ei missään nimessä lunasta takakantensa lupauksia "tragediasta, jollaista tuskin kukaan osasi kuvitella". Kaikki on kuitenkin niin lakonisesti esitettyä, ettei henkilöiden kohtalosta jaksa oikein kiinnostua.

Lopulta tätäkin kirjaa voisi markkinoida sanoilla: "Tarina syyllisyydestä, kostosta ja anteeksiannosta". Haaaukotus.

Yhteenveto marraskuun jälkeen

Leffat: 124
Kirjat: 58
Sarjakuvat: 29
Näyttelyt: 9
Festarit, messut, tapahtumat: 7
Tv-sarjat: 11
Keikat: 8
Audiokirjat: 4
Muut: 4
Teatteri: 3
Stand up: 1
Levyt: 1

Yhteensä 259. Jäljellä 106.