Vain tosifaneille!

(Lakanat: IKEA)

Marian Keyes: Peiton alla (2012)
Suom. Liisa Laaksonen

Marian Keyesin kolumnikokoelmaa on siunattu hieman samanlaisella harhaanjohtavalla nimellä kuin Jennifer Weinerin Hyvä sängyssä -teosta. Nimet karkottavat takuuvarmasti suurimmat hömpänvihaajat. Peiton alla ei tässä kirjassa kuitenkaan tapahdu mitään kovin jännittävää - peitto ei edes heilahda - vaan kirjan nimi viittaa siihen, kuinka Keyesin kirjat syntyvät peiton alla läppäri sylissä ja pyjama päällä. Kun Keyes sitten saa huonon arvostelun, hän pakenee suklaalevyn kanssa peiton alle. Kyseessä on siis kirjailijan pehmustettu työhuone.

Tämä kirja on nököttänyt englanninkielisenä hyllyssäni vuosikaudet (joskaan en ole saanut sitä luettua), joten olin hieman nyrpeä siitä, että se päätettiin suomentaa nyt, vaikka olen janonnut uutta Marian Keyesin romaania jo iät ja ajat! Koska uutta romaania ei ole kuulunut pariin vuoteen, Tammi on päätynyt viimein julkaisemaan suomeksi tämän kokoelman, sen sijaan että olisi tarttunut aikanaan välistä jätettyyn No Dress Rehearsal -kirjaan, joka ilmestyi samana vuonna kuin Sushia vasta-alkajille.

Joka tapauksessa, olihan tämäkin kirja ajatuksena ihan mielenkiintoinen. Teokseen on koottu Marian Keyesin eri lehtiin kirjoittamia kolumneja ja muita juttuja, joskin mukana on myös muutama ennen julkaisematon tekstinpätkä. Alaotsikko lupaa "Tarinoita kirjailijaelämästä", mikä sopi minulle, koska olen aina kiinnostunut siitä, millaista kirjailijaelämä todellisuudessa on. Mutta asetin odotukseni ilmeisesti liian korkealle kun kuvittelin, että kirja tosiaan kertoisi kirjailijaelämästä. Ensimmäiset 46 sivua kyllä, loput 200 ei. Meinasin nukahdella useampaan otteeseen Keyesin tarinoidessa talonostohankkeestaan, remontistaan ja puutarhanhoidon iloista. Sitten seurasi raportteja julkisista kulkuvälineistä, uudenvuodenjuhlista, joulunvietosta (paljon suklaata) ja lopuksi lomamatkoista.

Kun tajusin, että kirjailijaelämän kuvaus kirjassa todellakin rajoittui niihin ensimmäisiin 46 sivuun, eikä lisää ollut tulossa, pystyin hieman rauhoittumaan ja lukemaan loput kirjasta hauskoina pikku pätkinä ahmimatta sitä liikaa kerralla. Keyes kirjoittaa hauskasti ja värikkäästi kuten aina, joten kyllä hänen seurassaan pari tylsääkin episodia jaksaa. Silti olin tähän suomennospäätökseen jokseenkin pettynyt. Kirja ei jätä käteen sellaista tunnemyllerrystä kuin Keyesin romaanit aina, enkä varmasti muista tästä mitään viikon päästä. Taatusti kirja ei tarjoa mitään mielenkiintoista niille, jotka eivät jo entuudestaan rakasta Marian Keyesin teoksia. Jään jännittämään, suomennetaanko Keyesiltä seuraavaksi kauan kaivattu romaani vai tämän kirjan jatko-osa Further Under the Duvet.

Marian Keyesilla on aivan erityinen paikka sydämessäni... ja kirjahyllyssäni.

Scifihaaste 5/12

Hugo-voittaja
Vonda N. McIntyre: Unikäärme (1978)
Suom. Paula Merjamaa

Jahuu, edelleen täpärästi aikataulussa! Siitepölyn aiheuttama suuri kärsimys alkaa hiljalleen väistyä ja niinpä onnistuin kahlaamaan loppuun tämän kirjan, jota jo kolme viikkoa olen lukenut. Kirja voitti aikanaan Hugon lisäksi Nebula- ja Locus-palkinnot, ja sitä pidetään jo modernina klassikkona.

