Turhaa hyssyttelyä

Huh, ylityöntäyteinen viikko on viimein päätöksessään ja ehdin pitkästä aikaa kulttuuritekojen äärelle. Lupaukseni mukaan palautin itseni scifi- ja fantasiamaailmoista tiiviisti maan pinnalle ja kas, huomasin pitkästä aikaa nauttivani lukemisesta aidosti. Silmäilin tässä listaa tänä vuonna lukemistani kirjoista ja totesin, että lista on aivan poikkeuksellisen huono. Ensinnäkin siis siltä kannalta, että se on melko lyhyt (Wiin vika!) ja toisaalta siten, että tajunnanräjäyttäviä elämyksiä ei ole vielä tänä vuonna tullut vastaan. Leffojakaan en Oscar-hössötyksen jälkeen ole tullut juuri katsoneeksi (Wiin vika!) ja telkkarinkatsomiseni on rajoittunut Häät sulhasen tapaan Suomi -ohjelman puoliväkinäiseen tapittamiseen siksi että se sattuu tulemaan hyvään aikaan. Täytyypä yrittää jotenkin ryhdistäytyä. Onneksi kevät on vasta aluillaan ja lupailee sitä pian alkavaa aikakautta, jolloin jokaiseen viikonloppuun mahtuu jokin tapahtuma. Mutta ensin pari kirjaa.

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa (2011)

Rannelan uusin nuortenkirja kertoo lukion tokaluokkalaisesta Viivistä, joka ihailee kaikkea vintagea, Vivien Leighiä ja ennen kaikkea Tuulen viemää -elokuvaa. Viivi pyrkii elämässään olemaan hieno nainen niin käytökseltään kuin tyyliltään. Vapaa-ajallaan Viivi kirjoittaa tyyliblogia, joka palautuu aina ja yhä uudestaan Scarlettin mekkoihin, erityisesti siihen klassikkoon, jonka tämä ompelutti verhoista. Siinä missä monet pikkutytöt suunnittelevat häitään kauan ennen kuin pojat edes alkavat kiinnostaa, Viivi on koko ikänsä suunnitellut pikkutarkasti vanhojentassipäiväänsä. Sen pääosassa tulee tietysti olemaan puku, jota Viivi kantaa ihailevia katseita keräten komean kavaljeerin käsipuolessa.

Ongelmaksi muodostuukin juuri tuo komea kavaljeeri, sillä Viivin pitäessä "taukoa" on-off-poikaystävästään Akista kesän ajan, Aki onkin käyttänyt ajan hyödykseen ja rengastanut toisen tytön. Vaikka Viivi on varmistanut tanssiparinsa jo pari vuotta sitten, kihlasormus menee Akin mukaan diilin ohi. Vaan eipä hätää, Akin pohojalaanen sukulaispoika Reko ilmaantuu kuin tilauksesta maisemiin ja pahasta suustaan huolimatta on aika komiakin. Viivi saa siis tanssiparin ja miehen, jonka avulla voi tehdä Akin mustasukkaiseksi ja saada tämän tajuamaan mitä on menettänyt. Eikä siitä liene haittaa, että Rekon kanssa on ihan mukavaakin.

Kirja herätti minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Mielestäni se on kekseliäs ja hieno uudelleenkirjoitus Tuulen viemän tarinasta. Kirja mukailee hyvin tarkasti innoittajansa käänteitä aina korsetin kiristelyyn ja sohvan takaa kömpimiseen asti. Hahmojen nimetkin periytyvät Tuulen viemän sankareilta, Viivi Vivien Leighiltä, Reko Rhettiltä, Aki Ashleylta ja niin edelleen. Täysin samat tapahtumat on varsin taitavasti sijoitettu nykyteinien maailmaan, ja Viivin blogitekstien avulla klassikkotarina tulee tutuksi jälleen uudelle sukupolvelle. Suorastaan nerokas ratkaisu kirjailijalta on ollut laittaa Reko puhumaan pohjalaismurretta, koska hänen esikuvansa Rhettkin on välillä hieman karkea. Reko onkin kirjan onnistunein hahmo ja naurattaa ja hurmaa jopa paperilla.

Jälkikäteen fiilikseni kirjaa kohtaan ovat siis melko positiiviset. Lukuprosessin aikana minua kuitenkin ärsytti kovin moni asia.

Ensinnäkin Viivin tyyliblogi. Jos se olisi todellinen, kukaan ei jaksaisi lukea sitä kolmea tekstiä pitemmälle, koska aihe on aina sama: Scarlett sitä, Vivien tätä, voi kun Rhett olisi todellinen henkilö - ja ai niin, kyllä ne vaatteet ovat sitten ihania. Ja tyyliblogit yleensä. En ole niitä juuri lueskellut, koska en oikein ymmärrä niitä. Tajuan, että jos sattuisin löytämään tyyliblogin, jonka kirjoittajalla olisi samansuuntainen tyyli kuin minulla, sitä voisi olla hauska lukea ja poimia sieltä uusia ideoita. Harva tyylibloggaaja kuitenkaan omaa samaa tyyliä kuin minä, koska "farkut ja harmaa t-paita" -tyylistä ei riittäisi jaariteltavaa kovin pitkäksi aikaa. Niin kuin ei siitäkään, jos koko tyyli perustuu yhdelle elokuvalle.

Toiseksi, Viivin persoona. Myönnetään, myös Scarlett on hyvin ärsyttävä ja lapsellinen hahmo, joten Rannela ampuu maaliin tehdessään Viivistä sellaisen. Siitä huolimatta Viivi vähän riepoo. Ei kai kukaan hieno nainen tosissaan anna miehen odottaa puoltatoista tuntia kahvilassa, koska "hyvää kannattaa odottaa"? Saatan olla vanhanaikainen kalkkis, mutta mielestäni kirjalle on eduksi, jos sen päähenkilöstä on mahdollista pitää. Jos Dexterin päähenkilö olisi aidosti epäsympaattinen sarjamurhaaja, ei sarjaa jaksaisi katsoa kukaan.

