torstai 28. marraskuuta 2013

Nälässä ystävä tunnetaan


233/365
Nälkäpeli: Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire) (2013)

Nälkäpelien lukemisesta ja ensimmäisen leffan katsomisesta on tullut vierähtäneeksi sen verran monta kuukautta, että pystyin trilogian toisessa osassa keskittymään elokuvaan muutenkin kuin vertailumielessä. Muistin vielä kirjasta tärkeimmät tapahtumat, mutten yksityiskohtia tai yksittäisiä dialoginpätkiä.

Katniss ja Peeta selviytyivät molemmat hengissä Nälkäpelistään, mutta nyt Katnissin temppu myrkkymarjojen kanssa pännii presidentti Snow'ta, joka leffan alussa saapuu Voittajien kylään uhkailemaan tätä. Käy ilmi, että Katnissin käytös Nälkäpelissä on johtanut pienimuotoiseen kapinaan ja mellakoihin vyöhykkeillä. Niinpä hänen on voittajien kiertueella vakuutettava Snow ja koko Panemin kansa siitä, että toimi sokean rakkauden huumassa, eikä aikonut kapinoida mahtavaa Capitolia vastaan. Presidentille ei kuitenkaan riitä edes kihlaus, vaan luvassa on jättiyllätys - eikä kovin mukava sellainen.

Nälkäpelin 75-vuotisjuhlan kunniaksi Capitol päättää muistuttaa napisevia kansalaisiaan siitä, että vahvinkaan ei voi taistella tämän hirmuvaltaa vastaan. Niinpä Areenalle lähetetään pelkästään aiempien Nälkäpelien voittajia, jotka arvotaan kullakin vyöhykkeellä elossa olevien voittajien joukosta. Vyöhykkeellä 12 heitä on kolme, joten jännittämistä ei juuri ole sen suhteen, päätyvätkö Katniss ja Peeta jälleen yhdessä Areenalle.

Leffa on tuttuun tapaan aika pitkä - joskaan ei onneksi 3D - mutta toisin kuin vierustoverini, en ehtinyt pitkästyä siinä ajassa. Tunteen paloa elokuvassa on vielä enemmän kuin edeltäjässään, eivätkä kyynelehtimishetket sijoitu vyörymällä loppuun, vaan jakautuvat tasaisesti koko elokuvan mitalle. Leffa onnistuu hämmästyttävän hyvin olemaan myös yhteiskuntakriittinen kaiken glitterkuorrutuksensa alla, minkä vuoksi sille on pakko nostaa hattua. Emotionaalisesti raskaaksi leffaa ei silti voi kutsua.

Elokuvassa toimii kaikki suurin piirtein mallikkaasti. Puvustus ja lavastus kiinnittävät erityisesti huomion itseensä ja Peetaa esittävä Josh Hutcherson on komistunut ja aikuistunut roimasti sitten ensimmäisen Nälkäpelin.  Sen vuoksi tämän riippuvuussuhde Katnissiin onnistuukin olemaan enemmän romanttinen kuin säälittävä. Ensimmäisestä osasta välittynyt kiusallinen tunne Peetan jatkuvasta tunaroinnista ja tielläolosta on niinikään poissa. Jennifer Lawrence kapinallisena Katnissina on jotenkin aivan uskomattoman hyvä (etenkin jos roolisuoritusta vertaa Kristen Stewartin yhden ilmeen Bella-tulkintaan, mitä en voi olla tekemättä).

Juonen tasolla ei ole suoritettu juurikaan karsintaa kirjan tapahtumista, vaikka joitain mutkia onkin vedetty suoriksi. Trilogian kolmiodraama-aspekti jää elokuvissa ehkä vähän hämäräksi: ainakin minun on vaikea ottaa Katnissin tunteista mitään selkoa pelkkien leffojen perusteella. Niissä siis kieltämättä kuvataankin osuvasti Katnissin hämmennystä kahden pojan ristipaineessa, vaikeassa iässä ja armottomassa elämäntilanteessa.

En pidä itseäni Nälkäpeli-fanina samalla tavalla kuin pidän itseäni Twilight-fanina, mutta täytyy myöntää, että Nälkäpeleissä etenkin elokuvina on paljon hyvää verrattuna Twilight-leffoihin. Ensinnäkin Nälkäpelit ovat hyviä myös itsenäisinä teoksina, ilman että motiivien ymmärtäminen vaatii kirjojen lukemista. Niinpä Nälkäpeleistä voivat pitää kirjojen ystävien lisäksi elokuvien ystävät. Ja pojat. Niin, jopa pojat, sillä toiseksi Nälkäpelit ovat ensisijaisesti yhteiskunnallisia ja scifistisiä elokuvia, toissijaisesti rakkaustarina.

Kolmanneksi, näyttelijät. Twilight teki näyttelijöistään superkuuluisia. Nälkäpeliin puolestaan saatiin superkuuluisia näyttelijöitä. Jennifer Lawrence oli jo kerran ollut ehdolla naispääosan Oscarin saajaksi tehdessään sopimuksen Nälkäpeleistä ja kaiken kukkuraksi voitti pystin heti ensimmäisen ja toisen leffan julkaisun välissä. Sivuosissa taas nähdään mm. sellaisia nimiä kuin Philip Seymour Hoffman, Lenny Kravitz, Stanley Tucci ja Woody Harrelson. Näyttelijävalinnat liittyvät tietysti pitkälti elokuvien budjettiin, joka on valtava, koska ennalta tiedettiin, että sarja tulee olemaan menestys. Tästä päästäänkin takaisin Twilightiin. Tätä blogia lukemalla ette pääse siitä koskaan eroon. Klikkaa tästä ja lue, kuinka Twilightin yllätysmenestys sai elokuvateollisuuden ymmärtämään, että tytöille kannattaa tehdä elokuvia.

Nopeasti lähestyy se päivä kun vapautan teidät tuskistanne ja paljastan kaikkien mystisten vihjeideni taustan, mutta vielä se päivä ei ole saapunut. Niinpä viiden pisteen vihjeen näette alla.

torstai 21. marraskuuta 2013

Sydänten prinsessa?


227/365
Diana (2013)

En ole mitenkään erityisen ylpeä tämän leffan näkemisestä, mutta puolustuksekseni voin sanoa, ettei plussakeskiviikkojen leffatarjonta ole aina mitä mainioin, ainakaan täällä mysteerikaupungissa, josta teininä muinoin haudoin ajatusta: Mun on pakko päästä pois! (Ja kuinkas sitten kävikään.) Kaiken lisäksi Finnkino (risuja!) on aloittanut vastenmielisen tavan järjestää Superpäiviä (lue: amatööripäiviä) plussapäivinä, mikä pilaa täysin niiden entisen rauhallisuuden. Dianan jouduin katsomaan niska vinossa eturivistä, koska jostain syystä sitä(kin) vyöryttiin Superpäivänä katsomaan suorastaan sankoin joukoin.

