sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Romantiikkaa chat-huoneissa


Seppo Jokinen: Vilpittömässä mielessä (2003)

Kahdeksannessa nimikkoteoksessaan komisario Sakari Koskinen kohtaa erikoisen tapauksen. Mies putoaa Tammerkoskeen ja hukkuu. Yksi silminnäkijä kertoo tämän pudonneen omia aikojaan, kaksi muuta taas että joku on tönäissyt miehen koskeen. Mysteerimies, joka on juossut pois putoamispaikalta huutaen apua ja kehottaen vastaantulijaa soittamaan ambulanssin on kadonnut kuin tuhka tuuleen ja Koskinen haistaa palaneen käryä. Samaan aikaan Pekki ja Ulla Lundelin yrittävät ratkaista keskellä katua tapahtunutta kurdinaisen kuristussurmaa. Lehdistö on leimannut teon jo kunniamurhaksi, naisen aviomies on paennut ja jutun selvittämistä vaikeuttavat niin kielimuuri kuin kulttuuriset näkemyserot yleensä.


Kyseessä on vaihteeksi vähemmän jännittävä dekkari, joka aiemmista Koskisista muistuttaa eniten Siimamiestä. Kirjan konna on nimittäin tiedossa alusta asti ja melkein puolet kirjasta kerrotaan hänen näkökulmastaan käsin. Tero Mikael Järvinen on jonkin sortin tietokoneasiantuntija firmassa, joka sijaitsee Finlaysonin alueella. Hän on naisiin ja itseensä pettynyt ja etsii seuraa internetin chat-huoneista. Pahaksi onneksi naiset ovat huithapeleita sielläkin, eivätkä ota nettirakkautta yhtä vakavasti kuin Tero, jolla on samppanjapullo ja hopeapikarit odottamassa Sitä Oikeaa.


Kirjan rikosten ratkaiseminen ei siis saa polvia tutisemaan jännityksestä, vaan todellinen trilleri sijoittuu pikemminkin Sorin seinien sisäpuolelle. Hukan enkeleissä Koskinen joutui ratkomaan työpaikkakiusaamisongelmaa, kun Antti Luttisen vaimo Taru pyysi tätä puuttumaan asiaan ja samalla antamaan Luttiselle vakavammin otettavia työtehtäviä. Piripolkassa aihetta ei juurikaan enää käsitelty ja päätellen Vilpittömässä mielessä -kirjan alkuasetelmista Luttinen onkin saanut ihan kivasti jalansijaa oikeana poliisina, eikä nälvintää työtovereiden suusta enää juuri esiinny. Nyt Taru on kuitenkin palannut äitiyslomalta töihin ja jostain syystä se vaikuttaa stressaavan Luttista. Samalla Koskinen tulee ehkä mättäneeksi tämän kontolle turhankin paljon töitä. Luttinen stressaantuu, eikä enää pysty nukkumaankaan. Ja jotenkin tilanteen on lopulta lauettava.


Yksityiselämän puolella Koskisella on aika vaisua. Edellisessä kirjassa seikkaillut mustasukkainen naisystävä Laila on jäänyt entiseksi, mutta lähestyy Koskista yhä sähköpostilla, jossa muistelee lämmöllä heidän levitelleen vähärasvaista rahkavaahtoa toistensa vartaloille... Huumoria tai ei, se saa Koskisen ärtymään ja lukijan hilpeäksi. Koskinen puolestaan haaveilee palaavansa yhteen Raijan kanssa, joka vuosia eron jälkeen ottaa yhteyttä ja haluaa tavata. Raijalla on kuitenkin muuta asiaa ja hän vaikuttaa vaihtaneen poliisimiehensä rosvoon... hups.


Tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyy tietysti Tammerkoski, jota jo aiemmin tyhjennettynä esittelinkin. Kirjan alussa mies siis putoaa koskeen, vaikkakaan en onnistunut kuvauksesta ihan hahmottamaan mistä kohtaa. Kuvassa näkyy myös hotelli Tammer, jossa Koskinen käy lounastamassa Raijan kanssa:
"Ajatus kylmäsi vielä Tammerin pöydässäkin. Hotelli oli äskettäin remontoitu ulkokuoria myöten, ja se oli varmasti yksi kaupungin kauneimmista rakennuksista. Koskinen katseli ikkunasta avautuvaa puistomaisemaa, ankkalampea ja jykeviä koivuja sen ympärillä. Hän ihmetteli, miksi Raija oli ehdottanut juuri Tammeria tapaamispaikaksi. Pitikö hän heidän kohtaamistaan niin merkittävänä, että se vaati arvonsa mukaiset puitteet?"
Hotelli Tammerissa sijaitsee nykyään myös Vihtorin kirjasto, jossa järjestetään kirjallisia iltoja ja mm. maailman pienimpiä kirjamessuja kerran vuodessa. Muut kuvat ovat Finlaysonin alueelta, jossa sijaitsee Siperian liikekeskus, johon kirjan tapahtumat pitkälti sijoittuvat. Myös kirjan kannessa näkyy Finlaysonin alueen tiilirakennusrivistöä. Alueella on myös yksi tärkeimmistä paikoistani Tampereella, elokuvateatteri Plevna.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Mainiota matkalukemista


Neljä vuotta sitten kirjablogeissa hehkutettiin Emma Donoghuen kirjaa nimeltä Huone jo ennen kuin sitä oli suomennettu. Luin kirjan itse kolme vuotta sitten suomennoksen ilmestyttyä ja olin etukäteen kyllästetty kaikenlaisilla mielikuvilla ja odotuksilla. Nyt luin kirjan uudestaan muistellen, että jos ei muuta niin ainakin se oli koukuttava ja nopeasti luettu. Vietimme juhannusta Tallinnassa ja kirja oli mukanani matkalla. Usein matkalukeminen meinaa jäädä laukun pohjalle häiritsemään, koska siihen on vaikea reissussa keskittyä, mutta tällä kertaa luin mielelläni iltaisin ja bussimatkoilla. Kirja tempaisi täysin mukaansa toisellakin kertaa ja voin varauksetta suositella sen lukemista, mikäli se vielä on jäänyt joltain tekemättä. 2012 kirjoittamani postauksen voi lukea tästä.

Juustokakkua Tallinnassa.

Kesätyöni alkoi viime viikolla ja bloggaamiselle ynnä muulle on jälleen entistäkin vähemmän aikaa. Projekti Koskisen kanssa jatkuu ja dekkareiden lukeminen tuntuukin tähän ajankohtaan juuri oikealta valinnalta. Toivottavasti sade joskus lakkaa ja pääsen myös rannalle lukemaan. Sitä odotellessa muutama reissukuva Tallinnasta.

Näkymä hotellin ikkunasta.

Pakollisia turistinähtävyyksiä.

Kaupungissa oli meneillään kukkanäyttely, johon kuului mitä kummallisimpia puutarhataideteoksia. Haluaisitko tällaisen somisteen siirtolapuutarhamökkisi pihalle?

Estonian uhrien muistomerkki.

Armani lipittää spritzeriä. Hörps!

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Tanssitaanko?


Seppo Jokinen: Piripolkka (2002)

Seitsemännessä nimikkokirjassaan komisario Koskinen joutuu tekemisiin huumeiden kanssa. Nuorten jengi sekoilee piripäissään järjettömästi, tunkeutuu sisään viattomien vanhusten asuntoon, hakkaa miehen ja polttaa auton. Varsinaisesti jutusta tulee Koskisen aluetta kun yksi jengin jäsenistä löydetään tapettuna. Vaikuttaa siltä, että ratkaistakseen surman ja estääkseen tulevat sellaiset Koskisen on selvitettävä ketkä pyörittävät koko huumeliigaa Tampereella. Päästäkseen päämääräänsä Koskisen on tehtävä yhteistyötä huumepoliisien kanssa, jotka ovat varsin nihkeitä antamaan tietoja omien tutkimustensa kustannuksella.

Samaan aikaan Koskisella on vihdoin menossa uusi parisuhde avioeron jälkeen. Laila on Pekin entinen naisystävä ja Valion tuote-esittelijä, joten Koskisen työpäivät täyttyvät hienovaraisesta pottuilusta ja jääkaappi erilaisista jogurteista. Koskisen ihmissuhdetaidot ovat suorastaan hämmästyttävän surkeat ja kirjan loppupuolella tekee jo mieli mätkiä koko tyyppiä korville. Alusta asti on tosin selvää, ettei Laila ole taatusti mikään Se Oikea, vaan rasittavan temperamenttinen harakka, joka epäilee jatkuvasti Koskista uskottomuudesta, vaikka tämän ainoa rakastajar on työ.