Päätäni alkoi jossain vaiheessa särkeä kun yritin ymmärtää, miksi kirja on juuri scifiä. Valistunut arvaukseni, jos en olisi scifiluokituksesta tiennyt, olisi kallistunut fantasian puolelle. Molemmat lajit ovat minulle kuitenkin aika vieraita ja luovuinkin näistä pohdinnoista nopeasti.

Kirjan maailma jää aika etäiseksi ja vihjaukset tapahtumista ovat hyvin hienovaraisia. On mahdotonta sanoa, mihin aikaan tai mihin paikkaan kirjan tapahtumat sijoittuvat. Uudesta maailmasta ymmärsin sen verran, että takana on ilmeisesti jonkin sortin ydinsota. Aavikolla kohoaa mystisiä kupoleita, joita ei sen tarkemmin selitellä. Ehkä ihmiset niiden alla selvisivät hengissä säteilyuhan keskellä? Lääketiede on (taantunut, kehittynyt, tai vain on) eri tasolla kuin se jonka itse tunnemme. Parantajat, jollainen kirjan päähenkilö Käärmekin on, ovat kunnioitettuja ja samalla pelättyjä hahmoja, sillä heidän parannuskeinoinaan ovat erilaiset käärmeet. Käsittääkseni parantajat valmistavat erinäisiä parantavia seerumeja, joita sitten juottavat käärmeille, jotka sitten käyttävät hampaitaan rokotusneulan tavoin ja iskevät sairaaseen kohteeseen. Prosessi jäi hieman epäselväksi minulle.

Käärmeellä on kirjan alussa kolme erilaista käärmettä eri tarkoituksiin. Kenties tärkein niistä on unikäärme, jonka myrkky ei tapa, vaan saa ihmisen näkemään ihania unikuvia. Unikäärmeellä onkin tärkeä tehtävä siinä vaiheessa, kun henkilöllä ei ole enää toivoa elämästä. Unikäärme johdattelee kuolevan turvallisesti ja mukavasti ihanien mielikuvien kautta ikuisuuteen. Tämä tunne saa jotkut käyttämään unikäärmeitä kuin huumausainetta. Mikään ei siis lopulta ole niin kovin erilaista kuin omassa maailmassamme.

Kirjan alussa ennakkoluuloiset ja pelokkaat ihmiset tappavat Käärmeen unikäärmeen. Ilman sellaista parantaja ei voi olla oikea parantaja. Unikäärmeet ovat kuitenkin superharvinaisia, koska parantajien yhteisö ei ole keksinyt, miten ne saataisiin lisääntymään. Niinpä Käärmeen koko ura on vaakalaudalla, mikäli hän ei löydä uutta unikäärmettä. Tämän etsinnän ympärille tarina kietoutuu.

Matkallaan Käärme kohtaa sairaita ja hulluja, seikkailuja ja seksiä, hengenvaaran ja uusia ystäviä. Aavikolla vaeltelu ja väsymys, jatkuva ratsastelu, kuumuus ja kaikkinainen tuska ja kurjuus pienten onnenhetkien kiitäessä nopeasti ohi, teki kirjasta aika ajoin hyvin samanlaisen lukukokemuksen kuin Maailmojen sota oli. Siteeraan itseäni: "Joka bussimatkalla tuntui kirjassa tapahtuvan täsmälleen samat asiat: jossain tapellaan, jonnekin hyökätään, jostain sännätään jonnekin, joku uusi tyyppi tavataan tai hylätään ja niin edelleen." Kirja onnistuu kuitenkin pelastautumaan olemasta täysin tylsä, sillä kun sitä malttaa lukea parikymmentä sivua kerralla, huomaa kyllä, että koko ajan tapahtuu.

