maanantai 6. helmikuuta 2017

Turun Tom on kuumaa kamaa

Tomin mies kaikessa komeudessaan. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Tom of Finland -musikaali
4.2.2017 Logomo-teatteri, Turku

Turun kaupunginteatterin kevään musikaalipläjäys on taattu hitti. Viikko sitten ensi-iltansa saanut teos vaikuttaa ainakin vielä tuoreelta, energiseltä ja innostavalta. Esiintyjillä näyttää olevan aidosti hauskaa lavalla, eikä ilo voi olla tarttumatta yleisöönkin.

Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin elämäntarinan pääpiirteet esittelevä musikaali ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka varsinkin näytelmän alkupuolella vakavammat sävyt ovat enemmän esillä. Aluksi Touko esitellään teini-ikäisenä (Tuure Boelius), joka on lahjakas piirtäjä ja jo auttamattomasti viehtynyt raavaisiin työmiehiin ja nahkasaappaisiin. Toukon perheestä tapaamme opettajavanhemmat ja Kaija-siskon, joka kulkee Toukon rinnalla lähes koko musikaalin tapahtumien ajan. Vanhemmat katoavat kuvasta Toukon näyttelijän vaihtuessa aikuisempaan (Olli Rahkonen), mutta Touko jatkaa piirtämistä, mitä vanhemmatkin ovat pitäneet hyvänä harrastuksena.

Perheprologin lopuksi teini-Touko esittää kysymyksen, joka kaikkia pahanteossa olleita lapsia joskus riivaa: pääsenkö taivaaseen? Tähän teemaan palataan esityksen loppupuolella ja vaikkei musikaalissa näiden kohtausten välillä pysty näkemään häivääkään uskonnollisuuden läsnäolosta, on sen mainoslauseeksi, joka pääsylipuissakin luki, valikoitunut: "Jumala loi miehen, mies loi Tom of Finlandin".

Väliajalla tarjoiltiin mm. Tom of Finland -leivoksia.

Toukon tie vie armeijaan ja sotaan, joka osoittautuu miesten välisten kohtaamisten kulta-ajaksi Hesperian puiston julkisissa vessoissa. Vaikka musikaali vaikuttaa aluksi joukolta toisistaan irrallisia kohtauksia, ovat homojen koodeja ja elämää eri aikoina käsittelevät laulu- ja tanssiesitykset kiinnostavia ja aidon oloisia. Esityksestä välittyivät hyvin ne samat homouden tummat sävyt, joita Jonas Gardell kuvaa hyvin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiassaan. (Nimihirviöiden nimihirviö tuo!)

Jonkinlaisena homouteen suhtautumisen ajankuvana kulkee musikaalissa Toukon rinnalla tämän armeijakaveri Markus Palinin (Mika Kujala) elämäntarina ja kamppailu itsensä kanssa. Palin on naimisissa ja yhden lapsen isä, mutta löytää itsensä jatkuvasti julkisten pisuaarien liepeiltä, muka siveyttä valvomasta. Avioelämä ei tuo onnea ja Palin kostaa sen perheelleen purkamalla patoumiaan näihin. Illan hämärtyessä hän hiipii salaa ostamaan Physique Pictorial -lehteä, jossa Tom of Finlandin piirroksiakin aletaan julkaista, ollen kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei mies voi olla homo jos on naimisissa. Palinin hahmo on musikaalin parhautta, vaikka tämän traagisuus onkin puhtaasti komedian väline. Joka kerta hänen avatessaan suunsa saa nauraa, tai ainakaan ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Mika Kujalan artikulaatio ja äänen kantavuus ovat suomalaisen näyttelemisen eturintamaa.

Kaappihomo Markus Palin laulaa, ettei ole "niitä". Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Sodan jälkeen mainostoimiston dondraperina työskennellessään Touko tapaa pisuaareilla Nipan (Jukka Nylund), josta tulee hänen "kämppäkaverinsa" ja elämänkumppaninsa. Miehet hitsautuvat pariksi, jonka kolmantena pyöränä pyörii koko ajan Toukon Kaija-sisko (Anna Victoria Eriksson). Heidän suhteensa esitetään kolmiodraamana. Kaijan hahmo kaiketi edustaa musikaalissa naisnäkökulmaa, jota siinä ei todellakaan muuten olisi. Mukavaa, että sellainenkin on tarinasta löydetty, joskaan se ei ole naisten kannalta kovin mairitteleva. Musikaalin maailmassa näyttää siltä, että nainen jää yksin, koska kaikki miehet ympärillä ovat homoja. Kaijan soolo, jossa tämä kertaa elämänsä tragedian jäätyään vanhaksipiiaksi, on koskettava, muttei oikein tunnu kuuluvan tähän miesten välistä rakkautta juhlivaan tarinaan.

Kun Tom of Finlandin "likaiset kuvat" alkavat maailmalla menestyä, nousee musikaalissa volyymi ja alkaa nahka siukua. Näyttämölle astelee tuon tuostakin ikoninen piirroshahmo Kake (Hunks-Ville Erola), milloin kireissä nahkavermeissä lihakset pullistellen, milloin ilman rihman kiertämää (huh!). Tunnelma katsomossa kuumenee huomattavasti. Loppua kohti musikaali esittelee yhä enemmän lihan iloja ja ilmapiiri alkaa olla homouden suhteen vapautuneempi, sallivampi ja lopulta siitä voi puhua jopa uuden naapurin kanssa.

Tom of Finlandin piirrokset heräävät eloon. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Kohtaukset joissa piirrokset heräävät henkiin ovat hienosti toteutettuja ja niistä saisi varmasti paljon enemmän irti, jos tuntisi enemmän Tom of Finlandin piirrosjälkeä. Tanssikohtausten koreografiat ovat taidokkaita ja kumma kyllä jatkuva laulun loilotus ei häirinnyt ollenkaan. Musikaalien "musikaaliusaste" voi käsittääkseni olla varsin vaihteleva aina siitä että lauletaan muutama biisi, siihen että lauletaan lähes koko ajan ja laulujen välissä on muutama repliikki, jotka nekin suunnilleen puhutaan laulamalla. Tom of Finland -musikaali sijoittuu musikaaliuskäyrän musikaalisempaan päähän. Tämä saattaisi olla ongelma, koska lähtökohtaisesti en kovin paljon tykkää musikaaleista. PMMP-säveltäjä Jori Sjöroosin ja Jussi Vahvaselän musiikki on kuitenkin niin menevää ja jotenkin valmiiksi tuttua, että biiseistä suorastaan innostuu. Välillä tosin laulunsanojen suorasukaisuus kuumottaa korvia ihan kunnolla.

Avecini mielestä Tomppa-musikaali oli parempi kuin mikään mitä hän on Tampereen teattereissa nähnyt ja vaikka en itse lähtisi tämän takia Turku-Tampere -välirikkoa kasvattamaan, on musikaali kieltämättä parhaimmistoa siinä pienehkössä joukossa, joka näkemistäni teatterimusikaaleista koostuu. 365 kulttuuritekoa suosittelee.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Oscar-ehdokkaat 2017


En tiedä missä määrin jaksan Oscar-juoksua tänä vuonna harrastaa, mutta jospa hieman yrittäisin aktivoitua niin leffassakäymisen kuin bloggaamisenkin suhteen. Ehdokkaat tulevat tässä. Lihavoidut olen nähnyt ja mahdolliset linkit vievät kyseistä elokuvaa käsittelevään postaukseen. (Kopioin listan tylysti Wikipediasta.)

Elokuva

Arrival – Shawn Levy, Dan Levine, Aaron Ryder & David Linde
Fences – Scott Rudin, Denzel Washington & Todd Black
Hacksaw Ridge – aseeton sotilas – Bill Mechanic & David Permut
Hell or High Water – Carla Hacken & Julie Yorn
Hidden Figures – varjoon jääneet – Donna Gigliotti, Peter Chernin, Jenno Topping, Pharrell Williams & Theodore Melfi
La La Land – Fred Berger, Jordan Horowitz & Marc Platt
Lion – Emile Sherman, Iain Canning & Angie Fielder
Manchester by the Sea – Matt Damon, Kimberly Steward, Chris Moore, Lauren Beck & Kevin J. Walsh
Moonlight – Adele Romanski, Dede Gardner & Jeremy Kleiner

Ohjaus

Denis Villeneuve – Arrival
Mel Gibson – Hacksaw Ridge – aseeton sotilas
Damien Chazelle – La La Land
Kenneth Lonergan – Manchester by the Sea
Barry Jenkins – Moonlight

Miespääosa

Casey Affleck – Manchester by the Sea
Andrew Garfield – Hacksaw Ridge – aseeton sotilas
Ryan Gosling – La La Land
Viggo Mortensen – Captain Fantastic
Denzel Washington – Fences

Naispääosa

Isabelle Huppert – Elle
Ruth Negga – Loving
Natalie Portman – Jackie
Emma Stone – La La Land
Meryl Streep – Florence

Miessivuosa

Mahershala Ali – Moonlight
Jeff Bridges – Hell or High Water
Lucas Hedges – Manchester by the Sea
Dev Patel – Lion
Michael Shannon – Yön eläimet