Koskisesta kertovat kirjat ovat keskenään kovin erilaisia. Sarjan ensimmäinen, Koskinen ja siimamies, ei esimerkiksi ollut hyytävän jännittävä dekkari, jossa syyllistä ja motiiveja olisi saanut jännätä hamaan loppuun saakka, vaan pikemminkin rauhallinen kuvaus poliisin työstä ja kannanotto mielenterveyshuollon tilaan Suomessa. Koskinen ja kreikkalainen kolmio puolestaan erosi koko sarjasta siten, että sen tapahtumat eivät sijoittuneet Tampereelle, eikä siinä tavattu tuttuja ja rakkaita sivuhenkilöitä. Sen tapahtumat etenivät tuskastuttavan hitaasti, Koskinen ei päässyt kunnolla tutkimaan juttua koska ei omannut Kreikassa valtuuksia, rikosjuttu oli lopulta aika epäkiinnostava ja koko kirjan tapahtumia väritti vielä se, että Koskinen itse oli murhasta epäiltynä.

Piripolkka on jälleen rakenteeltaan perinteisempi, pitkälti samankaltainen kuin sitä edeltänyt Hukan enkelit. Rikosvyyhti vain monimutkaistuu koko ajan sitä penkomalla ja jännitystä tekijöistä pantataan loppuun asti. Siinä missä Hukan enkeleissä tuotiin myös paljolti esiin vammautuneiden näkökulmaa, Piripolkassa huumejengiin ajautunut vasta 15-vuotias Varpu antaa huumeiden uhreille äänen. Kirjassa kerrotaan poikkeuksellisen paljon tapahtumia nimenomaan Varpun näkökulmasta ja tuodaan monipuolisesti esiin niitä tunteita, joita teini-ikä ja sen lieveilmiöiden käsistä riistäytyminen herättävät tytössä, joka vain pari vuotta aiemmin on vielä leikkinyt barbeilla.


Vaikka kaikki huumeisiin liittyvä "viihde", tai vaikka faktakin sen puoleen, saa minut yleensä huokaisemaan plaaaaah, Piripolkka tempaisi minutkin mukaansa. Mielestäni nuorten mielenliikkeitä kuvataan kirjassa uskottavasti ja läheltä ja kirja esittää kattavan läpileikkauksen huumeiden käyttöön eri näkökulmista: käyttäjien, käyttäjien omaisten, huumepoliisien ja henkirikoksia tutkivien poliisien, jotka lopulta pahimmassa tapauksessa päätyvät selvittelemään koko vyyhtiä.

Tämän postauksen kuvituksena ovat kuvat Aleksanterin kirkosta ja sen edustalta, jotka eivät liity mitenkään tämän kirjan tapahtumiin. (Ruumis löytyy kirjassa Tuomiokirkon edustalta, mutten jaksanut lompsia sitä varta vasten valokuvaamaan.) Perhelegenda kertoo, että Armanin isotäti on ollut mallina kirkon edustalla sijaitsevalle suihkulähdepatsaalle, joka tosin Wikipedian mukaan kuvaa tanssivia poikia.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Lähes täydellinen Koskinen


Seppo Jokinen: Hukan enkelit (2001)

Komisario Koskinen on toipunut epäonniseksi kääntyneestä Kreikan-matkastaan ja alkanut avioerosta toipuakseen hölkätä pitkin Hervannan katuja. Työtoverit puolestaan yrittävät kilpaa järjestellä Koskiselle treffejä ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ja jonkinlaiseen yrittämiseen tämä viimein taipuukin. Rikokset eivät kuitenkaan Tampereellakaan näytä vähenemisen merkkejä ja pian Koskinen ja kumppanit saavat setvittäväkseen jopa poikkeuksellisen kimurantin jutun.

Peltolammilta löytyy surmatun miehen ruumis, joka ruumiinavauksessa osoittautuu liikuntavammaiseksi mieheksi. Pyörätuoli kuitenkin on teillä tietymättömillä ja juttu vaikuttaa heti alkuun kaikin puolin hämmentävältä. Mies osoittautuu pian Kissanmaalla sijaitsevan Hukantupa-nimisen palvelutalon asukkaaksi ja käy ilmi, että tappouhkauksia on sadellut sekä miestä kohtaan että tämän omasta suusta riittämiin. Kukaan ei oikeastaan vaikuta kaipaavan Raimondiksi kutsuttua miestä lainkaan. Juttu kuitenkin mutkistuu entisestään, kun Hukantuvasta pian löytyy toinenkin ruumis, jonka kuolemasta kaikki puolestaan ovat hyvin järkyttyneitä ja joka osoittautuu Raimondin täydelliseksi vastakohdaksi.

