maanantai 29. huhtikuuta 2013

Lukemisen ja vahtimisen Rajalla

95/365
Ally Condie: Rajalla (2012)
Suom. Kaisa Kattelus

Joskus joku kirja jää ikuisesti mieleen vain sen vuoksi, millaisessa elämäntilanteessa sitä on sattunut lukemaan. Usein sellaiset kirjat ovat ihan höpsöjä ja sitä toivoisi voivansa sanoa: "Luin Anna Kareninaa kun kuulin päässeeni yliopistoon" tai "Purin Vihan hedelmien kansiin hampaanjäljet synnyttäessäni". Todennäköisesti hampaanjäljet jäävät kuitenkin harlekiinikirjaan, jonka alkuperästä ei ole tietoa ja luultavasti yliopistoon päässyt osoittaa älyllisyyttään lukemalla Twilightia kuullessaan tiedon.

Ally Condien Rajalla ei luultavasti kirjana jää kenenkään mieleen useammaksi vuodeksi, mutta tulen itse muistamaan sen aina siitä, että luin sitä niinä pitkinä iltoina kun vahdin silmä kovana koiraa, jota emme vielä uskaltaneet jättää yksin kotiin. Sen myötä aloin opetella uudenlaista lukutapaa, joka on verrannollinen koiran nukkumistapaan: toinen silmä kirjassa, toinen koirassa. Tällaiseen harjoitteluun kirja onkin hyvä, sillä se on sopivan helppolukuinen ja simppelisti kirjoitettu, jotta ajatukset voivat lukiessa olla osittain muualla.

Rajalla jatkaa Cassia Reyesista kertovaa trilogiaa, jonka Tarkoitettu aloitti. On taitolaji kirjoittaa kirjasarjaa niin, että jatko-osissa tulee muistutettua lukijaa siitä, mihin tarina edellisessä osassa jäi, ilman että kerronta tuntuuu toistolta ja alkaa ärsyttää. Valitettavasti Rajalla epäonnistuu tässä tehtävässä. Luin Tarkoitetun yli vuosi sitten ja heti aloitettuani jatko-osan tajusin, etten yhtään muista mitä ensimmäisessä tapahtui, eikä Rajalla edes yritä kerrata tapahtumia. Se häiritsi minua pitkään, mutta kun kirjan itsenäinen tarina sitten pääsi kunnolla vauhtiin, hyväksyin sen ja alistuin.

Cassia on hankkiutunut ulkoprovinsseihin työleirille aikeenaan löytää Ky, joka on tahollaan lähetetty ulkoprovinsseihin, joita vihollinen tulittaa joka ilta ja joissa harva elää viikkoa pitempään. Kertomus jakautuu Cassian ja Kyn näkökulmista kertoviin vuorotteleviin lukuihin. Ky pakenee kuolemanleiriltä kohti siirtokuntia mukanaan kohtalotoverinsa Vick ja Eli. Cassia kulkee Kyn jalanjäljissä Indien kanssa, joka tahtoo kiihkeästi löytää Kansannousun ja liittyä kapinoivien joukkoon.

Kirjassa saadaan myös uutta tietoa Cassialle määrätystä parista, Xanderista. Kun Cassia ja Ky viimein löytävät toisensa, heidän suhteensa ajautuu ensimmäiseen kriisiinsä ja Cassia huomaa, etteivät hänen tunteensa Xanderiakaan kohtaan ole aivan yksiselitteiset. Tarinan loppu ennakoikin, että kolmannessa osassa Cassia joutuu suuren valinnan eteen kahden pojan välillä. (Kuinka omaperäistä.)

Condien sarja on kauniisti kirjoitettu ja tempaa mukaansa, vaikkei tarjoakaan piinaavaa jännitystä. Rajalla liikkuu kaukana Yhteiskunnan vaikutuspiiristä, minkä vuoksi ensimmäisen osan kiinnostavat dystopiakuvaukset jäävät vähemmälle huomiolle. Tarinat Kansannousun olemuksesta kuitenkin korvaavat ne kiinnostavuudessaan. Kaiken kaikkiaan tämä sarja on ihan pätevä nuorten tyttöscifiseikkailu, mutta epäilemättä sille olisi eduksi lukea kaikki osat peräjälkeen.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kymmenkertaisesti tuotettu farssi


94/365
Skagerrak (2003)

Skagerrak on entisen dogmalaisen, Søren Kragh-Jacobsenin ohjaama elokuva, jonka toisena käsikirjoittajana on toiminut Susanne Bierinkin luottomies Anders Thomas Jensen. Dogmasta tai edes tanskalaisuudesta leffassa ei ole kuitenkaan jäljellä mitään. Leffa on kahdeksan eri maan yhteinen tuotanto ja tuottajiakin sillä on kymmenen. Hesarin arvostelussa Veli-Pekka Lehtonen toteaa: "Jos olisin taiteilija, olisin huolestunut."

Leffa kertoo Mariesta (Iben Hjejle) ja Sophiesta (Bronagh Gallagher), jotka ovat vuosia raataneet öljynporauslautalla ja päätyvät nyt rälläämään rahojaan Skotlantiin. Rahat ovat nopeasti loppu ja parivaljakko pulassa. Silloin kuin taivaasta tipahtaa rikas jaarli dominoivine isineen ja hedelmättömine vaimoineen. Perhe tarjoaa Marielle sievoista summaa, mikäli tämä suostuu synnyttämään massiivisille tiluksille perijän. Sophie painostaa Marien suostumaan diiliin, homma hoidetaan perinteisellä penetraatiolla ja pian Marie on raskaana.

Ikävän nopeasti leffalta katoaa suunta ja se lähtee sinkoilemaan moniin täysin arvaamattomiin suuntiin. Mukaan kuvaan ilmaantuu unelmien mies Ian (Martin Henderson) ja tyhmänpuoleinen automekaanikkokolmikko, joka päättää hyötyä Marien rahoista. Jostain käsittämättömästä syystä kolmikko toi mieleeni Niccolo Ammanitin hienon romaanin Taivaan ja maan väliltä, mikä vähän ilahdutti sekoilua katsellessa.

En lakannut oikein missään vaiheessa ihmettelemästä, onko elokuvan tarkoitus olla hauska, traaginen vai tragikoominen. Tyylilajillisesti se vaikuttaisi olevan lähinnä farssia, mutta surulliset sävyt sekoittavat pakkaa hieman. Loppu on, kumma kyllä, melkein yksiselitteisen onnellinen.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Outo välipala

93/365
Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (2011)

Hyvää kirjan ja ruusun päivää rakkaat lukijat, nyt kun se on jo melkein ohi. Tänä vuonna sain peräti viisi ruusua ja aviomieheni peräti neljä Mystiikan maailma -sarjan kirjaa, jotka satuin löytämään kirjaston hylkäyskärrystä eilen.

Päivän toisen kirjapostauksen kohde olikin mielenkiintoinen ja yllättävä nuortenkirjatuttavuus. Lainasin sen hetken mielijohteesta välipalaksi vähäisen sivumäärän vuoksi. Lopulta luin sitä aika monta päivää, koska sitä teki mieli säännöstellä. Kerronnassa on jotain kovin nautittavaa, vaikken osaakaan määritellä sitä sen tarkemmin.

Joel on jo aikuinen mies ja menossa armeijaan kun pikkusisko Linnea muuttaa takaisin kotiin. Linnea on jo pienenä lähetetty Ruotsiin tanssimaan balettia tähtäimessään ura tanssijana. Huonosti päättynyt hyppy on kuitenkin rikkonut Linnean polven ja murskannut urasuunnitelmat.

Linnea yrittää sopeutua perheeseensä, jota ei edes kunnolla tunne, maahan jossa ei ole kauan asunut ja uuteen kouluun, jossa häntä ympäröi tragedian aura, joka houkuttelee muita teinejä. Linnea ei keksi elämälleen uutta tarkoitusta eikä saa tai edes halua saada kontaktia vanhempiinsa. Joel kuitenkin onnistuu hiljalleen läpäisemällä Linnean pystyttämän muurin ja sisarukset lähentyvät arvaamattoman hyvin.

Luulin saavani kirjan siitä, kuinka elämälle löydetään uusi tarkoitus kun vanhaa tarkoitusta ei enää ole. Sen sijaan sain jotain ihan muuta. Yllätyin, ahdistuin ja kummastuin. Tykkäsin, vaikken yhtään tykännyt. Outo pieni kirja.

Kirja oikea, lukija väärä?

92/365
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (2013)

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo perjantaina, mutta pitkän koulupäivän jälkeen siitä ei enää tullut mitään. Lauantaina perheeni sitten kasvoi jokseenkin äkkinäisesti yhdellä nelijalkaisella, jota käytän tästä lähtien jatkuvasti tekosyynä kaikkien velvollisuuksien välttelyyn. Olen aina (salaa) pitänyt koiranomistajia vähän yksinkertaisina ja olen nopeasti alkanut ymmärtää, mistä se johtuu. Karvakasan oltua läsnä kolme kokonaista päivää kiinnostukseni kaikkeen älylliseen toimintaan on laskenut kuin lehmän häntä. Sen katseleminen (oo, se nukkuu, se maiskuttaa, se riepottaa lelua, se jahtaa palloa!) on ollut kiinnostavampaa viihdettä kuin mikään muu. Nyt lienee kuitenkin aika ryhdistäytyä. Koira makaa jaloissani uneliaana (pissattuaan vuorokauden sisällä kolmelle matolle) ja aviomies on toivottavasti hankkimassa Kirjan ja ruusun päivän ruusua, joten... Säkenöivät hetket.

Katja Kallio on kiistattomasti laatukirjailija. Olen fanittanut Kalliota kymmenen vuoden ajan. Kirjailijan tuotanto, joka alkoi Kuutamolla-teoksesta, on kivunnut nopeasti ja vakaasti kohti aikuisempaa tyyliä. Kirjoitin siitä enemmän vuonna 2011.

Säkenöivien hetkien myötä vaikuttaa tapahtuneen se, mitä ehdin jo vähän pelätäkin: Kalliosta on tullut liian aikuismainen makuuni. Historialliset romaanit eivät minua juuri kiinnosta ja tätäkin oli alkuun vähän kurjaa lukea siitä yksinkertaisesta syystä, että olen Suomen historiasta autuaallisen pihalla lakattuani kynsiäni läpi lukion historiantuntien.

Tarina alkaa vuonna 1914 Hangosta, jonne Inga Troberg on tullut kylpylään parantelemaan hermoromahdustaan tyttärensä Ellyn kanssa. Loma keskeytyy, kun saksalaisten yllättäen huhutaan nousevan maihin. Lähestulkoon sattuman kautta äiti ja tytär joutuvat eroon toisistaan ja kesken loman Ellyn maailma ja tulevaisuudensuunnitelmat heittävät kuperkeikkaa.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Elly on edelleen Hangossa, nyt naimisissa ja kolmen tyttären äiti. Kylpyläaika on lumonnut hänet niin, että hän on päätynyt sinne töihin kylvettäjäksi. Ellyn teini-ikäiset tyttäret Harriet ja Beata elävät nyt omaa poikien ja kynsilakan täyttämää nuoruuttaan (kolmas tytär mainitaan häiritsevän ohimennen vain muutamaan kertaan).

Sisarusten välillä vallitsee kummallinen dynamiikka: lapsena Beata juoksee äidin helmoihin kantelemaan Harrietista ja äidin lähtiessä tätä puhuttelemaan huutaa tämän perään: "Varokin jos teet sille jotain!" Kirjasta tuleekin kertomus sisarista ja heidän suhteestaan, mutta ennen kaikkea Beatan tarina.

Tämä oli jälleen yksi niistä lukukokemuksista, joiden kohdalla mietin vielä kaksi kolmasosaa luettuani, että milloinkahan tarina mahtaa alkaa. Juoni ei kirjassa ole suurensuuri, vaan se keskittyy pieneen perheyksikköön ja ehkä vielä tarkemmin kolmen eri sukupolven naisten mielenmaiseman kuvailuun. Inga, Elly ja Beata muodostavat jatkumon elämässään ajelehtivista naisista, jotka kokevat ohimeneviä säkenöiviä hetkiä, joutuvat niiden vietäviksi ja haaveilevat jostain määrittelemättömästä, jonka uskovat parantavan elämänlaatuaan.

Blogosfäärissä kirjasta ollaan oltu montaa mieltä. Järjellä ja tunteella -blogin Susa vertasi kirjaa Kallion aiempiin viihteellisempiin kirjoihin ja "ihmetteli ääneen: mitä, mitä, kuka on tämä nainen joka kirjoittaa tällaista ihanaa, taidokasta proosaa? Onko tämä tosiaan sama kirjailija?". Joku jossain (en nyt löydä uudestaan sitä blogia) oli sitä mieltä, että Kallio on parempi viihdekirjailijana. Minä en oikein tiedä. Tuntui kuin olisin nyt ehdottoman väärää kohderyhmää tälle kirjalle, joka kyllä ihan varmasti tulee lumoamaan monia lukijoita. Itsekkäästi toivoisin, että Kallio kirjoittaisi vielä vähän viihteellisempiä kirjoja, joissa olisi tapahtumia enemmän kuin naisellisen sielunmaiseman luotaamista, sillä kyllä se sujuu ihan mainiosti siinä sivussakin.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Epäromanttinen komedia


91/365
Vuoden se kestää (I Give It a Year) (2013)

Brittikomedia ei ole ominta alaani eikä suoraan sanoen vähäisen kokemukseni perusteella lukeudu suosikkeihini. Tällä haavaa leffateattereissa ei kuitenkaan pyöri juuri mitään muutakaan mitä haluaisin nähdä, joten plussapäivän ajamana kipitin eilen katsomaan tämän. En pysty tässä tekstissä välttämään spoilereita täysin, joten jos haluat mennä katsomaan leffan tietämättömänä juonesta, lopeta lukeminen. Nyt.

Leffan ansioksi voidaan lukea se, että sen juoni ei ole kaikkein kaavamaisin ja miljoonaan kertaan nähty. Alussa Nat (Rose Byrne) ja Josh (Rafe Spall) menevät naimisiin. Jo häät ovat lähellä muuttua katastrofiksi, mutta avioliiton satamassa lilluttaessa lysti vasta toden teolla alkaa. Pariskunta huomaa nopeasti olevansa kaikkea muuta kuin yhteensopiva. (Haloo, sitä varten deittaillaan pari vuotta ennen kuin mennään naimisiin!) Parisuhdeterapia kutsuu.

Trailerin perusteella odotin vähän erilaista elokuvaa. Kuvittelin, että terapiassa kaikki lopulta klikkaisi ja Nat ja Josh tajuaisivat, miksi toisiinsa rakastuivat ja jatkaisivat elämäänsä onnellisina yhdessä. Melkein alusta asti on kuitenkin selvää, että molemmille on olemassa se täydellinen, oikea puolisko, eikä kumpikaan heistä ole sen kanssa naimisissa.

