sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Arvonnan voittajat

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja erityisesti blokinselätysvinkkejä jakaneille. Ensi viikolla en niihin tartu, vaan blogi joutunee hetkeksi kesälaitumelle kun sen pitäjä aikoo paiskia ylitöitä ja nukkua kaiken vapaa-aikansa!

Mustakaapu suoritti arvonnan nappaamalla lattialta peräti kaksi lappusta kerralla suuhunsa. Näistä kahdesta Armani jatkoarpoi järjestyksen. Niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäiseksi voittajaksi valikoitui Pystyraita hoikentaa, joka saa siis valita kumman palkinnon haluaa. Jäljelle jäänyt setti puolestaan lähtee Marianne M:lle.

Onnea, menestystä ja mukavaa kesän jatkoa kaikille lukijoilleni!

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Viilentäviä väreitä kesäiltoihin


132/365
The Game - oletko valmis peliin? (The Game) (1997)

Rikas bisnesmies Nicholas Van Orton (Michael Douglas) saa veljeltään (Sean Penn) synttärilahjaksi kutsun mystiseen "peliin". Peliä varten hän joutuu pitkällisiin psykologisiin ja fyysisiin testeihin, mutta itse pelistä ei kerrota mitään etukäteen. Jotain tulee tapahtumaan, mutta se, mitä, missä, milloin ja miten, jää arvoitukseksi.

Kauan ei tarvitse odotella. Nicholas löytää pihatieltään ihmisen kokoisen pellenuken, minkä jälkeen hänen televisionsa alkaa puhua hänelle. Aluksi peli vaikuttaa ihan hauskalta tavalta hankkia hieman jännitystä elämään, vaikkakin pellen kaltaiset episodit ovat alusta asti vähän karmivia. Hyvin nopeasti pelin ja todellisen elämän rajat alkavat kuitenkin hämärtyä, eikä Nicholas tiedä mikä on normaalia ja kuka on mukana pelissä. Hiljalleen alkaa paljastua monimutkainen salaliitto pelin takana.

Armani oli katsonut tämän leffan pienenä ja halusi nähdä sen nyt uudestaan. Varsinaisesti hän ei muistanut siitä muuta kuin tunnelman. Tämä on hyvinkin sellainen elokuva, jonka tunnelma varmasti jää kummittelemaan moneksi vuodeksi mieleen, mikäli sen sattuu katsomaan lapsena. Luulen kuitenkin, että jos olisin itse nähnyt tämän pienenä, mieleeni olisi jäänyt suhteellisen ahdistava fiilis, enkä olisi välttämättä halunnut nähdä tätä uudestaan. Leffa tapahtuu melkein kokonaan pimeissä kohtauksissa, öiseen aikaan ja siinä on paljon epätietoisuutta ja syvää ahdistusta päähenkilön puolesta. Elokuvan loppu on ehkä elokuvahistorian epäuskottavin, mikä hieman jäi kaivelemaan, mutta toisaalta se on myös jonkinmoinen helpotus. Leffassa on havaittavissa jotain hyvin vahvasti 90-lukulaista, mitä en sen tarkemmin pysty määrittelemään.

Huomasin juuri IMDB:stä, että olen nyt nähnyt kaikki David Fincherin ohjaamat pitkät elokuvat, mitenkään tietoisesti siihen pyrkimättä. Oho!


135/365
Pahuuden kosketus (Frailty) (2001)

Bill Paxtonin esikoisohjauksessa ollaan myös kylmien väreiden äärellä. Eräänä iltana FBI:n Texasin toimistoon astelee mies, joka esittelee itsensä Fenton Meiksiksi (Matthew McConaughey) ja kertoo veljensä olevan kuuluisa sarjamurhaaja "Jumalan käsi". Agentti Doyle (Powers Boothe) on skeptinen ja niin Fenton päätyy kertomaan koko tarinansa aina lapsuudesta asti.

Eräänä yönä Fentonin ja tämän pikkuveljen Adamin isä (Bill Paxton) saa Jumalalta ilmoituksen, että hänen tulee alkaa tappaa demoneja. Oikeiden aseidenkin luokse Jumala hänet johdattaa. Demonit näyttävät aivan ihmisiltä ja pian isä saakin ensimmäisen nimilistan, jonka mukaan murhia tulee alkaa suorittaa. Fenton on kauhuissaan kun isä ryhtyy toimeen ja uskoo tämän tulleen hulluksi, mutta pikkuveli Adam on aivopesty uskomaan demoneihin ja lähtee jahtiin jopa innolla. Aina napattuaan demonin isä koskettaa tätä ja kosketuksen myötä väittää näkevänsä tämän tekemät synnit. Adam uskoo ja Fenton suunnittelee peloissaan pakoa.

Elokuva sijoittuu siis enimmäkseen poikien lapsuuteen, joskin kehyskertomuksessa Fenton tarinoi Doylelle autossa matkalla näyttämään, minne ruumiit on haudattu. Ensimmäisen tunnin aikana leffassa ei tapahdu mitään järisyttävän yllättävää tai mielenkiintoista huolimatta karmeista murhista, mutta viimeinen puolituntinen valpastuttaa uneliaimmankin katsojan. Lopulta käteen jää nippu melko ristiriitaisia tuntemuksia. Alusta loppuun mukanani kulki mielleyhtymä lähes painajaismaiseen Take Shelteriin, jonka näin vuosi sitten Sodankylässä. Pahuuden kosketus on ihan katsomisen arvoinen elokuva muillekin kuin trillerien ylimmille ystäville.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kuopus pääsee ääneen


131/365
Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri (2013)
Suom. Liisa Laaksonen

Jee-ee! Uusi romaani ykkössuosikki-irlantilaiseltani. Viime vuonna olin hieman pettynyt, kun Keyesiltä ei suomennettu uutta romaania, vaan kolumnikokoelma Peiton alla, mutta onneksi fiktiotakaan ei tarvinnut kauan odotella.

Marian Keyesin ystävät tuntevatkin jo Mercy Closen mysteerin päähenkilön, sähäkän ja sanoissaan säälimättömän Helen Walshin. Hän on tullut tutuksi sivuhenkilönä sisaruksistaan kertovissa romaaneissa Naura, Claire, naura, Rachelin loma, Kuuleeko kukaan? ja Enkelit.