Ehkä kiinnostavin asia kirjan maailmassa on sen seksuaalimoraali ja käytetyt ehkäisykeinot. Tai siis ehkäisykeino: biohallinta. Ihmisillä on nuoruudessaan jonkinlainen opettaja, joka opettaa heille, kuinka seksin aikana säädellään ruumiinlämpöä siten, ettei ei-toivottuja lapsia synny. Jos joku ei tätä opi, se on sukupuolitaudin kantamiseen rinnastettava suuri häpeä. Ne, jotka oppivat, voivat kuitenkin paritella kenen kanssa tahansa, molemmat sukupuolet mukaanlukien, eikä kahdenkeskisiä seurustelusuhteita tai mustasukkaisuutta tunneta. Vieraissa paikoissa on aivan tavallista, että palvelijat tai isäntäväki tarjoutuvat vieraan vuodekumppaniksi kysyen: "Voinko tehdä jotain hyväksesi?" Ihmiset eivät myöskään yleensä muodosta kahdenkeskisiä parisuhteita, vaan kumppanuusliittoja, joihin saattaa kuulua useita eri ikäisiä ja eri sukupuolta edustavia ihmisiä.

Tätäkään asiaa ei kovin syväluotaavasti käsitellä, eikä selviä, miten tällaiseen systeemiin on päädytty, mikäli siis oletettaisiin, että kirja sijoittuu johonkin tulevaisuuteen, jossa ydinsota on käyty ja kaikki mullistunut. Teoksesta on niin vaikea vetää mitään yhdistäviä viivoja tosielämään, että kenties juuri sen vuoksi siitä syntyy vaikutelma enemmänkin fantasiasta kuin scifistä.

Loppupäätelmäni kirjasta on se, että Unikäärme on juuri sellainen kirja, joita yleensä kartan, ja aion myös karttaa jatkossa. Tavallaan se on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen tapaus ja olen iloinen, että scifihaaste on saanut minut tutustumaan juuri sellaisiin kirjoihin, joita muuten en koskaan tulisi lukeneeksi. Nyt koen taas olevani astetta sivistyneempi.

Blokki!

Argh. Olen kirjoittanut tätä tekstiä noin viikon ajan lauseen silloin tällöin ja nyt päätin vihdoin myöntää itselleni, että olen kohdannut bloggaajan blokin, eikä tästä sen kummempaa tule. Sitten kirjoittelin vähän lisäyksiä viimeisen puolen tunnin ajan ja Blogger meni ja hävitti ne kaikki. Huuto!

Antaa olla, kohtaan blokin kuin nainen ja päästän tämän vajakkitekstin ilmoille sellaisenaan. Anteeksi. Tämäkin kirja olisi ansainnut syväluotaavamman analyysin. Pääni on pari viikkoa ollut niin täynnä räkää, ettei siellä oikein aatos mahdu lentämään.

Rosamund Lupton: Sisar (2012)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Viime aikoina nämä kadonneista kertovat kirjat ovat jotenkin päässeet kasautumaan. Onkohan kyseessä trendikäs aihe vai valikoinko alitajuisesti nämä kirjat kaikkien muiden ohi jostain mystisestä syystä? On totta että katoamistapaukset kiinnostavat minua, mutta en osaa sanoa miksi.

Nyt minulla on ollut onni lukea putkeen monta sellaista kirjaa, jotka koukuttivat heti ensimmäisillä sivuilla. Siitepölyn pitäessä minua hereillä melko tuskallisella tavalla tämä kirja oli seuranani ja viihdytti onnistuneesti loputtomilta tuntuneina yön tunteina.

New Yorkissa asuva Beatrice saa kesken illallisen puhelun äidiltään, joka ilmoittaa Beatricen sisaren Tessin olevan kadoksissa. Beatrice syöksyy Lontooseen ja alkaa poliisin avustuksella etsiä Tessiä. Petyin hieman kirjan juoneen, sillä jo aika alkumetreillä selviää, että Tess on kuollut. Todisteet puhuvat itsemurhan puolesta, mutta Beatrice kieltäytyy uskomasta siihen ja aloittaa omat kuulustelunsa. Poliisi ei lotkauta korvaansakaan, vaikka monella tuntuisi olleen motiivi Tessin murhaan ja todisteitakin alkaa kertyä hyvää vauhtia. 

Sisar toi lukukokemuksena jotenkin mieleeni edellisen lukemani katoamistarinan, Kadonnut. Tämäkin oli kirjastossa sijoitettu dekkarihyllyyn, vaikkei se kovin perinteinen dekkari olekaan. Molemmat näistä kirjoista yrittävät olla jotain uutta ja mullistavaa. Ne vastaavat massojen jännityksenkaipuuseen, mutta tarjoavat sen rinnalla syväluotaavampia tutkielmia ihmismielestä ja ihmissuhteista. Ehkä luin kirjat liian lähekkäin, sillä niissä, vaikka ne ovatkin aivan erilaisia, on jotain selittämätöntä samankaltaisuutta, joka kenties sai minut suhtautumaan hieman kyynisesti Sisareen. Ja ehkä sekin johtuu Kadonneen epäuskottavasta lopusta ja osaltaan myös Poikani Kevinin epäluotettavasta kerronnasta, että loppupuolen käänteet olivat mielestäni täysin ennalta-arvattavia ja vähän hölmöjä.

Mutta siis koukussa olin alusta loppuun.

Suomennos töksähtelee aika ajoin, erityisesti niissä kohdissa, joissa eritellään brittienglannin ja amerikanenglannin eroja. No olisi kai epäreilua edes odottaa, että suomennos pystyisi niitä uskottavasti havainnollistamaan, mutta vähän enemmän yritystä olisin kaivannut. Tai vaikka suom. huom. -merkintöjä.

Lopussa minua pänni suuresti katkelma Luptonin seuraavasta kirjasta Afterwards. Kirja julkaistaan suomeksi ensi vuonna ja lukunäytteen perusteella se vaikuttaa yhtä koukuttavalta ja traagiselta kuin Sisar, joten en voi olla odottamatta sitä innolla. Kuitenkin tämän lukunäytteen tunkeminen kirja loppuun on mielestäni vähän mysteryclubmainen ratkaisu. Kyllä tämä kirja sen verran hyvä on, että se puhuu jo itsessään kirjailijan muidenkin teosten puolesta.

Kuvareportaasi: Museoiden yö 2012

Juuri tällaisten tapahtumien vuoksi minusta on ihanaa asua Tampereella - vaikka jätänkin menemättä suurimpaan osaan niistä. Museoiden yöhön osallistuin kuitenkin jo toisena peräkkäisenä vuonna. Ilmasto oli valitettavasti lähestulkoon arktinen, mutta muuten tapahtuma oli oikein onnistunut. Vanhoilla retrobusseilla ajelu oli jälleen illan kohokohta.

Johdinauto numero 1 Vapriikissa näyttäisi kulkeneen suunnilleen samaa reittiä kuin bussi numero 1 nykyisin.

Aloitimme ystäväni kanssa museokiertueen Vapriikista. Ostimme sieltä lipun ja vietimme varttitunnin korjaillen painettuun ohjelmakarttaan lipsahtaneita mokia. Olisihan sulaa hulluutta lähteä moiselle seikkailuretkelle vaillinaisen kartan kera! Koska Vapriikin pysyvät näyttelyt kolusin jo viime vuonna läpi, pyörimme vain tovin Designtorilla, mistä olisi löytynyt ties minkämoisia aarteita jos olisin sattunut olemaan Roope Ankka vailla pihiyden ominaisuutta.

Erääseen mielenkiintoiseen ideaan törmäsin Designtorilla. Luottovaate lanseerasi siellä toimintansa, jonka ideana on mahdollistaa design- ja vintagevaatteiden käyttö kaikille ilman että Roope Ankan kolikkouima-allasta tarvitaan. Luottovaatteen jäseneksi liittyminen maksaa opiskelijakortilla 50 euroa puoleksi vuodeksi. Sinä aikana jäsen voi kahden viikon välein käydä lainaamassa yhden vaatteen Luottovaatteen toimitiloista. Valikoimassa on mm. IvanaHelsingin, MukaVan ja Minna Parikan vaatteita, ja lisäksi niitä vintagekuteita. Suorastaan harkinnan arvoinen juttu, vaikka paikalla olleet esittelyvaatteet eivät vakuuttaneetkaan minua. Täytyy ehdottomasti käydä tutustumassa valikoimaan toimitiloissa.

Vapriikista suuntasimme kävellen sen lähellä sijaitsevaan Juicen kirjastoon, jossa on esillä Juice Leskisen 2300 nidettä käsittävä kirjakokoelma. Juice tahtoi kirjastonsa säilyvän eheänä kokonaisuutena ja lahjoitettavan Villa Violalle. Jonkin mystisen Aino & Reino -käänteen jälkeen toive toteutui ja lopputulos oli tämä. Valtavan mielenkiintoinen kokoelma ei ollut, koska en ole koskaan ollut mikään suuri Juice-fani. Bongasin hyllyistä monta samaa kirjaa kuin omistani, eikä kirjojen määräkään tehnyt huimaa vaikutusta, koska epäilemättä äitini hamstrausvarasto käsittää vähintään saman verran kirjoja.

Juicen kirjasto.

Juicen kirjastosta körötimme täpötäydessä museobussissa Finlaysonin alueelle, missä kävimme katsastamassa viestintämuseo Rupriikin, Taidehalli TR1:n jossa oli TAMKin lopputyönäyttely ERO, sekä Lastenkulttuurikeskus Rullan, missä ihastelimme Sara Hildén -akatemian lasten kädenjälkiä. Sanomattakin on selvää, että Muumimuseota lukuun ottamatta nämä teokset olivat koko kierroksen parhaita värikylläisyydessään ja estottomuudessaan.

Rupriikki. Suosikkipelejä piisaa moneen lähtöön.

Arvatkaa mikä on minun!

Muistatteko nämä? Mikä on pisin aika jonka virtuaalilemmikkisi pysyi hengissä? Muistan omistaneeni ainakin sellaisen, jossa oli ilmeisesti jokin valmistusvika, koska se lähti aina lätkimään eväspussi olallaan 12 päivän ikäisenä. Julmaa!

Valitettavasti kaikille vanhoille pelirakkineille oli niin kovasti tunkua, että paparazzi itse ei päässyt niitä käpälöimään.

Onneksi mediamuseossa on älytty tarkentaa, että verkko on sama asia kuin internet.

Lastenkulttuurikeskus Rullassa ystäväni osoitteli haltioituneena lasten aikaansaannoksia.

Tämä maaginen hattu pursuili mitä eriskummallisimpia elukoita ja asioita.

Kovia kokenut Muumipeikko-parka vartioi sinnikkäästi Muumimuseon sisäänkäyntiä.

Koluttuamme läpi Finlaysonin alueen museotarjonnan, kävimme syömässä Siperian Tivolissa muhkeat tanskalaiset voileivät. Masut täynnä siirryimme jälleen hytisemään bussipysäkille ja köröttelimme täpötäydessä kyydissä Muumimuseolle. Siellä osallistuimme Muumi-tietovisaan. Epäilen vahvasti jotain keplottelua, sopupeliä, lahjontaa tai vähintäänkin salaliittoa, koska emme sijoittuneet siinä edes jaetulle kolmannelle sijalle (vaikka minua suurempaa Muumi-fania saa hakea).

Pettymyksen karvas maku suussa nousimme vielä kerran retrobussiin ja pääsimme tällä kertaa jopa istumaan ihanan pehmoisille penkeille lämpimään. Matkasimme Tampereen Taidemuseolle, missä oli Dimension 40-vuotisjuhlanäyttely. En tiedä mikä on Dimensio, mutta ihmeellisiä härpäkkeitä siellä oli!

Kiitos Tampereen Taidemuseon, tein avomieheni taas kerran iloiseksi.

Museobussin kuva: Jari Kuusenaho, Keskustori.fi.

Kylmiä väreitä, pieniä iloja

Chevy Stevens: Kadonnut (2012)
Suom. Jaakko Kankaanpää

Bloggaajan elämä on täynnä pieniä iloja. Pompin riemusta joka kerta kun huomaan, että joku on linkittänyt blogini jonnekin ja kun sain Liebster-tunnustuksen hypin suorastaan seinille. Maanantaina bloggaajantassuni saivat kuitenkin ensimmäistä kertaa jotain konkreettista hipelöitävää, kun Bazar-kustannukselta kopsahti ovimatolle pyytämäni arvostelukappale tästä kirjasta. Oi onnea!

Kirja olikin mainio ensimmäinen arvostelukappale, sillä se ei päästänyt minua otteestaan ensimmäisen sivun jälkeen. Tässä on se kirja, jota olen koko nihkeän lukuvuoteni alun odottanut! Se kirja, joka sai minut kahdeksi päiväksi unohtamaan Wiin ja kaikki velvollisuuteni. Luin ja luin ja luin.

Tarina kertoo Annie O'Sullivanista, kiinteistönvälittäjästä, joka kaapataan keskellä kirkasta päivää asuntonäytöstä. Tyyppi, jota hän kutsuu Friikiksi, pitää Annieta vankina vuorten keskellä mökissä, raiskaa hänet lähes päivittäin, pahoinpitelee ja alistaa mitä karmaisevimmin tavoin.

Tarinan alkaessa Annie on jo vapautunut, mikä hieman hälventää kirjan yllä vellovaa hirvityksen tuntua. Kirja nimittäin rakentuu Annien ja psykiatrin istuntojen varaan. Annie ei suostu kuuntelemaan neuvoja tai "miltä sinusta tuntui" -kysymyksiä, vaan ilmoittaa aluksi psykiatrille kertovansa tarinansa, mutta kuuntelijan täytyy pysyä vaiti.

Kirjailija on selvästi tehnyt kotiläksynsä, sillä tapahtumista tulee hyvin vahvasti mieleen Natascha Kampuschin tarina. Sieppaaja on kuin vielä hieman friikimpi versio Wolfgang Priklopilista, joka piti Kampuschia vankinaan 3096 päivää. Teoksesta tulevat ilmi myös ne moninaiset tunteet, joita kaapattu Annie kokee sieppaajaansa kohtaan. Kun he keskustelevat kirjallisuudesta, jota Friikki vaatii Annieta lukemaan hänelle ääneen, Annie huomaa innostuvansa ja heittäytyvänsä älylliseen väittelyyn ja tuntevansa itsensä jälleen ihmiseksi. Kun Friikki pikkuhiljaa alkaa paljastaa asioita itsestään ja lapsuudestaan, Annie huomaa säälivänsä tätä ja tuntevansa joskus jotain äidillistä tätä kohtaan.

Kirjan rakenteesta tulee myös mieleen Emma Donoghuen Huone, joka ei ole läheskään yhtä karmea siksi, että sen kertojana on pieni vankeudessa syntynyt ja kasvanut Jack-poika. Samoin kuin Huone, Kadonnutkin jakautuu kahteen erilaiseen osaan: vankeuden aikaan ja aikaan vapautumisen jälkeen. Huone tuo hienosti esiin, millaisia ongelmia oikea maailma aiheuttaa Jackille ja tämän äidille. Kadonnut kertoo paljon syväluotaavammin psykologisista haitoista, joita tällainen kokemus naisessa synnyttää.

Kirjan jakautuessa noin puolivälin tienoilla kahtia tyylilaji vaikuttaa myös vaihtuvan. Psykologisesta romaanista tuleekin äkkiä dekkari. En odottanut tällaista käännettä ja niin kuin Huonekin, toisen osan myötä kirja menettää intensiivisyyden, joka ensimmäistä osaa hallitsee.

En halua kertoa liikaa tapahtumista, koska niiden paljastuminen hiljalleen on suuri syy kirjan koukuttavuuteen. Voin kuitenkin kertoa, että ensimmäinen osa aiheuttaa kylmiä väristyksiä, pelkoa ja painetta, ahdistusta ja halua jättää kirja kesken, koska ei halua tietää mitä seuraavaksi tapahtuu - mutta kuitenkin sitä kauhoo sivuja pakonomaisesti, koska se on kuin liikenneonnettomuus, pakko katsoa vaikkei haluaisi.

Vaikka toinen puolisko menettääkin piinaavan otteensa, ei se kuitenkaan tylsä ole. Pikemminkin tapahtumarikkaampi. Annien elämää hallitsevat vainoharhaisuus, pakenemisen halu, pelko, painajaiset ja mahdoton halu saada vanhat ihmissuhteet toimimaan, vaikkei hän tunnu kykenevän edes vastaamaan ystäviensä soittoihin. Anniessa voi myös jatkuvasti havaita edistystä kun hän saa kerrottua tarinansa psykiatrille ja se tuo kirjaan lohdullisuutta.