No, leffaan oli tietysti syytä suhtautua hyvinkin varauksellisesti. Siitä ei ole kirjoitettu montaakaan positiivista sanaa missään ja mielipiteet Naomi Wattsin roolisuorituksesta vaihtelevat laajalti. Itse odotin, että Watts pääsisi viimein puhkeamaan täyteen kukkaansa näin suuressa roolissa, mutta ikävä kyllä leffan kökköys tarttuu sen päätähteenkin ja saa tämän loisteen vähenemään silmissäni huomattavasti. Prinsessan sydänkirurgirakasta esittävä Naveen Andrews puolestaan on Lostin jälkeen menettänyt 2/3 hiuksistaan ja sen myötä vetovoimansa kokonaisuudessaan. Prinsessan motiiveja napata tämä päättäväisesti pihteihinsä voi vain ihmetellä, mutta tarpeensa kai kuninkaallisillakin.


Elokuva antaa Dianasta hyvin ristiriitaisen kuvan, minkä toisaalta voisi kuvitella olevan myös hyvä asia ja ehkä jopa heijastelevan tämän sisäistä sekasotkua, joka avioeron, mediamyllytyksen ja uuden suhteen ristipaineessa on varmaankin ollut valloillaan. Mutta kun ei. En saanut oikein otetta, millaisena leffa oikein lopulta haluaa prinsessan esittää. Toisaalta inhimillisenä, toisaalta kovana ja laskelmoivana, jopa hallitsevana? Jälkimmäiset piirteet nousevat niin vahvasti pintaan, että kaikkea inhimillisyyttäkin alkaa epäillä - oliko kaikki halu auttaa ihmisiä vain laskelmoitua median kosiskelua? Siltä vähän tuntui - mutta lopultakaan elokuva ei suostu ottamaan virallista kantaa mihinkään. Mustamaalataan ja silotellaan vuorotellen.

Ja entäpä se rakkaustarina sitten? Häh? Mistä tämä tämmöinen juttu putkahti? Kaikki nämä vuodet olen ollut siinä uskossa, että Dodi Al-Fayed oli Dianan suuri rakkaus! Ilmeisesti juttu Hasnat Khanista oli kuitenkin tiedossa jo vuonna 2001 jolloin Kate Snell julkaisi kirjansa Diana: Her last love. Pyh. Tämän version mukaan Diana oli siis todellisuudessa rakastunut pakistanilaiseen Khaniin. Tämän jätettyä prinsessan Diana lähti Al-Fayedin jahdille ja antoi itse vinkin paparazzeille siellä olostaan tehdäkseen sydänkirurgin mustasukkaiseksi. (Jotenkin vaikea uskoa, että kukaan vastaavassa asemassa oleva pelailisi moisia pelejä julkisuudessa. Vai?)

Dianan kuollessa olin liian pieni pohdiskelemaan sitä, mikä kaikesta kerrotusta oli totta ja onnistuin lukemaan enimmäkseen lehtiä, joissa häntä kutsuttiin sydänten prinsessaksi. Ehkä jutut laskelmoivasta ja kylmästä naisesta alkoivatkin paljon myöhemmin. Joka tapauksessa on paljon mielenkiintoisempaa pohtia sitä, kuka Dianan kuoleman järjesti, vai järjestikö kukaan. Teorioita on mitä älyttömämpiä, eikä totuus varmaankaan selviä koskaan. Mutta hei, ehkä se oli Hasnat Khanin kosto!


Prinsessa Diana ja Dodi Al-Fayed kuolivat elokuussa 1997 ja jo vuonna 1998 heidän suhteestaan kertova tv-elokuva oli olemassa. Minäpä satun omistamaan sen vee-hoo-ässänä - ja väitän kaiken lisäksi, että se on parempi kuin uusi Diana. IMDB-pisteet eivät näiden kahden välillä juuri eroa: 4.1 ja 4.8. Sinänsä harmillista ja ehkä jopa erikoista, ettei aiheesta ole vielä tähänkään mennessä tehty ns. kunnon elokuvaa, mutta onhan projektissa tietysti omat haasteensa. Kuten esimerkiksi se, että aina joku on eri mieltä siitä, mikä on totuus. The Queen vuodelta 2006 kuitenkin sivuaa Dianan kuolemaa, on elokuvana uskottava ja toi Helen Mirrenille Oscarin naispääosasta.

Lopuksi kuuden pisteen kultturelli vihje! Lukekaa kirjoja, se kannattaa - ja lainatkaa niitä kirjastosta, se on ilmaista.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Oscarit jo niskassa?


229/365
Gravity (2013)

Lupailin aiemmin tolkullisempaa vihjekuvaa seuraavaksi, mutta nyt saattoi kyllä mennä ojasta allikkoon, vai mitä luulette? Seitsemän pisteen vihje on siis piilotettu tämän tekstin pohjalle ja kerrottakoon, että tässä vaiheessa visaa päätin ryhtyä järjestelmälliseksi, ja tulevat vihjeet ovat niin ollen etukäteen suunniteltuja ja odottavat koneellani julkaisua. Ei enää elämää randomin armoilla!

Mutta vilkkaan visailusuunnittelun ja ja työnteon lisäksi (joka viime aikoina on koostunut paljolti kokouksista, mitä rrrrrakastan, koska se tuntuu niin insider-meiningiltä, ja mitä kaikki oikeasti insiderit varmaan inhoavat, koska ovat jo insidereita...) ehdin viikonloppuna käydä yhdessä suosikkipaikoistani maailmassa: Plevnassa.

Tällä kertaa Plevna oli kuitenkin poikkeuksellisen pelottava paikka. Ensinnäkin siksi, että jos vielä kerran joudun laittamaan 3D-lasit päähäni, saattaa veri lentää! Argh! Tuskat olivat pahemmat kuin koskaan ja jouduin nostelemaan laseja jatkuvasti nenältäni, joka huusi armoa. Päädyin siihen paradoksaaliseen johtopäätökseen, että koska 3D-leffat kestävät yleensä vähintään kolme tuntia, nenäni ei tällä kertaa, puolitoistatuntisen leffan aikana ehtinyt puutua tarpeeksi siedättyäkseen laseille. Muuta selitystä en keksi.