Voisin melkeinpä lyödä vetoa, että muutkin Walshin sisaruksiin aiemmin tutustuneet kuin minä ovat lähestulkoon kirjaimellisesti hieraisseet silmiään alkaessaan lukea tätä kirjaa. Eipä nimittäin olisi käynyt mielessäkään, että tästä hullunhauskasta ja traagisiakin kohtaloita kokeneesta perheestä juuri räväkkä Helen olisi - ilman näkyviä syitä - taipuvainen masennukseen! Mutta sitä Keyes kaiketi yrittääkin sanoa: masennus on sairaus, jolle ei välttämättä ole jostain vanhasta traumasta juontuvaa syytä. Se voi iskeä keneen tahansa ja syöstä tämän kohti mustaa aukkoa.

Helenin itsetuhoisuus vaikuttaa jopa melkeinpä liian rankalta jutulta Marian Keyesin kirjaan, vaikka niissä usein käsitelläänkin raskaita teemoja, kuten masennusta, kuolemaa, väkivaltaa ja alkoholismia. Olenkin nyt hieman vastahakoisesti taipuvainen soveltamaan kirjaan biografistista lukutapaa, jonka olen kirjallisuuden luennoilla oppinut "vääräksi". Alkukielinen teos nimittäin ilmestyi viime vuonna - samana vuonna jona Keyes julkaisi myös kakkureseptikirjansa Saved by Cake. Kakkukirja nimittäin kertoo rehellisesti Keyesin viimeaikaisesta kamppailusta masennusta vastaan - ja siitä, kuinka hän leipomalla selvisi päivästä toiseen. Uskon vakaasti, että kirjailijan omat kokemukset ovat pitkälti määrittäneet sitä, millaiseksi Helen Walshin hahmo lopulta Mercy Closen mysteerissä kirjoittautuu.

Tavallaan se on sääli. Odotin Helenistä kertovalta kirjalta jotain paljon absurdimpaa meininkiä ja hälläväliä-asennetta elämään. Toisaalta kaikki Walshin sisarukset ovat "omissa kirjoissaan" paljastuneet aika erilaisiksi - syvällisemmiksi - kuin millaisina muut sisarukset heidät näkevät. Odotettavissa myös oli, että jokin "juttu" Helenilläkin on oltava (vrt. [maalaa näkyviin] Rachelin huumeriippuvuus, Maggien lapsettomuus, Clairen raskaus ja Annan miehen kuolema).

Kirja ei kuitenkaan keskity masennuksessa rypemiseen samalla intensiteetillä kuin muiden sisarusten "juttuihin" on keskitytty. Mielenkiintoinen lisä ja voisipa melkein sanoa, että uusi aluevaltaus ("Lapiolistalle!") onkin kirjan mysteeritarinajuonne.

Yksityisetsivänä toimiva Helen palkataan etsimään männävuosien suosikkipoikabändin, Laddzin, puuttuvaa jäsentä, joka on kadonnut kuin tuhka tuuleen kesken comeback-keikkojen kuumeisen suunnittelun. Helenistä vaikuttaa siltä, että Wayne on yksinkertaisesti mennyt piiloon touhun naurettavuuden vuoksi, mutta pian erinäiset seikat saavat hänet epäilemään, että tämä onkin ehkä kaapattu ja että tällä on ollut tekemisiä hämäräbisnesten kanssa.

Samaan aikaan kun Helen selvittää kadonneen Waynen mysteeriä, hän käy taistelua uusiutuvaa masennustaan vastaan ja yrittää pyörittää ihmissuhdetta yksinhuoltajaisä Artien kanssa, jonka entinen vaimo vaikuttaa kuuluvan tämän elämään hieman liikaakin.

Kirjassa käsitellään ohimennen aika hienosti mennyttä/meneillään olevaa taantumaa ja sen vaikutuksia irlantilaisiin. Helenin elämässä taantuma on näkynyt siten, että yksityisetsivälle ei tahdo ihmisten köyhtyessä riittää töitä. Enää ei äkkiä halutakaan taloudellisten tappioiden pelossa saada puolisoa kiinni pettämisestä, vaan muotiin on jälleen tullut perhearvojen puolesta taisteleminen. Tämä on johtanut siihen, ettei Helen ole kyennyt maksamaan tuottoisina aikoina ottamansa asuntolainan lyhennyksiä ja joutuukin tarinan alussa muuttamaan takaisin vanhempiensa nurkkiin - jep, tämä on tuttu käänne kaikille Walshin sisaruksille. Rahaongelmat ovat omiaan lisäämään Helenin taipumusta masennukseen ja pakon edessä hänen on otettava vastaan puuttuvan Laddzin etsintähomma, vaikka se merkitseekin työskentelemistä limaiselle ex-poikaystävälle, Jaylle.

Paljon on siis tässä kirjassa meneillään, ja se kenties koituu sen ongelmaksi. Mysteeritarina ei ole tarpeeksi jännittävä ollakseen "aikuisten oikea mysteeri". Masennukseen ei upota tarpeeksi syvälle, jotta kirja olisi kunnollinen kyyneleet silmiin nostattava sairaskertomus. Romanttinen juonne puolestaan jää aika lailla taka-alalle. Lopulta Keyes kuitenkin solmii tapansa mukaan kaikki langat siistiin nippuun ja onneksi käteen jää ihan hyvä fiilis, ettei tämäkään kirja täysi katastrofi ollut. Ehdottomasti Keyesin tuotannon huonoimpia vähiten ahmimisreaktioita herättäviä teoksia se kuitenkin on ja tipahtaa tasoltaan suunnilleen samaan kategoriaan kuin jokseenkin mieleenpainumaton Enkelit.

Hieman haikea on ajatus siitä, että nyt kenties joudun sanomaan hyvästit Walshin perheelle, jonka kanssa olen tullut taivaltaneeksi jo kymmenisen vuotta. Naura, Claire, naura (Watermelon) julkaistiin Irlannissa jo vuonna 1995, joten Marian Keyes on Walshien kanssa kulkenut jo melkein parikymmentä vuotta! Muille haikein fiiliksin Walshit jättäville vinkkinä, että ennen Mercy Closen mysteeriä julkaistiin vain e-kirjana Mammy Walsh's A-Z of the Walsh Family, jonka saa parilla punnalla Kindleen Amazonista.