Naissivuosa

Viola Davis – Fences
Naomie Harris – Moonlight
Nicole Kidman – Lion
Octavia Spencer – Hidden Figures – varjoon jääneet
Michelle Williams – Manchester by the Sea

Alkuperäinen käsikirjoitus

Hell or High Water – Taylor Sheridan
La La Land – Damien Chazelle
The Lobster – Yorgos Lanthimos & Efthimis Filippou
Manchester by the Sea – Kenneth Lonergan
20th Century Women – Mike Mills

Sovitettu käsikirjoitus

Arrival – Eric Heisserer novellista ”Story of Your Life” kirj. Ted Chiang
Fences – August Wilson näytelmästä Fences kirj. August Wilson
Hidden Figures – varjoon jääneet – Allison Schroeder & Theodore Melfi kirjasta Hidden Figures kirj. Margot Lee Shetterly
Lion – Luke Davis kirjasta A Long Way Home kirj. Saroo Brierley & Larry Buttrose
Moonlight – Barry Jenkins, käsikirjoitus & Tarell Alvin McCranley, tarina; näytelmästä In Moonlight Black Boys Look Blue kirj. Tarell Alvin McCraney

Animaatio

Kubo ja samuraiseikkailu – Travis Knight & Arianne Sutner
Vaiana – John Musker, Ron Clements & Osnat Shurer
My Life as a Zucchini – Claude Barras & Max Karli
The Red Turtle – Michael Dudok de Wit & Toshio Suzuki
Zootropolis – eläinten kaupunki – Byron Howard, Rich Moore & Clark Spencer

Vieraskielinen elokuva

Land of Mine (Tanska) tanskaksi – Martin Zandvliet
Mies, joka rakasti järjestystä (Ruotsi) ruotsiksi – Hannes Holm
The Salesman (Iran) persiaksi – Asghar Farhadi
Tanna (Australia) nauvhaliksi – Martin Butler & Bentley Dean
Isäni Toni Erdmann (Saksa) saksaksi – Maren Ade

Dokumentti

Fire at Sea – Gianfranco Rosi & Donatella Palermo
I Am Not Your Negro – Raoul Peck, Rémi Grellety & Hébert Peck
Life Animated – Roger Ross Williams & Julie Goldman
O. J.: Made in America – Ezra Edelman & Caroline Waterlow
13th – Ava DuVernay, Spencer Averick & Howard Barish

Lyhytdokumentti

Extremis – Dan Krauss (Tärppi tärppinen: tämä löytyy Netflixistä!)
4.1 Miles – Daphne Matziaraki
Joe’s Violin – Kahane Cooperman & Raphaela Neihausen
Watani: My Homeland – Marcel Mettelsiefen & Stephen Ellis
The White Helmets – Orlando von Einsiedel & Joanna Natasegara

Lyhytelokuva

Ennemis Intérieurs – Sélim Azzazi
La Femme et le TGV – Timo von Gunten & Giacun Caduff
Silent Nights – Aske Bang & Kim Magnusson
Sing – Kristoff Deák & Anna Udvardy
Timecode – Juanjo Giménez

Lyhytanimaatio

Blind Vaysha – Theodore Ushev
Borrowed Time – Andrew Coats & Lou Hamou-Lhadj
Pear Cider and Cigarettes – Robert Valley & Cara Speller
Pearl – Patrick Osborne
Piper – Alan Barillaro & Marc Sondheimer

Musiikki

Jackie – Mica Levi
La La Land – Justin Hurwitz
Lion – Dustin O'Halloran & Hauschka
Moonlight – Nicholas Britell
Passengers – Thomas Newman

Laulu

La La Land – ”Audition (The Fools Who Dream)”, säv. Justin Hurwitz; san. Benj Pasek & Justin Paul
Trolls – ”Can’t Stop the Feeling”, säv. ja san. Justin Timberlake, Max Martin & Karl Johan Schuster
La La Land – ”City of Stars”, säv. Justin Hurwitz; san. Benj Pasek & Justin Paul
Jim: The James Foley Story – ”The Empty Chair” , säv. ja san. J. Ralph & Sting
Vaiana – ”How Far I’ll Go”, säv. ja san. Lin-Manuel Miranda

Äänitehosteet

Arrival – Sylvain Bellemare
Deepwater Horizon – Wylie Stateman & Renée Tondelli
Hacksaw Ridge – aseeton sotilas – Robert Mackenzie & Andy Wright
La La Land – Ai-Ling Lee & Mildred Iatrou Morgan
Sully – uroteko Hudson-joella – Alan Robert Murray & Bub Asman

Äänitys

Arrival – Bernard Gapiéry Strobl & Claude La Haye
Hacksaw Ridge – aseeton sotilas – Kevin O'Connell, Andy Wright, Robert Mackenzie & Peter Grace
La La Land – Andy Nelson, Ai-Ling Lee & Steven A. Morrow
Rogue One: A Star Wars Story – David Parker, Christopher Scarabosio, Stuart Wilson
13 Hours: The Secret Soldiers of Benghazi – Greg P. Russell, Gary Summers, Jeffrey J. Haboush & Mac Ruth

Lavastus

Arrival – Patrice Vermette & Paul Hotte
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat – Stuart Craig & Anna Pinnock
Hail, Caesar! – Jess Gonchor & Nancy Haigh
La La Land – David Wasco & Sandy Reynolds-Wasco
Passengers – Guy Hendrix Diaz & Gene Serdena

Kuvaus

Arrival – Bradford Young
La La Land – Linus Sandgren
Lion – Greig Fraser
Moonlight – James Laxton
Silence – Rodrigo Prieto

Maskeeraus

Mies, joka rakasti järjestystä – Eva von Bahr & Love Larson
Star Trek Beyond – Joel Harlow & Richard Alonzo
Suicide Squad – Alessandro Bertolazzi, Giorgio Gregorini & Christopher Nelson

Puvustus

Allied – Joanna Johnston
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat – Colleen Atwood
Florence – Consolata Boyle
Jackie – Madeline Fontaine
La La Land – Mary Zophres

Leikkaus

Arrival – Joe Walker
Hacksaw Ridge – aseeton sotilas – John Gilbert
Hell or High Water – Jake Roberts
La La Land – Tom Cross
Moonlight – Nat Sanders & Joi McMillon

Erikoistehosteet

Deepwater Horizon – Craig Hammack, Jason Snell, Jason Billington & Burt Dalton
Doctor Strange – Stephane Ceretti, Richard Bluff, Vincent Cirelli & Paul Corbould
Viidakkokirja – Robert Legato, Adam Valdez, Andrew R. Jones & Dan Lemmon
Kubo ja samuraiseikkailu – Steve Emerson, Oliver Jones, Brian McLean & Brad Schiff
Rogue One: A Star Wars Story – John Knoll, Mohen Leo, Hal Hickel & Neil Corbould

tiistai 6. joulukuuta 2016

Pikkujouluvisailua 2016


Vietimme viime lauantaina lukupiirimme pikkujouluja, joiden kulmakiveksi muodostuneeseen tietovisaan voitte nyt tutustua. Visassa on kaksi osiota, yleistä kirjallisuutta käsittelevä sekä lukupiirissä vuoden aikana luettua kirjallisuutta käsittelevä. Ulkopuolisen on jälkimmäisen kysymyksiin käytännössä mahdotonta vastata, mutta ensimmäisen parissa voitte hierotuttaa aivonystyröitänne. Kommentit visamenestyksestänne ovat tervetulleita. Viime vuoden pikkujouluvisa löytyy täältä.

Yleiskirjallisuus

1. Kuka voitti vuonna 2016 Nobelin kirjallisuuspalkinnon? (1 p.)

2. Vastaa joko a- tai b-kysymykseen
    A) Kenen tällä viikolla Amerikassa julkaistu omaelämäkerrallinen esseekokoelma on nimeltään Talking as fast as I can? (1 p.)
    B) Kenen kirjailijan omaelämäkerrallisen teoksen Lorelai päättää elää todeksi Netflixin sarjassa Gilmore girls: vuosi elämää? (2 p.)

3. Vastaa joko a tai b -kysymykseen
    A) Ketkä ovat Bridgetin lapsen isäehdokkaat elokuvassa Bridget Jones's Baby? (1 p.)
    B) Ketkä ovat Bridgetin lapsen isäehdokkaat kirjassa Bridget Jones - vauvapäiväkirja? (2 p.)

4. Mikä on Seppo Jokisen uusimman Koskinen-dekkarin nimi? (1 p.)

5. Missä hittikirjassa esitellään kodin raivausmenetelmä, jonka perusperiaatteena on kysyä itseltään jokaisen omistamansa esineen kohdalla: "Tuottaako tämä minulle iloa?" Kirjailija ja kirja. (2 p.)

6. Kuka seuraavista suomalaisista muusikoista ei ole julkaissut tänä vuonna elämäkertaa tai muuta uraansa liittyvää kirjaa? (1 p.)
    A) Jari Sillanpää
    B) Danny
    C) Cheek
    D) Pave Maijanen
    E) Pauli Hanhiniemi
    F) Antti Tuisku

7. Kenen suomalaisen artistin, runoilijan ja kääntäjän kuolemasta tuli tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta? (1 p.)