Ja sitten on tämä yleisärsytys nykyajan nuortenkirjallisuutta kohtaan. Terhi Rannelan ja Salla Simukan kirjat herättävät minussa usein kysymyksen, kenelle ne oikein on suunnattu. Ja ainoa vastaus joka mieleen tulee on se, että juuri minunlaisilleni nuorille aikuisille, joiden ei oikeastaan enää "pitäisi" lukea nuortenkirjoja. On nimittäin vaikea kuvitella, että Simukan Tapio ja Moona -sarjaan tai Rannelan uusimpaan teokseen tarttuisivat sankoin joukoin lukioikäiset. Kirjoissa on jotain niin latistettua, halua miellyttää kaikkia mahdollisia ikäryhmiä, etteivät ne tyydytä kenenkään tarpeita. Scarlettin puvussa -kirjassa viitataan esimerkiksi aivan kummallisesti seksiin. Viivin mieleen nousee muistoja intohimon hetkistä Akin kanssa ja blogin kommenttipalstallakin häneltä kysellään, mitenkäs seksielämä voi. Viivin suhtautuminen asiaan on kuitenkin tämä:

"Hieno nainen ei juorua, ei analysoi suhteensa yksityiskohtia vaan kunnioittaa miehen yksityisyyttä. Sitä ei uskoisi, kun katsoo television sinkkusarjoja, joissa naiset vertailevat seksikokemuksiaan ja -asentoja rennosti aamiaisjogurtin äärellä. Koska Viivi toivoo, ettei kukaan puhu hänestä eteenpäin, hän ei kieli kenestäkään muusta. Hän korkeintaan vihjaa arvoituksellisesti, mutta siinä kaikki."

Kirjallisuudenopiskelijan nenään tässä haiskahtaa nyt hieman tätimäinen implisiittinen tekijä, joka heristää sormeaan kehottaen teinitytöt pitämään seksielämänsä omana tietonaan. Mutta ei se saisi tarinan maailmaan vaikuttaa! Kertojat ovat olemassa sitä varten, että he kertovat lukijalle senkin, mitä henkilöt eivät kerro toisilleen.

Ymmärrän kyllä ettei nuortenkirjojen pääasiallinen funktio ole toimia seksioppaina, mutta koska teinit ajattelevat seksiä suunnilleen aina silloin kun eivät ajattele dokaamista, tämä on tärkeä asia. Suosittelenkin kaikille teinilukijoilleni ajattomia Tuija Lehtisen nuortenromaaneja, joissa kiihkoa ja tunteita ei hyssytellä. Myös Salla Simukka, jota aiemmin sivusin, kirjoitti nuorempana tunteikkaita kirjoja, kuten Kun enkelit katsovat muualle ja Viimeiset, joista kovasti pidän.

Simukasta puheenollen, kirjailija taisi itsekin kyllästyä Tapioon ja Moonaan, koska päätti kesken kaiken hypätä aivan uusille urille ja kirjoittaa scifikirjan. Alla traileri kirjasta.

En muuten oikein vieläkään tiedä, mitä näistä kirjatrailereista pitäisi ajatella nyt kun ne ovat näköjään rantautuneet Suomeenkin. Tavallaan on mielestäni vähän hölmöä markkinoida kirjaa sellaisessa muodossa, jota se ei ole. Kirjatrailereiden visuaalinen anti onkin usein aika säälittävää ja tekstikatkelmat eivät ole läheskään niin informatiivisia kuin kirjan takakannet. Toisaalta takakannet ja kirja-arvostelut kertovat usein liikaakin juonesta ja kirjatrailereita katselemalla olisi mahdollisuus löytää kiinnostavia aiheita ilman, että heti tietää mitä on odotettavissa. Onko lukijoillani mielipiteitä asiasta?

Tästä tulikin niin pitkä lärpätys, että vaikka lupasin pari kirjaa, lienee viisainta jatkaa uudella postauksella.

Ja kaiken tämän marmatuksen jälkeen todettakoon vielä, että Rannelan kirjan kansi on kieltämättä aivan sairaan hieno. (Kannen kuva: Pietari Posti.)

Vampyyreja laimennettuna

Matt Haig: Radleyn perhe (2011)
Suom. Taina Wallin

Olen jo aika pitkään potenut vakavaa lukuhaluttomuutta, jonka voi diagnosoida johtuvan pitkälti uudesta perheenjäsenestämme Wiistä. Olen joutunut väkisin pakottautumaan kirjojen pariin ja bussissa lukeminen on tullut yleisemmäksi kuin kotona lukeminen. Jos Wii jätetään pois laskuista, en tiedä onko syy tähän minussa vai kirjoissa, mutta lopputulos on joka tapauksessa se, ettei mikään kirja ole pahemmin hetkauttanut viime aikoina. Huomaan myös, että lukemistottumukseni ovat hyvää vauhtia kallistumassa yhä scifistisempään ja fantastisempaan suuntaan, jotenkin ihan vahingossa. En ole koskaan erityisemmin lämmennyt scifille tai fantasialle, mutta tässä sitä nyt ollaan. Self help -tohtori määrääkin itselleen lukuhaluttomuuteen lääkkeeksi nyt pari realistista jalat maassa -romaania ennen scifihaasteen seuraavan kohdan suorittamista!

Mutta sitä ennen Radleyn perhe. Piti tehdä oikein pikainen blogigooglaus ennen tämän merkinnän kirjoittamista varmistaakseni, ettei kyseessä nyt varmasti ole yleisesti arvostettu ja haltioitumista herättävä mestariteos ja etten nolaa itseäni levittelemällä internetissä juttua sen keskinkertaisuudesta. Ainakin Kirjaston Kummitus on kuitenkin kanssani samoilla linjoilla.

Kirja siis alkaa todella kiinnostavasti ja tempaa lyhyillä luvuilla mukaansa. Radleyn perhe elää tavallista keskiluokkaista elämää englantilaisessa lähiössä. Alku lupaileekin hienoa symbolista tarinaa siitä, kuinka kukaan ei todellisuudessa ole sellaisessa elämässä kotonaan, vaan kaikilla on oma salattu menneisyytensä ja lasten hankkimisen jälkeen sitä kokoonnutaan yhteen suureen naamiaisleikkiin lähiöön. Jos ei oteta lukuun yhtä nerokasta katkelmaa Pidättäytyjän käsikirjasta, joka parodioi hienosti laihdutusniksejä, alun jälkeen kaikki symboliikka leviää käsiin ja lässähtää.

Helen ja Peter Radley ovat pidättäytyjiä, vampyyreja jotka eivät enää villien nuoruusvuosiensa jälkeen juo verta. Heillä on kaksi teini-ikäistä lasta, joille he eivät ole kertoneet, että nämä ovat vampyyreja. Perhe elää siis aivan normaalia elämää jos ei oteta lukuun unettomuutta, aurinkoallergiasta johtuvaa jatkuvaa ihottumaa ja sitä, että lapsia vaistomaisesti pidetään koulussa friikkeinä.