Lopuksi päivän chick (lit) -juttu, eli miksi päätin tunkea kenkäni samaan kuvaan Marian Keyesin kirjan kanssa? No, ensinnäkin Helen Walsh, kuten kuka tahansa uskottava chick lit -hahmo, tykkää ihanista kengistä. Toiseksi kenkäni sopivat kivasti kirjan kannen väritykseen. Kolmanneksi, haluan käyttää tilaisuuden hyväkseni ja mainostaa Rainbow Clubia, mikäli joku tuleva morsio sattuisi eksymään blogiini. Nämä kengät olivat yksi hääpäiväni monista pienistä menestystarinoista.

Hääkenkiä etsiessäni sain huomata kolme asiaa. Ensinnäkin sen, että jalkani ovat eri kokoiset. Toiseksi, koko joka suunnilleen sopii molemmille jaloilleni, on 38½, mikä sulki pois valtaosan kenkävaihtoehdoista, Suomessa kun ei puolikokoja hirveästi harrasteta. Asia ei kumma kyllä korjaantunut edes kaksilla puolipohjallisilla. Kolmanneksi, vaivasenluiden (Hallux valgus) vuoksi minun on mahdotonta löytää mukavia korollisia juhlakenkiä normikaupoista, koska kaikki ne tuntuvat partateriltä jostain kohdasta.

Onneksi satuin lukemaan jotain häälehteä, jossa oli puffijuttu Rainbow Clubin kengistä. Jutussa houkuteltiin ostajaa kertomalla, että jokainen morsian ansaitsee käyttää hääpäiväänsä tekosyynä hankkia ihanat, kalliit kengät. Kelpasi minulle, vaikka yleensä olenkin aika pihi. Mutta mikä tärkeintä, jutussa kerrottiin Rainbow Clubin mallistosta, jonka kengissä on käytetty patentoitua pehmustussysteemiä, joka tekee niistä äärettömän mukavat jalassa. Olin epäileväinen kaikkien kenkäkokeilujen jälkeen, mutta löysin kuitenkin tamperelaisesta liikkeestä nämä kengät (mallia Suzi), jotka eivät tuntuneet puristavan tai hiertävän mistään. Tarkan markan tyttönä en tietenkään ostanut kenkiä kyseisestä liikkeestä, vaan passitin Lontooseen menossa olleen kaasoni siellä Rainbow Clubin liikkeeseen ja säästin näin 30 euroa, mikä teki kenkähankinnasta hitusen inhimillisemmän hintaisen.

Sitten oli vuorossa värjäys. Kaikki Rainbow Clubin kengät ovat alkujaan hohtavan valkoiset, mikä sopii useimmille morsioille mainiosti. Koska oma pukuni oli kuitenkin "samppanjan värinen" (myyjän sanoja), värjäytin kengät kymmenen euron lisämaksusta täsmälleen saman väriseksi kuin pukuni. (Yleensä värjäys maksaa muuten 30 euroa, mutta kyttäsin tarjousviikkoja kuin haukka ja iskin kiinni!)

Seurasi hääpäivä, kirkossa seisottiin, vieraita kestittiin ja valssikin tanssittiin. En edes tajunnut ajatella kenkiä, joiden mukavuutta olin stressannut hieman etukäteen. Jälkeenpäin tein päätelmän, että ne olivat suunnilleen mukavammat kengät kuin mitkään omistamani tennarit.

Hääpäivän jälkeen en tietenkään luopunut tällaisesta pienestä palasta taivasta, toisin kuin monet muut morsiamet hääkirppiksillä. Kyttäsin jälleen värjäysviikkoja ja värjäytin kengät uudelleen, tällä kertaa pinkiksi. Harvoinhan näille satiini-ihanuuksille Suomen ilmastossa on käyttöä, mutta ystäväni talvihäihin ne kuitenkin pääsivät mukaani sisäkengiksi. Ja totta on, että pelkästään tieto ihanien ja kalliiden kenkien olemassaolosta vaatehuoneessa saa minut tuntemaan itseni hitusen verran enemmän chick lit -hahmoksi.

Blogintilttaaja, Armani ja Mustakaapu


130/365
Only God Forgives (2013)

Tällaiset elokuvat ovat omiaan saamaan blogini tilttiin. Tekstiä ei kerta kaikkiaan ilmaannu ruudulle, vaikka kuinka yritän telepaattisesti saada postauksen kirjoittautumaan itsestään. Melkein poikkeuksetta nämä blogintilttaajat ovat aviomieheni valitsemia elokuvia. Ja kun ketku nyt jälleen kerran tuli puheeksi, hypätäänpä välittömästi sivuraiteelle ja vältellään vielä hetki leffasta puhumista.

Häiden jälkeen melkein vuosi sitten aloin tuumia, millä korvaisin siihen mennessä vakiintuneen termin "avomieheni". Marian Keyes kutsuu miestään kirjassaan Peiton alla yksinkertaisesti Isännäksi. Mietin tovin, anastaisinko tämän nimityksen omaan käyttööni, mutta Isäntä kuulostaa makuuni hieman liian duudsonilta. Niinpä "avomieheni" korvautui lähes luonnostaan "aviomiehelläni". Koska blogini pian täyttää kaksi ja puoli vuotta (turha aasinsilta, mutta osallistukaa arvontaan!), ansaitsevat siinä seikkailevat henkilöt jo isolla alkukirjaimella kirjoitettavat koodinimet. Niinpä olen päättänyt vastedes kutsua aviomiestäni nimellä Armani - hassunhauska sanaleikki ja kaiken lisäksi alati trendikäs. Nelijalkaisen alettua hiljalleen kotiutua ansaitsee sekin undercover-nimen. Se olkoon Mustakaapu - koska se on äärimmäisen cool peitenimi ja kuvaa tassuttajan väritystä. Nimestään huolimatta se on muuten tyttö. Kerrottakoon, että harkitsin ensin Taagibörstaa, mutta tulin siihen tulokseen, että kyseinen nimi on yhtä moon-tv kuin Isäntä duudsoni.

No niin! Blogin henkilökunnan ylimmän johdon jo tunnettekin ja hän käyttää täällä useimmiten itsestään nimeä Minä. (Minäminäminä!) Ja sitten itse asiaan.

Tällä kertaa Minä meinasi elokuvan hidastempoisuuden ja äärimmäisen rauhallisuuden - tai tunnelmallisuudeksikin sitä kaiketi voisi kutsua - seurauksena olla aivan "ketarat oikosenaan" elokuvateatterin hämärässä. Armani oli ennen leffaa tarjonnut lomarahapäivällisen (jonka aikana kritisoi useaan otteeseen sitä, että neljä mozzarellatikkua sisältänyt alkupala maksoi 7,50 euroa) ja sen jälkeen Minä olisi vaatinut vähintäänkin kauhuelokuvan pysyäkseen skarppina leffassa.