Toiseksi, avaruus on pelottava paikka. Ihan tosi. Kammoan ajatusta avaruudesta suuresti jo nähdessäni kuun - hyi yök. Vakaa aikomukseni olikin kiertää koko leffa kaukaa, mutta Armani oli siitä niin innoissaan (viisi tähteä jo etukäteen, kuten tapana on) etten voinut tehdä sitä. Ja tietysti vaa'assa painoi kaksi muutakin seikkaa. Ensinnäkin se, että kaikkialla on jo päätetty, että Gravity voittaa kaikki Oscarit, (mikä tosin olisi ennenkuulumatonta ottaen huomioon ensi-ilta-ajankohdan). Ja toiseksi se, että Sandra Bullock on vihdoin saanut kunnon roolin! Aplodit Sandralle! Pidän kaikesta sydämestäni peukkuja, että voittokulku jatkuu ja pääsemme maailmassa lopulta siihen pisteeseen, ettei Sandra Bullockin esiintyminen elokuvassa ole kenellekään itsessään este sen katsomiselle.


Pelkäsin leffan alussa niin paljon, että ensimmäisen puolituntisen aikana olin ehkä korkeintaan vartin silmät auki. Niinpä pienenpieniä nippelipalasia juonesta saattoi lipsahtaa ohi. Se ei kuitenkaan haitannut tahtia juurikaan, sillä Gravity ei ole juonekas leffa.

Astronautit Ryan Stone (Bullock) ja Matt Kowalski (George Clooney) ovat avaruudessa korjaamassa... jotain juttua. Ryan  on ensimmäistä kertaa avaruudessa ja Kowalski taas on korostetun rento konkari. Kesken tehtävän parivaljakko saa käskyn lopettaa sen, sillä venäläiset ovat tuhonneet oman satelliittinsa, minkä seurauksena syntynyt avaruusromu seikkailee nyt äärettömyyden halki heitä kohti.

Tässä vaiheessa pidin silmiä tiukasti kiinni ja inisin vaimeasti, joten tarkalleen ottaen en osaisi selvittää, mitä tapahtuu, mutta kyseessä lienee klassinen "Naiset! Aina niitä saa odottaa" -tilanne, jonka seurauksena Ryan päätyy irralleen leijumaan avaruuteen. (Yh, voisiko olla kamalampaa?) Rutiinitehtävä muuttuukin siis nopeasti haastavaksi kamppailuksi elämän ja kuoleman välillä.

Leffa pelailee merkittävästi sillä, miltä se näyttää. Ja hienoltahan se näyttää, jos uskaltaa katsoa. Suorastaan henkeäsalpaavalta välillä, ja tällä kertaa pystyin todella unohtamaan sen, että mikään leffan hienoudesta ei ole totta, vaan kaikki on pelkkää efektiä. Armanin kanssa päädyimme jopa pohtimaan, voisiko olla mahdollista, että leffa sittenkin kuvattiin avaruudessa. (No, ainakin tulevaisuudessa niin tulee varmasti tapahtumaan.) Tuntuu lannistavalta ajatella, että 17 minuutin mittainen yhtäjaksoinen aloituskohtaus olisi kuvattu vain vihreässä huoneessa - plääh.

3D-efekti on mielestäni edelleen turha, vaikka salaa vähän odotin, että tämä olisi se leffa, joka aukaisee silmäni sen mahdollisuuksille. Eip. Mutta olen iloinen, jos muut saavat siitä iloa. (Palaute Finnkinolle: Toivoisin, ettei sekä 3D:nä että 2D:nä esitettävien leffojen 2D-katsojia aina tungettaisi väkisin Cine Atlakseen ikään kuin häpeämään katselupäätöstään.)

En nyt haluaisi yksinkertaistaa asiaa taas kerran niin, että Gravity on elokuva, joka on ulkoisesti hieno ja sisällöltään höttöä. Älkää siis väittäkö, että sanoin niin! Mutta mielestäni juonen tasolla leffa osoittautuu aika perinteiseksi avaruusleffaksi, kamppailuksi kotiinpääsystä, ihmisen sijoittamiseksi osaksi suurempaa yhteyttä ja niin edelleen. Leffan dialogi (ja monologi) puolestaan tuntuu välillä kerrassaan ällistyttävän heikkotasoiselta, niin että heräsi jopa ajatus siitä, olisiko sitä kannattanut hieman karsia ja hengailla enemmän hienossa musiikissa. Symboliikka elokuvassa on osittain joko aika perinteistä kamaa tai sitten menee täysin yli ymmärrykseni. Osittain se on ihan hienoakin - koko ajatus turvattomuudesta ja irrallisuudesta suuren ja pelottavan keskellä on tietysti universaalisti puhutteleva tunnetila.

Loppujen lopuksi en osaa todeta tästä leffasta mitään kaiken kiteyttävää arviolauselmaa. Niinpä tyydyn lainaamaan Ryanin jo legendaksi muuttunutta repliikkiä: "I hate space".

Vihjekuva. Ei liity Gravityyn.

torstai 14. marraskuuta 2013

Kun itse ei etsimällä löydy


Vihjevisa alkaa käydä kuumana ja lähestyä loppuaan, sillä meneillään eli yllä on jo kahdeksan pisteen vihje. Pahoittelen sen mitäänsanomattomuutta - en tiedä itsekään mikä kyseinen pallukka kuvassa on - mutta muut räpsimäni vihjeet tuntuivat vielä tässä vaiheessa liian helpoilta. Lupaan, että seuraava vihje on himpun verran tolkullisempi. Mainittakoon, että tältä samalta nurkalta olen antanut jo kolme(!) vihjettä aiemmin. Kyllä, kärsin äärimmäisen rajoittuneesta kaupunkikuvasta, mutta tämä on toisaalta hyvä nurkka - ja erittäin kultturelli sellainen!

Olen nyt tehnyt periaatepäätöksen, jotta pääsisin lopustakin bloggausstressistä eroon. Se kuuluu jokseenkin näin: Whatever! No ei vaiskaan. Mutta. Olette tai ette ole huomanneet, kulttuuritekojen numerot pomppivat täällä taas sikin sokin miten sattuu. En yritä huijata, siksi ei numeroita puutu välistä. En vain yksinkertaisesti jaksa ja/tai ehdi kirjoittaa kaikista, vaikka kuinka lupasin. Nyt olen päättänyt antaa olla. Kirjanpito niistä on olemassa ja julkaisen listan puuttuvista jossain vaiheessa ennen vuoden loppua, mutta tästä eteenpäin bloggaan suosiolla vain niistä, joista jaksan.

Huh, kylläpä vierähti painolasti harteilta.