8. Mikä suomeksikin käännetty kirja on tähän mennessä Amazonin myydyin tänä vuonna? (1 p.)

9. Mikä seuraavista ei ole oikea suomalaisen käsityökirjan nimi? (1 p.)
    A) Villit vanttuut ja vallattomat villasukat
    B) Kantapään kautta
    C) Tölkeistä tarpeeksi
    D) Kahvipussin toinen ulottuvuus

10. Vastaa joko a- tai b- kysymykseen.
    A) Mistä kertoo tämän vuoden Tieto Finlandia -palkinnon voittaja, Mari Mannisen Yhden lapsen kansa? (1 p.)
    B) Kenestä kertoo Jukka Viikilän esikoisromaani, joka voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2016? (2 p.)

Tiebreak: Montako hakutulosta tulee kun hakee Amazonin kirjat-osastosta hakusanoilla "nutella cookbook"?

Vastaukset kuvan jälkeen.


Vastaukset

1. Bob Dylan
2. A) Lauren Graham B) Cheryl Strayed (Villi Vaellus)
3. A) Mark Darcy ja Jack Qwant B) Mark Darcy ja Daniel Cleaver
4. Rahtari
5. Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika
6. D) Pave Maijanen
7. Juice Leskisen
8. J.K. Rowling: Harry Potter ja kirottu lapsi
9. C) Tölkeistä tarpeeksi
10. A) Kiinan yhden lapsen politiikasta ja kiinalaisista perheistä B) Arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelistä

Tb: 60


Lukupiirikirjallisuus

Tämä osio käsittelee lukupiirissä vuonna 2016 luettuja kirjoja ja sitä mitä niistä on kirjoitettu lukupiirin "kirjojen kirjaan", johon visassa viitataan nimellä "lukupiirikirja".

1. Mikä viidestä pallosta viiden pallon opetuksessa on kuminen ja kimmahtaa pudotessaan takaisin? (1 p.) (Tässä ei ole kyse vuoden aikana luetusta kirjasta, vaan eräänlaisesta lukupiiriklassikosta, jonka huonous jaksaa edelleen aika ajoin puhuttaa. Katso syväluotaava analyysi kirjasta täältä.)

2. Minkä kirjan päähenkilöt kävivät hedelmöityshoidoissa? (1p.)

3. Missä kirjassa kertoja oli tullut isäksi huomattavan myöhäisellä iällä? (1 p.)

4. Minkä kirjan viimeinen lause kuuluu: "Mennään kotiin."? (1 p.)

5. Minkä kirjan ensimmäinen lause kuuluu: "Kaikki mitä vihaat itsessäsi - anna itsellesi anteeksi."? (1 p.)

6. Mikä on seuraavien kirjojen julkaisujärjestys alkukielellä vanhimmasta uusimpaan? (1 p.)
A) Typerysten salaliitto 
B) Jäätikön jumalat
C) Franny ja Zooey

7. Vastaa joko a- tai b-kysymykseen
A) Minkä kirjan kanssa lukupiirikirjassa suositellaan nautittavaksi täydellisesti keltaisilla ruusuilla koristeltua Nutella-kakkua? (1 p.)
B) Minkä kirjan kanssa lukupiirikirja suosittaa nautittavaksi haisevaa kiinalaista motellihuoneessa ja paketillisen kuivia eläinkeksejä? (2 p.)

8. Montako kirjaa lukupiirissä on luettu vuonna 2016? (1 p.)

9. Mistä kirjasta lukupiirikirjassa sanotaan näin: "Ihan perse oli tämä. Ärsyttävä päähahmo ja ei mitään järkeä koko kirjassa."? (1 p.)

10. Mikä kirja oli vuonna 2016 lukupiirin luetuin sen perusteella, että lukupiirikirjaan on siitä kirjoitettu kuusi arviota? (1 p.)

Tiebreak: Minkä maalainen on kirjailija Olga Tokarczuk?

Vastaukset kuvan jälkeen.


Vastaukset

1. Työ
2. Ben Elton: Vauvahorkka
3. Marilynne Robinson: Gilead
4. Toni Morrison: Koti
5. Jonas Gardell: Koomikon synty
6. C) Franny & Zooey 1961 B) Jäätikön jumalat 1968 A) Typerysten salaliitto 1980
7. A) Michael Cunningham: Tunnit B) Curtis Sittenfeld: Unelmieni mies
8. 14
9. Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
10. Jonas Gardell: Koomikon synty

Tb: Puolalainen

tiistai 15. marraskuuta 2016

Pikainen kirjailijavinkki 2


Kirjoitin jälleen yhden työhakemuksen, joilla olen voimieni ja mahdollisuuksieni mukaan pommittanut kirjastoja ympäri Suomen jo kohta puolen vuoden ajan. Myönnettäköön, etten ole ollut niin aktiivinen kuin olisi syytä olla. "Väliaikainen" työni kotisiivousten parissa vie kuitenkin mehut niin tehokkaasti niinä päivinä joina sitä teen, että työpäivän jälkeen kaadun sänkyyn ja kun sieltä taistelun jälkeen pääsen ylös, haluan vain neuloa, neuloa, neuloa ja katsoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä.

Joka tapauksessa aina kun kirjoitan työhakemukseen pitäväni kulttuuriblogia osoitteessa sejase tunnen syyllisyyttä siitä, miten huonosti tämä blogi voi ja miten nekin harvat päivitykset yhä useammin käsittelevät Nutellaa - neulomisen lisäksi toinen asia joka pitää minut onnellisena työpäivieni jälkeen (aviomiehen ja koirien lisäksi tietysti [jotka, toisin kuin Nutella ja neulominen, esittävät myös tahoillaan erinäisiä vaatimuksia]). 

Niinpä päätin jälleen rustata pikaisen kirjavinkin muistuttaakseni maailmalle, että täällä sitä yhä ollaan. Luen parhaillaan Annamari Marttisen kirjaa Ero, jossa, kuten näette, on aivan huikean psykedeelinen kansi! Ero ei ole Marttisen paras kirja, tai kenties se johtuu siitä, että siinä on vähiten henkilökohtaista samaistumispintaa minulle. Veikkaan että se kuitenkin voisi puhutella juuri parinkymmenen vuoden avioliitosta eronnutta naista hyvinkin läheisesti.

Tämä onkin siis jälleen enemmän kirjailija- kuin kirjavinkki. Annamari Marttisella on kerrassaan ammattimainen ote kirjoittamiseen ja hän onnistuu tekemään epäkiinnostavastakin aiheesta kiinnostavan ja lukijalle jotenkin läheisemmän. Tutustuin hänen kirjoihinsa teoksen Kuu huoneessa kautta, jonka sain Armanilta kuutisen vuotta sitten joululahjaksi. Kirja oli hyvä ja ahmin sen suunnilleen kerralla, vaikken ihan pystynyt määrittelemään miksi se muka minua kiehtoi. Veljeni vartija, joka kertoi huumeidenkäytöstä ja sen vaikutuksista läheisiin, oli koskettava, riipivä ja ahdistava, enkä sen luettuani palannut moneen vuoteen Marttisen teoksiin. Kesällä kassiini jotenkin hyppäsi Mitä ilman ei voi olla, joka kertoo hullusta, intohimoisesta suhteesta naimisissa olevan miehen ja naimattoman naisen välillä. Niinkin kliseinen aihe herää Marttisen näpeissä eloon kouriintuntuvasti, kiehtovasti, koskettavasti ja kaikkia muita yliadverbejä. Kyseessä on kenties paras kirja jonka olen pettämisaiheesta ikinä lukenut! Tarkoitukseni oli kesällä kirjoittaa postaus kirjasta, mutta kuten kaikki muutkin hyvät aikeet, se hautautui pölyrättien ja työhakemusten pinon alle.


Ja ettei tästäkään postauksesta täysin kultturelli tulisi, lopuksi kuva Dingosta neulomassani villapaidassa. Ilmoittauduin tänä syksynä kansalaisopiston neulontakurssille, jolle menoa olen harkinnut vuosikaudet. Olen oppinut kurssilla vaikka mitä, uskaltautunut kokeilemaan kirjoneuletta, palmikkoja, mekkoja, villapaitoja, erilaisia kavennuksia... ja tämä lieneekin syy siihen, että neulominen on vienyt niin ison osan vapaa-ajastani. Pelkästään kaikkien niiden erilaisten kirjoneulesukkien neulomiseen, jotka haluan neuloa, menisi vuosikausia ilman unta. Alla olevassa kuvassa ovat isänpäivälahjaksi päätyneet ensimmäiset kirjoneulesukkani ikinä. Jee!


tiistai 25. lokakuuta 2016

Valmistujaiskakku ja muuta makeaa


Tämä postaus on pari kuukautta myöhässä ja näiden kuvien jälkeen on kertynyt paljon muutakin jännittävää kerrottavaa, mutta tärkein ensin. Tässä se tulee: monen harjoituskakun ja jokusen viilausvinkin jälkeen lähes täydelliseksi hioutunut valmistujaiskakkuni resepti!