Only God Forgives on todellakin tunnelmallinen ja fiilistelypainotteinen, vaikkei kovin positiivisia tunteita tai tapahtumia kuvaakaan. Julianin (Ryan Gosling) veli tappaa nuoren tytön, minkä jälkeen leffa kuvaa jonkinlaista koston kierrettä. Chang-niminen tyyppi (Vithaya Pansringarm) kehottaa kuolleen tytön isää kostamaan tyttärensä puolesta, jolloin tämä tappaakin Julianin veljen. Hautajaisiin saapuu myös Julianin äiti (Kristin Scott Thomas), joka puolestaan vaatii Juliania kostamaan veljensä kuoleman ja tekemään selvää Changista.

En koko leffan aikana ymmärtänyt kuka Chang oikein on ja miksi tämä sekaantuu muiden asioihin moisella intensiteetillä. Hommaan tuli huomattavasti enemmän järkeä kun Armani jälkikäteen kertoi tämän olleen poliisi. Aaaaa, okei! Onnistuimme kuitenkin kehittämään väittelyn siitä, kuka leffan pääpahis oli. Armanin mielestä se on selvästi Julianin manipuloiva äiti. Itse taas kallistun Changin kannalle. Tai ainakin pidän Kristin Scott Thomasin hahmon silmä silmästä -ideologiaa elokuvan maailmassa oikeutettuna, sillä siihenhän Chang heti alussa kannustaa murhatun tytön isää. Ja äidinrakkaus tietysti saa anteeksi yhtä ja toista.

Toinen elokuvaa koskenut väittely käytiin jo ennen kuin menimme sitä katsomaan. Se oli aviopareille kenties tyypillinen taisto, joka koski sitä, kumpi meistä sanoi ensin, että Tanska on cool elokuvamaa. Kaksi sanaa: Susanne Bier! Toiset kaksi: Thomas Vinterberg! Ja vielä yksi: minäminäminä!

Todettakoon kuitenkin, että Driven ja Only God Forgivesin ohjannut Nicholas Winding Refn ei kuulu siihen tanskalaiseen elokuvapiiriin, jota pidän coolina. Pystyn jotenkin ymmärtämään miksi ne vetoavat joihinkin ihmisiin - Drivesta tosin tykkäsin enemmän - mutta kumpikaan mainituista leffoista ei millään tavalla tule lähelle omaa kokemuspiiriäni, eikä herätä juuri tunteita puolesta tai vastaan. Anteeksi.

Kristin Scott Thomas on kuitenkin vihdoin löytänyt tulkittavakseen hahmon, jota on vallan ihana seurata, koska se poikkeaa jo ulkoisesti niin paljon Scott Thomasin yleensä esittämistä rooleista. Kyllä maailmaan vielä yksi näin kuuma feikkiblondi mahtuu! Vai pitäisikö sittenkin sanoa kylmä?

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Jäljet edelleen hukassa


129/365
Jälkiä jättämättä (The Killing) 
Toinen tuotantokausi (2012)

Ykköskaudella ensin pitkään tökkinyt ja sittemmin täysin koukuttanut ja hurmannut sarja toistaa saman kuvion kakkoskaudella. Alkuun tökkii - ja pitkään.

Olette toivottavasti sen verran viisaita, että kartatte kakkoskausista kertovia merkintöjä mikäli ette ole vielä ykköstäkään katsoneet, joten uskallan nyt hyvällä omallatunnolla sanoa sen, minkä ykköskauden merkinnässä maalasin piiloon: toisella tuotantokaudella tutkitaan edelleen Rosie Larsenin murhaa. Tämä vaikutti ideana toimivalta, sillä ensimmäisen kauden lopussakin olin sen verran koukussa, että toinen tuotantokausi oli pakko katsoa. Lisäksi oli helppo hypätä saman tapauksen tutkinnan kyytiin uudelleen.

Jotenkin juttu kuitenkin etenee toisen kauden alussa aivan mielenkiinnottomille urille, kun Stan Larsenin vanhat mafiakuviot nousevat tapetille ja Lindenin uskomattoman surkeaa ja tympeää "yksityiselämää" (hah!) vatvotaan liiankin kanssa. Darren Richmond, jota ensimmäisen kauden lopussa ammuttiin, taistelee ensin hengestään ja joutuu sitten hyväksymään sen, ettei kävele enää koskaan. Kiinnostavaa kyllä, mutta poliitikon itsesäälissä vellominen ei oikein tunnu sopivan sarjan teemaan - ja niinpä se skipataankin nopeasti ohi ja pian Richmond on taas oma tarmokas itsensä. Ehkä henkilöiden yksityiselämän kuvaamisen lisäämisellä on pyritty hahmojen syventämiseen, missä toki jossain määrin onnistutaankin. Pitkään tämä kuitenkin vain lisää tunnetta siitä, että juttua pitkitetään tolkuttoman kauan: loppujen lopuksi on kai aika harvinaista, että missään sarjassa selvitetään yhtä ja samaa murhaa kahden kauden ajan.

Mukavia Twin Peaks -muistumia sarja kuitenkin aika ajoin yhä herättää, kun Lindeniä ja Holderia alkaa enenevissä määrin kiinnostaa intiaanien mailla sijaitseva kasino, jota ilkimysmäinen intiaanipäällikkönainen johtaa varsin kyseenalaisin keinoin. Tällä kaudella poliisi saa turpiin ja kunnolla. Sarjan loppua kohti jännitys tiivistyy jälleen ja mukaan ympätään tarpeellinen määrä siirappia niin, että viimeisessä jaksossa jo kyynelehdin. Loppuratkaisu on oiva ja lähes mahdoton arvata.

Netflix saa jälleen ilmaista mainosta, sillä yllätyin iloisesti kun sain kyseisestä palvelusta oikein sähköpostin, jossa kerrottiin, että Jälkiä jättämättä -kakkoskausi on nyt saatavilla. Kätevää, kiitos! Yleensä asiakaskohtainen markkinointi on vähän ärsyttävää ja menee usein pieleen tai vähintään liiallisuuksiin esimerkiksi verkkokirjakaupoissa, mutta toivotan kyllä iloisesti tervetulleeksi sen, että jatkosta sarjoille, joita oikeasti katson, ilmoitetaan minulle suoraan.


