tiistai 31. joulukuuta 2013

Vanha vuosi alta pois!


No eipä se mennyt tämäkään kulttuuritekoyritelmä aivan niinkuin Strömsössä. Jäin peräti kolmisenkymmentä kulttuuritekoa jälkeen verrattuna toissavuotiseen yritelmääni. Joka tapauksessa se ketään kiinnostamaton lista kulttuuriteoista, joista en tullut kirjoittaneeksi, tulee tässä:

  • 209/365 Pysähtynyt kello (2013) (Lahden Muotoiluinstituutin elokuvalinjan viimeinen leffa ennen lakkautusta)
  • 214/365 Meg Gardiner: Muistojenkerääjä (2010)
  • 215/365 Kauhea kankkunen II (2011)
  • 221/365 Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) (äänikirja)
  • 224/365 Nukketeatteri Capelle: Jänis ja kilpikonna 5.12. Lahden pääkirjastossa
  • 225/365 Daniel Glattauer: Takiainen (2013)
  • 230/365 Side Effects (2013)
  • 231/365 Kerron sinulle kaiken (2013)
  • 232/365 Like Crazy (2011)
  • 234/365 The Details (2011)
  • 235/365 Daniel Handler: Ja sen takia me erosimme (2013)
  • 236/365 Laura Paloheimo Lahden pääkirjastolla 26.11.
  • 237/365 The Great Gatsby (2012)
  • 238/365 American Horror Story, ensimmäinen tuotantokausi (2011)
  • 239/365 Viimeinen rakkaus (2013)
  • 241/365 Mama (2013)
  • 242/365 Stefan Moster: Rakkaat toisilleen (2013)
  • 243/365 Ville & Aino Tietäväinen: Vain pahaa unta (2013)
  • 244/365 Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus (2013)
  • 245/365 3096 päivää (2013)
  • 246/365 Adelen elämä, osat 1 ja 2 (2013)
  • 248/365 Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (2013)
  • 249/365 Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (2009) (äänikirja)
  • 252/365 Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1. Rakkaus (2013)

Kuten tuostakin listasta jo pystyy havainnoimaan, uutuuskirjoja on tullut luettua. Kirjastossa työskennellessä sitä vaan kasaa ja kasaa kirjapinoa, eikä ole toivoakaan siitä, että omasta hyllystä löytyviä kirjoja tulisi ikinä lukeneeksi. Niinpä Kirjavuorelle kiipeäminen oli tuhoon tuomittu urakka tänä vuonna. Mutta pääsin sentään yli puoliväliin ja sain luettua kaikkiaan seitsemän omistamaani kirjaa, mikä on ihan hyvä tahti aiempiin vuosiin verrattuna. Kulttuuriin liittyviä uudenvuoden lupauksia teenkin tässä vuodenvaihteessa vain yhden: en osta kirjoja! Paitsi sellaisia kirjoja, jotka olen jo lukenut ja tiedän haluavani omistaa, tai sellaisia kirjoja joita haluan niin paljon, etten malta odottaa saavani ne kirjastosta luettavakseni.

Tämä blogi puolestaan olkoon vuoden 2014 jälleen tuuliajolla. Suunnittelen suuria ensi vuodeksi, enkä siis edes yritä sitoutua mihinkään naurettavaan "kirjoitan joka päivä" -puristukseen. Olen kuitenkin jo alkanut raivata vaatehuonettani Rinna Saramäen innoittamana - ei muuten ihan helppo tehtävä - ja tulen epäilemättä raportoimaan siitäkin alkuvuonna. Elättelen pientä haaveenpoikasta siitä, että tämäkin blogi hiljalleen lipsahtaisi käsittelemään laajempia ympyröitä kuin vain kulttuuria, mikä täällä yleisesti ottaen tarkoittaa kirjoja ja elokuvia. Mutta aika näyttää.

Pitemmittä lärpätyksittä toivotan lukijoilleni kulttuuripitoista ja onnellista vuotta 2014!

Elämysmatkalla kirjastossa

247/365
Harjoittelu X:n kaupunginkirjasto-maakuntakirjastossa

Vuoden aikaavievin ja intensiivisin "kulttuuriteko" oli harjoittelujaksoni yleisessä kirjastossa. Siitä huolimatta että kaikki salat ovat jo tulleet julki, en kirjoita tähän postaukseen kaupunkia, jossa harjoittelin, jottei tämä teksti nyt ihan suoraan Googlella löytyisi. Uskoakseni teksti ei paljasta liikesalaisuuksia tai ole muutenkaan tulenarka, mutta joka tapauksessa. Discreet is the new black. (Keksin sen itse - saatte käyttää.)

Olin siis kolme kuukautta kestäneessä harjoittelussa, joka kuuluu pakollisena osana yliopisto-opintoihini. Koska halusin välttää ikävän paikanhakurumban Pirkanmaalla, jonka paikoista olettaisin kaikkien harjoittelijoiden kilpailevan kynnet ojossa (koska Tampereen yliopistossa opiskellaan alaa), hankkiuduin synnyinkaupunkiini harjoittelemaan. Se kävi varsin näpsäkästi ja päätöksellä oli sekä hyvät että huonot puolensa.

Yksi hyvistä lienee se, että ex-kotipaikkakuntani kaupunginkirjastossa harjoittelijoihin suhtaudutaan vakavasti ja heitä kierrätetään erinäisissä toimissa ja pisteissä kirjaston sisällä niin, että alasta syntyy poikkeuksellisen laaja käsitys verrattuna niihin, jotka suorittavat koko harjoittelun yhdessä paikassa.

Varjopuoli tällä järjestelyllä oli se, että kahdeksan eri paikkaa kolmen kuukauden aikana oli henkisesti ja sosiaalisesti äärimmäisen raskasta. Koko harjoittelun ajan heräilin useita kertoja keskellä yötä, mitä en koskaan normaalisti harrasta. Oli todella stressaavaa tavata koko ajan uudet työkaverit, oppia uudet systeemit, kahvihuonetavat ja jutustella joka vikko samat jutut junnaavista opinnoistani. Lääh.

Harjoittelun keskimmäisen kuukauden aikana, jolloin työpisteeni tosiaan vaihtui joka viikko, olin täysin epäkiinnostunut koko hommasta, vihainen surkeasta järjestelystä, luopunut toivosta että ehtisin viikossa oppia mitään ja viikonloppuisin ärtynyt jo etukäteen tulevasta viikosta. Mikä pahinta, kahdella osastolla suorastaan haistoin asenteen, joka kertoi ettei harjoittelijalle edes kannata opettaa mitään, viikossa se ei ehdi kuitenkaan olla hyödyksi. Näissä pisteissä viikko oli lopulta pitkä aika.

Enimmäkseen opin kuitekin käytännön työtä suurella mielenkiinnolla. Oppimishalu korostui siksikin, ettei työajan jälkeen varsinaisesti ollut mitään mielekästä tekemistä, Armani ja Mustakaapu kun pitivät kotia pystyssä Tampereella.

Kahdeksan eri homman kierroksellani opin, että muutamaa työtä en koskaan haluaisi tehdä (kuten vetää senioreille sähköpostikursseja tai jumittaa istumatyössä hankinta- ja luettelointipalveluissa näkemättä koskaan asiakkaita) ja että tekisin oikeastaan mieluusti hommia, joita en koskaan uskonut haluavani tehdä. Yllätyin esimerkiksi siitä, miten mukavaa oli olla tekemisissä nimenomaan lapsiasiakkaiden kanssa. Musiikkiosastolla työskenteleminen taas vaatisi aivan järjetöntä määrää paneutumista asioihin, jotka eivät oikeastaan aidosti kiinnosta. Lukusalissa päivystämisen en taas voi ymmärtää tuottavan kenellekään mitään tyydytystä.

Harjoittelun ehdottomasti parhaat kaksi viikkoa koin lähikirjastossa, joka sijaitsee aivan koulun ja päiväkodin vieressä. Kirjasto tekee niiden kanssa paljon yhteistyötä. Kahden viikon aikana pääsin esimerkiksi päiväkodille askartelemaan lasten kanssa sanomalehtiä osana mediakasvatusviikkoa, koululle mukaan mediakerhoon, kirjastolla päiväkotilaisille järjestettyyn pelipäivään ja satutunnille, sekä viimeisenä päivänäni tekemään lapsille kasvomaalauksia satupäivän kunniaksi. Kirjaston rooli kasvattajana korostui tässä lähikirjastossa äärimmilleen, eikä kuivilla informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median (haukotus) opinnoilla vaikuttanut olevan mitään tekemistä käytännön työn kanssa siellä. Lähikirjastoissa kaikki työntekijät tekevät kaikkia töitä, joten päivät eivät koskaan ole samanlaisia, eikä tekemisestä ole ikinä pulaa.