Päähenkilöt ovat vähän hämmentäviä hahmoja. Josh on olevinaan kirjailija, joka kärsii kirjoittajan blokista. Hahmo on kuitenkin koheltaja, joka ei vaikuta juurikaan tuhkakuppia syvällisemmältä. Nat taas on kuin syntynyt nalkuttavaksi vaimoksi, joka ei näe Joshissa kerrassaan mitään hyvää - mikä tekee hänestä itsestään aika epäviehättävän.

Nat ja Josh ovat molemmat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä tyyppejä - aivan eri tavoin vain. Sen sijaan heidän vastinparinsa Guy (Simon Baker) ja Chloe (Anna Faris) ovat mukavia ja aidon oloisia ihmisiä - ja kuolettavasti rakastuneita näihin kestämättömiin tyyppeihin. Onko siis tosiaan niin, että yhteensopimattomuus parisuhteessa tekee ihmisistä kamalia? Ja että joku toinen voi kuitenkin arvostaa sitä kamaluutta? Että toisen roska on toisen aarre?

Leffa ei oikein herätä minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen. Muutaman kerran saa - ja on pakko - nauraa, mutta näin suorasukainen (lue: alatyylinen) huumori ei ole sekään ihan suosikkejani. Vähän hajuton ja mauton tapaus.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Sade vie jäljet mennessään


90/365
Jälkiä jättämättä (The Killing)
Ensimmäinen tuotantokausi (2011)

Kun tämä sarja joskus (kaiketi viime vuonna) alkoi tulla Maikkarilta, sitä mainostettiin jatkuvalla syötöllä ja näyttävästi, niin että vaikken sitä muistanut telkkarista seurata, ajatus siitä jäi kytemään jonnekin takaraivooni. Pääsiäisen venyvinä päivinä aloin sitten viimein katsella sitä Netflixistä. (Vaadin pian sponsorisopimusta, sillä tämä blogi alkaa epäilyttävästi muistuttaa Netflix-mainosta - tosin ilman puhuvia eläimiä.)

Jälkiä jättämättä perustuu tanskalaiseen tv-sarjaan Forbrydelsen. Varmaan kovin paljon alkuperäisestä ei ole jäljellä, mutta ajatus lämmittää kuitenkin sydäntäni, sillä Tanska elokuvamaana on tällä hetkellä "the place to be", jos minulta kysytään.

Sarjassa selvitetään nuoren seattlelaistytön, Rosie Larsenin, murhaa. Jutun päätutkijana toimii Sarah Linden (Mireille Enos), joka ensimmäisessä jaksossa jo viettää läksiäisiään aikeenaan muuttaa Sonomaan ja mennä naimisiin. Murhajuttu kuitenkin ilmaantuu suunnitelmien tielle ja pomo vaatii, että Linden jää selvittämään sen ennen lähtöään. Työpariksi ja koulutettavaksi hänelle lykätään jokseenkin raivostuttavan oloinen Stephen Holder (Joel Kinnaman), joka on juuri saanut siirron huumepoliisista murharyhmään.

Puoleenväliin mennessä ensimmäinen tuotantokausi ei ollut koukuttanut minua vakavasti. Alkuun siinä ärsytti moni pinnalliselta kuulostava asia. Ensinnäkin sää. En vaan yksinkertaisesti lämpene sille, jos ruutu on koko ajan ihan harmaa ja suurimman osan ajasta vielä sataa kaatamalla. Olen ehkä hieman paradoksaalisesti sitä mieltä, ettei ole mitään syytä, miksi murhasarjan pitäisi masentaa katsojaa. Aviomieheni kommentoi jatkuvasti toisesta huoneesta, miten huonolta sarja kuulostaa, kun koko ajan vain kiljutaan ja huudetaan. Pari ensimmäistä jaksoa kuluikin suurien tunteiden äärellä kadonnutta tyttöä etsittäessä ja tämän löytyessä, mutta siitä en itse lainkaan ärtynyt. Päinvastoin, pidin sarjan tunneilmaisua harvinaisen rikkaana.

Toinen alkuun ärsyttänyt tekijä sarjassa on Sarah Lindenin hahmo kaikkiaan. Ajattelin pitkään, että onpas harvinaisen epäviehättävä nainen tv-sarjan pääosaan. Lisäksi Lindenin muka-sotkuinen yksityiselämä on tylsääkin tylsempää ja jatkuva arpominen aiheesta lähteäkö Sonomaan, pääsisinkö jo lähtimään, ehtisinkö jo tällä kertaa lennolle, haluanko ylipäänsä mennä jne. ei kiinnosta pätkääkään. Katsojallehan on alusta asti aika selvää, että Lindenin pitää pysyä Seattlessa kauden loppuun asti, jotta murha saadaan purkkiin. Sanalla sanoen Lindenissä ärsytti aluksi kaikki. Angstisuus, jonka alkulähde ei ole ihan selvä, nikotiinipurkan jauhaminen päättäväisesti ja stressaantuneesti, pehmeät piirteet joille melkein aina kova ilme ei sovi ollenkaan ja surkeat sosiaaliset taidot.

Holderin hahmosta taas oli pitkään vaikea saada otetta. Wikipedian mukaan hahmo on kirjoitettu niin, että kahdeksanteen jaksoon saakka katsoja joutuu arpomaan, onko Holder hyvis vai pahis. Sitä on todellakin vaikea sanoa, mutta hahmosta on hänen hyvyydestään tai pahuudestaan riippumatta vähän pakko tykätä, koska tämä toimii rentoudessaan niin loistavana vastapainona takakireälle Lindenille. Holderin tapa huikata "Yo, Linden!" jää melkeinpä päähän soimaan, koska se kuulostaa niin hauskalta.

Kolmanneksi, alusta loppuun ärsytti se, miten sarjaan sotketaan poliittista juonittelua. Pormestariksi kisaavat Darren "lempeä, surkea koiranpentu" Richmond (Billy Campbell) ja Lesley "antikristus" Adams (Tom Butler) kieroilevat epäkiinnostavasti ja poliittinen kuvio vaikuttaa murhatutkimuksesta täysin irralliselta harhautukselta, joka on väkipakolla ängetty mukaan sillä verukkeella, että rikokseen vaikuttaa liittyvän Richmondin kampanja-auto.

Poliittinen ulottuvuus oli ainoa, joka ei lakannut ärsyttämästä sarjan edetessä. (Tosin siihen liittyi kiinnostaviakin elementtejä ja tykkäsin vaivihkaisesta viittailusta Clinton-Lewinsky-skandaaliin.) Lindenin kompleksiseen hahmoon ja Holderiin kiinnyin yhä vain enemmän ja harmaus ja sateisuus alkoi sekin tuntua jotenkin kovin aidolta ja murhatutkimuksen tunnelmaan sopivalta. Murhajuttu alkaa sarjan edetessä saada jopa twinpeaksmaisia piirteitä, joskin vailla yliluonnollisia elementtejä, ja ehkä senkin vuoksi olin loppua kohti yhä enemmän haltioissani.