Tähän väliin täytyy kertoa, millaisia Haigin vampyyrit oikein ovat. Suurin ero vallalla olevaan käsitykseen vampyyreista on se, että nämä eivät ole kuolemattomia. Aktiiviset, verta juovat vampyyrit voivat elää jopa 200-vuotiaiksi, mutta pidättäytyjät ovat siirtyneet "nopean kuolevaisuuden kiitotielle". Vampyyrit voivat myös lisääntyä normaalisti. Vampyyrivanhempien lapset ovat automaattisesti myös vampyyreja. Sen lisäksi uusia vampyyreja voi luoda käännyttämällä "vajaaverisiä", mikä tapahtuu siten, että ihminen ja vampyyri juovat toistensa verta. Käännyttämisen onnistumiseksi heillä tulee olla ikäeroa alle kymmenen vuotta. Käännyttämisen jälkeen käännyttäjä ja käännytetty ovat lopun ikäänsä voimakkaassa tunneyhteydessä toisiinsa. Vampyyrit ovat valonarkoja, mutta eivät sentään roihahda tuleen auringossa. Vampyyrin tulee käyttää aina päivisin aurinkovoidetta, jonka suojakerroin on vähintään 60. Verta juotuaan vampyyrit osaavat lentää ja joillekin aktiivisesti verta juoville vampyyreille kehittyy erityiskykyjä.

Kun Radleyn perheen tytär Clara yritetään raiskata, hän tulee puolustautuessaan imeneeksi hyökkääjän kuiviin, ja näin ovat perheen salaisuudet valloillaan. Pidättäytymisen täytyy loppua, sillä isän pitää lentää piilottamaan ruumis ja kutsua pahamaineinen aktiiviveljensä Will apuun. Clara huomaa verenjuonnin positiiviset vaikutukset ja saa koulukiusatun veljensäkin haaveilemaan paremmasta, verevästä elämästä. Samaan aikaan Helen kamppailee mielihalujaan vastaan yrittäen pysyä valitsemassaan dieetissä Willin houkutellessa häntä herkkukaapin kimppuun.

Jotenkin näistä kiinnostavista lähtökohdista huolimatta tarinasta onnistuu muodostumaan ihan tavallinen ja aika tylsä vampyyriseikkailu. Ei suuria rakkaustarinoita, ei sympaattisia henkilöhahmoja. Vain vähän verta ja lentelyä.

PS. Kirjoitin tämän tekstin suuren epäkiinnostuksen vallassa (tora)hampaat irvessä, enkä jaksa välittää siitä, tuliko analyysista syväluotaava. Osuvammin kirjasta kirjoitti esimerkiksi Jori.

Bechdelin testi ja Oma taivas

Ystäväni lähetti minulle linkkejä videoihin, joissa kerrotaan Bechdelin testistä ja kertoi joutuneensa niiden vuoksi mustan raivon valtaan. Katsoin siis videot mielenkiinnolla. Bechdelin testi on peräisin sarjakuvasta Dykes to watch out for (suom. Lepakkoelämää) vuodelta 1985. Se on siis ollut alun perin vitsi, mutta sittemmin ihmiset ovat perustaneet nettisivustoja ja laatineet videoita levittääkseen testin ilosanomaa. Sen avulla on näet uskomattoman helppoa osoittaa, miten naiset vielä 2010-luvullakin ovat Hollywood-elokuvissa aivan altavastaajina. Testi on hyvin yksinkertainen ja sillä on todella matalat kriteerit sukupuolten välisen tasa-arvon esittämiselle. Siksi onkin niin uskomatonta, miten harva elokuva sen läpäisee.

Ensinnäkin, elokuvassa on oltava vähintään kaksi naista, joilla on nimet. Toiseksi, kahden nimellisen naisen on puhuttava toisilleen (se ei siis kelpaa, että naispäähenkilö sanoo naispuoliselle kassalle kiitos). Kolmanneksi, näiden naisten on puhuttava jostain muusta kuin miehistä. Koska tästä aiheutuu jonkin verran kyseenalaisia tilanteita, esimerkiksi keskusteluissa joissa kahden naisen lisäksi mukana myös mies tai joissa puhutaan hetki jostakusta miehestä, mutta ehkä jostain muustakin, kannatan yhdessä videossa esitettyä ehdotusta minuutin vaatimuksesta. Siis elokuvassa on oltava vähintään minuutin verran naisten välistä keskustelua, joka käsittelee muuta kuin miehiä.

Bechdelin testi.

No, täytyy tunnustaa, etten onnistunut raivostumaan tästä aiheesta. Olisi epäreilua raivostua sellaisesta, mitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Mutta en varmasti tule enää katsomaan elokuvia samoin silmin.

Katsoinpa sitten eilen Oman taivaan (The Lovely Bones) (2009), koska tulin viimein sen ostaneeksi videodivarista, ja yritin päättää, läpäiseekö se testin vai ei. Mielestäni kyseessä on rajatapaus ja saattaa olla, että leffa juuri ja juuri läpäisee testin, koska "taivaassa" Susie Salmon puhuu aluksi vain Holly-nimisen tytön kanssa. Monesti keskustelut kuitenkin koskevat tai niissä tavallaan on läsnä miehiä - joko Susien murhaaja, Susien isä tai Susien ihastus Ray. Katkelmista, joissa Holly ja Susie puhuvat vain taivaan yleisestä olemuksesta, koostuu luultavasti yli minuutti ja näin ollen elokuva läpäisee testin. Siis jahuu, 135-minuuttisessa elokuvassa on kuin onkin yksi minuutti naisten välistä keskustelua, joka ei koske miehiä. Hurraa, Peter Jackson!