Loppuratkaisu on mielestäni lievästi epäuskottava, mutta se lienee kai dekkareille tyypillinen piirre, jotta sitä ei heti arvaisi. Hämmästyksekseni huomasin, että kirja on tosiaan ainakin kirjastossa sijoitettu dekkarihyllyyn. Sieltä sen löytävä yllättyy varmasti iloisesti, sillä Kadonnut on dekkariksi varsin syvissä vesissä uiva.

Kirjan taustalla on myös ihastuttava kirjallinen tuhkimotarina. Chevy Stevens oli itse kiinteistönvälittäjä ja silloin kun näyttöihin ei saapunut ketään, hän kulutti aikaa keksimällä karmaisevia tarinoita huvikseen. Tarina kaapatusta kiinteistönvälittäjästä vei hänet niin voimakkaasti mukanaan, että hän lopetti työnsä, myi talonsa ja kirjoitti esikoisromaaninsa. Juuri näin minäkin tekisin, jos minulla olisi talo jonka voisin myydä.

We Need to Talk About Joshua

Kumma kyllä blogilusmuiluni ei olekaan johtunut liiasta rallin ajosta vaan enemmänkin siitä, että kulttuuritekoja on rapissut ja minuun on iskenyt valinnanvaikeus sen suhteen, mitä niistä jaksaisin nostaa esiin. Kerrottakoon, että luin ensimmäisen Neiti Marple -kirjani, Paddingtonista 16:50 ja se oli taattua Agatha Christie -laatua: uskomattoman monisyinen juoni ja monia kiintoisia hahmoja. Neiti Marple tosin esiintyi kirjassa kovin pienessä roolissa ja jäin pohtimaan, onko niin kaikkien Marple-kirjojen kohdalla. Luultavasti täytyy lukaista joku toinenkin lähiaikoina. Lupaan sitten raportoida enemmän aiheesta.

Viime viikonloppuna annoin avomiehelleni vallan valita leffan ensin vuokraamosta ja sitten teatterista. Katsoimme This Must Be The Placen ja A Dangerous Methodin, jotka olivat molemmat niin tylsiä, ettei kiinnostusta niistä kirjoittamiseen riittänyt. (Vihaan Keira Knightleyta!)

Tänä lauantaina taas kävin toisen kerran Tampere Kuplii -tapahtumassa, mutta koska en käynyt kuuntelemassa mitään luentoa vaan pyörin vain ystäväni kanssa myyntikojujen äärellä, tapahtumasta ei ole kovin paljon kerrottavaa. Sää oli masentava ja ostin söpöjä pöllötarroja samasta kojusta josta viime vuonna ostin pöllörintamerkin. (Vieläkään minulla ei ole mitään hajua mitä ne pöllöjä myyvät ihmiset tekevät sarjisfestareilla, siis muuta kuin myyvät pöllöjä.) Tapahtuma sai aikaan lievän omantunnon pistoksen sen vuoksi, että olen tänä vuonna täysin laiminlyönyt sarjakuvan kulttuurin muotona. Viime vuonna kun yritin saada kasaan 365 kulttuuritekoa sarjakuvat tuntuivat helpoilta ja nopeilta keinoilta päästä projektissa eteenpäin. Ne kuitenkin aiheuttivat usein myös päänvaivaa, koska niistä tuntui kovin hankalalta kirjoittaa. Ja koska tänä vuonna päämääräni on olla ottamatta paineita bloggaamisesta, sarjakuva luultavasti jääkin hyvin vähälle huomiolle.

Joshua (2007)

Viime yönä oli pitkästä aikaa sellainen fiilis, että teki mieli katsoa joku hölmö telkkarista tuleva elokuva. Jostain syystä tämä kiinnitti huomioni. Elokuva esiteltiin Telkku.comissa näin:

"Hyytävä kauhutrilleri pariskunnasta, jonka esikoispoika Joshua alkaa käyttäytyä yhä uhkaavammin, kun perheeseen syntyy tyttövauva. Vauva valvottaa kaiket yöt, joten vanhempien voimat ovat loppu. Joshua muuttuu koko ajan synkemmäksi. Vähitellen Abby ja Brad alkavat epäillä, että Joshuassa on paholaisen verta."