Toiseksi paras jakso harjoittelun aikana oli pääkirjaston tietopalvelussa. Tykkäsin suunnattomasti siitä kun sain asiakkaan, joka etsi epätoivoisesti jotain ja oli valmis viettämään loputtomiin aikaa tiskin takana rupatellen kun yritin metsästää hänelle tietoa. Pääsääntöisesti asiakkaat tulevat tietopalveluun kysymään kirjaa joko täysin väärillä tai puutteellisilla tiedoilla. Niinpä perusasioistakin tulee joskus varsinaisia salapoliisitehtäviä. Välillä koin varsin tyydyttäviä Veronica Mars -hetkiä kaivellessani asiakkaista vihjeitä ja jahdatessani sitten kadonnutta informaatiota niiden perusteella.

Alla näette joitain harjoittelun aikana räpsimiäni valokuvia kuvateksteineen. Älypuhelin on kieltämättä vallan mainio keksintö silloin kun haluaa tallentaa kaikkea koko ajan.

Pääkirjastossa on edistyksellinen kahvikorttijärjestelmä. Kortille ladataan rahaa ja sitä vingutetaan kahviautomaatissa. Normikahvi (maidolla tai ilman) maksoi 20 senttiä. Latkin antaumuksella kolme kuppia päivässä.

"Suutarin lapsilla ei ole kenkiä" -sanonta ei ole johdettavissa kirjastotäteihin. Kirjastotätien lapsilla on kirjoja. Ja miehillä. Ja kavereilla. Ja varmaan kaverin kavereilla, kun kaverit yrittävät päästä saamistaan kirjoista eroon.

Poistokirjakärryt tukkivat varaston käytävät juuri ennen suurta poistomyyntiä. Kirjat, joita ei poistomyynnissä myydä, menevät murskattavaksi. Onnistuin pelastamaan poistokärryistä useita aarteita, kuten kolme David Bowie -kirjaa, kaksi Spice Girls -kuvakirjaa (joista toinen oli leikelty), uudenveroisen Ally McBeal -fanikirjan ja 1970-luvulla julkaistun intialaisen elokuvan historiikin.


X:n kaupunginkirjastossa ollaan tosi innokkaita hankkimaan, keksimään ja tekemään uusia juttuja. Harjoittelussa ollessani suunniteltiin yhden musiikkiosaston kuunteluhuoneen muuttamista peliluolaksi, jonne hankittaisiin PS4!

Hyllyttäessäni pistin aina kirjastotätien suositukset uusiksi.

Hankinnassa ja luetteloinnissa hauskinta oli päästä purkamaan upouusi kirjakuorma rullakossa olleista pahvilaatikoista. Satuin olemaan siellä juuri kun uudet Bridget Jonesit saapuivat!

Lähikirjastossa sain mm. ideoida ja toteuttaa erilaisia näyttelyitä.

Kirjastot lainaavat nykyään myös liikuntavälineitä ja kaikenlaisia pelejä.

Lähikirjasto oli pienuudessaan tunnelmallinen ja helposti hallittavissa.

Halloween-näyttelyni lasten puolella.

Kirjastoauto oli harjoitteluni "eksoottisin" kohde. X:n kaupungilla on niitä kaksi, toinen lähes pelkästään lapsille koostetulla kokoelmalla. Auto käy koulujen ja päiväkotien pihoissa. Aikuisten auto puolestaan  palvelee lähinnä senioreita.

Kirjastoautossa tilaratkaisut on mietitty äärimmäisen pitkälle, sillä autoon on ahdettu suunnilleen 10 000 nidettä, jotka muodostavat mahdollisimman hyvin asiakkaita palvelevan monimuotoisen kokoelman.
Pääkirjaston lastenosastosta on remontoitu aivan käsittämättömän hieno ja olen superkatkera siitä, ettei omana aikanani kirjahyllyjen takana ollut tällaisia ihania löhöpaikkoja!

Tarkoitus lienee ollut koodata eri genrejä eri värisillä hyllyillä.



Lukukoiraa kaupunginkirjastolla ei vielä ole, mutta lasten satuhuoneessa lukukettu kuuntelee.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Tanskan Twin Peaks


250-251/365
Valtakunta, ensimmäinen ja toinen tuotantokausi (Riget & Riget II) (1994 & 1997)

Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan ja listani pursuilee kulttuuritekoja, joista en ehdi tai edes jaksa yrittää kirjoittaa. Harjoittelusta toki sanon jonkun sanasen, mutta yritän hoitaa siitä bloggaamisen jotenkin kivasti "samalla" kun kirjoitan raporttiani siitä. Valtakunta on kuitenkin sellainen tapaus, jonka en voi antaa painua unholaan mainitsematta sitä.


Lars von Trierin luoma, jo seepianvärisellä ulkoasullaan valtavirrasta erottuva minisarja sijoittuu Kööpenhaminan Rigshospitaletiin, jonka lempinimi Riget on. Tapahtumat keskittyvät sairaalan neurokirurgiselle osastolle, jonka pinnan alla väijyvät outoudet luulosairas ja meedion kykyjä omaava rouva Drusse (Kirsten Rolffes) aistii välittömästi.

Sarjan jokainen jakso alkaa samalla prologilla, jolla ei varsinaisesti lopulta ole paljonkaan tekemistä juonen kanssa, muka joka viestii, että "portti on jo raollaan". Ja totta vieköön, henget alkavat näyttäytyä Drusselle ja niiden kanssa kommunikoinnista seuraa, kuten yleensä, vain lisää ongelmia.


Sen lisäksi, että sairaalassa tapahtuu yliluonnollisia asioita, suuren osan sen viehätyksestä muodostavat valtavat persoonat, joita siellä työskentelee. Ikimuistoisin Valtakunnan hahmoista lienee Stig Helmer (Ernst-Hugo Järegård), Ruotsista ylilääkärin virkaa toimittamaan saapunut hapannaama, joka antaa joka käänteessä ymmärtää, kuinka p*ska maa Tanska on.


Valtakunta on samaan aikaan pelottava ja pökerryttävän hauska, joskin sen huumori on absurdia puhtaimmillaan. Se on sekä syvällinen että hupaileva, kerrassaan ainutlaatuinen sekametelisoppa, jonka ainoa puute tuntuu olevan loppu. Sarja nimittäin jää melko ikävästi kesken, toisen tuotantokauden jättäessä loputtomasti kysymyksiä vastaamatta. Wikipediaa penkomalla kävikin ilmi, että von Trierin oli tarkoitus toteuttaa sarjalle vielä kolmas kausi, mutta koska "Tanskan YLE" ei heti tarttunut ideaan, ehti sarjan näyttelijöistä kuolla peräti viisi (mm. Järegård ja Rolffes), jolloin jatkon toteuttamisesta tuli äärimmäisen epätodennäköistä.


Sarja ei ole täysin dogma-sääntöjen mukaan kuvattu, ja dogmamanifesti kirjattiinkin ylös vasta vuonna 1995 Lars von Trierin ja tämän bestiksen, Thomas Vinterbergin toimesta. Tyyli on kuitenkin kokeilevaa, valaistus puutteellista ja kuvaus heiluvaa. Erikoisefekteiltä - joskin aika kököiltä sellaisilta - ei kuitenkaan vältytä, joten puhdasta dogmaa ennen dogmaa Valtakunta ei ole. Hauska erityispiirre sarjassa ovat kellarissa tiskaavat Down-syndroomaiset tyttö ja poika, jotka eivät liity mitenkään sairaalan tapahtumiin, mutta tietävät niistä kaiken ja toimivat kuin kommentaattoreina varsinaisten kohtausten välillä. Sitäkin hauskempaa kuitenkin on kun itse ohjaaja saapuu jokaisen jakson päätteeksi puhuttelemaan katsojaa suoraan hämmentäen tätä yleensä kommenteillaan entistäkin enemmän. (Etenkin silloisella komeudellaan. Ooh.)

Huomaan kummastelevani, miksei kukaan alkuperäisistä dogmalaisista enää tee dogma-elokuvia. Wikipedia kertoo tyylisuuntauksen lakanneen olemasta aktiivinen vuonna 2005 (joskin mainitsee von Trierin ohjanneen dogma-tyylisen komedian vielä vuonna 2007). Von Trier, Vinterberg ja niinikään dogmalla aloittanut suosikkini Susanne Bier ovat kaikki siirtyneet suuren luokan lavastuksiin ja alkaneet kahmia Oscareita, ehdokkuuksia ja Kultaisia palmuja sylikaupalla. Ja kuitenkin juuri dogman takia tanskalainen elokuva ylipäänsä tuli tunnetuksi maailmalla. Hö. Mutta kiistää ei toki voi myöskään Melancholian, Jahdin ja Koston mahtavuutta. Tanskalaisissa elokuvissa vaan on sitä jotain, joka puhuttelee sieluani.