Tykkäsin siitä, miten etäiseksi hahmoksi Rosie sarjassa jää - ettei hänestä esimerkiksi löydy videopäiväkirjaa jossa hän kertoisi syvimmät tuntonsa tai näytetä takaumia, joista katsoja tajuaisi, miten kaunis ja rohkea hän eläessään olikaan. Rosien perhe jää hämmennyksen valtaan ja tutkimuksen edistyessä hämmennys vain kasvaa. Tunsiko kukaan Rosieta? Oliko Rosie kiltti tyttö vai jotain ihan muuta? Ja selviääkö katsojillekaan koko totuus? Rosien perhe on sekin monimutkaisuudessaan samalla käsinkosketeltavan aito ja vaikeasti ymmärrettävä. Suuri suru on läsnä, mutta siihen sekoittuu joukko monimutkaisempia tunteita. Vihjailevia katseita ja puolihuolimattomia viittauksia menneeseen ei selitetä puhki, eikä koko perheen historia valaistu taianomaisesti ainakaan ensimmäisellä katselukerralla.

Kaksi viimeistä jaksoa pitikin sitten katsoa melkein hengittämättä. Murhajuttu alkaa keriytyä auki ja tunnelma on tiivis kuin juusto. Kaikki aiemmin opittu pitää kyseenalaistaa ja laskelmoida ja tulkita uudestaan. Täytyy sanoa, että kauden viimeiset pari minuuttia ovat ehkä mestarillisimmat ja raivostuttavimmat murhatutkimussarjojen historiassa. Spoileri, maalaa näkyviin: Ykköskausi päättyy ihan tyydyttävään ratkaisuun, jonka katsoja voi jotenkin hyväksyä, mikäli onnistuu pyyhkimään mielestään ne pari viimeistä minuuttia. Ne kuitenkin jättävät epäilyksen kytemään ja pikaisella googlauksella selvitinkin, että ykköskauden lopussa napattu roisto osoittautuu kakkoskaudella vääräksi tyypiksi. Niinpä sarjan toisella kaudella tutkitaan edelleen Rosien murhaa. Sitä en osannut odottaa.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Haastavaa

Inna Keskeneräinen-blogista haastoi minut tällaiseen itsensäpaljasteluun. Tämä onkin ensimmäinen tämäntyyppinen haaste, jonka olen blogiurallani saanut. Täältä pesee.

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa. Säännöt ovat tässä:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 faktaa minusta

1. En kestä lusikkaa kahvikupissani. On olemassa tarkka tekniikka jolla maito kaadetaan kuppiin ilman että kahvia tarvitsee sen jälkeen sekoittaa. Asiaa auttaa jos kahvi ja maito ovat suhteellisen tuoreita.

2. Jään äärimmäisen helposti koukkuun kaikenlaisiin (mahdollisimman yksinkertaisiin) peleihin.

3. Pelkään lentämistä enkä aio suostua siihen enää koskaan.

4. Gilmoren tytöt on mielestäni paras tv-sarja ikinä, enkä usko että mikään tuleva koskaan päihittää sitä.

5. Rakastan perinteitä. Jos jossain on vaikka joskus ollut tosi hauskaa, pyrin seuraavilla kerroilla tekemään kaiken mahdollisimman samalla tavalla. Esimerkiksi Hullut päivät eivät tuottaisi mitään tyydytystä, jos jättäisin ostamatta leffalippuja, irtokarkkia tai Dollyn donitseja.

6. Vihaan sitä kun minulle puhutaan vessan oven läpi tai kun harjaan hampaita.

7. Teininä minua sanottiin jatkuvasti Alanis Morrissetten näköiseksi.

8.Viime kesänä Sodankylässä ostin ensimmäistä kertaa elämässäni banaanin. (Tokikaan en syönyt sitä, sillä banaanin hajukin on etonut minua siitä asti kun olin kolmevuotias.)

9. Rakastan sitä miltä Desigual-vaatteiden paljous näyttää, mutta minun on vaikea löytää joukosta yksittäistä vaatetta josta pitäisin. Vaikuttaisi siltä, että tykkään eniten niistä Desigual-vaatteista, jotka näyttävät vähiten Desigual-vaatteilta.

10. Tykkään myös aidoista Crocseista, mutta niissäkin sellaisista, jotka ovat mahdollisimman kaukana siitä mielikuvasta, jonka sana "Crocsit" herättää.

11. Suustani ei koskaan kuulla sanoja "liian pinkki" tai "liikaa pinkkiä".

Saadut kysymykset

1. Minkä kirjan olet lukenut viimeisimpänä?
John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla.

2.Minkä elokuvan olet katsonut viimeisimpänä?
Pilvikartasto.

3.Millainen olisi unelmiesi vapaapäivä?
Jos tietäisin sen, toteuttaisin sen. Ainakin sen pitäisi olla kesäinen hellepäivä ja siihen kuuluisi joku järjettömän koukuttava kirja joka pitäisi hereillä vaikka meinaisin nukahtaa lämmössä löhöillessäni. Ja illemmalla pussikaljoittelua hyvässä seurassa.
 
4.Oma auto vai joukkoliikenne? Miksi?
Käytän joukkoliikennettä, koska omaa autoa ei ole. Kun raahaan kauppakasseja bussilla kotiin, ajatus autosta tuntuu houkuttelevalta. Kuitenkaan sille ei ole mitään muuta todellista tarvetta (joka kohtaisi sen tosiasian ettei autoon ole varaa) kuin kauppakassina toimiminen, koska asun loistavien bussiyhteyksien kaupungissa ja kaupunginosassa.

5. Kerro yksi muisto lapsuudestasi?
Muistan joskus napanneeni kaupan lihatiskiltä lihapiirakan ja alkaneeni mussuttaa sitä välittömästi. Kaikkimullehetinyt-asenne toimi, koska sitten äiti joutui ostamaan sen ja sain syödä loputkin. Haa haa.
 
6. Minkä alan ammattilaiseksi et haluaisi koskaan päätyä?
Vaikea keksiä mitään ehdotonta, mutta sairaalassa en haluaisi olla töissä. Tai siivota murhapaikkoja.
 
7. Unelma-ammattisi lapsena?
Kirjailija.

8. Mitä kaikkea olet elämäsi aikana harrastanut?
Balettia, kuvataidekoulua, teatteria ja pienen hetken taitoluistelua.

9. Onko sinulla ollut/onko lemmikkejä? Mitä?
Ei.

10. Mikä päätös on muuttanut elämääsi suuresti?
Ainakin päätös muuttaa Tampereelle vaikuttaa edelleen koko ajan kaikkeen.

11. Kirja, joka on vaikuttanut sinuun eniten?
Tjaa. Vaikuttanut-"muovannut-perustavanlaatuisesti-persoonaani"-vaikuttanut vai tehnyt suurimman vaikutuksen? Renate Dorresteinin Kivisydän on ehkä suurin suosikkini ikinä, yhä edelleen.

Kysymykset haastetuille

1. Kuka on suosikkinäyttelijäsi?
2. Kahvi vai tee?
3. Mikä on suosikkivaatemerkkisi/-kauppasi?
4. Mihin genreen lukeutuvia kirjoja luet eniten?
5. Keneltä julkkikselta olet kuullut näyttäväsi?
6. Pidätkö itseäsi keskivertoälykkäänä, keskivertoa älykkäämpänä vai keskivertoa vähemmän älykkäänä?
7. Mitä mieltä olet e-kirjoista?
8. Käveletkö mielelläsi päämäärättömästi vain ollaksesi ulkona?
9. Kuinka terveiksi arvioisit elämäntapasi asteikolla 1-10 (1 = surkean epäterveelliset, 10 = esimerkillisen terveelliset)?
10. Mitä mieltä olet tämäntyyppisistä haasteista?
11. Kerro jokin lapsuudessa vaikutuksen tehnyt kulttuurielämys (kirja, leffa, näytelmä tms.) joka on jäänyt mieleen.