Hukan enkelit voitti aikanaan Vuoden johtolanka -palkinnon, eikä syyttä. Kirja on tähän saakka lukemistani ja kuuntelemistani Koskisen tutkimuksista kirkkaasti paras. Jo itse tutkittava juttu on niin kiemurainen, että jännitys säilyy aivan loppumetreille saakka. Tietoa tihkuu tuskallisen hitaasti ja mysteerin tonkiminen tekee siitä vain suuremman mysteerin, mutta tutkinta edistyy kuitenkin koko ajan.


Kirjassa on vahva psykologinen ote. Vammautumisen aiheuttamia tuntemuksia ja muutoksia niin psyykessä kuin fysiikassakin kuvataan seikkaperäisesti. Tässä kirjassa uhreja on paljon enemmän kuin ne pari ruumista ja uhrien tarinoille uhrataan poikkeuksellisen paljon painomustetta. Samalla tutkimuksia rytmittävät Koskisen juoksu- ja pyörälenkit ja miehen orastava kuntoilufriikkiys rakentaa hänen ja Hukantuvan väen välille voimakasta vastakkainasettelua. Kuntoiluharrastus ja jutun tutkinta huipentuvat Pirkan hölkkään, johon Koskinen leikillään haastaa pari työtoveriaan ja jonka tuloksesta intoutuu koko poliisilaitoksen väki lyömään laittomasti vetoa. Urheilu tekee myös aivoille hyvää, mikä huomataan, kun Koskinen juuri kyseisellä hölkkäreissulla onnistuu viimein järjestelemään jutun palaset mielessään kokoon ja ratkaisee mysteerin.

Tutkimusten ohella Koskinen joutuu perehdyttämään työhön tutkintasihteerinsä Taru Luttisen äitiyslomasijaisen, joka antennipipoineen on vähintäänkin omalaatuinen ja siivoaa Koskisen mielestä aivan turhan innokkaasti. Vielä hankalammaksi projektiksi kuitenkin osoittautuu työpaikkakiusaamisen kitkeminen, jonka Koskinen esimiehenä joutuu ottamaan tehtäväkseen. Taru nimittäin soittaa Koskiselle ja kertoo olevansa huolissaan miehestään Antista, jota laitoksen uusimpana ja nuorimpana tulokkaana nälvitäänkin melko armottomasti ja joka ei ahdistukseltaan meinaa saada enää untakaan. Kirjassa tuodaan hyvin esiin, kuinka vaikea tilanne on ratkaista. Suora puhe työpaikkakiusaajille vain pahentaisi tilannetta ja kaiken lisäksi Koskinen tajuaa itsekin osallistuneensa kiusaamiseen vähintäänkin suvaitsemalla sen.


Kirjassa on siis paljon kaikkea meneillään niin Koskisen yksityiselämän kuin työnkin puolesta, vaikka sivumäärä ei ole merkittävästi suurempi kuin aiemmissakaan kirjoissa. Jotenkin Hukan enkelit vain onnistuu olemaan kerrassaan toimiva ja monipuolinen kokonaisuus, joka ei jätä mitään tarpeita täyttämättä. Jopa Koskisen ja Ulla Lundelinin ammattimaisen työsuhteen väräjävän pinnan alla alkaa jo kyteä jotain niin aavistuksenomaista, että Koskinen hädin tuskin edes tajuaa sitä.

Tämän postauksen kuvituksena ovat Armanilta tilaamani kuvat Peltolammilta, josta ensimmäinen ruumis Hukan enkeleissä löytyy. Kuten huomaatte, kyseessä on varsin metsäinen kaupunginosa, jonka merkittävin maamerkki on 1970-luvulla rakennettu vesitorni. Siellä sijaitsevat myös Hervannan jälkeen seuraavaksi halvimmat opiskelija-asunnot. Sanalla sanoen Peltolammi on juuri sellainen paikka, josta ruumiita löytyy. Hukantupa-palvelutalo lienee fiktiivinen laitos, vaikka Sudenkatu jolla se sijaitsee, onkin oikeasti olemassa Kissanmaalla.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Dana-tytöt ja Apollonin arvoitus