Lars von Trieriin kaikista tanskalaisista olen potenut eniten ambivalenttista suhdetta, sillä Antichrist oli mielestäni yksinkertaisesti kamalaa katsottavaa, Breaking the Waves o-u-t-o ja Melancholia sekä Dancer in the Dark puolestaan hengästyttävän upeita teoksia. Pelon ja jännityksen vallassa odotan Nymphomaniacia, joka aiheensa puolesta ei juuri lainkaan houkuttele. Mutta nyt, juuri Valtakunnan jälkeen, olen taas hetken aikaa ihan fani!

maanantai 23. joulukuuta 2013

Kootut selitykset


Kiitos kaikille vihjevisaan osallistuneille - tiedän että olitte hengessä mukana, vaikkei kukaan varsinaisesti osallistunutkaan. Koska osa vihjeistä oli nykyisenkin tiedon valossa suorastaan hämäriä, selvennän niitä nyt hieman kertomalla taustoja. Oikeastaan koko juttu oli alun perin pelkkä päähänpisto, mutta pian vihjeiden keksimisestä muodostui hauskaa ajanvietettä tylsinä hetkinä ja niiden kautta tarjoutui ikään kuin tilaisuus nähdä kotikaupunkini turistin silmin ja pohtia, mitä kaikkea siitä kertoisin turistille. Itsestäänselvyydet, kuten hyppyrimäet ja Tehosekoittimen jouduin luonnollisesti jättämään väliin, koska ne olisivat johtaneet vainukoirat liian nopeasti jäljille. Monta hyvää vihjettä jäi käyttämättä ja monia olisin mielelläni keksinyt lisää. Loppujen lopuksi tämä on nimittäin ihan kiva kaupunki, vaikkei toki Tampere olekaan. Vaan siis mikä? No Lahti!

20 pisteen vihje oli sumea kaupunkikuva, jonka räpsäisin kävellessäni bussiasemalta keskustan halki saapuessani tänne pakaasieni kanssa "ekana iltana". Tuolloin en vielä ajatellut vihjevisaa vakavissani, mutta olin innoissani uudesta älypuhelimestani ja napsin sillä innokkaasti kuvia.

19 pisteen vihje oli kuva elokuvateatteri Kuvapalatsista, joka tosiaan on melkoinen kompleksi. Minua hämmästyttää kummastuttaa suuresti, että moinen uhkayritys kannattaa Lahdessa - etenkin kun jOBSia saapui katsomaan kaikkiaan neljä ihmistä. Oletan kuitenkin, että viikonloppuisin kaikki lähikuntien asukkaat syöksyvät tänne elokuviin ja pitävät siten puljua pystyssä. Kuvapalatsiin avattiin tänä syksynä uusi herkkumyymälä, josta saa nyt myös jäätelöä.

18 pisteen vihje oli kuva Jartusta, Torven portsarista. Kyseinen ravintola on ollut Lahden yöelämän sydän jo ties kuinka monen sukupolven ajan ja Jarttu on palkittu työstään siellä Elämäntyö-Emmalla. Kuva oli promokuva Toni Majaniemen dokumentille Mies ja torvi (2010). Teininä (siis myös alaikäisenä) olin Torvessa aina silloin kun en ollut Tampereella, Arnold'silla tai koulussa nukkumassa. Ah, muistoja.

17 pisteen vihje oli ikään kuin kaksitasoinen. Ensinnäkin kuvan otus oletettavasti esitää Leningrad Cowboyta, joka monikossa on lahtelaissyntyinen yhtye. Toiseksi, kyseinen hemmo sijaitsee lahtelaisen elokuvateatteri Kino Iiriksen eteisessä. Mahtava teatteri, joka edelleen sinnittelee Finnkinon ylivoimasta huolimatta. Vastaava Tampereella on Niagara, mutta Iiris on vieläkin intiimimpi ja indiempi.

16 pisteen vihje oli kuva taiteesta jakokaapeissa - ilmiö joka myös Tampereella on esiintynyt. Vasta pari viikkoa sitten huomasin, että kyseisen kaapin kuva toimii myös Lahden Kaupunginkirjaston Facebook-profiilikuvana. Syykin on selvä: pömpeli sijaitsee aivan pääkirjaston parkkipaikan reunalla.

15 pisteen vihje (samassa postauksessa kuin edellinen) oli jälleen kuva Kino Iiriksestä. Mitkä viehkot vaaleanpunaiset penkit!


14 pisteen vihje liittyi niinikään pääkirjastoon, sillä kirjailija Laura Paloheimo vieraili siellä kertomassa tuotannostaan ja chick litistä yleisemmin. Olin siellä - ainoana alle viisikymppisenä. Kieleni päällä pyöri kysymys siitä, onko aakkospusseissa ääkkösiä, mutten uskaltautunut sanomaan sitä ääneen.

13 pisteen vihje oli varmaankin monille hämmennys. Tehtävänä oli oivaltaa, mistä kaupungista Härmän Snackpoint on kotoisin. Outoa kyllä, Lahdesta. Jussipaitainen äijä on silkkaa hämäystä.


12 pisteen vihje oli jälleen Kino Iiris! Suhteemme taisi paljastua.

11 pisteen vihje oli kuva grilliherkun nimestä listalla. Tietääkseni kyseessä ei ole lahtelainen erikoisuus, joskaan en tiedä saako Möykkyä mistään muualta. Kyseinen grilli sijaitsee Kuvapalatsin vieressä keskeisellä paikalla, minkä vuoksi se voinee veloittaa törkeää ylihintaa ällöttävännimisistä aterioista.

Kymmenen pisteen vihje oli oivallustehtävä. Pointti ei niinkään ollut tunnistaa, missä kyseinen Tiimari sijaitsee, vaan päätellä, että vihjeessä haettiin Tiimarin kotikaupunkia. Ette varmaan edes tienneet sitä. Kaikki nämä vuodet olette shopanneet lahjanaruja, kouluvihkoja ja joulukortteja tajuamatta, että saisitte olla kiitollisia lahtelaiselle Kari Sulkaselle, joka perusti firman vuonna 1975. Ja sitten menitte Tigeriin ja päästitte Lahden ylpeyden konkurssiin. Hävetkää!

Yhdeksän pisteen vihje oli kuva ravintola Hanhenpojan talon seinässä olevasta maalauksesta (joka on sittemmin saanut osakseen lahtelaisia mausteita). Legendaarinen baari tämäkin.

Kahdeksan pisteen vihje oli suhteellisen satunnainen räpsähdys yrittäessäni siinä onnistumatta vangita keltaisena hehkunutta kaupunkia syksyllä. Kuva on napattu Kino Iiriksen edestä, mihin viittasin sanomalla, että kyseiseltä nurkalta olin antanut jo kolme vihjettä aiemmin.


Seitsemän pisteen vihje on yksityiskohta yhdestä niistä Lahden "uudistumista" mainostavista julisteista, joita on ripusteltu ympäri aitaa, joka reunustaa mullin mallin kaivettua toria. Tori puolestaan on siirtynyt kirjaston pihalle ja kaupunkilaiset tykkäävät siitä niin, etteivät enää halua vanhaa toriaan takaisin lainkaan. Markkinapäivät myös tuovat kivasti vipinää kirjastoon. Saimmepa eräänä sellaisena rinkelinkin lahjoituksena. Kuva esittää radiomastoja, Lahden eiffeitä, joita kylläkin on vain kaksi, ei yhtätoista.


Kuuden pisteen vihje oli kuva pääkirjaston toiselta sisäänkäynniltä. Kirjasto lukee rakennuksessa aivan hämmästyttävän pienellä, minkä takia rakennukseen täytyy suunnilleen kävellä sisään ennen kuin hoksaa missä on.

Viiden pisteen vihje oli jälleen kaksitahoinen. Club Chicago sijaitsee Lahdessa, mutta nimi vihjaa myös siihen, että kaupunkia on 1970-luvulta saakka sanottu Suomen Chicagoksi, sillä aikanaan rikollisuus oli Lahdessa samaa tasoa kuin Chicagossa. Siis suhteessa maan asukaslukuun, varmaan.