Haastetut

En nyt jaksanut tiheästi kammata blogejanne läpi selvittääkseni oletteko jo saaneet tämän haasteen. Luonnollisesti voitte jättää tämän huomiotta jos olette (enkä muutenkaan pakota vastaamaan).

1. Reta  - Todella vaiheessa
2. Pihi nainen - Pihin naisen elämää
4. Mari A. - Mari A:n kirjablogi
6. Eugen G. - Damn good coffee
7. Tuija - Pikkurilli
8. Maija - Kirjojen keskellä
9. Aurinkoprinsessa - Hääblogi Tylliunelmia
10. Elokuvatirkistelijä - Elokuvatirkistelijä

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kukapa ei juhlista tykkäisi?

89/365
John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla (1945)
Suom. Jouko Linturi

Nihkeilin tämän kirjan ensimmäisten viidenkymmenen sivun parissa ikuisuuden, mutta kun sitten aloin skarpata ja päätin päästä kirjasta eroon, muistinkin yllättäen, että ai niin, minähän tykkään Steinbeckista. Kuten Barney Stinson elämässään, itsekin noudatan usein kirjojen ja elokuvien suhteen sääntöä "uusi on aina parempi" (vaikka Barney paradoksaalisesti toteaakin: "se on vanhin sääntöni ja siksi kaikkein paras").

Steinbeckin täytyy olla ainoa nobelisti ja ylipäänsä ennen 1990-lukua kirjoja kirjoittanut henkilö, jolta olen lukenut jopa neljä kirjaa. Helmi ja Hiiriä ja ihmisiä vetosivat joskus synkkyyden tarpeeseeni ja toista ääripäätä edustavat Ystävyyden talo ja Hyvien ihmisten juhla. Niistä tulee vahvasti mieleen, että ne ovat Pussikaljaromaanin varhaisia esikuvia. Kirjoitin Ystävyyden talosta:
"Juhlia ja naisia piisasi ja kaikki tuntui aina kääntyvän parhain päin kun vaan jostain onnistuttiin saamaan tilkkanen viiniä. Itse asiassa tässä kirjassa saadaan viini kuulostamaan niin houkuttelevalta, että olin jo monta kertaa tarttumassa uudeltavuodelta jääneeseen hanapakkaukseen. Sama efekti kuin Sinuhe Egyptiläisellä." (9.1.2011)
Tässä kirjassa alkoholi ei näyttäydy ihan yhtä houkuttelevana johtuen ehkä siitä, että kirjan henkilöt hörpiskelevät lähinnä sekasotkua, joka koostuu baarin asiakkaiden jättämistä mitä moninaisimmista lasinpohjallisista, jotka eräs henkilöistä kaataa yhteen ja samaan ruukkuun baarissa tuuratessaan. Kirjan henkilöille sotku kuitenkin maistuu ja siitä tekee mielenkiintoista se, että se maistuu joka kerta erilaiselta ja siitä tulee aina erilainen humala sisällöstä riippuen.

Meininki on siis kenties asteen verran spurgumpaa kuin Ystävyyden talon paisanojen kesken. Asunnoton miesporukka valtaa alussa tyhjän talon, jota kaikki pian alkavat nimittää Palatsiruokalaksi. Niin heistä tulee Cannery Row'n asukkaita. Riemukkaat päivät "vuokralaisina" alkavat ja täyttyvät erinäisillä hyvillä aikeilla ja tissuttelulla. Kaveriporukka täyttää joutilasta vapaa-aikaansa jos jonkinlaisilla koiruuksilla, usein mielessään hyvät aikeet ja lopputuloksena kammottava katastrofi.

Eräänä päivänä porukka saa päähänsä, että vastapäisessä laboratoriossa työskentelevä tohtori on niin hyvä tyyppi, että ansaitsisi juhlat kunniakseen. Paras tapa juhlia olisi tietysti yllättää hänet ja jotta kaikki tarvittava olisi käsillä, järkevintä olisi pitää ne tohtorin luona. Innokkaina pojat lähtevät sammankonpyyntiseikkailulle kerätäkseen juhlien rahoituksen ja haalivat sitten koristeita vuoden kaikkien juhlapyhien ajalta. Juhlista on tuleva legendaarinen tapahtuma, josta puhutaan vielä vuosienkin jälkeen.

Jengin toilailua on hauska seurata kun tietää sen olevan fiktiivinen. Pystyn kuitenkin samaistumaan muidenkin asukkaiden jatkuvaan varpaillaan oloon ja epäilyksiin, että hyvissä suunnitelmissa ja kauniissa aatoksissa on aina jokin koira haudattuna. Steinbeck luo moniulotteisia ja hupaisia hahmoja, muttei jätä raportoimatta traagisiakaan elämänkohtaloita. Välillä kirjassa on kuin tunnelmaa luomassa parin sivun mittaisia irrallisen oloisia tarinoita, joista osa myöhemmin nivoutuu osaksi tarinaa ja osa jää ilmaan roikkumaan.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Napakymppi naislukijoille

88/365
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (2013) 
Suom. Tero Valkonen

Huomasin, että melkeinpä kaikilta suosikkikirjailijoiltani on ilmestynyt uusi suomennos tänä keväänä ja amoton vippilainahyllyn kyttäys on alkanut. (Lainauskieltoon on matkaa enää parin euron verran, joten en ole saanut aikaiseksi varata mokomaa kirjapinoa.) Rosamund Lupton ei ole "suosikkikirjailijani", koska häneltä on aiemmin suomennettu vain yksi kirja, eikä niin siksi voi sanoa, mutta mukava bonus Mitä jäljelle jää kuitenkin on suosikkieni kevätrysäyksessä.

Olen pitkään kaipaillut sellaista kirjaa, joka veisi minut täysin mennessään ja ohittaisi kaikki velvollisuudet ja jopa hauskuudet elämässä, koska haluaisin vain lukea sitä. Tiesin jo etukäteen, Sisaren perusteella, että tämä olisi sellainen kirja. Ja tiesin senkin, että siitä jäisi lopulta vähän samanlainen olo kuin jos söisi kokonaisen Daim-kakun yksin. En osaa selittää tätä fiilistä, joka oli jo Sisaren lukemisen ajalta tuttu. Ehkä se voisi olla verrannollinen johonkin H&M:n vaatteeseen: näyttää upealta, mutta kulahtaa pesussa ja menee kahdessa viikossa pois muodista ja hautautuu sitten kaapin perukoille päätyäkseen kirppikselle parin vuoden päästä. Jää sellainen tunne, että on jotenkin "mennyt halpaan". Kaupallisuuden tunnetta lisäsi se, että Sisaren lopussa oli lukunäyte tulossa olevasta Mitä jäljelle jää -suomennoksesta - kikka jota käytettiin varsin toimivasti aikanaan esimerkiksi Mystery Club -kirjojen lopussa. Mitä jäljelle jää -kirjan lopussa puolestaan on katkelma Sisaresta. Tämä on ihan turhaa ja käsittääkseni aika harvinaista, sillä molemmat kirjat jo itsessään kertovat siitä, että kannattaa lukea kirjailijalta muutakin.

Mutta kritiikki sikseen. Kuten aina uudelleen ostan Henkkamaukan vaatteita, niin myös tartun aina innolla tällaisiin kirjoihin, jotka hetkeksi karkottavat muun maailman ympäriltään ja unohtuvat sitten tyystin. On taitolaji kirjoittaa raskaista aiheista kevyttä viihdettä. Siinä mielessä Lupton tuo vahvasti mieleen Jodi Picoultin.