Jokin tässä ilmaisussa herätti epäluuloni ja päätin ihan huvikseni katsoa leffan "vastakarvaan", tulkiten sitä siitä näkökulmasta käsin, että kenties elokuva onkin jonkinlainen Poikani Kevinin sukulaissielu. Osoittautui, ettei tämä ehkä ollutkaan kovin väärä tulkinta.

Abby ja Brad saavat kauan odotetun toisen lapsensa. Abby on ensimmäisen, Joshuan, syntymän jälkeen kärsinyt synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Nyt kaikki on kuitenkin toisin ja ihanaa. Joshua katselee kotivideoita omalta vauva-ajaltaan ja näkee kuinka onneton kirkuva ja tavaroita paiskova äiti videoilla on. Nyt vanhemmat hehkuvat onnea ja rakkautta niin toisiaan kuin vauvaakin kohtaan, mutta Joshuan pianistinlahjakkuuttakin pidetään jo itsestäänselvyytenä ja poika saa pärjäillä itsekseen.

Onnistuin todella pitkään pitämään yllä omaa näkökulmaani. Mitä se Joshuan uhkaava käytös siis oli? Poika kiinnostuu koulussa muinaisesta Egyptistä ja kaivaa pehmopandastaan täytteet ulos "balsamoidakseen" sen, jotta se saisi tuonpuoleisessa ikuisen elämän. Samaan hengenvetoon hän päättää lahjoittaa kaikki lelunsa hyväntekeväisyyteen (mihin isä huomauttaa, että ne eivät olleet halpoja). Pahuuden merkki! Kaikki muu "uhkaava käytös" tuntuu koostuvan siitä, kuinka Abby jatkuvasti säikähtelee Joshuan äkkiä seisoessa hänen takanaan (kuin olisi jo ehtinyt unohtaa tämän olemassaolon) ja siitä, että Joshua on poikkeuksellisen hiljainen (joku voisi sanoa kiltti). No joo, okei, eläimet tuntuvat kuolevan Joshuan ympärillä, mutta voihan se olla sattumaakin.

Joka tapauksessa Telkun esittelytekstin väite siitä, että vanhemmat alkaisivat epäillä Joshuassa olevan paholaisen verta, on törkeää liioittelua. Paholaista ei mainita kertaakaan ja veri on aivan liian kirjaimellinen sanavalinta, kun väite ei pidä ollenkaan paikkaansa. Vanhemmat alkavat kyllä epäillä, että Joshuassa on jotain pahasti vialla, ja epäilemättä lapsi onkin häiriintynyt äidinrakkauden puutteesta.

Pitkään äiti on tämän tarinan hullu. Hän masentuu uudestaan kun uusi vauva pian alkaa itkeä öisin eikä anna hetkenkään unirauhaa. Hän alkaa kuulla ääniä ja käyttäytyä omistushaluisesti, ilkeästi, haluttomasti ja kaikin puolin erittäin sekapäisesti. Aika ajoin hullusta äidistä tulee mieleen niin Rosemaryn painajainen kuin Kaasuvalokin. Kun Abby viimein toimitetaan mielisairaalaan saamaan hoitoa, odottaisi melkein että ihan täysjärkisen isän ja Joshuan välit voisivat alkaa kukoistaa. Mutta päin vastoin, isä uhkaa hankkiutua Joshuasta eroon lähettämällä tämän sisäoppilaitokseen, nimittelee tätä pikku paskaksi jopa itsekseen ja alkaa (yöunen puutteessa?) käyttäytyä melkein yhtä hullusti kuin Abby. Tunnelma on välillä suorastaan uskomattoman painostava.

Leffan loppu löi minut ällikällä. Harmillista kyllä elokuva päättää vastata kysymykseen, onko Joshua paha vai pelkästään kummallinen, sen sijaan että jättäisi kysymyksen roikkumaan ilmaan. Siitäkin huolimatta olin suurimmasta osasta elokuvaa todella positiivisesti yllättynyt ja voin suositella sitä lämpimästi. En kuitenkaan hermoheikoille tai yksin asuville!