Nutella-moussekakku

Pohja

175 g keksejä (digestive, kaurakeksi, domino; itse käytän gluteenittomia feikki-oreoita)
75 g voita

Täyte

3,3 dl kermaa
Noin 250 g Nutellaa
200 g maustamatonta tuorejuustoa
5 liivatelehteä

Ohje

Murskaa keksit ja sekoita joukkoon sula voi. Painele leivinpaperin päälle irtopohjavuokaan.

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen 5 minuutiksi. Kaada ylimääräinen vesi pois ja lämmitä vesihauteessa juoksevaksi.

Vatkaa kerma vaahdoksi. Pehmitä tuorejuusto ja sekoita (vatkaimella) kermavaahdon joukkoon. Lisää sitten Nutella ja sekoittele, kunnes ainekset ovat täysin sekoittuneet.

Lisää liivateseos ohuena nauhana mousse-tuorejuustoseokseen.

Kaada täyte keksipohjan päälle ja nosta kylmään hyytymään ainakin neljäksi tunniksi.

Koristele esim. mansikoilla.

Lopputuloksen tulisi näyttää suunnilleen tältä...


...ja maistua taivaalliselta. Jos näin ei käy, teit sen väärin (tai et tykkää Nutellasta)! Muita tähän mennessä kokeiltuja koristeluja ovat valkosuklaa (aivan liian makea!) ja hasselpähkinärouhe (en kokeillut itse, mutta näytti kuvassa kivalta) ja ovatpa jotkut syöneet tätä hätäpäissään ilman mitään päällyskoristeitakin, eikä kuulemma maistu tylsältä. Jos keksit jotain muuta kivaa kakun päälle laitettavaksi, vinkkaathan kommenteissa.


Ei, tästä ei ole tulossa kokkailublogia ja yritän ehtiä/muistaa/jaksaa päivittää lähitulevaisuudessa muistakin aiheista kuin Nutellasta, mutta mielestäni tämä kakkuresepti on jakamisen arvoinen ja toivon ystävienne pääsevän pian nauttimaan tästä ilosanomasta.


Valmistujaisiani vietettiin elokuun lopulla kotonamme tuulen ulvoessa nurkissa samalla kun Särkänniemen delfiinejä kuljetettiin yön turvin salaa uuteen kotiinsa. Juhlien teema oli epävirallisesti nutellainen... (Niissä maisteltiin myös edellisen postauksen likööriä.)


Näin hienot leggingsit saadakseen kannatti todellakin valmistua!

torstai 11. elokuuta 2016

Nutellakermalikööri


Nutellareseptit alkavat olla jo bravuurini, vaikka en ole vielä löytänyt reseptiä, joka olisi parempaa kuin Nutella raakana, mieluiten punaviinin kanssa. Tulevia valmistujaisjuhliani varten tuumin, millaista Nutellan makuista juotavaa voisin siellä tarjota. Kuinka ollakaan, internetin syövereistä löytyi ohje kotitekoiseen Nutella-likööriin. En muuttanut alkuperäistä reseptiä mitenkään koesatsia valmistaessani, mutta suomensin sen ja muutin mittayksiköt kotomaisiksi.

Reseptin mukaan valmistettu likööri on suunnilleen 20-prosenttista (jaa käyttämäsi vodkan vahvuus kahdella niin saat aika tarkan lukeman). Näillä annostuksilla likööriin jäi melko voimakas vodkan maku ja saattaa olla, että ensi kerralla kokeilen lisätä vodkaa vähemmän. Jos halajaa pehmeämpää likööriä, kannattaa vodkan kanssa siis edetä varovasti.

Tällä reseptillä valmista likööriä tuli noin 4 dl (= 10 shottia).

Ainekset

3/4 dl Nutellaa

1/2 dl sokeria

½ tl vaniljasokeria

1 1/4 dl kuohukermaa

2 dl vodkaa

(Kermavaahtoa päälle)

Valmistus
  • Vispaa kattilassa yhteen Nutella, sokeri ja vaniljasokeri. Keitä keskilämmöllä lisäten hitaasti kuohukermaa. Vispaa varovasti kunnes ainekset ovat sekoittuneet sileäksi, pehmeäksi seokseksi.
  • Jatka lämmitystä jatkuvasti sekoittaen kunnes seos alkaa kiehua. Poista levyltä ja anna jäähtyä lähes huoneenlämpöiseksi.
  • Kun seos on jäähtynyt, sekoita vodka hyvin sen sekaan. Maista ja lisää vodkaa jos tarpeen.
  • Säilytä jääkaapissa, korkeintaan kolme viikkoa.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Klassista kohellusta ja liian hyvää piirakkaa


Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets) (2016)

No niin, kuten on monesti todettu, en käy juurikaan katsomassa animaatioelokuvia (enkä sen puoleen katso niitä kotonakaan). Aina kun katson sellaisen, ajattelen kuitenkin, että pitäisi katsoa enemmänkin. Animaatioelokuvat ovat hauskoja, oivaltavia ja hyväntuulisia. Jotkut ovat jopa erittäin kunnianhimoisia ja syvällisiä, kuten Inside Out - mielen sopukoissa. Yksi suuri syy sille, ettei animaatioita tule käytyä katsomassa on se, että niistä on tuskallisen huonosti tarjolla alkukielisiä 2D-näytöksiä. Joskus sellaisia ei ole ollenkaan. Se, että sain aikaiseksi käydä katsomassa Lemmikkien salaisen elämän, olikin poikkeuksellista ja elokuvateatteri Niagaran ansiota. Yhtä porukkaa lukuun ottamatta pienehkö yleisö koostui kokonaan aikuisista, mikä oli positiivinen asia. (Negatiivinen sen sijaan oli, että sen yhden porukan aikuinen luki lapsille kaikki tekstitykset ääneen koko leffan ajan. Paikan vaihdolla siitäkin selvittiin ilman että päitä putoili.)


Elokuva osoittautui aika lailla sellaiseksi peruskohellukseksi, joita en ole erityisen kiinnostunut katsomaan. Kuitenkin, koska leffateatterissa lähes mikä tahansa elokuva on hyvä, tempauduin toki mukaan ja nauroinkin parissa kohdassa. Vaikka aihepiiri oli kiinnostava ja eläimet söpöjä, ei toteutus päässyt lähellekään viime vuosien huippuanimaatioiden tasoa. Tarina sekoittelee aineksia perinteisistä eläinleffoista kuten Kotia kohti ja viljelee eläimiin liittyviä kliseitä minkä ehtii. Vanhemmista antropomorfistisista Disney-leffoista poiketen elokuva kuitenkin tekee pilaa eläinten eläimellisyydestä. Koirat on geneettisesti ohjelmoitu juoksemaan pallojen perässä ja jahtaamaan perhosia. Kissat taas ovat juonikkaita ketkuja, mutteivät voi vastustaa lattialla liikkuvaa valoa.


Tarinan pääosassa on Max, pieni koira, joka asuu New Yorkissa omistajansa Katien kanssa, johon on aivan hulluna. Päivät pitkät Max odottaa Katieta oven takana ja iltaisin vaalii suhdettaan tähän. Max pitää itseään kaupungin onnekkaimpana koirana. Kaikki kuitenkin muuttuu kun Katie raahaa kotiin valtavan löytöjärkäleen, Duken, jonka kanssa Max joutuu nyt jakamaan ruokansa ja omistajansa. Koirien yrittäessä juonitella toisensa pois kuvioista molemmat joutuvat hukkateille ja eksyvät kaupungin syövereihin. Seuraa erittäin klassista kohellusta ja kisailua kun karvakaksikko pakenee voimansa yhdistäen rankkuria. Turrikat turvautuvat suojaa etsien alamaailman väkeen, hylättyihin lemmikkeihin, jotka asuvat viemäreissä ja pyrkivät tuhoamaan ihmiskunnan(!). Ko-hel-lus-ta.


Leffa on kaikesta päätellen suunnattu nuoremmille katsojille kuin vaikkapa Inside Out ja perheen pienimmille se onkin ihan kelpo katselmus. Aikuisesta yleisöstä elokuva ei kirvoittanut kuin pari naurunhörähdystä, mutta Finnkinon päivänäytöksessä meininki olisi varmasti eri luokkaa. Yhteenvetona, leffasta ei ole juurikaan pahaa sanottavaa (paitsi että rankkurit vs. lemmikit -taisto on niin käsittämättömän kulunut juttu, ettei sitä olisi tarvinnut tässäkin leffassa toistaa kymmeneen kertaan!), muttei merkittävästi hyvääkään (paitsi että animaatioeläimet ovat söpöjä ja etenkin koiramainen luonne on vangittu Maxin hahmoon hyvin).