Neljän pisteen vihje oli lista grilliherkuista. Toivottavasti kukaan ei mennyt porilaishalpaan, vaan hoksasitte, että Lihamukihan se siellä, ympäri maailmaa tunnettu lahtelaisherkku. Ihan tosi: siitä oli juuri täällä ollessani oikein juttua brittimediassa!

Kolmen pisteen vihje oli kuva Lahden Kaupunginteatterista, joka sijaitsee aivan pääkirjaston vieressä. Hyvä teatteri ja hyvät penkit, suosittelen!


Kahden pisteen vihje oli jälleen ravintola Torvi. Ah, muistoja.

Yhden pisteen vihje puolestaan oli tietysti Cheek. Tarvitseeko sitä enempää selitellä?

torstai 19. joulukuuta 2013

Yhden pisteen vihje


Tättärärää! Tässä se on. Jos et tunnista tyyppiä kuvassa, olet todella pihalla maailman menosta. Jos taas tunnistat, muttet vieläkään tiedä mistä kaupungista olen vihjaillut koko syksyn, odota maltillisesti. Seuraava postaus selittää kaiken, paitsi elämän tarkoituksen.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Loppu hiipii hiipii hiljalleen


Ehdin tässä viettää kertyneet lomapäiväni ja väsätä pikkuisen piparimökinkin unohtaen samalla autuaasti, että harjoittelua Mysteerikaupungissa oli vielä kolme päivää jäljellä. Mutta ei kai se nyt enää mikään mysteeri ole, sillä käsillä on jo kahden pisteen vihje - johan te tiedätte? Tihrustakaa, tihrustakaa.

Loppuvuosi uhkaa mennä bloggailun suhteen lössöilyksi kuten yleensä, sillä joulu- ja koulukiireet nyt ovat mitä ovat. Muista koulukiireistä tosin ei voi tänä vuonna puhua, mutta osuvasti mieleeni alkaa hiljalleen hiipiä muisto siitä, että ai niin, pitikös tästä harjoittelusta kirjoittaa joku raportti jotta pisteitä ropisisi? Kääk.

Palaan asiaan paremmissa sielunvoimissa lähipäivinä. Tässä vaiheessa toivotan kanssabloggaajilleni ja lukijoilleni voimia jouluvalmistelujen keskellä!

tiistai 10. joulukuuta 2013

Joululahjavinkki eli tapaa mun uus BF!

240/365
Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi (2013)

Tämä kirja jos mikä on loistava esimerkki onnistuneesta ulkoasusuunnittelusta. En kerta kaikkiaan voinut vastustaa näin pinkkiä ja hohtavaa kirjaa (sivujen reunatkin ovat pinkit!), olisipa sen aihe ollut mikä tahansa - no, melkein mikä tahansa. Tai siis olenhan minä tietysti kiinnostunut vaatteista, se on selvä. Paitsi etten olekaan, sillä kuten kirjasta opin, olen ollut ennen kaikkea kiinnostunut vaatteiden kuvista. Yleensä kiinnostukseni rajoittuu kuitenkin niiden ostamiseen ja käyttämiseen, sulkien pois niistä lukemisen. Koska olen viime aikoina leikkinyt informaatioammattilaista, päätin kuitenkin lukea kirjan ihan vain koska se on pinkki lukeakseni edes yhden tietokirjan vuodessa.

"Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat", julistaa kirjan kansi. Kyseessä lieneekin suhteellisen harvinaislaatuinen kirjatapaus, joka kattaa tietoa vaatekaapin tapahtumista näin kokonaisvaltaisesti. Tekijän onneksi ei kansisuunnittelussa ole keskitytty teoksen viherpiiperrysosion korostamiseen, sillä sellainen kirja olisi niin minulta kuin monelta muultakin henkiseltä teiniltä jäänyt lukematta.

Ensin kirjassa keskitytään suunnilleen 70 sivun verran nimenomaan muotimaailman epäkohtiin. (Henkinen teini, voit skipata tämän osion, sillä opit vaivihkaa samat asiat myöhemminkin tulevilla sivuilla, jos et kestä moista jaaritusta.) Sanoma on aika karu: mikään vaatteissa käytetty materiaali ei ole täysin eettinen, ja jos joku sattuisi sellainen olemaankin, se ei kestäisi pitkään käytössä. Toiseksi, mikään vaatemerkki tai -liike ei ole täysin eettinen. Et siis saa listaa vaatemerkeistä, joita on turvallista ostaa - ja samalla tekosyytä ostaa kalliimpia vaatteita. Mutta, koska olen ikuinen optimisti, pyrin kuitenkin löytämään juuri sellaisen - ja löysin!

Rank a Brand -sivusto pyrkii nimenomaan vastaamaan kysymyksiin siitä, miten eettisesti eri firmat ja brändit toimivat. Projekti on pahasti vaiheessa, sillä siihen pätevät samat ongelmat kuin Saramäki kirjassa esittää: vaatebisnes on hyvin salamyhkäistä. Tietoa eettisyydestä on miltei mahdotonta saada. Valitettavasti Rankabrand.org rankkaa merkit, joista ei ole tietoa, huonoimpaan mahdolliseen eli E-kastiin. Tällöin syntyy ikävä vinouma, joka saa avoimesti asioistaan kertoneen Hennes & Mauritzin (B-rank) näyttämään super-eettiseltä verrattuna vaikkapa Louis Vuittoniin (E-rank). Niinpä paljon vettä saa edelleen kulkea sillan ali ennen kuin tämäkään sivusto voi antaa totuudellisia vastauksia.

Nyrkkisääntö tosin lienee, että mitä avoimempi yhtiö on tuotantoprosesseistaan, sitä eettisempi se todennäköisesti on. Salaa ei kannata olla hyvis, sillä siitä aiheutuu aina lisäkustannuksia - tosin ei niin paljon kuin kuluttajille uskotellaan. Saramäki kertoo kirjassaan myös sen, ettei yksittäisen vaatteen hinta Henkkamaukassa nousisi kuin parilla eurolla, mikäli kaikki sen tuotannossa tavalla tai toisella mukana olleet henkilöt saisivat perheensä ruokittua ilman että ovat itse uupumuskuoleman partaalla.

Kun kirjassa päästään eettisyyspaasauksen ohi - joka sinänsä on kirjoitettu ihan vetävästi ja kiinnostavasti niin ettei sen lukeminen tosiaan ole tuskallista muuten kuin siksi, että omat kulutustottumukset alkavat kenties synnyttää kuvotusta - alkaa mielenkiintoinen vaihe: matka kohti hyvän mielen vaatekaappia. Tässä vaiheessa opin aidosti vaikka mitä uutta.

Vähemmän on enemmän -ajattelu voi tuntua masentavalta ja tylsältä ja siltä, ettei vaatekaapista koskaan löytyisi mitään, jollei se tursuilisi satoja vaihtoehtoja. Ainakin minusta tuntui. Sitten uusi bestikseni Rinna Saramäki selitti minulle, että joka aamu kun pukeudun, aivoni joutuvat tietämättäni tekemään alitajunnassani töitä hylätessään kaikki ne vaatteet, joita en sinä päivänä päälleni laita. Laaja vaatekaappi rassaa siis jatkuvasti jopa aivokapasiteettiani. Puhumattakaan siitä, miten vaikeaa isosta valikoimasta on löytää yhteensopivia asukokonaisuuksia.

Oletteko joskus kokeneet sen, että asukokonaisuudessa on aina jokin pienenpieni virhe - ja kun yritätte korjata sen, päädytte aina siihen, että jokin muu vaatekappale pitää vaihtaa? Lopputulos on yleensä epätyydyttävä. Tämä johtuu hyvin luultavasti siitä, että omistat liikaa vaatteita.  Jos olet hyvä matikassa - mitä itse en ole - osaat laskea, miten monta erilaista asukokonaisuutta voit saada jos omistat vaikka vain viidet kengät, viisi paitaa, viisi hametta ja viidet erilaiset leggingsit (kieltäydyn vakaasti uskomasta, että leggingsit muka olisivat out!). Sekoita toki pakkaa lisäämällä valikoimaan viidet farkut ja viisi mekkoa, joita voi mahdollisesti osaa käyttää myös farkkujen kanssa, mitä suuresti suosin talvikaudella. En muista tai osaa arvata, mikä on tarkka lopputulos, mutta veikkaan, että näistä saat satoja, ellet tuhansia erilaisia yhdistelmiä. (T, laske tämä jos luet tätä, jää muuten vaivaamaan!) Onko sitten ihme jos on vaikea löytää täsmälleen oikeaa yhdistelmää?