Kirjan alussa vietetään yksityiskoulun liikuntapäivää, kun koulu syttyy tuleen. Perheenäiti Grace syöksyy liekkeihin pelastamaan 17-vuotiasta tytärtään Jennyä. Molemmat päätyvät sairaalaan pahoin loukkaantuneina, eikä kummallakaan vaikuta olevan paljon toivoa selvitä hengissä. Grace ja Jenny irtautuvat ruumistaan ja hengailevat sitten henkinä sairaalan käytävillä. Kun pian käy ilmi, että tulipalo oli tahallaan sytytetty, he aloittavat omat tutkimuksensa ja varjostavat näkymättöminä milloin ketäkin, vahtivat epäiltyjä, osallistuvat palavereihin ja yrittävät muistaa jotain, mikä ratkaisisi rikoksen.

Hörhöltä kuulostavasta juonesta muotoutuu nopeasti jännittävä dekkari, jota on höystetty klassisella sairaaladraamalla ja tunnepornolla. Lupton pitelee käsissään monia langanpäitä, harhauttaa uskottavasti ja solmii tarinansa vasta viimeisillä sivuilla kokoon. Syyllistä on mahdotonta arvata. Dekkarijuonensa ohella kirja kertoo tunteellisempaa tarinaa äidinrakkauden kaikkivoipaisuudesta. Kirjasta muodostuu kompakti kokonaisuus, joka vastaa suunnilleen kaikkiin kuviteltavissa oleviin naislukijan tarpeisiin.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Pilvessä


87/365
Pilvikartasto (Cloud Atlas) (2012)
"Aviomieheni ilmoitti jo ajat sitten, että menemme katsomaan Pilvikartaston elokuviin. Trailerin nähtyäni tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä on juuri sellainen leffa, jonka aikana tipahdan täysin ja lohduttomasti kärryiltä. Kun sitten selvisi, että leffa perustuu kirjaan, päätin lukea sen ennen elokuviin menoa tipahtamisen ehkäisemiseksi." (30.3.2013)
Jep. Ja olin harvinaisen oikeassa! Kymmenen minuutin jälkeen olisi kaltaiseni juonivammainen repinyt leffateatterissa hiuksiaan ja vilkuillut salaa kelloa. Koska olin lukenut kirjan, saatoin keskittyä elokuvaan ilman että olisin jumittunut miettimään liikaa ja pudonnut lopullisesti kärryiltä. Huh.

Tarinaan ennalta perehtymisellä on kuitenkin aina myös kääntöpuolensa. Olettaen että olisin kirjaa lukematta pysynyt edes suurista linjoista kartalla, olisin saattanut kiinnostuneena odottaa, miten tarinoissa käy. Koska tunsin kaikkien loppuratkaisut ennalta, alkoi leffan katsominen vähän kyllästyttää loppua kohti.

Suunnilleen ensimmäinen puolituntinen meni seuratessa pelkkiä näyttelijöitä, mikä on myös omiaan harhauttamaan rauhalliseen tahtiin tottuneet katsojat itse tapahtumista. Samat näyttelijät esiintyvät useissa tarinoissa rikkoen ikä-, tyyli- ja sukupuolirajoja ja välillä joutuu oikein pinnistelemään löytääkseen maskeeraksen alta Tom Hanksin tai Hugh Grantin. Ratkaisu on kätevä, kekseliäs ja riemastuttava - hetkittäin jopa tahattoman koominen.

Toisin kuin kirjassa, elokuvassa erillisiä tarinoita ei ole jaettu kahteen yhtä pitkään osaan. Leffa on kuin mosaiikki, tarinat on pirstottu pienen pieniksi sirpaleiksi ja järjestetty niistä jotain, mistä pitäisi muodostua suurempi kuva. Täytyy todeta, etten oikein onnistunut näkemään tätä suurempaa kuvaa vieläkään. Se jäi minulta kateisiin jo kirjassa ja elättelin toiveita, että suoraviivaisempi ja pelkistetympi elokuvallinen kerronta olisi hieman avannut mysteeriä. Suoraan sanottuna elokuva vaikutti yhtä pseudosyvälliseltä kuin Piin elämä ja samaa vikaa oli kirjassakin. Kun tarinaa vaihdetaan välillä kolmekin kertaa minuutin aikana, aivoni väsyivät hieman leffan seuraamiseen suunnilleen puolentoista tunnin jälkeen. Episodin kriitikko kirjoitti, että juuri tämän rakenteen vuoksi elokuva ei tunnu niin pitkältä kuin on (2 h 40 min!), mutta omasta mielestäni se oli hengästyttävää - ja kukapa jaksaisi hölkätä niin pitkän matkan hengästyneenä?


Suosikkitarinani kirjassa oli Sonmi 451:n oratiotaltiointi. Se oli tapahtumiensa ja tunnepitoisuutensa puolesta "raskain", mutta tekstuaalisesti yksi helpoimmista. Yhteiskuntakritiikki nostettiin scifielementtien avulla esiin niin kuin on monesti aiemminkin tehty. Elokuvassa tämän tarinan parissa on otettu erikoistehosteteknikoista kaikki irti ja panostettu enemmän lentelyyn ja hifistelyscifistelyyn kuin hienoon tarinaan, jonka katsoja joutuu tulkitsemaan osittain "kuvien välistä". Viimeinen käänne tarinasta on jätetty kokonaan pois, mistä olin tavallaan iloinen, koska se yksinkertaisti muutenkin monimutkaista juonta ja piristi hieman synkeää loppua.

Elokuvassa muutamia asioita on muutettu, usein katsojaystävällisempään suuntaan. Juonia on suoraviivaistettu, romantiikkaa lisätty ja loppuja onnellistettu. Osa hahmoista tulkitaan aika eri lailla kuin millaisiksi itse heidät tekstistä rakentelin, mutta se toi katselukokemukseen vähän mielenkiintoa ja vaihtelua sen sijaan että olisi häirinnyt. Se miten kirjassa kikkaillaan sanaston tasolla niin että lukija alkaa vedellä mielessään viivoja pisteestä pisteeseen, on kekseliäästi ja hienosti muutettu elokuvassa yksittäisten kuvien ja leikkausten välillä tapahtuvaksi.

Jälleensyntymisteema, joka kirjassakin on epämääräinen (spoileri, maalaa näkyviin:) viidellä eri aikoina elävällä ihmisellä on pyrstötähden näköinen syntymämerkki merkkinä lukijalle siitä, että kaikki he ovat saman "sielun" inkarnaatioita - etenkin Luisa Rey myös vaikuttaa "muistavan" asioita edellisistä elämistään ja tiedostaa liikkuvansa huuhaa-asioiden parissa, hukataan elokuvassa melkein kokonaan, vaikka olin odottanut, että sitä olisi nostettu enemmän esille. Koko leffan loppu (joka kirjassa sijoittuu keskelle) on viety astetta pitemmälle, mikä toi mukanaaan yllätyselementin, mutta jätti jälkeensä vielä enemmän kysymyksiä.

Kuulisin mielelläni, miten leffan nähneet mutta kirjan lukemattomat kokivat tämän elokuvan. Vaikea, sekava, vaativa, täysin ymmärrettävä? Niin kirjan lukeneet kuin elokuvan nähneetkin ovat myös erittäin tervetulleita kertomaan, mikä mielestänne oli "koko tarinan" (kaikki kertomukset yhteensä) yhteinen juoni, se suurempi kuva joka niistä koostui. Kommenttikenttä kaipaa teitä tekstin alapuolella!