Lopuksi, tällä blogilla on nyt ehkä meneillään jonkilainen identiteettikriisi, jonka seurauksena se saattaa olla jonkin aikaa melkoinen sillisalaatti. Silläkin uhalla, ettei sillisalaatti tunnetusti ole joulupöydän suosikkiherkku, päätin jakaa kanssanne myös eilisen piirakkani reseptin. En uskalla edes kertoa miten lyhyessä ajassa piirakka oli kadonnut ja 4/5 siitä omiin kitusiini. Tästä tuli siis jopa liian hyvää. Yhdistelin reseptin Valion ja Kotikokin marjapiirakkaohjeista ja lopputuloksen pitäisi upota ainakin ihmisiin, jotka tykkäävät juustokakusta ja kirpeistä vadelmaherkuista. (Vadelmat voi toki vaihtaa kokonaan mustikoihin jos niin haluaa.) Kuten sanottua, yhdistelmä toimi täydellisesti. Resepti on myös gluteeniton ja takuulla epäterveellinen.


Gluteeniton tuorejuusto-marjapiirakka

Pohja
  • 100 g voita
  • 1 dl sokeria
  • 1 muna
  • 2 ½ dl gluteenitonta jauhoseosta , esim. Semper (itse käytin Finaxia, joka rulaa!)
  • 1 tl leivinjauhetta

Täyte
  • 2 dl pakastevadelmia
  • 0,5 dl pakastemustikoita
  • (½ dl) sokeria
  • 2 munaa
  • 200 g maustamatonta tuorejuustoa
  • 2 tl vaniljasokeria

Valmistus
  • Vaahdota huoneenlämpöinen voi ja sokeri. Lisää muna sekä jauho-leivinjauheseos. Sekoita tasaiseksi. Leivtä taikina voideltuun (Ø 24 cm) piirakkavuokaan.
  • Levitä marjat ja sokeri piirakan päälle. (Alkuperäisessä ohjeessa sokeria oli puoli desiä, mutta ripottelin sitä vain vähän marjojen päälle, koska tykkään kirpeydestä piirakassa.) Sekoita munat ja vaniljasokeri tuorejuustoon. Kaada seos vuokaan.
  • Kypsennä 200 asteessa n. 30 min.

perjantai 5. elokuuta 2016

Laatu vs. tappajavarpaat


Ostin nämä Adidaksen lenkkarit Hulluilta päiviltä huhtikuussa hintaan 39,95. Reilun kolmen kuukauden päästä - ja sanotaan nyt vielä että en ole juurikaan käyttänyt näitä heinäkuussa - lenkkarit näyttävät tältä. Ja sanotaan sekin, että kärkien reikien puhkeamiseen meni korkeintaan muutama viikko.

Juttuhan on niin, että minulla on hieman ylöspäin katselevat isovarpaat, jotka kaiken lisäksi vaivasenluiden vuoksi kaartuvat sisäänpäin. Äitini sanoo niitä "suvun varpaiksi". Niinpä jos ostan Seppälän alesta vitosen kangasballerinat, niissä on viikossa reikä keskellä kärkeä. Hyväksyn tämän, enhän muuta voi.

Pitäisikö minun kuitenkin hyväksyä muutaman viikon jälkeen vastaavat reiät merkkilenkkareissa, joiden pitäisi olla terveelliset jaloilleni ja suunnitellut kestämään juoksemista (jota en juurikaan ole ne jalassa harrastanut)? Kengissä, jotka maksaessaan lähes 40 euroa ovat olevinaan edulliset.

Kirjoissa, joita aikanaan lueskelin Project 333:n innoittamana, kerrottiin kuinka merkkivaatteet valmistetaan yleensä samoilla tehtailla, samoista materiaaleista ja yhtä huonosti palkattujen ihmisten toimesta kuin piraattivaatteet ja halpismerkit. Näistäkin lenkkareista löytyy teksti "Made in Indonesia". Mistä siis tietää saavansa laatua ja eettistä muotia ostaessaan merkkituotteita? En tiedä!

Ihmiset vaikuttavat uskovan sokeasti hintalappua. Pelkästään se, että tuote on kalliimpi kuin vastaava Henkkamaukassa, saa uskomaan, että sen tekemiseen on taatusti käytetty enemmän resursseja ja parempia materiaaleja. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, mikä tekee kalliimmasta tuotteesta vielä isomman rikoksen ihmiskuntaa vastaan. Ja eettisyys on monitahoisempi kysymys kuin äkkiseltään uskoisi.

Yleisesti ottaen edullisesta hintalapusta kuitenkin voidaan päätellä, että sitä kantava vaate ei liene järin kunniallisesti tuotettu. Kuitenkin minulla on H&M:stä ostettuja kymmenen vuotta vanhoja ja paljon käytettyjä lempivaatteita, jotka eivät näytä edes kulumisen merkkejä - ja sitten on Adidaksen lenkkareita, jotka kestävät ehjinä muutaman viikon ja Desigualin t-paitoja, jotka menevät pilalle ensimmäisessä pesussa. Kestävyytensä vuoksi halpisvaatteet ovat tällöin eettisempiä, vaikka se ei välttämättä ole ollut valmistajan pyrkimys.

Vaatteiden ostaminen järkevästi ei ole helppoa. Onko lukijoilla luottomerkkejä jotka kestävät aikaa ja käyttöä?

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Hyvää ja kaunista


Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You) (2016)

Kävin katsomassa tämän kesän odotetuimman leffan heti ensi-illassa, mutta vaati toisen katselukerran ja vielä vähän aikaa että pääsin henkisesti kirjoitusvireeseen. Todellakin, viimeksi olen varmaan käynyt katsomassa saman leffan kahdesti (ja silloin peräti kolmesti) teatterissa Titanicin ollessa kova juttu. Olin silloin 12-vuotias. Yhtä eeppistä rakkaustarinaa Jojo Moyesin kirjaan perustuvasta elokuvasta ei kyllä mitenkään saa, eikä se varmaankaan tule jäämään ihmisten mieliin pitemmäksi aikaa kuin täksi kesäksi. Leffa on kuitenkin kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut adaptaatio kirjasta, joka rehellisesti sanoen oli korkeintaan hieman keskivertohömppäkirjaa parempi.

Lou jää elokuvan alussa työttömäksi ja joutuu koulutusta ja taitoja vailla ottamaan vastaan minkä tahansa työn osallistuakseen perheensä elättämiseen. Tie vie työkkärin kautta neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Lou ottaa sydämenasiakseen Willin elämänilon palauttamisen ja tulee siinä samassa kehittäneeksi vakavia tunteita tätä kohtaan. Onneksi ne eivät jää yksipuolisiksi.


Se, mikä keskivertohömppäkirjasta teki niin koskettavan että minun oli luettava se kahteen kertaan, olivat henkilöt: Lou ja Will, jotka ikään kuin astuivat ulos kirjasta ja hömppäkirjaskenen kahleista, tulivat elävinä uniini ja muuttivat asumaan sydämeeni. Ja se, mikä tekee kirjaan perustuvasta elokuvasta paremman kuin kirja (erittäin harvinaista, mutta totta myös Paper Townsin kohdalla), johtuu ennen kaikkea siitä, miten hyvin Emilia Clarke ja Sam Claflin muuttuvat valkokankaalla Louksi ja Williksi. Louta katsellessa on melkein pakko hymyillä koko ajan, minkä vuoksi onkin täysin uskottavaa, että hymy tarttuu pian katkeroituneen Willinkin huulille. Enimmäkseen leffaa hallitseekin vahva feelgood-meininki.

Jojo Moyes on itse laatinut leffan käsikirjoituksen, mikä osaltaan selittänee käsikirjoituksen onnistuneisuutta. Kaikki suosikkikohtaukseni kirjassa on tuotu valkokankaalle ja vieläpä lähestulkoon juuri sellaisina kuin ne kuvittelinkin. Parissa dialoginpätkässä oli mielestäni kökköyttä, joka olisi varmasti unohtunut yhden katsomiskerran jälkeen, koska kokonaisuus on niin onnistunut, mutta toisella kerralla huomasin jäykistyväni hetkeä ennen huonoja kohtauksia. Luultavasti näiden keskustelujen luonnottomuus johtuu siitä, että muutamaan repliikkiin on yritetty tiivistää kymmenen sivua kirjan tekstiä.

Seksikysymyksen käsittely on varmaankin tiiviys- ja korrektiussyistä jätetty käsittelemättä senkään verran kuin kirjassa. Se oli tavallaan odotettavissa, sillä vaikka esimerkiksi The Sessions (2012) keskittyy lähes pelkästään tabujen rikkomiseen vammaisseksin ympäriltä, ei chick flickeissä ole tapana ylittää merkittävästi rajoja. (Yhtään ei oikeastaan yllättänyt, että pensaslabyrintin tapahtumat, jotka mainitaan sekä kirjassa että sen jatko-osassa, on sivuutettu elokuvassa kokonaan.) Toisaalta, lääpintää ja läheisyyttä piisaa kyllä tarpeeksi romantiikannälän tyydyttämiseksi.


Toinen asia mikä elokuvassa hieman häiritsi oli musiikki. Nykyaikaiset poppibiisit asettavat elokuvan niin vahvasti ajalliseen kontekstiin, että jos sen katsoo uudestaan kolmen vuoden päästä, tuntuu leffa luultavasti jo vanhahtavalta. Sääli että leffa on musiikilla pilattu, sillä muuten se on tunnelmaltaan hyvinkin ajaton, samaan tapaan omassa kuplassaan ja ajan saavuttamattomissa kuin Gilmoren tytöt. Molempien ajattomuutta vahvistaa niiden sijoittuminen fiktiivisiin pikkukaupunkeihin ja dialogin tärkeys kaiken muun kustannuksella.

