sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Puhallettavia leffoja


Käytyämme lauantaina katsomassa Paper Townsin siirryimme seuralaiseni kanssa Särkänniemen parkkipaikalle ihastelemaan uusinta kummajaista, joka Tampereelle on hankittu: puhallettavaa valkokangasta! Odotuksemme moisesta ihmeestä olivat kieltämättä suuremmat kuin todellisuus, mutta ihan hyvin hökötys hommansa hoiti. Ilmeisesti puhallettavan valkokankaan ideana on sen helppous: se näytti olevan viritetty paikalleen naruilla kuin teltta, eikä rankempia rakenteita tarvittu. Ulkoilmanäytöksessä valkokankaalta näytettiin Aki Kaurismäen työttömyyttä käsittelevä Kauas pilvet karkaavat ja koska sää kerrankin suosi, paikalle oli vääntäytynyt ihan mukavasti porukkaa. Tamperelaiset ovat tapahtumakansaa: järjestä mitä tahansa ilmaiseksi ulkona, kyllä Moron lukijat sinne tiensä löytävät!

Valitettavasti ulkoilmanäytöksen järjestelyissä ilmeni muutama puute ja vastoinkäyminen, jotka toisiinsa kietoutuneina saivat meidät pakenemaan paikalta suunnilleen puoli tuntia leffan alun jälkeen. Ensinnäkin, leffa alkoi nelisenkymmentä minuuttia myöhässä. Okei, jossain ilmoiteltiin myöhemmin alkuajankohdaksi 22.30 mutta iso joukko oli saapunut paikalle seuraten alkuperäistä suunnitelmaa, jonka mukaan leffan piti alkaa kello 22.00. Toiseksi, elokuvan aikana katsomon päällä pörräsi pieni ufo, luultavasti kauko-ohjattava kuvaushelikopteri, ties miksi, ja piti todellakin häiritsevää pörinää. Kolmanneksi, Särkänniemen parkkipaikan ja Mustalahden sataman erottaa toisistaan kapea satama-allas (lieneekö oikea termi) ja toisella rannalla järjestetään kesäisin keikkoja. Kun elokuva oli puolisen tuntia pyörinyt, alkoi Risto metelöidä vastarannalla. Kaurismäen leffat eivät ole tunnettuja äänekkyydestään ja keskittymistä häiritsi kohtuuttomasti kuunnella suomenkielisiä lauluja leffan päällä. Neljänneksi, mitäs jos olisi satanut? Okei, ei satanut, mutta tänä kesänä on satanut jokaisena päivänä viittä lukuun ottamatta, joten mielestäni ihan aiheellinen kysymys. Paikka on aivan avoimen taivaan alla eikä tarjonnut pienintäkään mahdollisuutta piileskellä pisaroilta. Särkänniemi oli pystyttänyt paikalle laku- ja grillikojun, joten vaikka pumpattavan valkokankaan omistajat eivät olisikaan ilmaisnäytöksen turhaan pykäämisessä mitään menettäneet, olisivat herkkukojut saaneet nököttää tyhjän panttina. Ja herkuista puheenollen: missä oli kahvi? Tai kaakao? Tee? Kuuma mehu..? Suomen kesässä lämmike on iltamyöhään alkavissa tapahtumissa suoranainen välttämättömyys. Paha, paha moka.

Kaiken kitinän jälkeen todettakoon kuitenkin, että kiva idea! Ensi kerralla tästä kokemuksesta on opittu ja opit hyödynnetty toteutuksessa. Lupaan olla silloinkin mukana, termari ja jallupullo laukussa.

Paperikaupunkeja


Paper Towns (2015)

John Greenin kirja Arvoitus nimeltä Margo ja siihen perustuva elokuva Paper Towns rantautuivat Suomeen niin samoihin aikoihin, että kirja ilmestyi suoraan leffakannella varustettuna. Poikkeuksellinen ratkaisu, mutta edistää taatusti myyntiä ja lainausta nuorten keskuudessa. Luin kirjan vasta pari viikkoa sitten ja säntäsin heti ensi-iltaviikonloppuna katsomaan elokuvaa, vaikka idea on harvemmin osoittautunut hyväksi. Alkuperäisteoksen ja adaptaation välillä pitäisi antaa kulua aikaa, jotta välttyisi harvemmin elokuvan eduksi koituvalta vertailulta.