Pee äs. Pidän Matrixia täysin käsittämättömänä tekeleenä.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Tulevaisuuden tappokone


86/365
Terminator - Tuhoaja (The Terminator) (1984)

Kyllä vaan, tämän(kin) kasariklassikon olen onnistunut välttämään 27 vuotta, mutta lähestyvän kolmikymmenvuotisjuhlan pilasi viime lauantaina Netflixin ja aviomieheni yhdistelmä.

Terminator on tarina, jossa aikamatkailun paradoksit vaivaavat suuresti ja ne kuitataan selittämällä, että "tämä on yksi mahdollinen tulevaisuus". Pääosin leffan tapahtumat kuitenkin sijoittuvat "nykyhetkeen", siis 1980-luvulle, jolloin vaatteet ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin 2010-luvun Seppälässä.

Alaston mies (esittelyjä kaipaamaton Arska) putkahtaa keskelle öistä katunäkymää ja riistettyään parilta tyypiltä vaatteet ja hengen lähtee järjestelmällisesti lahtaamaan kaikkia Sarah Connor -nimisiä naisia. Samoihin aikoihin kadulle ilmaantuu toinenkin alaston mies, joka paljastuu Kyle Reeseksi (Michael Biehn), jonka tehtävä on suojella sitä oikeaa Sarahia (Linda Hamilton) terminaattorilta - siis Arskalta. Reese paljastaa Sarahille, että hänen hengissä säilymisensä on tärkeää koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Reese ja terminaattori ovat kotoisin vuodesta 2029, jolloin koneet ovat ryhtyneet kapinaan ja vallanneet maailman. Terminaattori on tappamiseen suunniteltu kone ja Reese ihmisten puolella sotiva jäänne inhimillisyydestä.

Leffa äityy nopeasti melkoiseksi mäiskinnäksi ja räiskinnäksi, joka ei ainakaan enää nykyaikana tee kovin suurta vaikutusta. Epäilemättä elokuvassa oli aikanaan "jotain uutta" ja taatusti se on monen (miehen) tärkeimpiä lapsuuden klassikoita. Huomionarvoista elokuvassa on se, että se saattaa niukin naukin jopa läpäistä Bechdelin testin. Aviomieheni väitti etukäteen, että elokuvan pääosassa on nainen. Vaikka se ehkä nimellisesti onkin totta, ei bäng bäng -seikkailu käytännössä aivan siltä tunnu. Arvostan kuitenkin tapaa jolla naisen tärkeys sekä suvunjatkajana että kasvattajana nostetaan esiin.

Silti, James Cameronin tuotoksista tykkään enemmän Titanicista.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Tavanomaisia käänteitä


85/365
Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother)
Kuudes tuotantokausi (2010-2011)

Netflix yllätti muutama viikko sitten iloisesti kun huomasin, että Ensisilmäyksellä oli lisääntynyt yhdellä kaudella. Jiihaa.

Sarja on edelleen täyttä laatua ja saa kyllä nauramaan, mutta kutoskaudella juonenkäänteet ovat mielestäni vähän tylsähköjä ja tavanomaisia. Pari harvinaisen masentavaakin jaksoa mahtuu mukaan kun eräs hahmoista joutuu käsittelemään perheenjäsenen menetystä.

Tedin potentiaali deittailijana haaskataan jälleen täysin kun hän ryhtyy haikailemaan naimisissa olevan Zoeyn (Jennifer Morrison) perään. Samalla hän toteuttaa elinikäistä unelmaansa rakentaa pilvenpiirtäjä New Yorkiin. Asioita hankaloittaa se, että Zoey yrittää parhaansa mukaan estää aikeen, koska sen toteuttaminen edellyttäisi historiallisen Arcadia-hotellin purkamista. Rakennushanketta kyllä vatvotaan ees taas, mutta Tedin ja Zoeyn suhde ei ole rahtustakaan kiinnostava ja välillä Zoey saattaa kadota monen jakson ajaksi kaikkien mielestä ja puheista.

Marshall ja Lily yrittävät hankkia perheenlisäystä ja panikoivat vuoroin ajatuksesta että saisivat mitä haluavat, vuoroin siitä etteivät saisi. Barney etsii isäänsä, välillä innokkaammin ja välillä vähemmän. Tämänkin aiheen kimpussa soudetaan ja huovataan. Lopulta aiheen parissa vatvominen saa Barneyn kyseenalaistamaan legen-daarisen elämäntapansa ja kauden viimeisessä jaksossa paljastuukin jokseenkin lohdullinen ylläri. Robin puolestaan haipuu aika lailla taka-alalle, koska tämän elämässä ei kauden aikana tapahdu juuri mitään. Sentään tämän kasarimenneisyydestä kanadalaisena pop-idolina paljastetaan jälleen lisää!

Kyle McLachlan vierailee kaudella karmivana kapteenina, Jorge Garcia piipahtaa heittelemässä riemastuttavia Lost-viittauksia ja Katy Perry esiintyy hyväuskoisena Honeyna. Maury Povich puolestaan putkahtaa yhdessä jaksossa joka nurkan takaa.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Floppi toiselta planeetalta


84/365
Vieras (The Host) (2013)

Tässä leffassa yhdistyvät kaikki flopin ainekset, enkä ollut yllättynyt kun ensi-illan jälkeisenä keskiviikkona sitä oli katsomassa vain kourallinen ihmisiä. Kökkö tarina, liian pliisu scifiksi ja ehdottomasti aivan liian pliisu uudeksi vuosisadan rakkaustarinaksi, eikä yhtään tarpeeksi kuumaa näyttelijänimeä. Vieras perustuu Stephenie Meyerin kirjaan, joka ei niittänyt kiitettäviä arvioita, mutta joka osoittautui mielestäni "ihan viihdyttäväksi" ja jopa itkettäväksi.

Leffaksi asti idea on kuitenkin kammottavan tavanomainen ja vielä tavanomaistakin hölmömpi. Scifistelyyn ei ole panostettu kunnolla vaan se jää "oudot aliensilmät ja kiiltävät autot" -tasolle. Suuresta rakkaustarinasta ei ole tietoakaan kun aivan liian suuri osa elokuvasta kuluu siihen kun pääpari (Saoirse Ronan ja Max Irons) pieksee toisiaan. Melanien ja Vaeltajan välinen tahtojen taisto muuttuu alkuperäistäkin kummallisemmaksi valkokankaalla ja leffaa tekee melkein mieli katsoa siitä näkökulmasta että se kertoo skitsofreniasta, koska silloin se olisi edes hitusen järkevämpi. Ainoa mikä olisi voinut pelastaa leffan täydelliseltä taloudelliselta katastrofilta olisi ollut kiinnittää sen pääosiin Kristen Stewart ja Robert Pattinson ja tehdä siitä hitusen siirappisempi.

Haukut sikseen ja todettakoon, että kyllä elokuvan ihan huvikseen katsoo. Leffaseuralaiseni mielestä se on jopa parempi kuin Twilightit ja kumma kyllä myös IMDB on samalla kannalla. Pisteet myös siitä, että kirjan älyttömimmät jutut on elokuvasta jätetty pois. Käteen jää kuitenkin tuntuma nopeasta tarinan läpijuoksusta ilman suuren suuria tunnemyrskyjä ja mielikuva, että kuukausi dvd:n julkaisun jälkeen sen voi ostaa Anttilasta parilla eurolla.