Kun tätä alkaa pohtia vähän syvällisemmin, Oman taivaan kohdalla se, että se juuri ja juuri läpäisee testin, vaikuttaa aika kummalliselta. Tarinassa - siinä Alice Seboldin kirjoittamassa - on nimittäin joukko vahvoja naishahmoja, joihin jokaisen teinin on tervettä samaistua. Lynn-mummi (leffassa Susan Sarandon), joka ei miestä tarvitse, mutta hurmaa kaikki, pitää tyttärensä perheen koossa silloin kun se on hajoamispisteessä, ja selvityy surustaan ja vastuustaan viskin ja tupakan voimin. Lindsey Salmon, Susien sisko (leffassa Rose McIver), on sekä nero että urheiluhullu ja kaiken lisäksi vielä prätkägimma, joka rohkeasti murtautuu sisarensa murhaajan taloon etsiäkseen todisteita. Susien äiti Abigail (leffassa Rachel Weisz) tekee omat 1970-luvulla rohkeat ratkaisunsa selvitäkseen surustaan. Abigail osoittaa itse asiassa piilevää vahvuutta, sillä pinnalta katsoen hän on uhriutettu kotiäiti, jonka opiskeluhaaveet ovat jatkuvien raskauksien vuoksi vaihtuneet puutarhaoppaisiin ja keittokirjoihin. Vasta Susien katoamisen aiheuttama perhekriisi saa hänet murtautumaan ulos vankilastaan - ja palaamaan siihen sitten vapaaehtoisesti takaisin.

Susien ja Lindseyn isä (Mark Wahlberg) on reppana, joka menee tyttärensä katoamisen jälkeen aivan sekaisin. Muistaakseni Seboldin kirjassa tulee enemmän esiin isän passiivisuus, työhuoneen tuoliin nukahtaminen päivän ikkunastatuijottelun jälkeen ja se kuinka Lindsey kasvattaa miehen mallia kaipaavan pikkuveljensä samalla kun miehen malli tuijottaa päivät tyhjyyteen.

Elokuvassa Jack Salmon on surullinen ja hitusen reppana, mutta samalla kuitenkin sankari, johon Lindsey turvautuu, jota hän ihailee ja jolta hän vaikuttaa saavan ideansa. Vaikka äiti on vanhemmista se, joka pysyy kriisin keskellä paremmin kasassa, Lindsey menee kuitenkin aina isän luokse. Elokuvassa Lindsey ja Abigail eivät käy yhtään kahdenkeskistä keskustelua valtaisan murheen kohdatessa perhettä! Ainoat äiti-tytär-keskustelut ovat Abigailin ja Lynnin tappelu, joka sekin koskee enimmäkseen Jackin ja Abigailin avioliittoa, sekä se kun Abigail leffan alussa pakottaa Susien laittamaan myssyn päähänsä.

Susie Salmon (Saoirse Ronan).

Bechdelin testissä on kuitenkin eräs aukko - tai sitten se vain osoittaa yhden kummallisuuden lisää Hollywood-elokuvien naiskuvassa. Nimittäin elokuvat, joissa keskiössä on joku erittäin vahva naishahmo, suorastaan feministinen esikuva. Mahtaako esimerkiksi The Girl With the Dragon Tattoo (2011) läpäistä testin? Tai Jeanne d'Arc (1999)? Tai Rautarouva (2011)? Kaikkia näitä voisi pitää jossain määrin feministisinä hahmoina ja elokuvina, mutta onko niissäkään kohtausta, jossa nainen puhuisi toiselle nimelliselle naiselle jostain muusta kuin miehistä? (En ole nähnyt näistä muita kuin ensin mainitun ja uskon, että se reputtaa testin, ainakin mikäli minuutin sääntö otetaan käyttöön.) Onko siis niin, että jos elokuvassa on yksi vahva naishahmo, toista siihen ei kertakaikkiaan mahdu?

Kirjoittaessani Morsiusneidoista (2011) totesin, että asetelma on tavallaan aika perinteinen, mutta hyvin virkistävä sen vuoksi, että elokuvassa käsitellään enimmäkseen naisten välisiä suhteita. Nyt vasta ymmärrän, miten poikkeuksellinen elokuva todellisuudessa on. Vastaavaa on nähty telkkarin puolella esimerkiksi Gilmoren tytöissä ja Täydellisissä naisissa, eikä ole ihme, että kaiken ikäiset naiset ovat niistä huumaantuneita. Sinkkuelämää ei tietenkään sovi myöskään jättää mainitsematta, vaikka naisten keskustelut hyvin pitkälti koskevatkin juuri miehiä, sillä kaiken ytimessä on kuitenkin naisten välinen solidaarisuus.

Gilmoren tytöistä muuten mielenkiintoinen knoppi, jonka muistan jostain lukeneeni: Luken hahmo oli alun perin nainen, mutta kahvilanpitäjän sukupuolta muutettiin viime tingassa, koska sarja kaipasi vahvaa mieshahmoa. Muutenhan sarjan jännite kietoutuu aika pitkälti kolmen sukupolven naisten, Emilyn, Lorelain ja Roryn, ympärille.

Emily ja kolme Lorelaita.

Haastan lukijani katsomaan elokuvia uusin silmin ja pohtimaan oman dvd-hyllynsä sisältöä seuraavien kysymysten valossa: Mikä on se prosentti, jonka elokuvakokoelmastasi uskot läpäisevän Bechdelin testin? Millaisia ovat ne elokuvat, jotka sen läpäisevät? Tunnetko miespuolisia henkilöitä, jotka ovat katsoneet ne? Entä pitäneet niistä? Ja kysy vielä kerran itseltäsi, puhutaanko niissä todellakin minuutin verran muusta kuin miehistä, ilman että miehiä on keskustelussa läsnä.

Twilight-elokuvat ja -kirjat eivät varmastikaan läpäise Bechdelin testiä ja niihin viitataankin usein varsin antifeminististä ideologiaa levittävinä kulttuurituotteina. Jos olet kiinnostunut, lue kuitenkin tämä leikkimielinen feministinen luenta niistä.

Scifihaaste 3/12

Apokalyptinen / dystopia / utopia
Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa (2011)

Ihme ja kumma olen edelleen aikataulussa tämän haasteen suhteen. Olen innostunut ajatuksesta luovia lähes koko haasteen läpi lukemalla pelkästään "tyttöscifiä", mutta voi olla että siitä tulee myöhemmin mahdotonta.

Nopea googlaaminen blogeista tuotti ainoastaan ylistäviä arvioita kirjasta. Olenkohan siis ainoa, jonka mielestä se on vähän kökkö? Kirjan idea on hyvin paljolti sama kuin Scifihaasteeseen ensimmäiseksi lukemassani Tarkoitetussa. Niinpä en voinut välttyä jatkuvalta vertailulta.