226/365
Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna (2010)
Suom. Jussi Korhonen

Valitsin päivän teemaksi ns. teiniangstin, koska vanhempien luona asuessani oloni on välillä äärimmäisen teiniangstinen siitäkin huolimatta, että lähestyn jo kolmeakymppiä, kuten isäni kauniisti totesi. Kirosana. (Teininä en olisi hillinnyt itseäni näin hyvin, vaan olisin oikeasti kirjoittanut sanan jota ajattelin.)

Ns.-lyhenne yllä teiniangsti-sanan edellä viittaa tietysti siihen, etteivät näiden kirjojen päähenkilöt missään nimessä koe samanlaista maailmantuskaa kuin minä teini-ikäisenä (ja nyt!), vaan tuskaa, joka johtuu ns. (jälleen ns., koska erilaisia tuskia ei voida verrata määrässä eikä laadussa, mutta maalaisjärjen puitteissa voi aina vähän yrittää) suuremmista/hankalammista/todellisemmista ongelmista.

Elämäni seinäruusuna -kirjan Charlien syy maailmantuskaan ei tosin ole selvä. Oikeastaan vaikuttaa siltä, että hän potee nimenomaan teineille tyypillistä maailmantuskaa, mikä ei kuten yleensä ilmene vihaisuutena, vaan pikemminkin surullisuutena. Nopeasti kuitenkin selviää, että Charlie on ollut tuskainen ja surullisuuteen taipuvainen melkeinpä aina - ja koska olen itse sellainen vieläkin, samaistuin tämän hahmoon ja aloin jo epäillä, että edustamme jotain herkempää lajia kuin muut ihmiset.

Charlie on ulkopuolinen, sivullinen, sellainen tyyppi joka mieluummin katselee elämää sivusta kuin osallistuu siihen. Kirjan alussa hän aloittaa lukion ja alkaa kirjoittaa kirjeitä "ystävälle", jollekin tyypille, jonka henkilöllisyys ei tarkalleen ottaen selviä, eikä ole ihan varmaa, onko tämä edes todellinen henkilö vai Charlien keksimä kirjeiden muka-vastaanottaja. Eikä sen niin väliä. Tärkeintä ovat tapahtumat, joista kerrotaan. Ja kirjat joista kerrotaan. Tai ajatukset, joista kerrotaan.

Oikeastaan on aika vaikea sanoa, mikä tässä kirjassa on tärkeintä.

Lukiossa Charlie tutustuu Patrickiin ja Samiin, sisarpuoliin, joiden ympärillä koko hänen elämänsä alkaa pyöriä. Vaikka Charlie pääsee osaksi suurta kaveripiiriä ja osalliseksi mitä moninaisimpiin tapahtumiin ja kriiseihin, hän vaikuttaa edelleen mieluiten katselevan kaikkea pienen etäisyyden päästä. Edes silloin kun hän saa tyttöystävän, hän ei oikein vaikuta olevan läsnä. Kiinnekohta Charlien elämässä on tämän suuri ihastus Samiin, mutta jopa tässä suhteessa hän mieluummin ihailee Samia kaukaa kuin yrittääkään saada tätä omakseen. Samin onni on Charlielle tärkeämpi kuin tämän oma - mikä vaikuttaisi lopulta pätevän kaikkiin muihinkin ihmisiin.

Kaikki tämä valkenee varsin hitaasti. Tarina keriytyy auki erittäin taidokkaasti ja kirja jättää jälkeensä paljon mietittävää. Romaania on verrattu monissa paikoissa (mm. sisäkannessa) Sieppariin ruispellossa. Vertaus on kieltämättä varsin osuva, eikä yhteys luultavasti ole sattumanvarainen, sillä Charlie myös lukee kyseistä kirjaa yhtenä monien joukossa, joita hänen opettajansa hänelle vinkkaa. Fiilis kirjoissa on jotenkin hyvin samanlainen.

Olen jostain syystä lukenut Siepparin kolmeen kertaan, vaikken ole koskaan erityisemmin pitänyt sitä edes yhtenä suosikeistani - mutta jokin tyylissä selkeästi vetoaa minuun alitajuisesti. Myös Elämäni seinäruusuna tuntui aluksi vähän pitkäveteiseltä, mutta kun lopulta aloin kellua tarinan mukana, se veikin mennessään. Lakkasin jossain vaiheessa odottamasta, että tarina saavuttaisi jotain tai että syy siihen, että Charlie on sellainen kuin on, selviäisi. Sieppari ruispellossahan tuntuu loppuvan vähän niin kuin kesken ja vahvan intertekstuaalisuuden vuoksi odotin samaa tältäkin kirjalta. Niinpä sen loppu tulikin melkoisena yllätyksenä, riippumatta siitä, miten paljon vihjeitä matkan varrella oli ripoteltu. Nyt melkeinpä tekisi mieli aloittaa kirja heti alusta, niin paljon pidin ja hämmennyin tästä kokemuksesta.

228/365
Maria Björk: Poika (2013)

Vinokinoa käsitelleessä postauksessani totesin rivien välistä, että okei, yhdessä elävät lesbot ovat jo vanha juttu, eikä vedä saleja täyteen edes Suomessa. On siis aika siirtyä seuraavaan aiheeseen myös kulttuurin kentällä. Transsukupuolisuudesta ei vielä ole olemassa järin paljon suomalaista kirjallisuutta, mutta tilanne tulee epäilemättä muuttumaan mitä pikimmiten, koska Poika on saanut osakseen niin paljon huomiota - mm. Finlandia Junior -ehdokkuuden. (Myös aina ajan hermolla oleva Salla Simukka, jonka kaikissa kirjoissa on esiintynyt sateenkaariväkeä, on jo haistanut tämän uuden tuulahduksen.)

No, heti kun tällainen kirja ilmestyy, sitä huomaa, että hei, juuri tällaiselle kirjalle olikin muuten tarve. Lisäarvoa tarinalle antaa se, että se perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin.