Ps. Muistakaa osallistua kesäiseen arvontaan! Jo tulleet kommentit inspiroivat minut nouseman blogi-blokin yläpuolelle näin juhannusyönä ja kirjoittamaan viimein tämänkin tekstin. (Tämä kakkoskausi tuli katsottua jo yli viikko sitten. Hups.)

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kaksi- ja puolivuotisjuhannusarvonta!


Kuten ehkä olette havainneet, kesä ei ole minulle otollisinta bloggausaikaa. Hyvitelläkseni teitä, jotka turhautuneina odotatte uusia postauksia, päätin järjestää arvonnan! Blogini täyttää kesäkuun lopussa kaksi ja puoli vuotta (huh, aika rientää) ja arvonta on ensimmäinen, joka tässä blogissa järjestetään.

Säännöt

Yhden arvan saat lukemalla blogia. Automaattisesti arvontaan osallistuu siis 33 henkilöä. Muut arpaa halajavat, klikatkaa oikeasta sivupalkista Lukijat-otsikon alta sinistä nappulaa, jossa lukee "Liity tähän sivustoon".

Toisen arvan saat linkittämällä tämän postauksen blogiisi, Facebookiin tms. sosiaalisen median muotoon.

Kolmannen arvan saat kommentoimalla tämän postauksen alle vastauksen kysymykseen: Miten pääset bloggausblokista eroon? Jos et itse bloggaa, pystyt ehkä silti samaistumaan tilanteeseen miettimällä, miten saat itsesi lukemaan tenttiin / siivoamaan / katsomaan The Tree of Lifen loppuun tai muuta vastaavaa, mikä ei ollenkaan huvita, mutta on pakko tehdä. Mikäli kommentoit anonyymina, lisääthän kommenttiin jonkin nimenkaltaisen tunnisteen, jolla arvonta voidaan suorittaa.

Ensimmäisenä arvottu voittaja saa valita alla esitellyistä palkinnoista kumman haluaa. Toisena arvottu voittaja saa palkinnon, joka ensimmäiseltä jää jäljelle. Arvonta suoritetaan 30.6.2013 eli blogin kaksi- ja puolivuotissynttärinä.

Palkinnot

(Sohva: IKEA.)

Ensimmäinen palkintosetti sisältää Pekka Töpöhäntä -muistikirjan, Pikku Myy -käsipyyhkeen ja Nifty Little Book Holderin eli pienen tyypin, joka pitää kirjaasi auki samalla kun ahdat kaksin käsin suuhusi ruokaa.


Toinen palkintopaketti koostuu kierrätyspaperista tehdystä pienestä muistikirjasta, Muumimamma-keittiöpyyhkeestä, Sean Stewartin romaanista Matkijalintu ja kahdesta Kirjasto: Jokamiehen oikeus -rintamerkistä.

Onnea matkaan. Älkää hukkuko juhannuksena, sillä ilman lukijoita blogini on vain loputonta yksinpuhelua pimeään bittiavaruuteen!

torstai 13. kesäkuuta 2013

Absurdeja aitauksia


128/365
Magnus Mills: Aidantekijät (1998)
Suom. Eva Siikarla

Yritin etsiä kuvistani tätä postausta varten kuvaa aidasta. Sitä voisi kuvitella, että muutaman kerran matkustelleena olisi joskus väkisinkin tullut kuvanneeksi aitaa. Että maailma olisi niin täynnä aitoja, että ihmisellä täytyisi olla tietokoneensa uumenissa kuva jostain sellaisesta. Voi ollakin. En kuitenkaan jaksanut etsiskellä loputtomiin, vaan päädyin poimimaan muutaman kuvan vuoden 2010 Interrail-kansiosta. Kuvat ovat Amsterdamin eläintarhasta - yksi niistä toivottomista yrityksistä löytää pesukarhuja.

Ensimmäisessä kuvassa, jossa jokin mysteerieläin imettää poikastaan, voitte huomata pätkän aitaa taustalla. Toinen kuva puolestaan viittaa hienosti Aidantekijöiden alkuperäiseen nimeen, The Restraint of Beasts. Kolmas kuva on mangustista, joka sanana on melkein kuin kirjailijan nimi, Magnus. Kykyni rakentaa aasinsiltoja on rajaton silloin kun etsin syitä söpöjen eläinkuvien käyttöön.


Rakentamisesta on kyse myös kirjassa, jonka nimikin sen kertoo. Siinä todellakin rakennetaan aitoja. Millsin tyyliä voisi kenties kuvata umpimähkään sanoilla "arkinen absurdismi". Arkisuus syntyy työn kuvauksesta ja kirjan henkilöiden elämästä, joka on vailla kunnianhimoa tai suuria tavoitteita. Tam ja Richie ovat skotlantilaisia aidanrakennuksen rautaisia ammattilaisia, jotka saavat uuden englantilaisen työnjohtajan vaivoikseen. Tamin ja Richien päivät kuluvat rakennellessa aitoja verkkaiseen tahtiin ja illat pubissa, jonne päivän aikana ansaitut rahat hupenevat. Uudella työnjohtajalla kestää hetki totutella siihen, että alaiset pysähtyvät tupakalle joka kerta kun kohtaavat rakennuspuuhissa, ja että pubi-illat ovat kaikki toisintoja edellisistä, eikä hänellä ole mahdollisuuksia pysytellä yhtä rivakassa juomatahdissa kuin Tam ja Richie. Lopulta yhteinen sävel kuitenkin löytyy. Porukka lähetetään Englantiin, jonne firman maine aidanrakennuttajana on kiirinyt. Kolmikko joutuu asustelemaan tiiviisti saastaisessa asuntovaunussa, työskentelemään jatkuvassa sateessa ja lähipubiin pääseminen on joka ilta työn ja vaivan takana.