Tarkoitetun Cassia elää uudessa uljaassa Yhteiskunnassa, jossa melkein kaikki sairaudet on kitketty siten, että ihmisten elämä lisääntymisestä ruokavalioon on tarkoin kontrolloitua. Kirjan alussa Cassia odottaa innoissaan päivää, jona hänelle määrätään elämänkumppani, eikä mikään voisi olla sen parempaa kuin se, että hänen parikseen määrätään hänen paras ystävänsä Xander. Mutta sitten Cassia rakastuu ja joutuu kyseenalaistamaan parinmuodostussysteemin.

Deliriumissa Yhdysvallat kontrolloi myös kansalaisten elämää ja pari määrätään siinäkin jokaiselle 17 vuotta täyttäneelle. Rakkaus - amor deliria nervosa - on julistettu pandemian kaltaiseksi sairaudeksi, minkä vuoksi kaikkien 18 vuotta täyttäneiden aivoja ronkitaan proseduurissa niin, etteivät he enää pysty tuntemaan rakkautta. Myös kirjan päähenkilö Lena odottaa proseduuriaan innolla ja uskoo sen jälkeen olevansa turvassa. Hän on nähnyt taudin vaikutuksen sisareensa ja äitiinsä, joka on rakkaudesta riuduttuaan tehnyt itsemurhan. Mutta sitten Lena tapaa Korvessa asuvan "invalidin" (parantamattoman) Alexin, rakastuu ja joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mitä hänelle on rakkaudesta, Korvesta ja ylipäänsä mistään kerrottu.

Kirjoissa on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä, jotka saavat ihmettelemään, miten kaksi näin samanlaista tarinaa pystyy muhimaan samoihin aikoihin kahden kirjailijan päässä. Ensinnäkin molemmat teokset aloittavat trilogian. Kirjojen loppuratkaisujen erilaisuuden perusteella on aihetta toivoa, että jatko-osat eivät enää niin kovasti muistuta toisiaan. Toiseksi molempien kirjojen päähenkilöt pitävät juoksemisesta ja piiskaavat sillä tavoin itseään ollessaan hämmentyneitä tai ahdistuneita. Ja molemmat huumaantuvat runoudesta, joka Deliriumin yhteiskunnassa on täysin kitketty liiallisten tunteiden aiheuttajana ja Tarkoitetun yhteiskunnassa rajoitettu sataan säilytettyyn, turvalliseen, runoon.

Delirium on Tarkoitettua selvemmin dystopia. Kaikista ihmisistä tehdään väkisin Stepfordin naisia, kapinalliset teloitetaan, valvojat irvistelevät mielihyvästä päästessään pamputtamaan kurittomia teinejä ja ylipäänsä yhteiskunnan kuria pitävät elimet vaikuttavat aivan liiaksi nauttivan työstään. Kaikki tehdään molemmissa kirjoissa kansalaisten parhaaksi, mutta Deliriumissa päättäjät ja valvojat ovat paljon selvemmin ilkeitä pahiksia. Niinpä koko teos tuntuu jotenkin naiivilta. Ja jostain käsittämättömästä syystä se on kirjastossa sijoitettu aikuisten puolelle, kun taas Tarkoitettu löytyy nuortenhyllystä.

Välillä en myöskään päässyt yli Oliverin tyylistä kirjoittaa, saati sitten päähenkilön ääliömäisyydestä - ja sitten yhtäkkisestä täyskäännöksestä melkein supersankariksi. Oliver kirjoittaa esimerkiksi Alexin "hoippuvan taaksepäin" hämmästyessään, ja juonen tasolla lukijan pitää tajuta kaikki ennen Lenaa, joka sitten kieltäytyy uskomasta itsestäänselviä asioita. Välillä kirjan kökköys vetää vertoja jopa Stephenie Meyerin Vieraalle, mutta viihdyttävyydessä se jää kauas taakse.

Pidin kuitenkin kirjan loppuratkaisusta, aivan viimeisistä sivuista, joita ennen olin aivan varma, etten koskisi jatko-osiin pitkällä tikullakaan. Loppu jättää monenlaiset mahdollisuudet avoimiksi, niin että jatko-osien tapahtumia ei aivan heti pysty ennustamaan. Luulen kuitenkin, samoin kuin Tarkoitetun suhteen, että luvassa on tapahtumarikkaampia aikoja.

TFF 3: Kamat kasaan

Ferenc Cakón hiekka-animaatiota livenä.

On aika pakata festarikamppeet, koota teltta ja siirtyä kohti uusia seikkailuja (kuvaannollisesti tietenkin, ei täällä räntäloska-slushin keskellä kukaan teltassa kestäisi). Tampere Film Festival vaikuttaa olevan voimissaan ja erittäin suosittu. Monet näytökset ovat olleet loppuunmyytyjä ja Plevna on kuhissut ihmisiä joka ilta.

Perjantaina iltavuoron jälkeen jouduin tyytymään Viro 2: Uudet lyhytelokuvat 1 -näytökseen, koska Lopunajan kuvia 1 oli loppuunmyyty. En ollut järin innoissani tästä käänteestä, enkä voi sanoa, että leffat olisivat yllättäneet positiivisesti. Virolainen elokuva vaikutti olevan perusolemukseltaan melko samanlaista kuin suomalainenkin: joko masentavaa tai outoa - tai molempia. Näytöksessä nähtiin dokumenttia, animaatiota ja fiktiota.

Lauantaista muodostui intensiivisin festaripäiväni, sillä päädyin katsomaan kolmea näytöstä.

Ferenc Cakó
Tullikamari 10.3.

Hiekka-animaation luojan lyhytelokuvista koostuva näytös oli mukavan kevyt ja lyhyt aloitus päivälle. Ohjaaja oli tilaisuudessa paikalla ja aloitti sen esittämällä hiekka-animaation Spring livenä. Jälkipuinnissa totesimme ystäväni kanssa, että kaiken järjen mukaan tämän performanssin olisi kuulunut päättää show eikä aloittaa sitä. Hiekka-animaation luominen paikan päällä oli nimittäin varsin vaikuttavaa. Muut näytöksen lyhytanimaatiot puolestaan olivat varsin perinteisiä. Kaksi niistä oli myös hiekka-animaatioita, mutta niistä tuntui vähän pointti katoavan kun niitä ei luotu livenä. Juonta niistä oli vaikea hahmottaa.

