Tampere Film Festival: 1+1=3D @ Plevna, Tampere
Perjantai-iltana 3D-näytös halvalla, sinne siis koko kaupunki! Näytös oli lähestulkoon loppuunmyyty, mutta helppoa ja hauskaa viihdettä etsimään tulleet joutuivat pettymään. Voi toisaalta olla, että paikalla olijat olivat niitä tosi leffafriikkejä, jotka eivät olleet aiemmin nähneet 3D-esityksiä, koska ne ovat kaupallista p*skaa ja auttamatta niiden muotoon on panostettu enemmän kuin sisältöön. Kun leffafestareilla sitten esitetään 3D:tä, voi siihen tutustua salassa ja muiden leffafriikkien kanssa, koska sitä kuitenkin on utelias sen suhteen. No, itse en kuulu aivan tähän porukkaan. Kuitenkin olen vältellyt 3D-elokuvia, koska uskon, että usein niiden muotoon panostetaan enemmän kuin sisältöön. Kävin katsomassa Burtonin Liisa ihmemaassa -filmatisoinnin normaalina lattaversiona ja se oli mielestäni kaameaa kuraa, enkä ollut ajatuksineni yksin. Tuttavani, jotka olivat nähneet sen 3D-versiona sen sijaan ylistivät sitä ylen määrin.
Elokuva on elokuvaa, ei elämää. Sen ei tarvitse olla kolmiulotteinen, elävän elämän kaltainen. Hyvät tarinat imaisevat ihmisen mukaansa, vaikka ne olisivat vain merkkejä paperilla. Ihminen menee fiktiiviseen maailmaan mukaan, jos maailma on tarpeeksi kutsuva. Ei sitä tarvitse antaa tarjottimella, sinne mennään tai ei mennä.
3D-elokuva pännii minua suuresti myös siitä syystä, että se on nostanut leffalippujen hintoja raivostuttavan paljon. Ennen oli oikeasti kannattavaa ostaa sarjalippuja Finnkinon teattereihin. Nykyään sarjalipun ostamalla saa yhden lipun halvimmillaan 8,50 euron hinnalla - ja silloin joutuu sijoittamaan kerralla 85 euroa leffalippuihin. Syy tähän on tietysti se, että samoilla sarjalipuilla pääsee myös 3D-näytöksiin, jotka ovat yksittäin kalliimpia kuin perinteiset näytökset. Ehdottaisin ihan vakavissani, että sarjaliput kaksi- ja kolmiulotteisiin elokuviin myytäisiin erillisinä paketteina.
Tämä ilta oli kuitenkin tosi mukava ja nyt voin todeta, että olen nähnyt 3D:n. Mukana oli lyhyitä elokuvia, dokumentteja ja pari mainosta. Vanhin dokkaripätkä oli kuvattu vuonna 1953 alkeellisella 3D-tekniikalla eli kahdella vierekkäisellä kameralla. Sekin toimi yllättävän hyvin, mutta lähellä ruutua olevia objekteja oli vaikea katsoa. Parhaimmin 3D erottui kun katsoi väkijoukkokohtauksia. Ja niissä kohdissa, joissa esineitä lentää kohti kameraa, tekee oikeasti mieli piiloutua, koska se tuntuu niin todelliselta. Kaikesta parjaamisesta huolimatta hauska kokemus. Kannattaa käydä ainakin mielenkiinnosta katsomassa edes yksi 3D-pätkä! Aika ajoin koko jutun voi oikeastaan unohtaa. Välillä tuntui, että piti oikein väkisin keskittää katse keskelle ruutua huomatakseen eron perinteiseen elokuvaan nähden.
Hauskinta tässä näytöksessä oli kuitenkin se, että paikalla oli pari norjalaiseksperttiä, jotka kertoivat elokuvien alussa ja välissä 3D:n historiasta ja siitä mihin tekniikka perustuu tekniseltä ja fysiologiselta kannalta. Ilta venyi puheiden takia melko pitkäksi, mutta ne toivat ehdottomasti leffoihin lisää mielenkiintoa. Itse elokuvat eivät olleet mitään ihmeellisiä ja norjalaisdokumentit olivat niin kuolettavan tylsiä, että ne olivat varmasti mukana vain demonstroidakseen varhaisia 3D-kokeiluja.
Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki monipuolisesta johdatuksesta 3D:n saloihin!
 |
| Vihreä lahja (Het Groene Cadeau) (2001) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti