Turun Tom on kuumaa kamaa

Tomin mies kaikessa komeudessaan. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Tom of Finland -musikaali

4.2.2017 Logomo-teatteri, Turku

Turun kaupunginteatterin kevään musikaalipläjäys on taattu hitti. Viikko sitten ensi-iltansa saanut teos vaikuttaa ainakin vielä tuoreelta, energiseltä ja innostavalta. Esiintyjillä näyttää olevan aidosti hauskaa lavalla, eikä ilo voi olla tarttumatta yleisöönkin.

Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin elämäntarinan pääpiirteet esittelevä musikaali ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka varsinkin näytelmän alkupuolella vakavammat sävyt ovat enemmän esillä. Aluksi Touko esitellään teini-ikäisenä (Tuure Boelius), joka on lahjakas piirtäjä ja jo auttamattomasti viehtynyt raavaisiin työmiehiin ja nahkasaappaisiin. Toukon perheestä tapaamme opettajavanhemmat ja Kaija-siskon, joka kulkee Toukon rinnalla lähes koko musikaalin tapahtumien ajan. Vanhemmat katoavat kuvasta Toukon näyttelijän vaihtuessa aikuisempaan (Olli Rahkonen), mutta Touko jatkaa piirtämistä, mitä vanhemmatkin ovat pitäneet hyvänä harrastuksena.

Perheprologin lopuksi teini-Touko esittää kysymyksen, joka kaikkia pahanteossa olleita lapsia joskus riivaa: pääsenkö taivaaseen? Tähän teemaan palataan esityksen loppupuolella ja vaikkei musikaalissa näiden kohtausten välillä pysty näkemään häivääkään uskonnollisuuden läsnäolosta, on sen mainoslauseeksi, joka pääsylipuissakin luki, valikoitunut: "Jumala loi miehen, mies loi Tom of Finlandin".

Väliajalla tarjoiltiin mm. Tom of Finland -leivoksia.

Toukon tie vie armeijaan ja sotaan, joka osoittautuu miesten välisten kohtaamisten kulta-ajaksi Hesperian puiston julkisissa vessoissa. Vaikka musikaali vaikuttaa aluksi joukolta toisistaan irrallisia kohtauksia, ovat homojen koodeja ja elämää eri aikoina käsittelevät laulu- ja tanssiesitykset kiinnostavia ja aidon oloisia. Esityksestä välittyivät hyvin ne samat homouden tummat sävyt, joita Jonas Gardell kuvaa hyvin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiassaan. (Nimihirviöiden nimihirviö tuo!)

Jonkinlaisena homouteen suhtautumisen ajankuvana kulkee musikaalissa Toukon rinnalla tämän armeijakaveri Markus Palinin (Mika Kujala) elämäntarina ja kamppailu itsensä kanssa. Palin on naimisissa ja yhden lapsen isä, mutta löytää itsensä jatkuvasti julkisten pisuaarien liepeiltä, muka siveyttä valvomasta. Avioelämä ei tuo onnea ja Palin kostaa sen perheelleen purkamalla patoumiaan näihin. Illan hämärtyessä hän hiipii salaa ostamaan Physique Pictorial -lehteä, jossa Tom of Finlandin piirroksiakin aletaan julkaista, ollen kuitenkin vakuuttunut siitä, ettei mies voi olla homo jos on naimisissa. Palinin hahmo on musikaalin parhautta, vaikka tämän traagisuus onkin puhtaasti komedian väline. Joka kerta hänen avatessaan suunsa saa nauraa, tai ainakaan ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Mika Kujalan artikulaatio ja äänen kantavuus ovat suomalaisen näyttelemisen eturintamaa.

Kaappihomo Markus Palin laulaa, ettei ole "niitä". Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Sodan jälkeen mainostoimiston dondraperina työskennellessään Touko tapaa pisuaareilla Nipan (Jukka Nylund), josta tulee hänen "kämppäkaverinsa" ja elämänkumppaninsa. Miehet hitsautuvat pariksi, jonka kolmantena pyöränä pyörii koko ajan Toukon Kaija-sisko (Anna Victoria Eriksson). Heidän suhteensa esitetään kolmiodraamana. Kaijan hahmo kaiketi edustaa musikaalissa naisnäkökulmaa, jota siinä ei todellakaan muuten olisi. Mukavaa, että sellainenkin on tarinasta löydetty, joskaan se ei ole naisten kannalta kovin mairitteleva. Musikaalin maailmassa näyttää siltä, että nainen jää yksin, koska kaikki miehet ympärillä ovat homoja. Kaijan soolo, jossa tämä kertaa elämänsä tragedian jäätyään vanhaksipiiaksi, on koskettava, muttei oikein tunnu kuuluvan tähän miesten välistä rakkautta juhlivaan tarinaan.