Kirja on hyvin pitkälti samankaltainen kuin aiemmin lukemani Ei mitään uutta idän pikajunasta ja samankaltaisuus toimii, sillä tällä kertaa tiesin mitä odottaa. Myös tässä kirjassa kertoja-päähenkilö eli se englantilainen työnjohtaja jää nimettömäksi. Absurdius kirjassa syntyy monista pienistä seikoista. Ensin ne hämmästyttävät, sitten vähän naurattavat ja lopulta karmivat selkäpiitä, vaikkei ymmärräkään mitä on tapahtumassa. Kuten Ei mitään uutta idän pikajunasta, myös Aidantekijät loppuu hieman töksähtäen ilman selittävää loppukoontia karmivan psykoottiseen tunnelmaan. Magnus Millsin kirjat tuovat jonkin verran mieleen myös Dan Rhodesin, joten jos toisesta tykkää, kannattaa kokeilla toistakin.

Löysin tästä kirjasta entuudestaan vain kaksi suomenkielistä blogimerkintää. Tämä on varsin hyvä (ja sisältää myös oikeita aitakuvia), mutta spoilaa "loppuratkaisun" tehokkaasti. Kehotankin ensin lukemaan kirjan, joka on nopea- ja helppolukuinen ja ainakin oiva kesäinen välipala jos ei muuta.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Ääripäitä


126/365
Frozen (2010)

Hups, katsoin tämän leffan jo toissaviikon sunnuntaina. Silloin oli hillittömän kuuma ja kiero mieleni takertui oitis Netflixissä tähän uskoakseni tehokkaasti viilentävään elokuvaan. Monen kuvauksen mukaan kyseessä on psykologinen trilleri ja survival-elokuva - aina kiinnostavia tyylilajeja. Pienen tilan ja budjetin elokuvassa kolme nuorta (Emma Bell, Shawn Ashmore ja Kevin Zegers) jää kiikkiin laskettelukeskuksen hiihtohissiin keskuksen sulkeuduttua. Siellä killuessaan he pian tajuavat, että joutuvat odottamaan keskuksen avautumista viisi päivää ja että sinä aikana he ehtivät kuolla joko kylmyyteen tai nälkään. Pitää siis tehdä päätös: hypätäkö loukkaantumisen uhalla vai jäädä odottelemaan kuolemaa?

Leffassa olisi ollut ainesta paljon enempäänkin ja traileri antoi ymmärtää piinaavampaa jännitystä kuin mistä todella on kyse. Nälkä, kylmyys ja keskinäiset ristiriidat olisivat sinänsä riittäneet hyvän psykologisen trillerin aineksiksi, mutta mukaan ilmaantuu ulkoinen vaaratekijä, joka vaikuttaa vähän liian helpolta ja jopa höpsöltä ratkaisulta. Elokuvan kuvasto on hieman ällöä, muttei kuitenkaan liian graafista. Ehkä sen sijaan juuri äänet jättävät pitkäksi aikaa inhottavan olon. Kaikkiaan ihan tehokas leffa, vaikka henkilöhahmot ärsyttävät alusta loppuun.


127/365
The Squid and the Whale (2005)

Aivan toista ääripäätä elokuvamaailmassa edustaa tämä avioerokuvaus, jonka päädyin katsomaan, kun vanha ystäväni majaili muutaman päivän luonamme. Esittelin hänelle ensimmäistä kertaa Netflixin ihmemaailman (oikeesti, Netflix, vaadin sponsorisopimuksen!) ja arvatenkin se johti siihen, että elokuvan valitseminen keski hyvinkin puolitoista tuntia - ja sitten kello oli puoli kaksi ja päädyimme lyhimpään mahdolliseen (1 h 17 min).

Kun Frozen oli ikään kuin "pelkkää juonta", The Squid and the Whale on leffa "ilman juonta". Ei siis samalla tavalla kuin The Tree of Life, mutta ilman sen kummempia käänteitä. Alussa Berkmanien pariskunta (Laura Linney ja Jeff Daniels) ilmoittaa pojilleen (Jesse Eisenberg ja Owen Kline) päätyneensä asumuseroon. Lapset valitsevat melko nopeasti erossa puolensa, vaikka katsojalle on suhteellisen selvää, kumpi vanhemmista on eroon "syypää". Leffa siis kuvaa eron käsittelemistä koko perheen näkökulmasta keskittyen kuitenkin enimmäkseen lasten tuntemuksiin.

En suosittele katsomaan leffaa yömyöhällä jo valmiiksi väsyneenä. Toisin kuin Frozen, tämä leffa ei ole omiaan pitämään hereillä. Onneksi koira oli tapansa mukaan illan virkku ja vaati leikkimään leffan ohessa.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan...


125/365
YleXPop, Keskustori, Tampere: PMMP

Onnistuin viime vuonna missaamaan koko YleXPopin edes tietämättä sen olemassaolosta, mutta tällä kertaa tuttu nuorisotyöntekijä tuli ohimennen kertoneeksi siitä. Koska samalla viikolla oli julkaistu uutinen siitä, että PMMP jää syksyn jälkeen määrittelemättömän mittaiselle keikkatauolle, päätin ryhdistäytyä ja käydä katsomassa ainakin yhden keikan vielä.

Sää oli Popille mitä suotuisin ja puoli valtakuntaa oli kerääntynyt Keskustorille jammailemaan. Myös arkatassukoiramme nautiskeli koulujen loppumisesta ja YleXPopista täysin siemauksin, sillä suosimamme lenkkimaasto oli kerrankin vapaa pelottavista auringonpalvojista.

PMMP:n kelkasta olen hieman pudonnut ja niinpä kuulin suurimman osan biiseistä ensimmäistä kertaa. Ikisuosikkini Päiväkoti ja Oo siellä jossain mun kuitenkin kuultiin ja tykkäsin kyllä monista uudemmistakin biiseistä. Elävässä musiikissa on jotain hirveän tunteisiin vetoavaa, mistä syystä rakastin sitä teini-ikäisenä, enkä enää useimmiten oikein jaksa. Joka toinen bändi livenä on matka menneisyyteen, joskus nostalginen ja toisinaan surullinen.

Kun entuudestaan tuntemattomia biisejä tulvi ilmoille, antauduin harhailevien ajatusten mukaan ja muistelin menneitä PMMP:n keikkoja. Olen aina tykännyt bändistä kovasti, mutta en pysty muistamaan, olenko koskaan varsinaisesti käynyt katsomassa nimenomaan sitä jossain. Muistoni ovat poikkeuksetta peräisin festarikeikoilta. Aurinkoisia muistoja lähinnä. PMMP varmaan jääkin mieleeni samanlaisena festaribändinä kuin Ultra Bra ja Apulanta, bändinä joka yhteen aikaan oli läsnä kaikkialla minne meninkin, ilman että sitä tarvitsi keikkakalenterin kanssa jahdata.