Tällä kertaa pettymys ei kuitenkaan osoittaunut kovin karvaaksi, vaan tykkäsin leffasta oikeastaan enemmän kuin kirjasta. Ainoastaan roolitus häiritsi hiukan. Quentinia näyttelevä Nat Wolff on rooliinsa ihan sopiva, mutta hänen rinnallaan bestikset Ben (Austin Abrams) ja Radar (Justice Smith) ovat turhan lapsenkasvoisia, kun taas Angela (Jaz Sinclair), jolla muuten on leffassa huomattavasti isompi rooli kuin kirjassa, vaikuttaa poikaystävänsä Radarin rinnalla puumalta, vaikka heidän on tarkoitus olla samanikäisiä. Lacey (Halston Sage) puolestaan on juuri sellainen kuin kirjan perusteella saattoi kuvitellakin ja Margoa nyt oli vaikea keneksikään muuksi kuvitellakaan, kun jo kirjan kannessa komeilivat Cara  Delevingnen kohtalokkaat kulmakarvat.

Vertailulta ei siis voinut välttyä siinä vaiheessa kun elokuvassa esiteltiin sen päähenkilöitä, mutta pian sen jälkeen maltoin hypätä tarinan kelkkaan ajattelematta koko ajan sitä mikä oli tulossa. Se oli helppoa, sillä vaikka kaikki tarinan tärkeät ainekset on sisällytetty leffaan, on sen juonta, painotuksia ja tapahtumia muutettu juuri sen verran, että se on itsenäinen teos, eikä pelkkä läpileikkaus kirjasta.

Kirjan ja leffan juoni kaikessa yksinkertaisuudessaan on tämä: Quentin on lapsesta asti ollut rakastunut naapurissaan asuvaan Margoon. He ovat kuitenkin lakanneet juttelemasta toisilleen kun Quentinista on teini-ikään mennessä tullut nössö ja Margosta legenda. Eräänä yönä Margo kuitenkin kömpii Quentinin ikkunasta sisään ja kutsuu tämän mukanaan öiselle kostoretkelle, josta tulee Quentinin siihenastisen elämän suurin seikkailu. Seuraavana päivinä tämä menee kouluun sydän toivoa täynnä, vain huomatakseen, että Margo on kadonnut. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä on jättänyt Quentinille vihjeitä karkumatkansa määränpäästä. Quentin lähtee seuraamaan vihjeitä ystäviensä avustuksella ja uskoo, että sateenkaaren päässä odottaa palkinto, hänen elämänsä suuri rakkaus.


Kirjan ja leffan sanoma on yksinkertaisimmillaan se, mitä Margo toteaa katsellessaan kaupunkiaan yläilmoista käsin: "Kaikki on läheltä katsottuna rumempaa". Ihmiset eivät ole sellaisia jollaisina he kaukaa katsottuna näyttäytyvät ja etenkin rakastuneena toisesta rakentaa enemmänkin mielikuvaa kuin on todella rakastunut tämän persoonaan. Elokuvassa painotetaan lisäksi kirjaa enemmän ystävyyden merkitystä: tärkeimpiä ovat ne ihmiset, jotka todella tuntevat sinut ja pitävät sinusta siitä huolimatta.

Tykkäsin leffasta kirjaa enemmän siksi, että kirjassa Margon vihjeiden seuraaminen esitetään jopa tuskastuttavana salapoliisityönä ja Quentin pakkomielteisenä yhden asian miehenä. Harvoin käy niin, että elokuvassa hahmo muuttuu moniulotteisemmaksi, mutta mielestäni Quentinille on valkokankaalle siirrettäessä käynyt niin. Margosta en hahmona erityisemmin tykkää, mutta hänkin saa elokuvassa sympaattisempia sävyjä. Kirjan Margo on mielestäni lähinnä hankala ja muistuttaa liikaa John Greenin Kaikki viimeiset sanat -kirjan Alaskaa, joka on mielestäni kerrassaan sietämätön tyyppi. Elokuvan Margossa on persoonaa ja vaikka ainakin Aamulehti on kanssani eri mieltä, mielestäni Delevingne on leffanäyttelijänä ihan lupaava.