Vaikka totesinkin, että elokuva on jopa parempi kuin kirja johon se perustuu, voi olla, että leffasta saa kaikken eniten irti mikäli on lukenut kirjan. Täyteen ahdettu ensi-iltasali vaikutti olevan täynnä kirjan lukeneita, sillä nyyhkiminen ja niistäminen alkoi voimakkaana jo ns. ennen aikojaan. En muista koskaan kuulleeni mitään vastaavaa ja henkilökohtaisesti voin sanoa olleeni elokuvan jälkeen ihan yhtä järkyttynyt kuin luettuani kirjan ensimmäisen kerran loppuun - siitä huolimatta että tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Onneksi toinen katselukerta toimi samoin kuin kirjan kanssa ja onnistuin pääsemään tarinasta yli.

Kaiken kaikkiaan Kerro minulle jotain hyvää on oikein mukiinmenevä kesäleffa, joka herättää varmaankin ainakin ajatuksia, ellei sitten suuria tunteita. Tai sitten olette kylmäsydämisiä ja -hermoisia, eikä teitä hetkauta mikään!

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Touko-kesäkuun kuulumiset (onnea minä!)


Kesäkuu meni niin nopeasti töitä raataessa, etten edes ehtinyt tehdä vaatekuvaa valmiiksi sen aikana. Samaan hengenvetoon totean, että taidan lopettaa Project 333:n tähän. Kuvien ottaminen ja tekeminen raastaa välillä hermoja ja kaiken lisäksi pitäisi taas koostaa uusi vaatevalikoima, kiivetä porrasjakkaralle ja kaivaa tyhjiöpakkauspussit vaatehuoneen ylähyllyltä ja ääh, puuh. Olen lisäksi rikkonut niin paljon projektin sääntöjä ettei siinä tunnu olevan oikein pointtia. Viimeisten parin kuukauden aikana olen todennut, että projekti sopii hyvin opiskelijalle tai toimistotyöläiselle, mutta siivoustyöläiselle, joka tällä hetkellä olen, kelpaisi aika lailla erilainen vaatevalikoima kuin se, jonka olen koostanut. (Antakaa mulle oman alan töitä!)

Vaateostokset touko-kesäkuussa (takuulla jotain unohtaen)

  • 5 paria sukkia, 3 €, Citymarket
  • Kukkamekko (vika kuva), 22,50 €, Indiska
  • Mentalwearin Sue Ellen -paita (tokavika kuva), 1 €, Radiokirppis
  • Jazzhousut (ne on taas täällä!; rivi 4, kuva 6), 5 €, KappAhl
  • Pitkä harmaa hame (rivi 5, kuva 3), Esprit
  • Pinkit Crocsit (vika kuva), 24,47 €, Crocs
  • Mustat leggingsit, 4,95 €, New Yorker

Erityisen tyytyväinen olen Sue Ellen -paitalöytööni, jota muistan katselleeni kaihoisasti joskus muinoin kymmenen vuotta sitten, kun Mentalwearin paidat  tulivat myyntiin. Paita oli hyvän hintainen, ihanan värinen ja varmaan melkein käyttämätön sekä istuu täydellisesti päälleni. Olen enimmäkseen ohittanut printtipaitojen käyttövaiheen, mutta tähän olen jo ehtinyt kiintyä kovasti. Tarkempi kuva paidasta löytyy esimerkiksi Instagramista. Merkin eduksi täytyy sen sanomallisuuden lisäksi sanoa, että paidat ovat tämän yhden testikappaleen perusteella varsin hyvälaatuisia. Ikivanha blogipostaus (ei omani) näistä paidoista löytyy muuten täältä.


Valmistumistani filosofian maisteriksi juhlin ostamalla pitkään kaipaamani Ted Bakerin laukun, joka kaiken lisäksi sattui olemaan Stockmannilla -30% alennuksessa. Hintaa ihanuudelle jäi noin 150 euroa. Vähän kirpaisi tilin kilahtaessa lähes nollille, mutta toisaalta yhdeksän vuoden mittaista opintaivalta täytyi sen viimein päättyessä juhlia. Muovisesta ulkoasustaan huolimatta laukku on muuten aitoa nahkaa. Mikähän pinkki eläin sen vuoksi on menettänyt henkensä? Möhköfantti?


Valmistumisesta puheen ollen, sehän kävi lopulta melko kivuttomasti. Vuosikaudet pelkäsin gradun kirjoittamista ja olin opinnoissa jatkuvasti ihan pihalla siitä, mitä valmistuakseni oikein pitäisi edes suorittaa. Tämä johtui pitkälti siitä, että opetussuunnitelma muuttui kolme kertaa opiskeluaikanani (kiitti vaan Tampereen yliopisto), eli aina kun olin ehtinyt sisäistää vanhan, tuli taas iso muutos ja lähes koko opiskeluaikani oli erilaisten vastaavuustaulukkojen kanssa vekslaamista. Lopputuloksena opiskelin yhdeksän vuotta ja suoritin vahingossa jopa liikaa opintopisteitä.

Valmistuin kandiksi vuosi sitten ja aloin saman tien työstää graduani. Aiheen valinnan jälkeen loppu oli uskomattoman helppoa. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat työstäneet graduaan vuosikausia, enkä suoraan sanoen ymmärrä, mikä siinä voi kestää. Kirjoitustyö valmistui muutamassa kuukaudessa aineiston kahlaamisen jälkeen.Toki prosessia helpotti se, että suhtauduin hankkeeseen koko ajan ainoana tavoitteenani valmistua, enkä pyrkinyt hyvän arvosanan hankkimiseen. Vastaavassa tilanteessa oleville suosittelen samaa menetelmää ja kannustan tekemään joka päivä jotain. Kun jossain kohtaa jää jumiin, voi jatkaa jostain toisesta, tai vaikka laitella pilkkuja paikalleen. Pääasia ettei hommaa jätä pöytälaatikkoon hautumaan pitkää viikonloppua pitemmäksi ajaksi, vaan kannattaa olla jatkuvasti edes tekevinään jotain työn kimpussa.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Pikainen kesäkirjavinkki


Tai oikeastaan kirjailijavinkki. Kesäkirjoista (kepeitä, koukuttavia, jännittäviä, koskettavia) parhaat syntyvät tällä hetkellä Liane Moriartyn läppärillä. Aiemmin olen lukenut jo kirjat Hyvä aviomies ja Nainen joka unohti ja viime viikolla ahmaisin parissa päivässä kirjan Mustat valkeat valheet. Suosittelen Moriartyn tuotantoa erittäin lämpimästi kesämökille, biitsille, lentomatkoille, juniin ja aamukahvihetkiin parvekkeelle. Kirjat ovat kuin hiilareita: mitä enemmän luet, sitä enemmän niitä tekee mieli!

Mustat valkeat valheet keskittyy Pirriween ala-asteen vanhempien ja heidän ihmissuhteidensa ympärille. Näennäisesti kyse on lapsista ja kirjan keskiössä on varsinainen koulukiusaamismysteeri, jonka ratkaisua saadaan odottaa viimeisille sivuille asti. Lasten asioista vanhemmat kuitenkin saavat pontta omiin taisteluihinsa ja lopulta tilanne kärjistyy koulun visailuillassa, jossa tarjolla on ennenkuulumattoman vahvoja pinkkejä drinkkejä. Kirjan lukeminen on USA Todayn mukaan kuin joisi arsenikilla terästettyä pinkkiä Cosmopolitania. Kirjassa käsitellään vaikeitakin aiheita, mutta siitä huolimatta lopputulos on kevyt ja loppuun asti viihdyttävä.

Lukiessani kirjaa bongasin sattumalta Reese Witherspoonin Instagram-kuvan, johon hän oli tägännyt sen nimen. Pikainen googlaus paljasti, että Ally McBealin luoja David E. Kelley on luonut kirjaan perustuvan sarjan, joka tullaan näyttämään HBO:lla. Siinä näyttelevät Witherspoonin lisäksi mm. Nicole Kidman, Alexander Skarsgård, Laura Dern ja Shailene Woodley.


sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Jotain hölmöä, jotain komeaa, jotain surullista

Servetit: Tiger.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä (2016)

Tämä kirja on jatko-osa Moyesin teokselle Kerro minulle jotain hyvää, joten jos et ole lukenut sitä, älä lue tätä postausta! Spoilerit alkavat heti.

Louisa, jonka opimme em. kirjassa tuntemaan, on viettänyt Willin kuoleman jälkeisen vuoden pakoillen suruaan ensin Pariisissa ja sitten milloin missäkin reissaten. Nyt hän on asettunut Lontooseen perintörahoilla ostettuun asuntoon, jota ei ole viitsinyt edes sisustaa ja töihin lentokentällä sijaitsevaan pubiin, jossa hän seuraa päivästä toiseen muiden ihmisten lähtöä seikkailuihin. Tarinan alussa Lou joutuu onnettomuuteen, jonka seurauksena hän pääsee jälleen väleihin perheensä kanssa - äiti kun ei ole edellisen kirjan tapahtumien vuoksi suostunut enää puhumaan hänelle.