Jos päädyt usein tuskailemaan sitä, ettei tursuavasta kaapista löydy mitään päällepantavaa, kärsit mitä luultavimmin tunneshoppailusta. Saramäki kuvaa hienosti sen hetken kun näet jotain aivan ihanaa, joka on aivan pakko saada, koska näet jo itsesi tanssimassa aamuun asti se päälläsi kukkakedolla tai jotain muuta yhtä höhlää, koska jos pysähdyt hetkeksi tarkastelemaan ihanuutta, huomaat sen moninaiset viat, ja että kaapistasi luultavasti löytyy jo parempi asu kyseiseen tilanteeseen, joka ehkä kerran elämässäsi sattuu eteen.

Saramäki kertoo kirjassa mm. Project 333 -haasteesta, jossa ihmiset kokeilevat elämää 33 vaatteen valikoimalla 3 kuukauden ajan. Natseilun määrän voi itse päättää ja joko sisällyttää lukuun asusteet tai pitää ne erillään siitä. Alusvaatteita, yövaatteita, kotoiluvaatteita tai urheiluvaatteita ei lukemaan sisällytetä, eli saat kokonaista 33 julkisuuskelpoista vaatekappaletta, mikä kuulostaa oikeastaan aika paljolta. En kuitenkaan edes halua tietää, montako niitä vaatehuoneestani löytyy...

Olen melkeinpä vahingossa tullut eläneeksi 333:n mukaan viimeiset kolme kuukautta harjoittelussa ollessani, sillä luonnollisesti en ole onnistunut raahaamaan koko vaatehuoneellistani tänne, vaikka olenkin käynyt kotona joka viikonloppu. Olen kuitenkin shoppaillut jokusen vaatteen täällä ollessani, mitä projektin aikana tietysti vältetään ja jos siihen sorrutaan, viedään jokin toinen vaate kellariin. Sillä kellarissa ne loput vaatteet projektin aikana ovat - ja kun sitten haet ne sieltä kolmen kuukauden päästä, niissä on valtava uutuuden hehku - tai hyvällä tuurilla vaateloota on pöllitty sieltä ja saat shopata vaikka mitä uutta!!! aloittaa vaatekaapin kokoamisen järkevin perustein puhtaalta pöydältä.

Saramäki opastaa hyvin konkreettisesti järkevään ostamiseen, materiaalien valintaan, vaatekaapin suunnitteluun ja siitä nauttimiseen. Luonnollisesti kirjaa lukiessa teki jatkuvasti mieli vaatekaupoille, sillä se saa asian pyörimään jatkuvasti mielessä ainakin jonkin aikaa. Saramäen neuvot kuitenkin jäivät jankuttamaan takaraivooni ja olen varmasti onnistunut jo välttämään monta virheostosta kirjan avulla. Eräs ihan konkreettinen neuvo, jonka haluan jakaa teidänkin kanssanne, on että akryylia ei missään tilanteessa, koskaan, kannata ostaa. Saramäen mukaan yli 15% akryylia vaatteessa on liikaa. Yritäpä mennä tällä periaatteella ostamaan itsellesi lämmin neule - rahaa säästyy sellaista tahtia, että alat melkein tienata!

En ala jäljentää kaikkia Saramäen elämänohjeita, mutta siltä varalta ettet jaksa lukea koko kirjaa, tsekkaa tämä blogipostaus - muutama hyvä vinkki löytyy jo siitä. (Ja Rinna Saramäen blogi löytyy muuten täältä.) Sitten ostat tämän kirjan tyttöystävällesi tai tyttöystävällesi joululahjaksi sen nopeasti nyppyyntyvän ja hiostavan akryylineuleen sijaan, jonka meinasit, ja vapautat häneltä paljon aivokapasiteettia vaikkapa pesulappujen tarkempaan lukemiseen. Ja siinäpä vielä vinkki kuin vaivihkaa: tutki niiden vaatteidesi pesulappuja, jotka ovat pysyneet pisimpään hyvässä kuosissa. Mistä ne on tehty? (Pakko spoilata: viskoosi on aika kingi!) Ja sitten palaa kirjan sivuille tutkimaan, miksi kyseinen materiaali kuitenkin on jotenkin paha asia.

Jos epäeettisyys liikaa ahdistaa, osta vaatteita vain kirppikseltä. Siellä näkee sen, mihin kuntoon vaate menee käytössä ja lapsityövoimaa tukevan ostopäätöksen on alun perin tehnyt joku muu - sinä vain kierrätät.

Kunhan täältä pääsen ja ensi vuosi pyörähtää käyntiin, siivoan vaatekaappini terveessä hengessä ja kokeilen 333-projektia oikein kunnolla. Ehkä tästä sitten tulee lopultakin tyyliblogi - maailma kaipaa jatkuvasti lisää niitä! Ja nyt, hengästyttävän kuitumatkan päätteeksi seuraa kolmen pisteen vihje! Joko alatte olla kartalla? Kuva on muuten näpätty syksyllä. Nyt täällä on l-u-n-t-a.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Grilliherkkuja


Apuaah! Joulu on kohta täällä, mikä tarkoittaa sitä, että joululahjojen pohtimisen, netissä haeskelun ja kaupoissa luuhailun määrä on huimassa kasvussa ja samaan aikaan kulttuuriin ja bloggaamiseen käytetty aika vähenee. Toisin sanoen joulun lähestyessä materialistisuus nostaa päätään ja henkisyys nukahtaa, niin nurinkurista kuin se onkin. Kaiken tämän keskellä harjoitteluni lähenee loppuaan ja mieleen alkaa jo hiipiä paniikinomaisia ajatuksia ensi vuodesta... Iik. Jotta saataisiin arvuuttelu päätökseen ennen kuin muutan takaisin kotiin, yllä näette neljän pisteen vihjeen. Enempää en ehdi blog(g)ata, sillä skarppi harjoittelija herää kello 6:20 aamukahville. Buu!

torstai 28. marraskuuta 2013

Nälässä ystävä tunnetaan


233/365
Nälkäpeli: Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire) (2013)

Nälkäpelien lukemisesta ja ensimmäisen leffan katsomisesta on tullut vierähtäneeksi sen verran monta kuukautta, että pystyin trilogian toisessa osassa keskittymään elokuvaan muutenkin kuin vertailumielessä. Muistin vielä kirjasta tärkeimmät tapahtumat, mutten yksityiskohtia tai yksittäisiä dialoginpätkiä.

Katniss ja Peeta selviytyivät molemmat hengissä Nälkäpelistään, mutta nyt Katnissin temppu myrkkymarjojen kanssa pännii presidentti Snow'ta, joka leffan alussa saapuu Voittajien kylään uhkailemaan tätä. Käy ilmi, että Katnissin käytös Nälkäpelissä on johtanut pienimuotoiseen kapinaan ja mellakoihin vyöhykkeillä. Niinpä hänen on voittajien kiertueella vakuutettava Snow ja koko Panemin kansa siitä, että toimi sokean rakkauden huumassa, eikä aikonut kapinoida mahtavaa Capitolia vastaan. Presidentille ei kuitenkaan riitä edes kihlaus, vaan luvassa on jättiyllätys - eikä kovin mukava sellainen.

Nälkäpelin 75-vuotisjuhlan kunniaksi Capitol päättää muistuttaa napisevia kansalaisiaan siitä, että vahvinkaan ei voi taistella tämän hirmuvaltaa vastaan. Niinpä Areenalle lähetetään pelkästään aiempien Nälkäpelien voittajia, jotka arvotaan kullakin vyöhykkeellä elossa olevien voittajien joukosta. Vyöhykkeellä 12 heitä on kolme, joten jännittämistä ei juuri ole sen suhteen, päätyvätkö Katniss ja Peeta jälleen yhdessä Areenalle.

Leffa on tuttuun tapaan aika pitkä - joskaan ei onneksi 3D - mutta toisin kuin vierustoverini, en ehtinyt pitkästyä siinä ajassa. Tunteen paloa elokuvassa on vielä enemmän kuin edeltäjässään, eivätkä kyynelehtimishetket sijoitu vyörymällä loppuun, vaan jakautuvat tasaisesti koko elokuvan mitalle. Leffa onnistuu hämmästyttävän hyvin olemaan myös yhteiskuntakriittinen kaiken glitterkuorrutuksensa alla, minkä vuoksi sille on pakko nostaa hattua. Emotionaalisesti raskaaksi leffaa ei silti voi kutsua.