Marion tietää pienestä asti olevansa oikeasti poika. Hän ihastuu tyttöihin, eikä ymmärrä, miksi on epäsopivaa kirjoitella näille rakkauskirjeitä. Hän haluaa pukeutua pojaksi ja rukoilee joka ilta, että hänelle kasvaisi pippeli.
"Ihmettä ei tapahdu, muna ei kasva, tulevaisuutta ei ole, jokainen päivä on yhtä epätoivoinen. Jotkut lintsasivat koulusta pikkujuttujen takia, esimerkiksi jos uusimmat farkut olivat vielä aamulla vähän märät tai leukaan oli tullut finni. Minä olin kokonaan väärä. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Jokin juttu oli mennyt vitusti pieleen." (s. 54-55.)
Ongelmat paisuvat teini-iässä samaan tahtiin ei-toivottujen tissien kanssa. Kun terveysopin tunnilla puhutaan menkoista, Marion ei lotkauta korvaansa, koska ei kuvittele asian koskevan itseään. Lopulta vessaan menemisestäkin tulee painajainen: tytöt alkaisivat kirkua jos menisi naistenvessaan ja miestenvessassa on omat ongelmansa. Niinpä Marion pidättää. Ja masentuu. Perhesiteet ovat enemmän tai vähemmän sekavat ja ystävyyssuhteet sukupuoli-identiteettikysymyksen hämmentämiä. Pojat hyväksyvät kyllä porukkaansa, mutta kun totuus aina lopulta käy ilmi, muuttuvat hekin varautuneiksi. Tissit Marion teippaa piiloon ilmastointiteipillä. Kun hän löytää elämänsä rakkauden, suhde kaatuu siihen, ettei hän uskalla kertoa olevansa tyttö.
"Ymmärtävätköhän ne olevansa onnellisia, joilla on kaikkea, koti ja muija ja lapset, työ ja oma itse." (s. 212.)
Kirjan tyyli on paikoin ehkä liiankin dokumentaarinen, mutta siitä huolimatta mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Tarinan perusteella muodostuu varsin kattava kuva siitä, miltä tuntuu tuntea itsensä aina vääräksi. Joskus transsukupuolisuutta koskevissa keskusteluissa nousee esiin idea siitä, ettei sukupuoli-identiteetin pitäisi antaa muodostua koko elämää määrittäväksi asiaksi. Asia lienee kuitenkin niitä, joita ei voi täysin ulkopuolelta käsin ymmärtää. Niinpä on mukavaa, että joku edes yrittää kirjoittaa kirjan pureutuen sellaisen ihmisen tajuntaan, jolla ei ole edes omaa itseä. Romaani romaanina on suhteellisen keskiverto, mutta aihepiirinsä puolesta tärkeä ja suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa uranuurtaja.
"Ihmisen sukupuolisuus on vakava asia. Minusta näihin asioihin pitää suhtautua asiallisesti." (s. 182.)

torstai 7. marraskuuta 2013

Ken on meistä synnitön...*

223/365
Ferdinand von Schirach: Rikoksia (2011)
Suom. Raija Nylander

Nyt alkaa hiljalleen tuntua siltä, että kenties olen alkanut selviytyä novellikokoelmista hieman paremmin kuin ennen. Tämä on jo ainakin kolmas, jonka saatoin loppuun tänä vuonna! Yleensä todellakin pääsen korkeintaan puoliväliin saakka ja sitten jokin romaani vie mennessään. Novellikokoelmat on liian helppo lopettaa kesken, mutta jostain syystä niiden pariin ei ole yhtä helppo palata.

Olin tosin aluksi hieman epävarma, millaisesta kirjallisuuden lajista nyt pitäisi puhua - onko kyseessä ylipäänsä novellikokoelma? Kirjan takakansi kertoo periaatteessa jo sen, mikä esipuheesta tarkemmin ilmenee: "Totuus. Ei mitään muuta kuin totuus."

Ferdinand von Schirach on nimittäin berliiniläinen puolustusasianajaja, joka kertoo nyt tapauksia uransa varrelta. Kuulun lukijaryhmään, joka mieluiten tiedostaa täsmälleen, mikä luetussa on faktaa ja mikä fiktiota. "Ei mitään muuta kuin totuus" on harhaanjohtava ajatus, sillä tarinoita on fiktionaalistettu roimalla otteella. Minäkertoja, joka toisissa tarinoissa on vahvasti läsnä myös henkilöhahmona, toisissa taas etäisempi, heittäytyy toisten henkilöiden tajuntoihin sellaisella intensiteetillä, joka ei ole mahdollista vain faktoissa pitäytyen. Niinpä lättäsin ensimmäisen kertomuksen jälkeen kirjaan mielessäni leiman: "perustuu tositapahtumiin" ja aloin lukea kirjaa siltä kannalta.

Kirja vei minut täysin mennessään ja luettuani sitä kaksi päivää saavuin loppuun - eikä kohdalleni ikinä ennen ole sattunut novellikokoelmaa, josta olisi jäänyt vastaava fiilis: "Häh, nyt jo? Voi räkä." (No okei, ehkä Dan Rhodesin Antropologiaa jätti samanlaisen tunteen.)

En osaa täsmälleen sanoa, mikä kirjassa koukutti ja vetosi niin järjettömästi. Alkuun latelevassa kerrontatyylissä oli ehkä jotain vastaansanomatonta. Kirja tykittää "faktoja" pöytään tasaisesti kuin ompelukone: näin tapahtui, sitten näin, sitten näin ja tähän se johti, sillä selvä. Sitten tyyliin ehkä tottuu niin että sen alta alkaa paljastua enemmän vivahteita - tai ehkä tarinat vain muuttuvat pitemmälle edettäessä värikkäämmiksi. Ainakin lukiessa syntyi vahva tunne siitä, että kertomusten järjestys on tarkkaan harkittu. Jo ensimmäinen saa kiinnostumaan, muttei aivan vielä imaise. Sitä seuraavat ovat kuitenkin jokainen edeltäjäänsä kierompia, oudompia tai häiriintyneempiä, kunnes päästään viimeiseen tapaukseen, joka kylvää lukijan mieleen kauniin pienen toivon siemenen.

Vaikka kirja käsittelee pelkkiä rikoksia, joista vielä suuri osa henkirikoksia, se ei jätä jälkeensä pahaa oloa tai ahdistusta ihmiskunnan rappiosta. Pikemminkin kirja kysyy, keitä me olemme tuomitsemaan muita. Esipuheessa todettu, Schirachin tuomarisedän "motto" kuvaa koko kirjan sanomaa hyvin: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." Näitä kertomuksia lukiessa syyllistä käy monesti sääliksi.

Kirja on todella mukaansatempaava, mukavan lyhyt ja kiinnostava välipala, jota voi vaikka (yrittää) lukea kertomuksen silloin tällöin muiden kirjojen lomassa. Jos minulla olisi "365 kulttuuritekoa suosittelee" -leimasin, olisin nyt kirjakaupassa läiskimässä leimojani Rikoksiin. Ehkä saan sellaisen joululahjaksi?

Sitä odotellessa, alla näette yhdeksän pisteen vihjeen visaiseen pähkinään koskien blogin tämänhetkistä päämajakaupunkia. Pahoittelen muuten kuvien laatua: en nykyään näe arkisin enää aurinkoa, eikä älypinkkipuhelinkamerani ole parhaimmillaan hämärissä olosuhteissa.