Sairasloman aikana töihin on tullut uusi pomo, joka on kamala nalkuttaja ja Lou joutuu isänsä mieliksi käymään sururyhmässä, jonka jäsenet tuntuvat käyvän läpi aivan eri asioita kuin Lou. Mutta muutakin tapahtuu ja Louisan elämä on jälleen mullistumassa. Hänen ovelleen nimittäin ilmestyy 16-vuotias Lily, joka väittää olevansa Willin ja tämän lukioaikaisen tyttöystävän intohimon hedelmä, josta Willillä ei ole ollut aavistustakaan.

Lily on elämässään täysin hukassa ja sekoilee minkä ehtii. Lou ottaa hänet siipiensä suojaan, koska ei voi kääntää selkäänsä Willin jälkikasvulle, mutta menettää hermonsa ja vähän muutakin useammin kuin kerran. Pian hän ottaakin elämäntehtäväkseen yhdistää Lily uuden perheensä, Traynorien, eli Willin vanhempien ja siskon kanssa.

Samaan aikaan Lou tapaa sururyhmänsä kautta komean ja miehekkään ambulanssikuski Samin, jonka kanssa hänellä synkkaa heti. Lou miettii kuitenkin edelleen joka käänteessä Williä, josta Lily olemuksellaan jatkuvasti muistuttaa, eikä emotionaalinen sitoutuminen uuteen suhteeseen ole helppoa. Työolosuhteiden kiristyessä Lou myös joutuu jälleen miettimään, mitä oikein haluaa elämällään tehdä. Toiselta puolelta maailmaa putkahtaakin houkutteleva työtarjous.

Kirjoitin Kerro minulle jotain hyvää kirjasta, että jos aikoo lukea yhden hömppäkirjan kymmenessä vuodessa, kannattaa lukea se. Itse tein kirjalle jotain, mitä en muista koskaan ennen tehneeni: päästyäni sen loppuun, aloitin sen parin päivän kuluttua uudestaan alusta ja luin toiseen kertaan! Willin ja Loun tarina jäi elämään uskomattoman elävästi mieleeni ja olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä on harvinaisen tärkeä ja kypsä hömppäkirja.

Jos olisit tässä -kirjaa en sen sijaan voi erityisemmin suositella lukemaan, vaikka lukisi kymmenessä vuodessa sata hömppäkirjaa. Kiitoksissa Jojo Moyes kiittää lukijoitaan saamistaan runsaista someviesteistä, joissa oltiin kiinnostuneita Loun myöhemmistä vaiheista ja kertoo, ettei ehkä olisi päätynyt kirjoittamaan tätä kirjaa ilman niitä. Ymmärrän hyvin, että Kerro minulle jotain hyvää jätti lukijoihin tyhjiön, sillä koin sen itsekin. Kirjan loppu, vaikka onkin juuri sellainen jonka kirja rehellisyyden nimissä vaatii, on niin umpisurullinen, että siitä jää väkisinkin paha mieli. Jos olisit tässä on se sokerikuorrutteinen onnellinen loppu, jota lukijat jäivät tarinalle kaipaamaan.

Kirja on perushömppää ja sisältää kaikki mahdolliset chick lit -kliseet höpsöistä vanhemmista karseaan pomoon ja päähenkilön kykyihin ja koulutukseen nähden täysin epäuskottavaan työtarjoukseen, puhumattakaan tämän tolkuttoman huonosta onnesta miesrintamalla. Willin teini-ikäisen tyttären yllättävä ilmaantuminen on tavallaan jopa uskottavaa hahmon tuntien, mutta toisaalta niin moneen kertaan nähty ja älyvapaa käänne, että silmienpyörittelyltä en voinut välttyä.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

333: Huhtikuu - opintoputken loppu häämöttää


Kesti näin kauan ennen kuin tajusin että huhtikuu on kauan sitten loppunut ja pitäisi tämä vaatepostaus raapia kasaan. Olen melko tehokkaasti onnistunut viime aikoina työstämään ja ajattelemaan vain graduani, joka pitäisi palauttaa suunnilleen viikon päästä. Vielä sen kanssa on tekemistä, mutta jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, ei sen kanssa tule varsinaisesti edes kiire. Mieleeni on useammin kuin kerran hiipinyt ajatus: näinkö helppoa tämä on? Olenkin varma, että jonkun mutkan maailmankaikkeus vielä kaivaa taskustaan tielleni. Toivottavasti ei kovin tiukkaa.

Huhtikuussa shoppailin tarpeellisia vaatteita urakalla:

  • Adidaksen lenkkarit Hulluilta päiviltä, 39,90 €
  • Kevättakki Zalandolta, 39,90 €
  • Pitkähihainen paita kirppikseltä, 2 €
  • Tuulitakki peräkonttikirppikseltä 3 €
Koiranvientivaatteiden hamstraaminen on nykyään salainen paheeni. Lenkkarit ja tuulitakki kuuluvat tähän kategoriaan. Kevättakin osto oli myöntymys Armanin monivuotiselle anelulle että hankkisin uuden välikausitakin. Mistään ei meinannut löytyä yhtään sen tyylistä joista tykkään ja mitä enemmän käytän tätä Zalandosta ostamaani, sitä vähemmän siitäkään pidän. Väri ja malli ovat kivat, mutta materiaali on jotenkin liian sporttinen. Taskuille vaikuttaa nopeasti tapahtuvan muodonmenetys kun uskallan tunkea niihin kännykkäni, bussikorttini ja huulirasvani. Sama efekti tapahtui edellisen Zalandosta tilaamani kevättakin kanssa: aloin inhota sitä koska se näytti liikaa "koiranvientitakilta". Joka tapauksessa punainen väri on edistystä, koska yleensä olen ostanut vain mustia, harmaita ja ruskeita takkeja. Kuvassa poseeraan takki päällä Tampereen yliopiston Opintoputkessa, korkealla ilmassa kulkevassa käytävässä, joka johtaa rakennuksesta toiseen. Viittä vaille päätin jo näyttää teille naamani, mutta koska tässä(kin) kuvassa oli vähän tyhmä ilme, jääköön suuri paljastus odottamaan suotuisampaa hetkeä tulevaisuudessa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Jotain hyvää, jotain kaunista, jotain traagista


Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (2015)

Olen aika hidas lukija, mutta aloitin tämän viisisataasivuisen kirjan perjantaiaamuna ja lopetin räkä poskella sunnuntai-iltapäivänä. Sunnuntaiaamuna heräsin viiden tunnin unien jälkeen siihen, että olin nähnyt unta kirjan tapahtumista ja minun oli pakko herätä lukemaan sitä silmät ristissä. Olen tietoinen siitä, että kyseessä on hömppäkirja, johon vahvasti eläytyminen on ehkä jollain lailla vähän "noloa". Toisaalta se, että eläydyn siihen vahvasti ja kyynelehdin sen parissa kertoo vain, että olen hömppäkirjojen kohderyhmää. Eikä siinä oikeastaan pitäisi olla mitään hävettävää.

Jotenkin kirjan aihe ui ihoni alle ja kun pääsin loppuun, tunsin suurta tyhjyyttä. Lisäksi ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että kirja särki sydämeni. Viime yönä näin jälleen unta kirjan tapahtumista ja kun huomasin miettiväni sen lukemista heti uudelleen, taivuin lopulta tekemään kirjastoon varauksen tarinan jatko-osasta (jonka nimeä en mainitse, koska se on mielestäni jo itsessään spoileri tämän kirjan kannalta). Kaikki itseään kunnioittavat hömppäkirjabloggarit lienevät lukeneen kirjan jo vuosi sitten, mutta itse pääsin sen jäljille vasta nyt nähtyäni siihen perustuvan elokuvan trailerin teatterissa. (Sittemmin olen katsonut sen varmasti ainakin kymmenen kertaa.)

Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Louisa, joka jää työttömäksi ja joutuu perheensä taloudellisen ahdingon vuoksi ottamaan vastaan käytännössä minkä tahansa työpaikan. Siten hän päätyy neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Will on järjettömän komea ja törkeän rikas, mutta pari vuotta sitten tapahtunut onnettomuus on jättänyt hänet muiden armoille ja katkeroittanut hänet. Will on elänyt täyttä elämää vuorikiipeillen, benjihyppien ja laajasti sekstaillen, eikä hän voi hyväksyä elämäänsä vanhempiensa ja ruumiinsa vankina tuppukylässä, jonka nimeä ei kirjassa paljasteta. Vastoin järjen häivähdystäkään Willin äiti palkkaa kömpelön, kokemattoman ja erittäin kummallisen tyylitajun omaavan Louisan Willin seuralaiseksi, koska uskoo hänen voivan piristää tätä.

Työsuhde alkaa takkuillen, mutta sinnikkyydellä (ja koska Will ei pääse pakoon) Louisa saa pomonsa lopulta hieman avautumaan, hymyilemään ja lähtemään ulos talosta. Louisa laatii seikkailukalenterin ja aikoo saada Willin syleilemään jälleen elämää. Jos niin ei aivan tapahdukaan, ainakin hän saa Willin tekemään lähes mitä vain puolestaan. Sillä hups, kun kaksi ihmistä on niin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa, on vaikeaa välttää rakastumista.