Lämpimin PMMP-muistoni on luonnollisesti se, kun liftasin bändin keikkabussin kyytiin. Silloin kesti yllättävän kauan tajuta, minkä bändin kyydissä olin. Kontekstistaan irrotettuna asiat ovat usein vaikeita ymmärtää. Muistan reissusta sen, että poikkesimme pullakahveille huoltoasemalle, että Paula tykkäsi kumisaappaistani ja että molemmat tytöt satuilivat jotain festaripäiväkirjaani, jota en ole nähnyt vuosikausiin (mutta joka toivottavasti on jossain tallessa). Ajattelen aina sitä reissua kuullessani Matkalaulun.

Hikisen keikan jälkeen tarvitsimme drinkit.

Vastustamaton kesäyön trilleri


124/365
Irresistible (2006)

Lastenkirjailija ja kuvittaja Sophie (Susan Sarandon) alkaa jo leffan alussa huomata kummallisia asioita. Tavaroita katoaa, siirtyy paikasta toiseen ja outoja yhteensattumia tulee ilmi. Kun hän sitten tapaa miehensä (Sam Neil) uuden kollegan Maran (Emily Blunt), omituisuudet vain lisääntyvät. Sophie alkaa uskoa, että Mara vainoaa hänen perhettään ja ryhtyy siinä uskossa lähestulkoon itse vainoamaan Maraa. Sophie alkaa kärsiä unettomuudesta, nähdä painajaisia pöllöistä ja huonosti nukuttujen öiden seurauksena sekoilla niin, että menettää kaiken uskottavuutensa miehensä silmissä.

Viime kesä oli Van Dammen, olkoon tämä kesä siis trillerien. Irresistiblen IMDB-pisteet ovat vain himpun verran paremmat kuin Twilightin (hyvä verrokki aina), mutten oikein ymmärrä miksi. Leffassa toisaalta on jonkinlaista tv-elokuvan tuntua, ehkä sen vuoksi, että se tapahtuu enimmäkseen päivänvalossa. Mielestäni tämä vain lisää elokuvan viehättävyyttä ja tekee siitä täydellisen kesäyön trillerin. Loppuratkaisu ei ole heti arvattavissa (vaikka ehkä hetkeä liian aikaisin sen voikin jo päätellä) ja elokuva tavoittaa kiitettävästi painostavan kaasuvalomaisen tunnelman, eikä katsoja voi olla varma mistään. Leffana Irresistible on hyvää keskitasoa, eikä edes yritä olla muuta kuin piinaava jännäri. Miehet näyttäytyvät elokuvassa poikkeuksellisen karikatyyrisina idiootteina, jotka eivät tajua mistään mitään. Myös Bechdelin testin leffa läpäisee kirkkaasti.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Avainsanat: auto, siitin, peräaukko, sperma


123/365
J. G. Ballard: Crash (1973)
Suom. Ville Keynäs

Pikaisesti hakemalla en löytänyt yhtään suomenkielistä blogimerkintää nimenomaan tästä Ballardin kirjasta, enkä myöskään kuvaa sen suomalaisesta kannesta. Oman lukukappaleeni kaivelutin kirjaston varastosta. Melko unohdetulta tapaukselta siis vaikuttaa. Sanotaan nyt heti alkuun, että mikään unohdettu helmi se ei kuitenkaan ole.
"Ensimmäisen orgasmini sain hänen reidessään olevaan syvään haavaan. Ammuin spermani tuohon kanavaan hangaten sen poimuttunutta uraa. Hän otti spermaani käteensä ja pyyhki sitä kytkinvivun hopeasäätimiin. Suuni oli painunut kiinni hänen vasemman rintansa alla olevaan arpeen tarkastellen sen sirpinmuotoista syvennystä. Gabrielle kääntyi istuimessaan kiertäen vartaloaan ympärilläni niin että pääsin tutkimaan hänen oikean lanteensa vammoja. Ensimmäistä kertaa en tuntenut säälin häivääkään tuota rampautunutta naista kohtaan, vaan me nautimme yhdessä hänen oman autonsa jättämien abstraktien rakojen nostattamasta kiihtymyksestä." (Crash, 178-179.)
Tämä kirjan kokonaisuuteen nähden suhteellisen kesy katkelma kertoo tiiviisti, mistä teoksessa on kyse. Kirjailijan nimeä kantava päähenkilö James Ballard joutuu auto-onnettomuuteen, jonka jälkeen huomaa näkevänsä autot eri tavalla, tuntevansa niitä kohti suurempaa vetoa kuin koskaan ennen. Pian hän tutustuu auto-onnettomuuksia seuraavaan ja valokuvaavaan Vaughaniin, joka johdattelee hänet uudenlaisen seksuaalisuuden tielle. Vaughan, jonka tv-ura on aikanaan päättynyt moottoripyöräonnettomuuteen, fantasioi auto-onnettomuuksista ja sellaisessa kuolemisesta, mieluiten Elizabeth Taylorin kanssa.

Seuraa lukematon määrä eritteitä, joita päähenkilöt kylvävät autoihin, autoissa, toisiinsa, toistensa päälle, toistensa vammoihin ja auto-onnettomuuksia ajatellen tai katsellen. Millään yleisesti tunnetulla käsityksellä seksistä tai seksuaalisuudesta ei ole sijaa tässä kirjassa.

En mitenkään kovin helposti ällöty tai järkyty kummallisista seksikuvauksista ja niistä lukeminen 219 sivua putkeen on omiaan turruttamaan mielen. Tässä tapauksessa edellä kerrottu on kuitenkin koko kirjan sisältö. Mitään suurempia juonenkäänteitä ei oikeastaan tapahdu, ainoastaan sen verran, että onnettomuusfriikkejä ilmaantuu tarinaan muutama lisää.

Alun esipuheessa Ballard selittelee jotain teknologisesta kehityksestä, Marshall McLuhanista ja siitä, kuinka tarinan henkilöiden kummallinen himokkuus autoja kohtaan on symboli jollekin. En nyt kuitenkaan muista mille, enkä jaksa enää palata tuohon esipuheeseen. Tuomioni kirjalle on: vältä kaikin keinoin.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Yhden rakkaustarinan päätös


122/365
Muodon vuoksi (Nip/Tuck)
Kuudes tuotantokausi (2009-2010)

Muodon vuoksi on yksi niistä sarjoista, joita aloin säännöllisesti seurata jo silloin kun sitä alettiin näyttää telkkarissa. Niin ollen sarjan katsomiseen on tullut kuluneeksi melkein kymmenen vuotta. Jossain vaiheessa olen ilmeisesti pitänyt sarjaa niin hyvänä, että olen tietoisesti tai tiedostamattani tehnyt päätöksen hankkia sen kokonaan dvd-hyllyyni.