Elokuvassa toimii kaikki suurin piirtein mallikkaasti. Puvustus ja lavastus kiinnittävät erityisesti huomion itseensä ja Peetaa esittävä Josh Hutcherson on komistunut ja aikuistunut roimasti sitten ensimmäisen Nälkäpelin.  Sen vuoksi tämän riippuvuussuhde Katnissiin onnistuukin olemaan enemmän romanttinen kuin säälittävä. Ensimmäisestä osasta välittynyt kiusallinen tunne Peetan jatkuvasta tunaroinnista ja tielläolosta on niinikään poissa. Jennifer Lawrence kapinallisena Katnissina on jotenkin aivan uskomattoman hyvä (etenkin jos roolisuoritusta vertaa Kristen Stewartin yhden ilmeen Bella-tulkintaan, mitä en voi olla tekemättä).

Juonen tasolla ei ole suoritettu juurikaan karsintaa kirjan tapahtumista, vaikka joitain mutkia onkin vedetty suoriksi. Trilogian kolmiodraama-aspekti jää elokuvissa ehkä vähän hämäräksi: ainakin minun on vaikea ottaa Katnissin tunteista mitään selkoa pelkkien leffojen perusteella. Niissä siis kieltämättä kuvataankin osuvasti Katnissin hämmennystä kahden pojan ristipaineessa, vaikeassa iässä ja armottomassa elämäntilanteessa.

En pidä itseäni Nälkäpeli-fanina samalla tavalla kuin pidän itseäni Twilight-fanina, mutta täytyy myöntää, että Nälkäpeleissä etenkin elokuvina on paljon hyvää verrattuna Twilight-leffoihin. Ensinnäkin Nälkäpelit ovat hyviä myös itsenäisinä teoksina, ilman että motiivien ymmärtäminen vaatii kirjojen lukemista. Niinpä Nälkäpeleistä voivat pitää kirjojen ystävien lisäksi elokuvien ystävät. Ja pojat. Niin, jopa pojat, sillä toiseksi Nälkäpelit ovat ensisijaisesti yhteiskunnallisia ja scifistisiä elokuvia, toissijaisesti rakkaustarina.

Kolmanneksi, näyttelijät. Twilight teki näyttelijöistään superkuuluisia. Nälkäpeliin puolestaan saatiin superkuuluisia näyttelijöitä. Jennifer Lawrence oli jo kerran ollut ehdolla naispääosan Oscarin saajaksi tehdessään sopimuksen Nälkäpeleistä ja kaiken kukkuraksi voitti pystin heti ensimmäisen ja toisen leffan julkaisun välissä. Sivuosissa taas nähdään mm. sellaisia nimiä kuin Philip Seymour Hoffman, Lenny Kravitz, Stanley Tucci ja Woody Harrelson. Näyttelijävalinnat liittyvät tietysti pitkälti elokuvien budjettiin, joka on valtava, koska ennalta tiedettiin, että sarja tulee olemaan menestys. Tästä päästäänkin takaisin Twilightiin. Tätä blogia lukemalla ette pääse siitä koskaan eroon. Klikkaa tästä ja lue, kuinka Twilightin yllätysmenestys sai elokuvateollisuuden ymmärtämään, että tytöille kannattaa tehdä elokuvia.

Nopeasti lähestyy se päivä kun vapautan teidät tuskistanne ja paljastan kaikkien mystisten vihjeideni taustan, mutta vielä se päivä ei ole saapunut. Niinpä viiden pisteen vihjeen näette alla.

torstai 21. marraskuuta 2013

Sydänten prinsessa?


227/365
Diana (2013)

En ole mitenkään erityisen ylpeä tämän leffan näkemisestä, mutta puolustuksekseni voin sanoa, ettei plussakeskiviikkojen leffatarjonta ole aina mitä mainioin, ainakaan täällä mysteerikaupungissa, josta teininä muinoin haudoin ajatusta: Mun on pakko päästä pois! (Ja kuinkas sitten kävikään.) Kaiken lisäksi Finnkino (risuja!) on aloittanut vastenmielisen tavan järjestää Superpäiviä (lue: amatööripäiviä) plussapäivinä, mikä pilaa täysin niiden entisen rauhallisuuden. Dianan jouduin katsomaan niska vinossa eturivistä, koska jostain syystä sitä(kin) vyöryttiin Superpäivänä katsomaan suorastaan sankoin joukoin.

No, leffaan oli tietysti syytä suhtautua hyvinkin varauksellisesti. Siitä ei ole kirjoitettu montaakaan positiivista sanaa missään ja mielipiteet Naomi Wattsin roolisuorituksesta vaihtelevat laajalti. Itse odotin, että Watts pääsisi viimein puhkeamaan täyteen kukkaansa näin suuressa roolissa, mutta ikävä kyllä leffan kökköys tarttuu sen päätähteenkin ja saa tämän loisteen vähenemään silmissäni huomattavasti. Prinsessan sydänkirurgirakasta esittävä Naveen Andrews puolestaan on Lostin jälkeen menettänyt 2/3 hiuksistaan ja sen myötä vetovoimansa kokonaisuudessaan. Prinsessan motiiveja napata tämä päättäväisesti pihteihinsä voi vain ihmetellä, mutta tarpeensa kai kuninkaallisillakin.


Elokuva antaa Dianasta hyvin ristiriitaisen kuvan, minkä toisaalta voisi kuvitella olevan myös hyvä asia ja ehkä jopa heijastelevan tämän sisäistä sekasotkua, joka avioeron, mediamyllytyksen ja uuden suhteen ristipaineessa on varmaankin ollut valloillaan. Mutta kun ei. En saanut oikein otetta, millaisena leffa oikein lopulta haluaa prinsessan esittää. Toisaalta inhimillisenä, toisaalta kovana ja laskelmoivana, jopa hallitsevana? Jälkimmäiset piirteet nousevat niin vahvasti pintaan, että kaikkea inhimillisyyttäkin alkaa epäillä - oliko kaikki halu auttaa ihmisiä vain laskelmoitua median kosiskelua? Siltä vähän tuntui - mutta lopultakaan elokuva ei suostu ottamaan virallista kantaa mihinkään. Mustamaalataan ja silotellaan vuorotellen.

Ja entäpä se rakkaustarina sitten? Häh? Mistä tämä tämmöinen juttu putkahti? Kaikki nämä vuodet olen ollut siinä uskossa, että Dodi Al-Fayed oli Dianan suuri rakkaus! Ilmeisesti juttu Hasnat Khanista oli kuitenkin tiedossa jo vuonna 2001 jolloin Kate Snell julkaisi kirjansa Diana: Her last love. Pyh. Tämän version mukaan Diana oli siis todellisuudessa rakastunut pakistanilaiseen Khaniin. Tämän jätettyä prinsessan Diana lähti Al-Fayedin jahdille ja antoi itse vinkin paparazzeille siellä olostaan tehdäkseen sydänkirurgin mustasukkaiseksi. (Jotenkin vaikea uskoa, että kukaan vastaavassa asemassa oleva pelailisi moisia pelejä julkisuudessa. Vai?)

Dianan kuollessa olin liian pieni pohdiskelemaan sitä, mikä kaikesta kerrotusta oli totta ja onnistuin lukemaan enimmäkseen lehtiä, joissa häntä kutsuttiin sydänten prinsessaksi. Ehkä jutut laskelmoivasta ja kylmästä naisesta alkoivatkin paljon myöhemmin. Joka tapauksessa on paljon mielenkiintoisempaa pohtia sitä, kuka Dianan kuoleman järjesti, vai järjestikö kukaan. Teorioita on mitä älyttömämpiä, eikä totuus varmaankaan selviä koskaan. Mutta hei, ehkä se oli Hasnat Khanin kosto!


Prinsessa Diana ja Dodi Al-Fayed kuolivat elokuussa 1997 ja jo vuonna 1998 heidän suhteestaan kertova tv-elokuva oli olemassa. Minäpä satun omistamaan sen vee-hoo-ässänä - ja väitän kaiken lisäksi, että se on parempi kuin uusi Diana. IMDB-pisteet eivät näiden kahden välillä juuri eroa: 4.1 ja 4.8. Sinänsä harmillista ja ehkä jopa erikoista, ettei aiheesta ole vielä tähänkään mennessä tehty ns. kunnon elokuvaa, mutta onhan projektissa tietysti omat haasteensa. Kuten esimerkiksi se, että aina joku on eri mieltä siitä, mikä on totuus. The Queen vuodelta 2006 kuitenkin sivuaa Dianan kuolemaa, on elokuvana uskottava ja toi Helen Mirrenille Oscarin naispääosasta.