Kirjassa ehkä parasta on se, että Louisan rakkaus esitetään melkeinpä luonnollisena ja onnellisena asiana. Tämän genren kirjoissa sankarittarella on yleensä kymmenen estettä, ongelmaa ja epäröinnin aihetta suhteessaan siihen komistukseen johon tämä nyt onkaan suhteessa. Siksi on suorastaan hämmästyttävää, että Louisa ei epäröi kahta kertaa tajutessaan olevansa rakastunut neliraajahalvaantuneeseen mieheen. Will hurmaa myös Louisan vanhemmat ja siskon, eikä suhteelle vaikuta olevan muita esteitä kuin se, että Louisa lukee netistä "tetrojen" keskustelupalstalta, ettei kaksoisrooli toimi: ollakseen Willin rakastaja, on Louisan lakattava olemasta tämän henkilökohtainen avustaja.

Kestää jonkin aikaa tajuta, että kirja kertoo oikeastaan nimenomaan Louisasta. Se on toki aivan loogista, koska kyseessä on selvästi naisille suunnattu viihdekirja, romanssi tai jopa chick lit -kirja. Willin tarina on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Louisan, joka kummallisia vaatteitaan lukuunottamatta on aika tylsä. Louisa on asunut koko ikänsä pienessä englantilaisessa kaupungissa, ja työskennellyt kuusi vuotta kahvilassa, jonka hän on mieltänyt unelmatyöpaikakseen. Lisäksi hän kehtaa väittää olevansa onnellinen, vaikka asuu vanhempiensa luona varastokopissa, jonka nimittäminen huoneeksi olisi rikollista. Louisan siis ollessa kirjan varsinainen päähenkilö, tulee Willistä sivuhenkilö, jolla on tehtävä suhteessa päähenkilöön. Vaikka kirja näennäisesti kertoo siitä, kuinka Lou yrittää piristää Williä ja saada tämän tuntemaan elämänsä arvokkaaksi, tulee Will itse asiassa kuin vaivihkaa muuttaneeksi Louisan käsityksen itsestään ja maailmasta. Willin motto, joka on leffan traileriinkin vangittu, on että kaikilla on velvollisuus elää yksi ainoa elämänsä täysillä. Will, jolta mahdollisuus täyteen elämään on viety, ei kestä katsella Louisan tuhlaavan omaansa. Lopulta molemmat henkilöt työskentelevät saman mission kimpussa, mutta Louisan sitä tajuamatta enemmän hänen itsensä kuin Willin hyväksi.

Tässä vaiheessa sanottakoon, että jos aikoo lukea yhden hömppäkirjan kymmenessä vuodessa, suosittelen lukemaan tämän. Se ei ehkä ole paras ikinä - en arvota Moyesin tyyliä kovin korkealle eikä aikomuksenani ole kahlata koko hänen tuotantoaan läpi - mutta se on takuulla yksi ajatuksia herättävimmistä ja sydäntäsärkevimmistä tarinoista, eikä se päästä lukijaa otteestaan pitkään aikaan senkään jälkeen kun kannet on viimeisen kerran suljettu. (Luin muuten erään blogiarvion, jonka kirjoittaja oli saanut kirjan arvostelukappaleena kustantajalta - ja sen mukana oli toimitettu nenäliinapaketti. Asiallista.)

Sitten seuraa armottomia spoilereita, joita en missään tapauksessa suosittele lukemaan ennen kirjaa!


Lukijallehan on alusta asti selvää, että hän lukee rakkaustarinaa. Sen kertoo kirjailijan nimi, kirjan genre ja kannen design, sekä takakanteen painetut sanat: "aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina". Lopun lähestyessä uhkaavasti aloin kuitenkin olla jopa hieman närkästynyt, sillä lupailtu rakkaustarina uhkasi mielestäni jäädä vain muutaman sivun mittaiseksi, kun se ei tuntunut ollenkaan pääsevän vauhtiin. Ja niinhän siinä kävi. Will torppaa Louisan suunnitelmat yhteisestä tulevaisuudesta ja ilmoittaa mieluummin menevänsä Dignitas-klinikalle päättämään päivänsä. Louisa vetää kilarit, koska hänen mielestään Will sanoo, ettei Louisan rakkaus riitä syyksi elää. Ja ehkä se ei riitäkään. Ehkä on kohtuutonta vaatia, että yhden ihmisen rakkaus olisi toiselle ainoa syy elää muuten kestämätöntä elämää. Tämä on hömppäkirjalle harvinaisen kypsä oivallus: rakkaus on mahtavaa ja tärkeää, mutta se ei pysty muuttamaan olosuhteita.

Tiesin alusta asti, että kirja tulee päättymään Willin kuolemaan, koska luin jatko-osan Jos olisit tässä takakansitekstin ennen kuin aloin lukea tätä. (Miksi? Koska olen idiootti!) Niinpä Willin kuolema ei sinänsä ollut syynä sydämeni särkymiseen. Syitä siihen on monia. Ensinnäkin se, miten Louisa tuhlasi Willin viimeisen viikon olemalla tälle vihainen! Kuinka Louisa melkein missasi hyvästien hetket, koska hänen itsetuntonsa oli saanut kolauksen! Toiseksi se, miten Willin perhe tuhlasi tämän viimeisen puolivuotisen olemalla tarkoituksellisen etäinen. Ja kolmanneksi, tämä ehkä eniten: se ettei Willin ja Louisan suhde saanut täyttymystään.

Suomeksi: ei seksiä.

Surffaillessaan tetrapalstalla Louisa törmää yhä uudestaan siihen, että kaikkein mieluiten neliraajahalvaantuneet harrastaisivat seksiä, jos saisivat valita kaikesta maailman tekemisestä. On hämmentävää, että tämä tuodaan esiin, mutta sitä ei oikeastaan kommentoida millään tavalla. Louisa vaikuttaa olevan valmis hommiin ja tekemään Willin tavalla tai toisella onnelliseksi, mutta ei kuitenkaan ole erityisen aktiivinen ottaakseen askelta fyysiseen suuntaan. Sekin olisi ihan ymmärrettävää, että häntä pelottaisi mitä touhusta tulee, mutta kun asiaan ei kajota sanallakaan, tuntuu että se vain on jätetty puolitiehen. Niinpä kirja ehkä osaltaan jatkaa pitkäaikaista perinnettä pitää vammaisten seksielämää tabuna.

Ehkä seksin puute suuressa rakkaustarinassa ei kaikkien mielestä ole merkittävä asia, mutta kun tarina itsessään on jo niin helkkarin surullinen, pitääkö sen olla vielä kaiken kukkuraksi niin surullinen, ettei Willille voida suoda edes yhtä unohduksen hetkeä - ja Louisalle jotain muisteltavaa? Suhteen huipennukseksi jää suudelma ennen totuuden hetkeä, kaiken murskaantumista. Luku jossa Louisa ja Will tuijottavat toisiaan silmiin sängyssä mitään puhumatta on tosin jollain lailla vaikuttavampi kuin mikään ihana rakastelukuvaus, jonka olen Danielle Steelin romaaneista lukenut. Se jäi kummittelemaan mieleeni ja siellä se elää omaa elämäänsä varmaan ikuisuuteen asti.

Lueskelin keskustelupalstaa, jossa jaettiin ajatuksia ja tunteita kirjasta ja huomasin, että se on herättänyt ennenkuulumattoman suuria kuohuja ihmisissä. Eräs kommentoija kirjoittaa:
"I loved this book and keep reading it over & over which is something I have never done before with any book. I am not sure if a am hoping a different ending will appear or if I just am not wanting to say goodbye to Lou and Will. I read that the author herself struggled with the ending and at one point was going to give the reader a choice of which one to read. I would really like to read that alternative ending. Maybe then I can put this book to rest."
Juuri tuolta minusta tuntuu. Ja vaikken olekaan kovin kiinnostunut Louisan tarinasta ilman Williä, on minun jonkinlaisen tyydyttävän sulkeuman toivossa pakko lukea kirjan jatko-osakin.

Monet muut kommentoijat toivat esiin ajatuksen, että Willin olisi pitänyt antaa Louisalle esimerkiksi puolen vuoden mittainen jatkoaika, nauttia vähän elämästä ennen kuolemaa. Ajatus kuulostaa vähän höpsöltä. Ehkä Lou selviää näin vähemmillä henkisillä vammoilla. (Kyllä, huomaan puhuvani kirjan päähenkilöistä kuin todellisista ihmisistä.) Tajusin kuitenkin itsekin ainakin alitajuisesti toivoneeni, että pariskunta päätyisi yhteen ja sen jälkeen Will kokisi luonnollisen kuoleman. Se olisi ollut huomattavasti miellyttävämpi ratkaisu kuin se, johon kirjailija on päätynyt. Toisaalta on todettava, kuten monet em. keskustelussakin, ettei kirja jäisi vainoamaan meitä näin, jos siinä olisi yhtään erilainen loppu.