Perinteiset vaha-animaatiot Pszichoparádé (Psyko), Hé, S.O.S. (S.O.S.) ja Arc (Kasvot) ottavat kantaa ihmisluonnon perusongelmiin. Apua on kaikille tarjolla, mutta sitä ei haluta nähdä. Luodaan keksittyjä vankiloita, joiden suojista ei poistuta vaikka mikä olisi. Kun ihminen saa haluamansa, hän keksii uuden parkumisen aiheen.

Hilpeämpiä ja siten jotenkin animaatiomaisempia pätkiä olivat Randevú (Tapaaminen) ja A Róka És A Holló (Kettu ja korppi). Ensiksi mainitussa mies valmistautuu innokkaasti treffeille puunaten, kammaten, saippuoiden ja kuuraten itseään. Jälkimmäinen esittää kuusi näkemystä tutusta sadusta, jossa kettu yrittää saada korpin pudottamaan suussaan pitämänsä juustonpalan. Tässä animaatiossa homma ei olekaan ihan niin yksinkertainen kuin voisi luulla.

Lopunajan kuvia 2
Plevna 10.3.2012

Juonivammaiselle tämä kooste näyttäytyi melko kokeellisena pläjäyksenä ja meinasin jo saada hermoromahduksen ennen kuin päästiin asiaan. Kaksi viimeistä leffaa olivat onneksi ymmärrettäviä ja ihan kiinnostavia. Återfödelsen (Kuolleista heränneet) näytettiin jo EFA-näytöksessä jossa olin, mutta tällä kertaa en juossut bussiin kesken leffan vaan katsoin sen loppuun. We Ate the Children Last kertoo siitä, kuinka keksitään vallankumouksellinen parannuskeino vatsasyöpään. Ihmisen koko ruoansulatusjärjestelmä korvataan sian elimillä ja kaikki toimii taas moitteettomasti. Operaatiosta tulee pop-ilmiö ja julkkikset alkavat käydä leikkauksissa ei-lääketieteellisistä syistä. Mutta kaikki ei mene ihan niin kuin pitäisi. Operaation läpikäyneet alkavat ensin tuntea himoa jätteiden syömistä kohtaan, sitten alkaa kadota joukoittain pieniä eläimiä ja lopulta myös ihmisiä.

Sarjan ainoa animaatio Arka (Arkki) on varsin hienon näköinen ja kertoo ihmiskunnasta tuntemattoman viruksen hyökkäyksen jälkeen. Yksi mies johtaa laivuetta kohti asuttamattomia maita. Jännittävä loppuratkaisu.

Ne kokeellisemmat leffat olivat Kone 2010, Oma elämä (Pitkä huominen) ja Sudd (Pyyhekumi).

Queerscenes 2

Tässä näytöksessä olikin sitten leffoja aivan laidasta laitaan. Paria kokeellista pätkää ja dokumentteja yhdisti vain teema.

Butch Tits on kokeellinen dokumentti, jossa butchit kertovat ristiriitaisista tunteistaan rintojaan kohtaan. Täytyy sanoa että tätä katsoessa häiritsi kaikkein eniten se, että jouduimme istumaan eturivissä. Tissejä tissejä tissejä.

Natalie on perinteisempi dokumentti vähemmän perinteisestä hahmosta, israelilaisesta drag kingistä joka keikkailee Alter-Igorina, lipsynkkaa Enrique Iglesiasia ja masturboi lavalla. Sekä ohjaaja että dokkarin päähenkilö olivat näytöksessä paikalla.

The Multitude Is Feverish on kokeellinen pätkä, jossa ei ole päätä eikä häntää. "Sukupuolirajoja hälventävä henkilö" (termi TFF:n nettisivuilta) eli suoraan sanoen butch-hahmo myöhästyy jatkolennolta ja jättääkin sitten menemättä sinne minne piti ilman sen kummempaa syytä. Ajauduin varmaan leffan aikana jonnekin omiin maailmoihini, koska mitään ei oikein jäänyt käteen - paitsi helpotus siitä, että se loppui.

Sukupuolen äärellä - kysymyksiä intersukupuolisuudesta kirvoitti näistä leffoista eniten mielipiteitä. Jo dokumentin nimi on kuin jonkin yliopistokurssin otsikko, jonka unohtaa saman tien. Ei yllättänyt, että dokumentin ohjaaja Jaana Pirskanen kertoi kirjoittaneensa gradunsa samojen aiheiden tiimoilta. Dokkari on kuin tuo gradu muunneltuna audiovisuaaliseen muotoon. Leffa on luultavasti kuvattu yhden päivän aikana, yhden pöydän ääressä, eikä sen tekeminen varmaankaan ole maksanut mitään. Dokumentissa haastatellaan vain yhtä ihmistä ja tuosta haastattelusta on koostettu 35 minuutin mittainen läpileikkaus intersukupuolisuuteen. Elokuva on tärkeä jos sellaista ei ole ennen tehty ja intersukupuolisten vähäisen lukumäärän vuoksi on ymmärrettävää, ettei siihen ole löydetty enempää haastateltavia. Vähän jotain yritystä olisin kuitenkin kaivannut. Elokuva ei edes pyri minkäänlaiseen kikkailuun, vaan se on kylmä tietoisku, kuin opetusvideo. Lyhyesti sanoen, tämä leffa ei kuulu elokuvafestareille, vaan SETAn arkistoon ja intersukupuolisten käyttöön. Ja voi hyvänen aika, muuttakaa nyt sen nimi.

Marja-Sisko oli epäilemättä tämän näytöksen vetonaula. Dokumentti kertoo Imatran entisestä kirkkoherrasta Olli Aallosta, joka koko ikänsä on haaveillut voivansa elää Marja-Siskona. Tästä olisi voinut tehdä pitemmänkin kuin 20-minuuttisen pätkän, sillä dokkari ei kerro juuri mitään sellaista, mikä ei jo olisi yleisessä tiedossa. Pätkä on kuitenkin lämminhenkinen ja toiveikas.

TFF 2: Kovasikajuttu

(Kuva Kovasikajutun Facebook-sivulta.)

Tampere Film Festival
Kotimainen kilpailu 5: Kovasikajuttu (2012)
Plevna 8.3.2012

Teidän ei oikeastaan ole tarpeellista lukea alla olevaa tekstiä. Teidän on tarpeen nähdä tämä elokuva! Niinpä kerron heti alkuun, miten se on mahdollista. Teatteriensi-ilta on 27.4. ja sitä ennen leffan voivat katsastaa tamperelaiset, turkulaiset, oululaiset, joensuulaiset, stadilaiset ja matkustavaiset.

Seuraavan kerran leffa nähdään Helsingin Doc Loungessa 15.3. Pacificossa ja heti seuraavana päivänä Joensuun Kerubissa, jossa myös elokuvan tähdet musisoivat. 20.3. elokuva palaa Tampereen Klubille Doc Loungen yhteydessä ja 23.3. se nähdään Oulun MusiXine-festareilla Kulttuuritalo Valveessa. 28.3. leffa nähdään Turun DocLoungessa Dynamolla.

Varoitan, että näytökset tullaan myymään loppuun. Hanki siis lippusi ajoissa. Olin jo luovuttanut eilen tämän leffan suhteen, sillä se oli edellispäivänä myyty loppuun. Seisoessani jonottamassa lippuja toiseen filkkarinäytökseen tuli pari tyttöä kuitenkin kauppaamaan lippujaan Kovasikajuttuun ja tartuin tilaisuuteen. Onneksi. (Vaikka nyt tuleekin kiire käyttää filkkarisarjalippu loppuun.)

Kyseessä on dokumenttielokuva Pertti Kurikan Nimipäivät -nimisestä punkbändistä, joka koostuu neljästä kehitysvammaisesta miehestä. Ohjaaja tarttui aiheeseen nähtyään bändin YLEn Uutisten loppukevennyksessä vuonna 2009. Kamerat seurasivat bändiä ja bändiläisten yksityiselämää suunnilleen siihen asti kun heidän ensimmäinen sinkkunsa valmistui. Yhtyeen henkisenä ja musiikillisena kaitsijana toimi heidän managerinsa Kalle Pajamaa.

Yhtyeen taipaleen varrelle mahtuu aivan mielettömän hulvattomia hetkiä, mutta myös paljon raivoa ja vähäsen suruakin (hyvin vähän). Mutta raivo se vasta hauskana näyttäytyykin, ja jossain vaiheessa aloinkin miettiä, nauretaanko tässä nyt todellakin kehitysvammaisten kanssa vai nauretaanko kuitenkin heille. Elokuvan loputtua kuitenkin osoittautui, että nauroin todellakin heidän kanssaan, sillä myrskyisten aplodien jatkuessa ja jatkuessa bändin jäsenet ponkaisivat leffateatterin eturivistä pystyyn ja aiheuttivat huutomyrskyn. Se oli absurdi hetki, koska olin vielä vahvasti leffan pyörteissä, ja tuntui vähän siltä kuin hassut sarjakuvahahmot olisivat heränneet henkiin. Kun bändin jäseniä haastateltiin, tunne kuitenkin katosi ja aloin uskoa, että he ovat ihan oikeita ihmisiä.

Vaikka ilo on se tunne, joka katsojalle jää leffasta käteen - muisto siitä tuntuu vielä vatsalihaksissani - viha vaikuttaa olevan bändin pääasiallinen voimavara. Heti elokuvan alussa yksi jäsenistä kertoo purkavansa vihaansa päiväkirjaan. Osasta päiväkirjan sivuista tulee myöhemmin biisin sanoja. Osansa bändiläisten raivosta saavat asuntolat ja laitokset, päättäjät, jalkahoitajat ja ennen kaikkea toiset bändiläiset. Riidat sovitaan kuitenkin joskus pienen itkun jälkeen halauksella ja sitten taas musisoidaan. Yhtyeen tie vie lopulta kohti Hampurin hämyisiä klubeja ja legendaarista Reeperbahnia, jolla on tissitarjonnan vuoksi vaikea pysyä pystyssäkään. Ja romantiikkaakin elokuvassa on!

Leffan tunnelmaa on mahdoton pukea sanoiksi. Se täytyy nähdä. Se täytyy ostaa, jotta sen voi katsoa aina niinä päivinä, joina maailma tuntuu kestämättömältä. Tulen iloiseksi jo seuraavasta klipistä.

Filkkarit jatkuvat tänään ja myös blogini viettää elokuvan juhlaa, sillä tämä postaus on sadas tagilla leffat. Jiihaa!

TFF 1: Lyhyesti laatua

The Wholly Family.

Tampere Film Festival
EFA 1: Short Matters
Plevna 7.3.2012

Tässä koosteessa eilen illalla nähtiin Euroopan elokuvapalkinnon saajiksi ehdolla olleita lyhytelokuvia. Olin edellisillan lyhärinäytöksen jäljiltä vähän puutunut siihen masenteluun, mutta eilisillan leffat olivat ehkä jotenkin laadukkaampia ja mukavampia katsoa.

Romanialainen Derby (ottelu) on perhekuvaus. Teini-ikäinen tytär tuo poikaystävänsä kotiin. Isä kuulee tai on kuulevinaan tytön huoneesta voihkinaa ja menee tolaltaan. Kun hän ruokapöydässä saa tietää tytön poikaystävän kannattavan eri futisjoukkuetta kuin hän, piikittely alkaa.

Terry Gilliamin ohjaama The Wholly Family voitti tämän kyseisen Euroopan elokuvapalkinnon ja se onkin aika mielenkiintoinen tapaus. Inhosin aikanaan Tidelandia, eikä tämäkään elokuva säästele kummallisuuksissa, mutta lyhärinä se yllättäen toimii! Lisäksi tuli ihan ikävä Venetsian kaduille, vaikka leffa sijoittuukin hyvin samannäköiseen Napoliin. Eräänlainen perhekuvaus on tämäkin elokuva. Isä on raahannut äidin ja samalla heidän poikansa romanttiselle lomalle kaupunkiin, jossa äiti ja isä ensi kertaa tapasivat. Loma on kuitenkin yhtä riitelyä ja poikakin käyttäytyy aivan mahdottomasti. Painajaisuni saa pojan arvostamaan vanhempiaan.

Belgialainen Dimanches (Sunnuntait) kuvaa ihmisiä tekemässä tylsiä juttuja vapaapäivänään. Yksitoikkoisuudestaan huolimatta leffa onnistuu viihdyttämään ja koskettamaan. Väkisinkin aloin ajatella sitä, miten odotan aina viikonloppua koko viikon ja lomaa koko vuoden - ja sitten teen sellaisia asioita kuin ihmiset elokuvassa: leikkaan pensasaitaa, yritän saada koiraa temppuilemaan, tuijotan kirkasvalolamppua tai nukun koko päivän. (No en tietenkään yritä saada koiraa temppuilemaan saatika leikkaa pensasaitaa, mutta saatan esimerkiksi pelata Mario Kartia aamusta iltaan.)