Vaikka Paper Towns sinänsä ei ehkä ole vuoden mieleenpainuvimpia elokuvia ja kaikessa komeudessaan se on aika tyypillinen "coming of age" -tarina, onnistuu se kuitenkin viihdyttämään ja hauskuuttamaan, sekä jättämään jälkeensä haikean ja hieman positiivisemman tunteen kuin kirja.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Se tavallinen rock'n'roll-tarina

 
Amy (2015)

Kesätyöni jatkuvassa iltavuorossa rajoittaa merkittävästi vapaa-ajan aktiviteetteja, kuten leffassa käymistä, mutta onneksi tarjonta kesäisin on muutenkin vähemmän kiinnostavaa kuin yleensä. Amy Winehousesta kertova dokumentti erottuu siis kesävalikoimasta edukseen ja on kerännyt kiittäviä arvioita lähes kaikkialla missä se on arvosteltu.

En ole koskaan kuunnellut Amy Winehousea, enkä juurikaan kuuntele musiikkia ylipäänsä nykyään. En ole myöskään ollut lainkaan kartalla Winehousen yksityiselämästä ennen tämän kuolemaa 27-vuotiaana. Traagiset rock'n'roll-kohtalot (kohtalo voi olla rock'n'roll vaikka laulaisit jazzia tai poppia) kiinnostavat kuitenkin aina. Ja tämähän oli oikein sopiva leffavalinta suhteellisen kostean viikonlopun päätteeksi.

Dokkaria lienee kehuttu valtaisasti sen vuoksi, että se eroaa muista vastaavista totetuksellaan. Winehousella ja/tai tämän läheisillä on kaikesta päätellen hillitön kokoelma kotivideoita, joista valokuvien ja tv-pätkien ohella koko dokumentti on koostettu. Ystäviä, vanhempia, työtovereita ja Winehousea itseään kuullaan taustalla kertomassa laulajan vaiheista, mutta valkokankaalla nähdään koko ajan mennyttä aikaa kuvaavia videoita ja kuvia. Hidastuksia ja zoomausta on käytetty hienosti tehokeinoina ja leikkaus on taidokkaasti toteutettu. Haluttu vaikutelma saadaan tehokkaasti aikaan yhdistämällä valittuun videoon tietty ääniraita. Välissä nähdään säännöllisesti katkelmia Winehousen keikoilta ja lyriikoiden merkitystä alleviivataan tuomalla ne myös kirjoitettuna kuvaan mukaan. Dokumentissa korostetaan toistuvasti lyriikoiden omaelämäkerrallisuutta ja niinpä nekin punovat säikeensä osaksi taidokasta tarinankerrontaa.
 
 
Leffan kehutusta ja poikkeuksellisesta toteutustavasta huolimatta se tuntuu kuitenkin lopulta melko perinteiseltä henkilödokumentilta. Tapahtumat käydään läpi lineaarisesti teini-iästä aina kuolemaan saakka. Vaikka kaikki saavat puheenvuoron, totuuskin kerrotaan aina tietystä näkökulmasta käsin, eikä elokuvakerronta suinkaan ole siitä puolueettomimmasta päästä. Winehousen elämän pääpahiksiksi leimautuvat on-off-kumppani Blake Fielder-Civil ja isä Mitch Winehouse, joka hylkäsi perheensä toisen naisen vuoksi Amyn ollessa pieni. Amy palvoo maata molempien miesten jalkojen alla heidän aiheuttaessa stressiä ja murhetta laulajan elämään. Lisäksi molemmat toimivat pahimmanlaatuisina päihteidenkäytön mahdollistajina.

Kaikkein pahin rappiomateriaali on luultavasti jätetty dokkarista pois, mutta surullinen kuva laulajan elämästä silti syntyy. Nuorena saavutettu superjulkisuus ja tuhoisa ihmissuhde johtavat bulimiaan, alkoholismiin ja koviin huumeisiin, useampaan vieroituskeikkaan ja repsahdukseen, muutamaan lähellä kuolemaa käyntiin, terveyden romahtamiseen ja uran kääntymiseen kohti loppua.

Tarina on entuudestaan tuttu ja joka kerta yhtä surullinen. Amy Winehouse oli äärettömän lahjakas, sai kaiken nopeasti, ei kestänyt sitä ja lopulta toivoi vain, että voisi kävellä kadulla rauhassa kuin normaalit ihmiset. Dokkarin nauhoista päätellen tällä oli valtava karisma ja mielettömästi potentiaalia valui hukkaan tämän kuollessa.
 