Tällä viikolla vietetään valtakunnallista dekkariviikkoa, mikä näkyy erilaisina dekkareiden esiinnostoina kirjakaupoissa ja kirjablogeissa. Normaalisti en moiselle lotkauttaisi korvaanikaan, sillä en juurikaan lue dekkareita - tai ainakin niin olen kuvitellut. Nyt vaikuttaa siltä, että dekkarit valtaavat alaa lukemani kirjallisuuden joukosta, mihin osasyynä on se, että dekkari lajina on monipuolistunut huimasti. Mielikuva varesmaisesta tai marplemaisesta poliisi- tai salapoliisihahmosta ratkomassa rikoksia ei ole enää ainoa, joka yhdistyy dekkareihin. Tampereella kirjastossa esimerkiksi Chevy Stevensin Kadonnut, Gillian Flynnin Kiltti tyttö ja S. J. Watsonin Kun suljen silmäni on luokiteltu dekkareiksi ja sijoitettu Vareksen, Koskisen ja Takamäen kanssa samaan hyllyyn. Kouvolan dekkaripäivillä viime viikolla vieraili mm. Salla Simukka kertomassa Lumikki-trilogiastaan. On siis ymmärrettävää, että dekkareiden lukeminen lisääntyy lajin monipuolistuessa ja levittäessä lonkeroitaan muiden tyylilajien sekaan. Tällä viikolla kannan korteni dekkarikekoon lukemalla lisää komisario Koskisen seikkailuja, kuinkas muutenkaan. Ja edellä mainitut kirjat voitte ottaa suosituksena teemaan liittyen.

Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio (2000)

Otsikoin tämän tekstin pilkallisesti viittauksena edelliseen tekstiin, jossa kritisoin Koskisen toimintaa Pudotuspelissä harrastelijamaisen neitietsivämäiseksi. Tässä kirjassa nimittäin jatkuu mielestäni sama meininki, kun Koskinen törmää lomallaan Kreikan saaristossa ruumiiseen ja joutuu jälleen ilman valtuuksia selvittelemään rikosvyyhtiä salaa. Tällä kertaa Koskisella on arvoituksen selvittelyssä apunaan toveri, vanha virkaveli Juusonen, jonka kanssa hän on ollut purjehtimassa. Pudotuspelin ja Kreikkalaisen kolmion välissä muuten ilmestyi Koskinen ja taikashow, josta ei ole postausta, koska olen kuunnellut sen aiemmin äänikirjana. Taikashow on tähän saakka lukemistani ja kuuntelemistani Koskisen seikkailuista ehkä suosikkini, ja myös siinä Koskinen ikään kuin ajautuu keskelle ongelmia ja joutuu vapaa-ajallaan selvittelemään rikosta, josta häntä myös epäillään, samoin kuin Kreikkalaisessa kolmiossa. Näitä kolmea kirjaa voisi siis pitää melkein muusta sarjasta irrallisena trilogiana.

Niin tai näin, Koskinen ja Juusonen löytävät merestä ruumiin, kuljettavat sen satamaan ja joutuvat epäillyksi naisen murhasta. Kotiinlähtö venyy kun maastapoistumiskielto astuu voimaan ja kaksikko joutuu kreikkalaisen poliisin pälliyden ja hidastelun vuoksi selvittelemään itse rikosta, jotta pääsisi joskus takaisin Suomeen.

Tämä kirja on tähän saakka napannut sarjasta kaikkein vähiten. Juoni on tylsä ja Koskisen ja Juusosen jatkuva nahistelu pännii. Kirjan on lisäksi vallannut aivan omituinen kielenkäyttö. Murresanoja(?), joita en ole ikinä kuullut vilisee joka sivulla, mikä etäännyttää romaanin muusta sarjasta. Lisäksi jäin suuresti kaipaamaan tuttuja henkilöhahmoja Sorilta: Pekki, Kaatio, Ulla Lundelin ja kumppanit loistavat poissaolollaan, eikä äreä Koskinen ole Juusosen kanssa ollenkaan elementissään. Samoin kirjasta tekee luonnollisesti omituisen se, etteivät sen tapahtumat sijoitu Tampereelle. Siksi tässä postauksessakaan ei poikkeuksellisesti nähdä kuvia Tampereelta. Onneksi Koskinen saa tästä reissusta sellaiset traumat, ettei uskoakseni enää ikinä sarjan aikana lomaile ainakaan ulkomailla.