Ruotsalainen Återfödelsen (Kuolleista heränneet) kertoo yhteiskunnasta 30 vuotta sen jälkeen kun zombivirus on iskenyt. Parannuskeinoa ei yrityksistä huolimatta ole onnistuttu keksimään, mutta zombeja on älytty alkaa käyttää työvoimana. Katrine pyydystää zombeja työkseen ja hänen poikaystävänsä Mark korjaa niitä. Parisuhde joutuu koetukselle viimeistään kun Mark pelastaa zombiksi muuttuneen äitinsä korjaamolta ja tuo tämän kotiin.

Dimanches.

Varaslähtö Filkkareille!

Tampere Film Festival
Kansainvälinen kilpailu 5: Pojat on poikia
Tullikamari 6.3.2012

Kävin tänään (tiistaina) ostamassa sarjalipun huomenna alkaville Filkkareille ja sain siitä hyvästä kutsun tämän päivän yksityisnäytökseen Tullikamarille. Mukava yllätys. Viime vuonna kävin katsomassa filkkarileffoja vain Plevnassa, eikä festaritunnelma ollut siellä yhtä selkeästi aistittavissa kuin Pakkahuoneen epämukavilla penkeillä. Mieleeni nousi elävä muisto viime kesän Sodis-reissulta. Istuimme talkootyökaverieni samanlaisilla kovilla penkeillä koulun juhlasalissa katsomassa Dogtoothia (yksi kamalimmista leffoista jonka olen nähnyt) ja hörpimme valkoviiniä (johon aloin kyseisen reissun jälkeen tuntea nostalgista himoa) ja mussutimme suklaakeksejä. Tämän päivän väsymys oli myös aika lähellä sitä outoa, vastaansanomatonta festariväsymystä, jota sitäkin alkaa jo kaivata talven ollessa niin pitkä. (Tästä tuli mieleeni se, kuinka aikoinaan ahkerana rokkifestaristina kirjoitin ylioppilasaineeni otsikolla "Kylmä kultaa kesämuistot", jossa käsittelin tätä aihetta parin konseptin verran. Se on kyllä edelleen aivan totta - toisin kuin suurin osa muista 18-vuotiaana kehittelemistäni ajatuksista.)

Niin ne leffat. Elokuvafestareilla ja lyhytelokuvarintamalla yleensäkin trendinä vaikuttaisi olevan synkistely. Land of the Heroes sijoittuu Irakiin Saddamin valtakaudelle, sodan aikaan. Sisko ja veli käyvät taistoon serkkuaan, varsinaista pikkusaddamia, vastaan. Samalla äidillä on kana kynittävänä serkun äidin kanssa.

Kroatialainen Komba kertoo tyypeistä, jotka haluavat vain polttaa vähän lisää pilveä. Jotenkin onnistuin missaamaan, mitä ihmettä oikein tapahtui. (Tapahtumat siis tajusin, mutta syy-seuraussuhteet menivät ohi.)

Brasilialainen Sendai on kokeellinen kuuden minuutin pätkä. Aluksi siitä ei saa mitään tolkkua, mutta pikkuhiljaa kuvasta alkaa hahmottaa enemmän. Pätkä on saanut nimensä Sendain kaupungilta, jossa Japanin maanjäristyksen seuraukset olivat pahimmat.

Tanskalainen Til Alle Mine Venner (Kaikille ystävilleni) oli mielestäni tämän session paras ja samalla myös pisin raina. Se kertoo "likaisista punkkareista", kuten ystäväni asian ilmaisi. Likaisilla punkkareilla ei ole muuta kuin toisensa ja jos joku jotain muuta yrittää, ei hyvin käy. Musiikki ja äänimaailma muutenkin toivat syvyyttä ja herkkyyttä tähän harmauden värittämään lyhäriin.

Espanjalainen El Somriure Amagat (Hymyn häivähdys) alkaa surullisesti, mutta löytää naurua kurjuudenkin keskeltä.

Ja kaikista vähiten negatiivinen näistä on Jam Today, jonka mokelluksesta tosin on melkein mahdotonta saada selvää ilman tekstejä, mutta pointti välittynee ilmankin. 11-vuotias poika on jumissa perheretkellä veneellä ja haaveilee naisista, lihaksista ja proteiinipirtelöistä. Filkkareiden nettisivujen kuvauksen perusteella odotin jotain "nuoren miehen matka omaan seksuaalisuuteensa" -juttua, mutta huh, ei ihan.

Tämä näytös on mahdollista nähdä Filkkareilla vielä torstaina kello 18 Hällässä ja perjantaina kello 12 Plevnassa.

Leffakevättä ilmassa

Filkkarit - eli ensimmäinen varma kevään merkki - ovat pian taas täällä! Ensi viikon keskiviikosta lähtien Tampere on täynnä kummallisia taide-elokuvia, mielenkiintoisia teemoja ja kokeellisia pläjäyksiä. Festarisuunnitelmani on vielä aika avoinna ja selkiytyykin luultavasti vasta hetken mielijohteiden perusteella. Viime vuoden filkkarijuttuja voi odotellessa fiilistellä klikkaamalla tätä, tätä tai tätä.

Kevätsiivousta puolestaan suoritti Elokuvakeskus Niagara, joka järjesti tänään tiloissaan leffajulistemyynnin. Varasto vaikuttikin olevan karsinnan tarpeessa, sillä pöydät lainehtivat jopa kymmeniä vuosia vanhoja julisteita. Olin ystäväni kanssa kärppänä paikalla jo ennen myynnin alkamista, samoin kuin valitettavasti kaikki loputkin tamperelaiset. Tunku oli uskomaton ja tunnin jälkeen julisteista alkoi nähdä pläräämisen jäljet. Valinnanvaraa kyllä piisasi ja suurin osa ihmisistä vaikutti hamstraavan julisteita vähintään yksiön tapetoimiseen riittävän määrän. Ja mikäs siinä, halvemmaksi se taatusti tuli kuin oikea tapetti. Julisteista sai pulittaa yhden tai kaksi euroa iästä ja koosta riippuen ja paljousalennustakin myönnettiin.