 

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Käsikirjasto saa uuden merkityksen


Seppo Jokinen: Suurta pahaa (2004)

Komisario Koskisella on käsissään Tampereen poliisin lähihistorian rankin juttu. Mies kaapataan illalla keskustasta pakettiautoon ja pian pääkirjastosta Ranskan historiaa käsittelevästä hyllystä löydetään ihmisen sormi. Hieman sen jälkeen hautausmaalle avonaiseen hautaan ilmaantuu päätön ruumis. Mutta kuuluvatko sormi tai ruumis kadonneelle Matti Savelalle? Ja missä on pää?


Työpaikallakin kuhisee. Sairaslomautetun ja jo uuden pestin muualta hankkineen Luttisen tilalle saadaan Helsingistä uusi vahvistus, Veli-Pekka Simo. Koskisen alaiset vaikuttavat ottavan tämän nopeasti omakseen ja Simon suosiota siivittävät tämän järjestämät tulojuhlat Kehräsaaren saunalla, paikassa jossa olen itsekin parit firman pikkujoulut viettänyt. Erityisesti Ulla Lundelinin nauru heläjää pitkin käytäviä tämän esitellessä Simolle paikkoja ja jostain kumman syystä Koskista alkaa kaihertaa koko tyyppi alusta asti. Ullalla taas on selvästi menossa jonkinlainen kriisi, jota hän purkaa milloin flirttailuun, milloin äksyilyyn, ja joka lopulta kulminoituu ikävästi saunabileissä. Ja Koskinen saa jälleen toimia pelastavana enkelinä.


Koskisen yksityiselämässä sen sijaan tapahtuu jotain positiiviseksi tulkittavaa. Hän on lähentynyt uudelleen ex-vaimonsa Raijan kanssa, jopa niin paljon että parivaljakko suunnittelee yhteistä lomamatkaa. Raijan mieli halajaa katsomaan Firenzen taideaarteita - miehiä munasillaan kuten kultturelli komisariomme tuumii - kun taas Koskisen tunteet palaavat yhä tarujen Kreikkaan - eikö se mitään oppinut viime kerrasta? Koskisen vanha työpari ja perheystävä, Antin kummisetä Roine on taas maisemissa hankkiakseen Tampereelta koiranpennun. Jälleen Koskinen uskoutuu tälle tutkinnan alla olevasta jutusta ja saa Roineen sotkeutumaan tutkimuksiin oma-aloitteisesti ja ilman minkäänlaisia valtuuksia. Siitä ei hyvää seuraa.


Vaikka juttu on Koskisen uralla oikeasti vakavimmasta päästä ja kirja sisältää vähän kaikkea barrikaideista uhkauskirjeisiin ja irtonaisiin ruumiinosiin, on itse tekosarjan motiivi ja kuvaus vähän tylsä. Huomattavasti kiinnostavampaa tässä kirjassa on kaikki se, mitä tapahtuu poliisilaitoksen seinien sisäpuolella ja henkilöiden yksityiselämässä. Se nostaa kirjan tason hitusen verran keskivertokoskisen yläpuolelle.


Tämän postauksen kuvitus liittyy luonnollisesti Tampereen pääkirjasto Metsoon, jonka hyllystä irtonainen sormi löytyy. Tuulikki Pietilän Muumipeikko-patsas sijaitsee yhä kirjaston kupeessa muumikaupan edustalla, vaikka Muumilaakso on muuttanut eteenpäin tilapäiseen kotiinsa Tampereen Taidemuseon alakertaan. Ylläoleva kuva puolestaan on Lamminpään hautausmaalta, jonne talsin kerran viime kesänä eräällä erityisen pitkällä lenkillä. Sieltä (luullakseni) löydetään tässä kirjassa päätön ruumis:
"Hautausmaa oli kaupungin toiseksi suurin, ja se sijaitsi lähellä Ylöjärven rajaa. Oli tavallinen arkiaamu eikä alueella liikkunut paljon väkeä, muutama iäkäs nainen vain siellä täällä juttelemassa ajan jättämille elämänkumppaneilleen, peittelemässä havukimpuin tämän viimeistä leposijaa tai korjaamassa pois edellisyönä loppuun palaneita kynttilöitä. Alue oli laaja, pysäköintipaikalta tuli matkaa käveltäväksi."
Suurta pahaa oli myös ensimmäinen kirja, joka pääsi tänä kesänä ulos aurinkoon lekottelemaan. Dekkarit lienevät tottuneita moiseen kohteluun.