*...heittäköön ensimmäisen kiven.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Kranaatti ja konkurssi

222/365
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (2013)
Suom. Helene Bützow

16-vuotias Hazel sairastaa parantumatonta kilpirauhassyöpää, mutta on lääkekokeilun kautta saanut elämälleen muutaman vuoden lisäaikaa. Sen sijaan että Hazel laatisi suureellisia listoja asioista, jotka haluaa tehdä vielä ennen kuolemaansa, hän haluaisi ennen kaikkea lukea ja olla rauhassa. Vanhemmat kuitenkin toivovat, ettei tytär vain makoilisi odottelemassa kuolemaa ja patistavat tätä käymään esimerkiksi syöpälasten vertaistukiryhmässä - elämäniloa kukkeimmillaan.

Eräänä päivänä vertaistukiryhmä tuottaa iloisen yllätyksen, kun Hazel kohtaa siellä uuden tulokkaan. 17-vuotias Augustus, jolla "oli puolitoista vuotta sitten pikkuriikkinen luusyöpä", on välittömästi Hazelin kanssa samalla aaltopituudella. Nuoret jakavat keskenään pimeän huumorintajun, pelkonsa ja ajatuksensa kuolemasta. He rakastuvat, siitä huolimatta, että Hazel yrittää sen viimeiseen asti kieltää.

Hazel saa myös Augustuksen häiriintymään kirjasta, jota on itse lukenut kuin Raamattua. Sen kirjoittaja, Peter van Houten, tuntuu olevan ainoa ihminen maailmassa, joka ymmärtää miltä Hazelista tuntuu olla elossa, mutta kuolemaisillaan. Ainoa vika kirjassa on, että se loppuu yhtäkkiä kesken lauseen.* Hazel ymmärtää tämän tarkoittavan, että kirjan päähenkilö (joka myös sairastaa syöpää) kuolee tai ei pysty enää kirjoittamaan. Hänestä on kuitenkin epäreilua, että tarina jää samalla kesken myös sivuhenkilöiden osalta. Niinpä hän on kirjoittanut useita kirjeitä van Houtenille saadakseen tietää, miten muiden henkilöiden kävi. Vastausta ei kuitenkaan ole kuulunut, eikä kirjailija ole kirjoittanut enää mitään esikoisteoksensa jälkeen. Sen sijaan tämä on vetäytynyt Amsterdamiin ylhäiseen yksinäisyyteensä viettämään erakkoelämää.

Kun Augustus lukee Viistoa valoa -kirjan, hän on sen lopusta yhtä tuskissaan kuin Hazel. Ja pian nuoret ovatkin jo lähdössä Amsterdamiin tapaamaan Peter van Houtenia. Matkasta tulee ainutlaatuinen kokemus, vaikkei kaikki menekään suunnitelmien mukaan.

Tähtiin kirjoitettu virhe on niin hyvä ja niin viisas, että tuntui pitkään siihen sopimattoman lapsekkaalta, että Hazel on niin tosissaan ja pakkomielteinen siitä, miten fiktiivisen syöpäpotilaan äidin ja hamsterin kävi tämän kuoleman jälkeen. Lopulta koin kuitenkin ahaa-elämyksen ja ymmärsin, että fiktiiviset henkilöt symboloivat Hazelille tämän oman elämän sivuhenkilöitä. Erityisesti Hazel on huolissaan siitä, onko hänen vanhemmilleen olemassa elämää hänen kuolemansa jälkeen. Tätä asiaa hän ei kuitenkaan pysty suoranaisesti käsittelemään, vaan lähestyy sitä metaforan kautta - kuten Augustus, joka "polttaa" tupakkaa sytyttämättä sitä - siis ei anna tappavan tappaa, tai jotain sellaista. (Välillä kirja tuntui suoraan sanoen liian fiksulta minulle.)

Rakastin tässä kirjassa ehkä suunnilleen melkein kaikkea aina nimestä alkaen. Sydämeni sykähti onnesta aina kun avasin sen, eli ei kovin montaa kertaa, koska se oli ahmittava nopeasti. Ja vaikka tykkään hirveästi lukea nyyhkyfiktiota, pidin kuitenkin äärimmäisen tervetulleena sitä, ettei tästä muodostunut sellaista. Toki lukiessa saa itkeäkin, mutta huomattavasti enemmän nauraa - ja vaatii melkoista taitoa kirjoittaa enimmäkseen hauska kirja tällaisesta aiheesta.

Olisin halunnut ja voinut valita kirjasta kymmeniä viisaita ja hauskoja katkelmia, mutta jouduin palauttamaan sen kirjastoon, jotta seuraava onnekas voisi siihen ihastua, ja ehdin pelastaa siitä vain tämän pätkän, jolle hykertelin vielä eilen kirjatessani sen ylös:
"Isaac nojasi kädellään tarjoilupöytään ja naulitsi jättisilmänsä minuun, 'Okei. Olin aamulla poliklinikalla ja sanoin lääkärille, että olisin mieluummin kuuro kuin sokea. Hän sanoi siihen, ettei se toimi niin, ja minä vastasin tyyliin: "Ymmärrän kyllä ettei se toimi niin. Sanon vain, että jos voisin valita olisin mieluummin kuuro kuin sokea, vaikka tajuankin, ettei minulla ole valinnan mahdollisuutta." Siihen se tyyppi sanoi: "No, tässä on se hyvä puoli, että sinä et kuuroudu", ja minä sanoin sitten: "Kiitos että selititte minulle, ettei silmäsyöpä vie minulta kuuloa. Tunnen olevani onnekas, kun teidän kaltaisenne älyn jättiläinen suostuu leikkaamaan minut."'" (TKV, 24.)
*On ihan ymmärrettävää, että kun kesken jäänyttä lausetta niin moneen otteeseen vatvotaan, lukijalle syntyy epäilys ja pelko siitä, että Tähtiin kirjoitettu virhe saattaisi loppua sillä tavalla. Pikainen blogikierros osoitti, etten ollut ainoa, joka kurkkasi loppuun kesken kirjan!

Loppuun vielä kymmenen pisteen vihje, johon konkurssi iski. En keksi yhtään juttua, joka pitäisi välttämättä ostaa juuri Tiimarista, mutta tulen joka tapauksessa kaipaamaan sitä. Häiden alla se oli alennuspöytineen ihan korvaamaton mesta, sillä hää- ja askartelukamalla jos millä osataan rahastaa! (Ai mikä vihje? Klikkaa tänne.)

maanantai 4. marraskuuta 2013

Enemmän kuin rakkaustarina

219/365
Helen Fielding: Bridget Jones: Mad about the Boy (2013)
Suom. Annika Eräpuro

Bridget Jones on taas täällä! Odotettu ja pelätty kirja, jolle ei kerta kaikkiaan onnistuttu keksimään suomenkielistä nimeä, ilmestyi kaikeksi onneksi käännöksenäkin melko nopeasti. Ehdin jo ounastella, että käännös olisi hutaisten tehty, kuten monen hittikirjan tapauksessa, jotka on ollut pakko suomentaa nopeasti, jotta ne myös pysyisivät hittikirjoina julkaisuun asti. Olin kuitenkin väärässä, sillä Bridgetin laajaa fanikuntaa on kunnioitettu huolellisella käännöstyöllä. Siis paitsi että nimi on unohdettu suomentaa.

Myös itse kirja on taatusti tuttua Bridgetiä. Oikeastaan jopa hämmentävän paljon. Niiden vuosien aikana kun emme ole hänestä kuulleet, on entisestä ikisinkusta tullut vaimo, kahden lapsen äiti ja lopulta leski - eli siis jälleen ikisinkku. Aluksi kaikki vaikuttaa jopa liian tutulta. Ainoa ero aiempiin kirjoihin on se, että Bridget on nyt vanhempi - viisikymppinen - ja hänen poikaystävänsä nuorempi - kolmekymppinen. Bridgetistä on siis tullut puuma, ihan niin kuin nykytrendi vaatii.

Onneksi autuaasta toyboyn ja täiden täyteisestä nykyisyydestä hypätään kuitenkin taaksepäin vuoden takaiseen aikaan. Silloin Bridgetin aviomiehen Markin kuolemasta on tullut kuluneeksi neljä vuotta ja Bridgetin ystävät päättävät, että tämän on aika kömpiä kolostaan ja alkaa taas deittailla. Ensin on kuitenkin karistettava lasten ja surutyön jälkeiset makkarat, jotka ajavat Bridgetin pahalta kuulostavalle lihavuusklinikalle. Siellä hän osoittautuukin yhdeksi hoikimmista asiakkaista, kasvattaa itsetuntoaan, kutistaa itseään ja on pian taas valmiina palaamaan markkinoille.

Kirjaa on ilmeisesti maailmalla kritisoitu nimenomaan siitä, ettei Bridget ole menneiden viidentoista vuoden aikana kasvanut ollenkaan ihmisenä, vaan on melkeinpä täsmälleen sama hahmo kuin ollessaan huoleton sinkku. Huolenaiheetkin ovat pitkälti samoja: paino, alkoholiannokset ja deittailuetiketti. Kirjasfäärissä todetaan kuitenkin osuvasti näin: "Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin uskottavana sitä, että ihminen ei välttämättä kasva henkisesti, vaikka itsetehtyjen perheenjäsenten määrä perheessä kasvaa."

Mutta tietysti Bridget on kasvanut ihmisenä, kuin vaivihkaa. Edellämainittujen ongelmien lisäksi hän joutuu nyt ratkomaan yöllisiä oksennuskatastrofeja, joilla ei ole mitään tekemistä liiallisen alkoholinkäytön kanssa, saattamaan lapsensa ajoissa kouluun vaikka itse myöhästyykin edelleen joka paikasta, ja lasten saadessa täitä huolehtimaan onko mahdollisesti onnistunut siirtämään niitä rakastajaansakin. Pikemminkin kuin niin, että näkisin Bridgetin edelleen täysin epäkypsänä hahmona, haluan kuvitella, että tämä vain pyrkii suhtautumaan elämään huumorilla ja optimistisesti vielä senkin jälkeen kun se on heittänyt häntä märällä rätillä.

Palatessaan deittailun maailmaan Bridget saa ensi töikseen huomata, etteivät vanhat säännöt enää päde, eivätkä farkut välttämättä toimi iskuvaatteena enää viisikymppisenä. Bridget järjestää itsensä sosiaaliseen mediaan, jossa jää erityisesti koukkuun Twitteriin. Sieltä hän löytää vanhemmista naisista tykkäävän Roxterin, joka on epäilemättä juuri sitä mitä Bridget tarvitsee ja melkeinpä liian hyvä ollakseen totta (ai niin, Bridget Jones on fiktiota, sniif).

Huomiot teknologian aikaansaamista muutoksista deittailun saralla ovat muuten mielenkiintoisia, enkä ole niitä tajunnut edes noteerata. Kirjasta opin, että jopa Säännöt on nyttemmin päivitetty vastaamaan paremmin nykytodellisuutta. Silloin kun viimeksi olen "deittaillut" (eli siis käynyt treffeillä nykyisen aviomieheni kanssa - deittailu on ehkä vähän harhaanjohtava sana, koska se synnyttää mielikuvan useista deittailukumppaneista), en vielä edes tuntenut käsitettä sosiaalinen media. Silloin käytössäni oli sähköposti ja blogi livejournalissa. Silloin vaihdettiin vielä puhelinnumeroita, koska vain marginaalinen osa nuoristakaan oli Facebookissa. Ally McBealista ja Sinkkuelämästä opitut deittailuopetukset tuntuivat vielä ihan järkeenkäyviltä. Siis sellaiset, kuin että älä vastaa heti tekstariin, älä sovi treffejä samaksi illaksi, älä koskaan soita miehelle ensin jne. jne. jotta et vaikuttaisi yli-innokkaalta.

Nykyään, älypuhelinten ja supernopean kommunikoinnin aikana jo yli vuorokauden mittainen radiohiljaisuus tuntuisi kieltämättä ehkä jopa naurettavalta - tai selkeältä viestiltä siitä, ettei yhteydenottoa ole edes tulossa. Niinikään tahtoisin uskoa, että olemme jo päässeet yli-innokkuuden pelosta ja kuvitelmista, ettei nainen voi mitenkään tehdä aloitetta olematta joko epätoivoinen tai huora. Niin hämmentävältä ja täysin erilaiselta kuin olen tähän mennessä oppinut kuin se kuulostaakin, tärkein Bridgetin oppima läksy nykyajan deittailusta vaikuttaisi olevan se, että suora ja rehellinen kommunikointi toimii parhaiten. (Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, kuten että lastenhoito-ongelmia ei kannata korostaa siinä vaiheessa kun yrittää saada treffejä sovituksi.)