Viimeisen eli kuudennen tuotantokauden ostin viime kesänä jostain häämatkani varrelta. Syy siihen, että katsoin sen vasta nyt, on se, että aikomuksenani oli vielä kerran katsoa sarja alusta loppuun. En oikein muistanut mitään vitoskauden tapahtumista, koska olin ostanut sen edelliseltä matkalta kaksi vuotta aiemmin. Aloinkin katsoa sarjaa alusta ja pääsin joulukuisessa neulehurmoksessa ykköskauden puoliväliin, mutta projekti alkoi tuntua nopeasti aika puuduttavan pitkältä. Tällä sarjalla on nimittäin ne loistavat hetkensä, mutta ehkä enimmän osan ajasta se on vähän ahdistava - jollain selittämättömällä tavalla. Kun ykköskausi jäi tällä kertaa lojumaan kesken melkein puoleksi vuodeksi, päätin viimein tarttua härkää sarvista ja katsoin muistin virkistykseksi vain vitoskauden päätösjakson ja siirryin sitten viimeiseen kauteen.

Yleinen mielipide lienee, että viimeistään vitoskaudella sarjan taso laskee kuin lehmän häntä. Muistaakseni pidin kuitenkin siitäkin kovasti ja niin uskalsin elätellä toiveita myös kuudennen kauden suhteen. Valitettavasti se osoittautui hyvin nopeasti silkaksi kuraksi.

Viimeisellä kaudella toistetaan vielä kerran kaikki ne hörhöilyt, jotka on jo moneen kertaan nähty. Samat parit yrittävät vielä kerran, samat virheet toistetaan uudelleen ja uudelleen. Muutamia mahtavia hetkiä tälläkin kaudella on, mutta ne skipataan nopeasti ohi ja siirrytään vatvomaan vanhoja tuttuja kuvioita. Välillä vaikuttaa siltä kuin tekijät olisivat olleet aineissa, tai vain liian täynnä ideoita, jotka on kaikki ollut survottava mukaan viimeiseen kauteen. Niinpä joissain jaksoissa esitellään tapahtumakulkuja, joista olisi saanut koko kauden mittaisen juonen. Esimerkiksi Seanin veli, josta ei ole koskaan kuultu sanaakaan, putkahtaa ilmoille ja hänet lakaistaan takaisin maton alle yhden jakson aikana. Kaikki kiinnostava aines käsitellään nopeasti pois alta. Jotain kertoo sekin, että kahdet tärkeät häät vietetään katsojan selän takana "jaksojen välillä".


Ei liene suurensuuri spoileri (mutta spoileri kuitenkin, joten maalaa näkyviin), että kutoskaudella Christian ja Kimber saavat viimein toisensa, Viiltäjän keskeytettyä heidän ensimmäiset häänsä kolmoskaudella. En varmaankaan ole ainoa katsoja, joka on odottanut näitä häitä tapahtuvaksi vuositolkulla, ja sitten ne pimitetään kokonaan. Virhe! Ja tämä on suurensuuri spoileri, joten harkitse tarkkaan maalaamista näkyviin: Kimberin itsemurha on ihan uskomattoman surkea käänne ja aivan karsea lopetus tälle hienolle, moniulotteiselle bimbohahmolle, joka on omistanut koko elämänsä Christianille. Suu-tut-taa! Ja kun valituksen makuun päästiin, en kestä, että vitoskaudella esitellyn Teddyn näyttelijä on vaihtunut kutoskaudella. Tällainen kielii vain huonosta suunnittelusta, mikä ei ole koskaan ennen ollut sarjalle tyypillistä. Argh!

Kauden lopulla - jonka tarkoitus oli ilmeisesti alkujaan olla osa seitsemättä kautta, jota ei sitten kuitenkaan (onneksi) tehty - siirrytään ihan kiinnostavien teemojen pariin, kun Christian ja Sean menevät pariterapiaan puimaan suhdettaan. Loppujen lopuksihan sarjassa on kyse juuri heidän välisestään rakkaustarinasta, joka kestää vaikka mitä kolhuja, kun naiset puolestaan ovat kertakäyttötavaraa ja lähtevät vaihtoon pienimmästäkin virheestä. Kauden lopulla Sean on täynnä vihaa ja miettii elämäänsä Christianin varjossa ja tossun alla, kun taas Christian vaikuttaa olevan pullollaan rakkautta, eikä osaa päättää, kumpi heistä tarvitsee enemmän toistaan. Terapiassa Sean vaikuttaa halukkaalta eroamaan, Christian taas taistelemaan 20 vuotta kestäneen suhteen puolesta. Viimeiset jaksot keskittyvätkin tulevaisuuskuvien pohdintaan ja katsoja saa miettiä, onko Seanin ja Christianin viimein lähdettävä eri teille.

Ilahduttavin yllätys kutoskaudella on Ava Mooren (Famke Janssen) paluu, joka solmitaan umpeen niin älyttömällä ja toisaalta niin sarjalle tyypillisen yliampuvalla tavalla, että se jättää katsojan jonnekin epätoivon ja tyytyväisyyden rajamaille. Koko sarjan lopusta jää aika kurja fiilis. Tarkoituksena on varmaankin ollut rakentaa loppu, joka on niin onnellinen kuin näille henkilöille on mahdollista. Itse näen siinä lähinnä surua ja tuskaa, alistusta ja ahdistusta.

Viimeistä kautta lukuunottamatta suosittelen tutustumaan tähän sarjaan (esimerkiksi Netflixissä, josta löytyvät kaikki kaudet). Sarjassa on jotain aivan erityislaatuista, sillä se taiteilee jatkuvasti ohuella nuoralla, jolta katsojat voivat tipahtaa hetkenä minä hyvänsä. Olen monesti jäänyt miettimään täyden hämmennyksen vallassa, tykkäänkö sarjasta vai en. Parhaimmillaan se on terästä, huonoimmillaan niin överiä, että silloinkin miettii, onko se salaa terästä.