Lopuksi kuuden pisteen kultturelli vihje! Lukekaa kirjoja, se kannattaa - ja lainatkaa niitä kirjastosta, se on ilmaista.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Oscarit jo niskassa?


229/365
Gravity (2013)

Lupailin aiemmin tolkullisempaa vihjekuvaa seuraavaksi, mutta nyt saattoi kyllä mennä ojasta allikkoon, vai mitä luulette? Seitsemän pisteen vihje on siis piilotettu tämän tekstin pohjalle ja kerrottakoon, että tässä vaiheessa visaa päätin ryhtyä järjestelmälliseksi, ja tulevat vihjeet ovat niin ollen etukäteen suunniteltuja ja odottavat koneellani julkaisua. Ei enää elämää randomin armoilla!

Mutta vilkkaan visailusuunnittelun ja ja työnteon lisäksi (joka viime aikoina on koostunut paljolti kokouksista, mitä rrrrrakastan, koska se tuntuu niin insider-meiningiltä, ja mitä kaikki oikeasti insiderit varmaan inhoavat, koska ovat jo insidereita...) ehdin viikonloppuna käydä yhdessä suosikkipaikoistani maailmassa: Plevnassa.

Tällä kertaa Plevna oli kuitenkin poikkeuksellisen pelottava paikka. Ensinnäkin siksi, että jos vielä kerran joudun laittamaan 3D-lasit päähäni, saattaa veri lentää! Argh! Tuskat olivat pahemmat kuin koskaan ja jouduin nostelemaan laseja jatkuvasti nenältäni, joka huusi armoa. Päädyin siihen paradoksaaliseen johtopäätökseen, että koska 3D-leffat kestävät yleensä vähintään kolme tuntia, nenäni ei tällä kertaa, puolitoistatuntisen leffan aikana ehtinyt puutua tarpeeksi siedättyäkseen laseille. Muuta selitystä en keksi.

Toiseksi, avaruus on pelottava paikka. Ihan tosi. Kammoan ajatusta avaruudesta suuresti jo nähdessäni kuun - hyi yök. Vakaa aikomukseni olikin kiertää koko leffa kaukaa, mutta Armani oli siitä niin innoissaan (viisi tähteä jo etukäteen, kuten tapana on) etten voinut tehdä sitä. Ja tietysti vaa'assa painoi kaksi muutakin seikkaa. Ensinnäkin se, että kaikkialla on jo päätetty, että Gravity voittaa kaikki Oscarit, (mikä tosin olisi ennenkuulumatonta ottaen huomioon ensi-ilta-ajankohdan). Ja toiseksi se, että Sandra Bullock on vihdoin saanut kunnon roolin! Aplodit Sandralle! Pidän kaikesta sydämestäni peukkuja, että voittokulku jatkuu ja pääsemme maailmassa lopulta siihen pisteeseen, ettei Sandra Bullockin esiintyminen elokuvassa ole kenellekään itsessään este sen katsomiselle.


Pelkäsin leffan alussa niin paljon, että ensimmäisen puolituntisen aikana olin ehkä korkeintaan vartin silmät auki. Niinpä pienenpieniä nippelipalasia juonesta saattoi lipsahtaa ohi. Se ei kuitenkaan haitannut tahtia juurikaan, sillä Gravity ei ole juonekas leffa.

Astronautit Ryan Stone (Bullock) ja Matt Kowalski (George Clooney) ovat avaruudessa korjaamassa... jotain juttua. Ryan  on ensimmäistä kertaa avaruudessa ja Kowalski taas on korostetun rento konkari. Kesken tehtävän parivaljakko saa käskyn lopettaa sen, sillä venäläiset ovat tuhonneet oman satelliittinsa, minkä seurauksena syntynyt avaruusromu seikkailee nyt äärettömyyden halki heitä kohti.

Tässä vaiheessa pidin silmiä tiukasti kiinni ja inisin vaimeasti, joten tarkalleen ottaen en osaisi selvittää, mitä tapahtuu, mutta kyseessä lienee klassinen "Naiset! Aina niitä saa odottaa" -tilanne, jonka seurauksena Ryan päätyy irralleen leijumaan avaruuteen. (Yh, voisiko olla kamalampaa?) Rutiinitehtävä muuttuukin siis nopeasti haastavaksi kamppailuksi elämän ja kuoleman välillä.

Leffa pelailee merkittävästi sillä, miltä se näyttää. Ja hienoltahan se näyttää, jos uskaltaa katsoa. Suorastaan henkeäsalpaavalta välillä, ja tällä kertaa pystyin todella unohtamaan sen, että mikään leffan hienoudesta ei ole totta, vaan kaikki on pelkkää efektiä. Armanin kanssa päädyimme jopa pohtimaan, voisiko olla mahdollista, että leffa sittenkin kuvattiin avaruudessa. (No, ainakin tulevaisuudessa niin tulee varmasti tapahtumaan.) Tuntuu lannistavalta ajatella, että 17 minuutin mittainen yhtäjaksoinen aloituskohtaus olisi kuvattu vain vihreässä huoneessa - plääh.

3D-efekti on mielestäni edelleen turha, vaikka salaa vähän odotin, että tämä olisi se leffa, joka aukaisee silmäni sen mahdollisuuksille. Eip. Mutta olen iloinen, jos muut saavat siitä iloa. (Palaute Finnkinolle: Toivoisin, ettei sekä 3D:nä että 2D:nä esitettävien leffojen 2D-katsojia aina tungettaisi väkisin Cine Atlakseen ikään kuin häpeämään katselupäätöstään.)

En nyt haluaisi yksinkertaistaa asiaa taas kerran niin, että Gravity on elokuva, joka on ulkoisesti hieno ja sisällöltään höttöä. Älkää siis väittäkö, että sanoin niin! Mutta mielestäni juonen tasolla leffa osoittautuu aika perinteiseksi avaruusleffaksi, kamppailuksi kotiinpääsystä, ihmisen sijoittamiseksi osaksi suurempaa yhteyttä ja niin edelleen. Leffan dialogi (ja monologi) puolestaan tuntuu välillä kerrassaan ällistyttävän heikkotasoiselta, niin että heräsi jopa ajatus siitä, olisiko sitä kannattanut hieman karsia ja hengailla enemmän hienossa musiikissa. Symboliikka elokuvassa on osittain joko aika perinteistä kamaa tai sitten menee täysin yli ymmärrykseni. Osittain se on ihan hienoakin - koko ajatus turvattomuudesta ja irrallisuudesta suuren ja pelottavan keskellä on tietysti universaalisti puhutteleva tunnetila.

Loppujen lopuksi en osaa todeta tästä leffasta mitään kaiken kiteyttävää arviolauselmaa. Niinpä tyydyn lainaamaan Ryanin jo legendaksi muuttunutta repliikkiä: "I hate space".

Vihjekuva. Ei liity Gravityyn.

torstai 14. marraskuuta 2013

Kun itse ei etsimällä löydy


Vihjevisa alkaa käydä kuumana ja lähestyä loppuaan, sillä meneillään eli yllä on jo kahdeksan pisteen vihje. Pahoittelen sen mitäänsanomattomuutta - en tiedä itsekään mikä kyseinen pallukka kuvassa on - mutta muut räpsimäni vihjeet tuntuivat vielä tässä vaiheessa liian helpoilta. Lupaan, että seuraava vihje on himpun verran tolkullisempi. Mainittakoon, että tältä samalta nurkalta olen antanut jo kolme(!) vihjettä aiemmin. Kyllä, kärsin äärimmäisen rajoittuneesta kaupunkikuvasta, mutta tämä on toisaalta hyvä nurkka - ja erittäin kultturelli sellainen!

Olen nyt tehnyt periaatepäätöksen, jotta pääsisin lopustakin bloggausstressistä eroon. Se kuuluu jokseenkin näin: Whatever! No ei vaiskaan. Mutta. Olette tai ette ole huomanneet, kulttuuritekojen numerot pomppivat täällä taas sikin sokin miten sattuu. En yritä huijata, siksi ei numeroita puutu välistä. En vain yksinkertaisesti jaksa ja/tai ehdi kirjoittaa kaikista, vaikka kuinka lupasin. Nyt olen päättänyt antaa olla. Kirjanpito niistä on olemassa ja julkaisen listan puuttuvista jossain vaiheessa ennen vuoden loppua, mutta tästä eteenpäin bloggaan suosiolla vain niistä, joista jaksan.

Huh, kylläpä vierähti painolasti harteilta.