Vaikka pidänkin itseäni Bridget Jones -fanina, en voi sanoa olevani niin fanaattinen, että mielenrauhani olisi juurikaan järkkynyt kuullessani Mark Darcyn kuolemasta ennen suomennoksen julkaisua. Ratkaisu ei ole kaunokirjallisuudessa vieras: moni sankaritar on joutunut sen kokemaan tehdessään kirjallisen comebackin. Mielestäni Bridget Jones ilmiönä on enemmän kuin yksi vuosisadan rakkaustarina lisää, ja koska edellisestä kirjasta on jo vierähtänyt niin pitkä aika, voi Mad about the Boyn mielestäni lukea melkein kuin erillisenä teoksena. Jos nyt rehellisiä ollaan niin kaikkihan muistavat Bridgetin viimeistä piirtoa myöten, mutta kuka oikeasti enää muistaa, millainen Mark Darcy oli ihmisenä? (Siis paitsi ihana.) Mitä tarkalleen ottaen jäitte hänessä kaipaamaan?

Lyhyesti: tykkäsin kirjasta kuin hullu puurosta. Ja syön muuten puuroa nykyään joka aamu. Menettelee samppanja-kaviaari-croissant-aamiaisia odotellessa. Ruoasta puheenollen, yhdentoista pisteen vihje siitä, missä puuroni syön, löytyy alta. On sanottava, ettei kyseessä ole mikään paikallinen perinneherkku, mutta koska kyseinen ateria löytyy ihan leffateatterin vierestä, sen täytyy olla kultturelli ruoka. Nam!

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kaikki on vinksin vonksin...


220/365
Vinokino @ Niagara, Tampere
The Love Part of This (2012)

Vinokino, Suomen ainoa HLBT-elokuvafestivaali järjestetään tänä vuonna jo 22. kerran! Itse olen osallistunut festareille tunnollisesti melkein vuosittain ainakin vuodesta 2006, jolloin minuun teki lähtemättömän vaikutuksen leffa nimeltä Loving Annabelle. Vinokinoiluni on kuitenkin aina rajoittunut leffa per vuosi -tahtiin ja oikeastaan syykin on aika selvä. Ohjelmisto on nimittäin ollut yleensä melko pieni, 2-4 elokuvaa, joita on esitetty yksi jokaisena festaripäivänä. Aina ei ohjelmisto siis ole yksinkertaisesti napannut enempää kuin yhden leffan verran ja joskus taas iltavuorot ovat viikolla rajoittaneet elämää. Tällä kertaa olisi varmaankin koko festari jäänyt välistä, ellei Mustakaapu olisi sattumalta ollut perjantaina menossa hampaanpoistoon, minkä vuoksi järjestin itselleni lomapäivän ja ehdin niin ollen torstaina juosta suoraan junalta leffaan.

Tänä vuonna Tampereen Vinokinon ohjelmisto kattoi peräti viisi elokuvaa. Pidän tätä varsin positiivisena kehityksenä, joskin nykyään yleisö tuntuu myös jakautuvan eri näytöksiin, eikä Vinokinossa enää pääse samoihin sillipurkkifiiliksiin kuin vielä Annabellen aikoina. Voi tosin olla, ettei katsomani The Love Part of This ollut festareiden suosituin leffa. Lesbodokumentti olisi voinut olla hitti kymmenen vuotta sitten, mutta nyt aihe tuntuu jo ehkä hieman kuluneelta. Kuvaavaa on, että vielä vuonna 2006 (ja ehkä sen jälkeenkin) Vinokinoa markkinoitiin Suomen ainoana homo- ja lesboelokuvafestivaalina. Viime vuosina seksuaali-identiteettien moninaistumisen ja sen tiedostamisen (hui mitä kapulakieltä) myötä Vinokinon tarjonta on alkanut enemmän ja enemmän kattaa muitakin kuin "homo- ja lesboelokuvia". Esimerkiksi kaksi vuotta sitten näkemäni Romeos kertoi transsukupuolisesta FTM:stä (female to male) keskellä muutosprosessia ja tällä kertaa mukana oli suomalainen dokumentti Jotain siltä väliltä, jonka nimi ehkä puhuu puolestaan.


The Love Part of This joka tapauksessa kertoo Gracesta ja Gracesta, jotka ovat olleet yhdessä yli kolmekymmentä vuotta. Heidän tavatessaan molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja äitejä. Naiset rakastuivat ja vaikka kummallakaan ei ollut ideaa siitä, mitä lesbojen kuuluu sängyssä tehdä, he ottivat lapsensa ja aloittivat yhdessä uuden elämän sateenkaariperheenä.

Lämminhenkisessä ja sympaattisessa dokkarissa Gracet kertaavat suhdettaan ja elämäänsä sekä yhdessä että erikseen ja luovat kaiken kaikkiaan kuvan hyvin tyypillisestä parisuhteesta, jossa toinen huolehtii laskuista ja toinen on "vapaa sielu". Ääneen pääsevät myös pariskunnan lapset ja toisen Gracen ex-mies sekä kaupungin pappi.

Loppu tuntui hieman turhan venytetyltä, mitä vain korostivat ongelmat "tiedoston" kanssa - surullista että sellaisista pitää kärsiä leffateatterissa, vaikka toisaalta samat ongelmat olivat tuttuja jo filmin aikakaudella. Olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän myös asenneilmapiiristä ja sen kokemista muutoksista naisten pitkän suhteen aikana. Kuvittelisin, etteivät sateenkaariperheet olleet 1970-luvulla vielä ihan arkea, mutta leffasta välittyy vahvasti mielikuva villistä ja vapaasta aikakaudesta, jolloin mitä tahansa saattoi tapahtua.

Tämä kuva on jotenkin ristiriidassa mielikuvieni kanssa, sillä Suomessa vielä 2000-luvun alussa vallitsi nähdäkseni valistuksellinen ilmapiiri, joka korosti sitä, että homoksi syntyminen on tragedia ja kaapistatulo traumaattinen kokemus, joka usein rikkoo perhesiteet. Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa vuonna 1971, jolloin kuitenkin kriminalisoitiin samalla siihen kehottaminen. Vuonna 1981 eli neljä vuotta ennen syntymääni Sosiaalihallitus päätti olla enää luokittelematta homoseksuaalisuutta sairaudeksi.

Maailma siis muuttuu vauhdilla. Toisaalta liberaalius ja konservatiivisuus vyöryvät aaltoina. Kumpikaan ei voi jatkuvasti kasvaa, sillä vallitseviin oloihin kyllästytään aina ja silloin toiset voimat lähtevät vellomaan. Näin luulisin. Tulipa wannabe-poliittinen loppukaneetti. Pakko pelastaa: olisi myös ollut kiva jos Graceilla olisi ollut koko ajan nimilaput kaulassa, sillä sukunimien oppiminen ja siten sen erottaminen kummasta kulloinkin puhuttiin oli koko leffan ajan kestänyt prosessi.