Ai juoni? Kopsin kirjaa käsittelevästä postauksestani:
Pienet itseään sieluiksi kutsuvat avaruusoliot ovat tunkeutuneet maapallolle. Sielu livautetaan ihmisen päähän niskasta, jolloin se kiinnittyy hermojärjestelmään ja ottaa ihmisen ruumiin valtaansa. Henkilön oma tietoisuus katoaa ja loinen hallitsee vastedes ruumista. Sielut ovat suorittaneet menestyksekkään invaasion maapallolle ja uskovat saaneensa haltuunsa kaikkien maailman ihmisten ruumiit. Vaikka tämä alkuasetelma on vastenmielinen ja ikävä, ymmärtää lukija pian, ettei sieluilla ole paha mielessä. Kiinnittyminen vain kuuluu niiden elämän luonnolliseen kiertokulkuun. Sitä paitsi sielujen mielestä ihmiset ovat julmia ja väkivaltaisia. He itse ovat niin rauhaa rakastavia ja yhteen hiileen puhaltavia, että urheilukisoistakin tulee sopuisia neuvotteluja ja uutislähetykset korvautuvat kaikki hyvin -raporteilla.

Kirjan päähenkilö on Vaeltaja-niminen sielu, joka on elänyt jo kahdeksalla planeetalla. Tarinan alussa hänet sujautetaan Melanie-nimisen nuoren naisen päähän. Melanie on kuitenkin ollut osa vastarintaa, loisilta piileskeleviä ihmisiä, jotka haluavat pitää ihmisyydestään kiinni. Niinpä hän ei noin vain luovutakaan ruumistaan Vaeltajalle, vaan he molemmat jäävät elämään siihen. Kirjan alkupuolisko on kuin lukisi kuvausta skitsofreniasta. Molemmat tietoisuudet ovat vihamielisiä toisiaan kohtaan ja yrittävät turhaan nitistää toisensa. Melanie yrittää kaikin voimin varjella salaisuuksiaan, kuten viimeisten ihmisten piilopaikkaa. Hän täyttää mielensä muistoilla rakastamastaan miehestä, mutta koska sielu muistaa kaiken minkä ruumiskin, Vaeltaja on pian rakastunut samaan mieheen ja lähtee etsimään tätä.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Nordic noiria nuorille


83/365
Salla Simukka: Punainen kuin veri (2013)

Myönnettäköön, Salla Simukka on viimeisten parin vuoden aikana löytänyt todelliset kirjailijanlahjansa. 365 kulttuuritekoa onnittelee!

En ole tipan vertaa kiinnostunut huumeista missään muodossa tai missään kulttuurituotteissa, en käytöstä enkä diilaamisesta, enkä varsinkaan mistään isoista huumemafiakuvioista. Ärsyttää myös se, miten kaikki kiinnostavat nuortenkirjat ovat aina nykyään osa jotain sarjaa. Ymmärrän että tällä tähdätään nuorten koukuttamiseen sen ikuisen ongelman ratkaisemiseksi, etteivät nuoret (muka) lue. En kuitenkaan jaksaisi koukuttua enää moniin sarjoihin kerralla, koska seuraavaa osaa odotellessa ehtii aina unohtaa mitä ensimmäisessä oikeastaan tapahtui.

Olen kuitenkin uskollisesti lukenut kaikki Salla Simukan kirjat aina Kun enkelit katsovat muualle -esikoisen jälkeen ja niinpä tartuin hampaat irvessä tähänkin tarinaan. Näistä lähtökohdista huolimattakin Lumikki Anderssonista kertovan trilogian aloittava Punainen kuin veri koukutti minut nopeasti. Ensimmäistä kertaa Simukan kirja ei päästänyt minua nukkumaan, vaan luin sitä aamuviiteen silmät ristissä kun en voinut lopettaa. Hyvä uutinen on sekin, että kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena, sillä sen juonikuvio saavuttaa kirjassa päätöksensä eikä jätä lukijaa odottamaan trilogian seuraavaa osaa sormet syyhyten.

Lumikki on lukiolaistyttö, jonka koko peruskoulun ajan kestänyt ura koulukiusattuna on opettanut maastoutumaan, piiloutumaan, olemaan hajuton ja huomaamaton, sekä selviytymään kiperistä tilanteista nokkeluuden, kärsivällisyyden ja itsepuolustustaitojen avulla. Hahmosta tulee etäisesti mieleen Lisbeth Salander, vaikka hän joutuukin usein hakkerointia fyysisempiin tilanteisiin.

Eräänä päivänä Lumikki menee ennen oppituntia koulun pimiöön rauhoittumaan ja löytää sieltä joukon verisiä ja pestyjä viidensadan euron seteleitä. Uteliaisuus vie hänet varjostuskeikalle, joka johtaa siihen, että hänet pian on sotkettu hengenvaaralliseen soppaan joka koostuu vihaisista venäläis-virolais-tamperelaisen huumemafian jäsenistä.

Kirja näyttää huumeista sen massiivisen koneiston, jonka avulla bisnestä pyöritetään ja sen ainaisen piikittämisen sijaan huumemaailman glamour-puolen, joka Tampereelle sijoitettuna on ajatuksena jotenkin epäuskottava, mutta toteutuksena toimii. Kirjassa meneillään on vuosisadan kylmin talvi, joka on kuvattu hienosti ja yksityiskohtaisesti, niin että se hyytää jopa kirjan sivuilta käsin.

Kun kirjan juoni saavuttaa päätepisteensä, Simukka koukuttaa lukijan ottamaan lisää selville Lumikin henkilöhistoriasta. Ihmissuhdetraumasta ja perhetragediasta vihjaillaan sopivan hämäilevästi niin että jatko-osatkin jäävät kiinnostamaan.

Jatko-osa Valkea kuin lumi ilmestyy elokuussa. Siinä ei liikuta Tampereella eikä edes huumebisneksissä, vaan helteisessä Prahassa kummallisen uskonlahkon parissa. Vaikka idea kuulostaa huimasti kiinnostavammalta kuin huumejutut, trilogia siis hukkaa toisessa osassa lupaavan nuorten-nordic-noir -tunnelman, jonka ensimmäinen osa esittelee. Jään kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla millainen tarina Prahasta löytyy.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

3D vihdoin tarpeelliseen käyttöön!


Vihdoin, vihdoin se on täällä! Kauan jatkoa kaivannut ysäriklassikko Spice World tulee uudelleen - kolmedeenä! Varmaankin muistatte, että kapinoin aiemmin lättänäversioiden puolesta, mutta kun kyseessä on leffa, jonka kävin kolmesti katsomassa elokuvateatterissa (samoin kuin Titanicin), on vain oikeus ja kohtuus, että se viimein "muodistetaan" ja tuodaan jälleen uuden sukupolven ulottuville.

Spice Girls ja girl power muuttivat aikanaan elämäni suunnan ja Spice World -leffa oli tyttöenergia-aatteen julkilausuma, jonka miespuoliset kriitikot yksissä tuumin lyttäsivät maan rakoon pelätessään maailmanlaajuisen emansipaation viimein toden teolla alkavan. 1990-luvun kriitikoiden murskavaikutus näkyy vieläkin mm. IMDB:ssä, jossa leffa on kerännyt yleisarvosanan 3/10. Toivottavasti elokuvan uuden tulemisen myötä yhä uudet nuoret naiset kokevat heräämisen.

Jotta leffa ei vaikuttaisi silkalta rahastukselta, siihen on lisätty poistettua materiaalia (mm. pari nänninvilautusta - siis kolmedeenä!) ja "kehyskertomus", jossa ikääntyneet maustetytöt muistelevat kaljatuoppien äärellä seikkailujaan omakotitalon kokoisella keikkabussillaan.

En malta odottaa. Boing boing!

(Ps. Aprillia!)