226/365
Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna (2010)
Suom. Jussi Korhonen

Valitsin päivän teemaksi ns. teiniangstin, koska vanhempien luona asuessani oloni on välillä äärimmäisen teiniangstinen siitäkin huolimatta, että lähestyn jo kolmeakymppiä, kuten isäni kauniisti totesi. Kirosana. (Teininä en olisi hillinnyt itseäni näin hyvin, vaan olisin oikeasti kirjoittanut sanan jota ajattelin.)

Ns.-lyhenne yllä teiniangsti-sanan edellä viittaa tietysti siihen, etteivät näiden kirjojen päähenkilöt missään nimessä koe samanlaista maailmantuskaa kuin minä teini-ikäisenä (ja nyt!), vaan tuskaa, joka johtuu ns. (jälleen ns., koska erilaisia tuskia ei voida verrata määrässä eikä laadussa, mutta maalaisjärjen puitteissa voi aina vähän yrittää) suuremmista/hankalammista/todellisemmista ongelmista.

Elämäni seinäruusuna -kirjan Charlien syy maailmantuskaan ei tosin ole selvä. Oikeastaan vaikuttaa siltä, että hän potee nimenomaan teineille tyypillistä maailmantuskaa, mikä ei kuten yleensä ilmene vihaisuutena, vaan pikemminkin surullisuutena. Nopeasti kuitenkin selviää, että Charlie on ollut tuskainen ja surullisuuteen taipuvainen melkeinpä aina - ja koska olen itse sellainen vieläkin, samaistuin tämän hahmoon ja aloin jo epäillä, että edustamme jotain herkempää lajia kuin muut ihmiset.

Charlie on ulkopuolinen, sivullinen, sellainen tyyppi joka mieluummin katselee elämää sivusta kuin osallistuu siihen. Kirjan alussa hän aloittaa lukion ja alkaa kirjoittaa kirjeitä "ystävälle", jollekin tyypille, jonka henkilöllisyys ei tarkalleen ottaen selviä, eikä ole ihan varmaa, onko tämä edes todellinen henkilö vai Charlien keksimä kirjeiden muka-vastaanottaja. Eikä sen niin väliä. Tärkeintä ovat tapahtumat, joista kerrotaan. Ja kirjat joista kerrotaan. Tai ajatukset, joista kerrotaan.

Oikeastaan on aika vaikea sanoa, mikä tässä kirjassa on tärkeintä.

Lukiossa Charlie tutustuu Patrickiin ja Samiin, sisarpuoliin, joiden ympärillä koko hänen elämänsä alkaa pyöriä. Vaikka Charlie pääsee osaksi suurta kaveripiiriä ja osalliseksi mitä moninaisimpiin tapahtumiin ja kriiseihin, hän vaikuttaa edelleen mieluiten katselevan kaikkea pienen etäisyyden päästä. Edes silloin kun hän saa tyttöystävän, hän ei oikein vaikuta olevan läsnä. Kiinnekohta Charlien elämässä on tämän suuri ihastus Samiin, mutta jopa tässä suhteessa hän mieluummin ihailee Samia kaukaa kuin yrittääkään saada tätä omakseen. Samin onni on Charlielle tärkeämpi kuin tämän oma - mikä vaikuttaisi lopulta pätevän kaikkiin muihinkin ihmisiin.

Kaikki tämä valkenee varsin hitaasti. Tarina keriytyy auki erittäin taidokkaasti ja kirja jättää jälkeensä paljon mietittävää. Romaania on verrattu monissa paikoissa (mm. sisäkannessa) Sieppariin ruispellossa. Vertaus on kieltämättä varsin osuva, eikä yhteys luultavasti ole sattumanvarainen, sillä Charlie myös lukee kyseistä kirjaa yhtenä monien joukossa, joita hänen opettajansa hänelle vinkkaa. Fiilis kirjoissa on jotenkin hyvin samanlainen.

Olen jostain syystä lukenut Siepparin kolmeen kertaan, vaikken ole koskaan erityisemmin pitänyt sitä edes yhtenä suosikeistani - mutta jokin tyylissä selkeästi vetoaa minuun alitajuisesti. Myös Elämäni seinäruusuna tuntui aluksi vähän pitkäveteiseltä, mutta kun lopulta aloin kellua tarinan mukana, se veikin mennessään. Lakkasin jossain vaiheessa odottamasta, että tarina saavuttaisi jotain tai että syy siihen, että Charlie on sellainen kuin on, selviäisi. Sieppari ruispellossahan tuntuu loppuvan vähän niin kuin kesken ja vahvan intertekstuaalisuuden vuoksi odotin samaa tältäkin kirjalta. Niinpä sen loppu tulikin melkoisena yllätyksenä, riippumatta siitä, miten paljon vihjeitä matkan varrella oli ripoteltu. Nyt melkeinpä tekisi mieli aloittaa kirja heti alusta, niin paljon pidin ja hämmennyin tästä kokemuksesta.

228/365
Maria Björk: Poika (2013)

Vinokinoa käsitelleessä postauksessani totesin rivien välistä, että okei, yhdessä elävät lesbot ovat jo vanha juttu, eikä vedä saleja täyteen edes Suomessa. On siis aika siirtyä seuraavaan aiheeseen myös kulttuurin kentällä. Transsukupuolisuudesta ei vielä ole olemassa järin paljon suomalaista kirjallisuutta, mutta tilanne tulee epäilemättä muuttumaan mitä pikimmiten, koska Poika on saanut osakseen niin paljon huomiota - mm. Finlandia Junior -ehdokkuuden. (Myös aina ajan hermolla oleva Salla Simukka, jonka kaikissa kirjoissa on esiintynyt sateenkaariväkeä, on jo haistanut tämän uuden tuulahduksen.)

No, heti kun tällainen kirja ilmestyy, sitä huomaa, että hei, juuri tällaiselle kirjalle olikin muuten tarve. Lisäarvoa tarinalle antaa se, että se perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin.

Marion tietää pienestä asti olevansa oikeasti poika. Hän ihastuu tyttöihin, eikä ymmärrä, miksi on epäsopivaa kirjoitella näille rakkauskirjeitä. Hän haluaa pukeutua pojaksi ja rukoilee joka ilta, että hänelle kasvaisi pippeli.
"Ihmettä ei tapahdu, muna ei kasva, tulevaisuutta ei ole, jokainen päivä on yhtä epätoivoinen. Jotkut lintsasivat koulusta pikkujuttujen takia, esimerkiksi jos uusimmat farkut olivat vielä aamulla vähän märät tai leukaan oli tullut finni. Minä olin kokonaan väärä. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Jokin juttu oli mennyt vitusti pieleen." (s. 54-55.)
Ongelmat paisuvat teini-iässä samaan tahtiin ei-toivottujen tissien kanssa. Kun terveysopin tunnilla puhutaan menkoista, Marion ei lotkauta korvaansa, koska ei kuvittele asian koskevan itseään. Lopulta vessaan menemisestäkin tulee painajainen: tytöt alkaisivat kirkua jos menisi naistenvessaan ja miestenvessassa on omat ongelmansa. Niinpä Marion pidättää. Ja masentuu. Perhesiteet ovat enemmän tai vähemmän sekavat ja ystävyyssuhteet sukupuoli-identiteettikysymyksen hämmentämiä. Pojat hyväksyvät kyllä porukkaansa, mutta kun totuus aina lopulta käy ilmi, muuttuvat hekin varautuneiksi. Tissit Marion teippaa piiloon ilmastointiteipillä. Kun hän löytää elämänsä rakkauden, suhde kaatuu siihen, ettei hän uskalla kertoa olevansa tyttö.
"Ymmärtävätköhän ne olevansa onnellisia, joilla on kaikkea, koti ja muija ja lapset, työ ja oma itse." (s. 212.)
Kirjan tyyli on paikoin ehkä liiankin dokumentaarinen, mutta siitä huolimatta mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Tarinan perusteella muodostuu varsin kattava kuva siitä, miltä tuntuu tuntea itsensä aina vääräksi. Joskus transsukupuolisuutta koskevissa keskusteluissa nousee esiin idea siitä, ettei sukupuoli-identiteetin pitäisi antaa muodostua koko elämää määrittäväksi asiaksi. Asia lienee kuitenkin niitä, joita ei voi täysin ulkopuolelta käsin ymmärtää. Niinpä on mukavaa, että joku edes yrittää kirjoittaa kirjan pureutuen sellaisen ihmisen tajuntaan, jolla ei ole edes omaa itseä. Romaani romaanina on suhteellisen keskiverto, mutta aihepiirinsä puolesta tärkeä ja suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa uranuurtaja.
"Ihmisen sukupuolisuus on vakava asia. Minusta näihin asioihin pitää suhtautua asiallisesti." (s. 182.)