Kun Tom of Finlandin "likaiset kuvat" alkavat maailmalla menestyä, nousee musikaalissa volyymi ja alkaa nahka siukua. Näyttämölle astelee tuon tuostakin ikoninen piirroshahmo Kake (Hunks-Ville Erola), milloin kireissä nahkavermeissä lihakset pullistellen, milloin ilman rihman kiertämää (huh!). Tunnelma katsomossa kuumenee huomattavasti. Loppua kohti musikaali esittelee yhä enemmän lihan iloja ja ilmapiiri alkaa olla homouden suhteen vapautuneempi, sallivampi ja lopulta siitä voi puhua jopa uuden naapurin kanssa.

Tom of Finlandin piirrokset heräävät eloon. Kuva: Otto-Ville Väätäinen.

Kohtaukset joissa piirrokset heräävät henkiin ovat hienosti toteutettuja ja niistä saisi varmasti paljon enemmän irti, jos tuntisi enemmän Tom of Finlandin piirrosjälkeä. Tanssikohtausten koreografiat ovat taidokkaita ja kumma kyllä jatkuva laulun loilotus ei häirinnyt ollenkaan. Musikaalien "musikaaliusaste" voi käsittääkseni olla varsin vaihteleva aina siitä että lauletaan muutama biisi, siihen että lauletaan lähes koko ajan ja laulujen välissä on muutama repliikki, jotka nekin suunnilleen puhutaan laulamalla. Tom of Finland -musikaali sijoittuu musikaaliuskäyrän musikaalisempaan päähän. Tämä saattaisi olla ongelma, koska lähtökohtaisesti en kovin paljon tykkää musikaaleista. PMMP-säveltäjä Jori Sjöroosin ja Jussi Vahvaselän musiikki on kuitenkin niin menevää ja jotenkin valmiiksi tuttua, että biiseistä suorastaan innostuu. Välillä tosin laulunsanojen suorasukaisuus kuumottaa korvia ihan kunnolla.

Avecini mielestä Tomppa-musikaali oli parempi kuin mikään mitä hän on Tampereen teattereissa nähnyt ja vaikka en itse lähtisi tämän takia Turku-Tampere -välirikkoa kasvattamaan, on musikaali kieltämättä parhaimmistoa siinä pienehkössä joukossa, joka näkemistäni teatterimusikaaleista koostuu. 365 kulttuuritekoa suosittelee.

Hulluna kaikkea!

Jiihaa, haamumunkit ja leffaliput ovat taas täällä huomisesta alkaen! Hullut päivät, hullut hinnat ja hulluna ihmisiä, Dollyn donitsien hullun ihanaa tuoksua unohtamatta. Mainitsen tästä siksi, että aina Hullujen päivien kynnyksellä blogini löytää joukon ihmisiä, jotka epätoivoisesti etsivät netistä Hullujen päivien Finnkinon leffalippupaketin hintaa. Tällä kertaa se on sama kuin viimeksi: 74 euroa / 10 lippua. Muistin virkistykseksi muista keinoista luikahtaa elokuviin edullisesti: Näin luistelet leffateatterien riistohintojen ohi!

Olen viime aikoina ollut kiireinen niin koulujuttujen kuin hääkrääsän myymisenkin parissa, mikä on jälleen kerran näkynyt blogissani. Vastaan on kuitenkin tullut jos jonkinmoista kiinnostavaa kulttuurihässäkkää, jota referoin nyt lyhyesti.

Murhaloukku. Kuvaaja: Harri Hinkka

Hevijuuseri-korttini lähestyvä vanheneminen ajoi minut Tampereen teatteriin katsomaan Murhaloukkua. Näytelmä on Ira Levinin (Rosemaryn painajainen) kirjoittama ja perustuu pitkälti yllättäviin käänteisiin. Näytelmän päätyttyä yleisöä jopa pyydettiin ystävällisesti olemaan paljastamatta sen juonta. Eikä sen paljastamisessa juuri järkeä olisikaan, koska se kuulostaisi vastenmielisen sekavalta sopalta tiivistettynä. Yllättäviä käänteitä ja säikähdyksiä tosiaan piisasikin ja näytelmä on mielenkiintoisella tavalla metafiktiivinen. Vaikka sitä oli viihdyttävä katsoa, lopulta se jätti minut kuitenkin aika kylmäksi.

Ehkä ongelmana on se, että vuoden 1978 jälkeen, jolloin näytelmä on kirjoitettu, on kirjallisuuden ja elokuvien piirissä tapahtunut niin paljon, että lukijat ja katsojat osaavat jo odottaa yllätyksiä ja "lukea" metafiktiota ilman että se sekoittaa pään. Metafiktiota on kirjoitettu jo kauan ennen termin keksimistä (esimerkiksi Don Quijote 1600-luvulla), mutta itsetiedostavuudestaan tunnettuna postmodernina aikana se on lisääntynyt suorastaan räjähdysmäiseksi ja mielestäni siitä on tullut jopa trendi.

Elokuvissa metafiktio on yleistynyt vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Slashfilm.com esittää, että elokuva on astunut lähes huomaamatta uudelle aikakaudelle, metaelokuvan aikaan. Jutun alussa komeilee kuva Vampyyrien imussa -leffasta, joka parodioi Twilightia (ja joka kaikkien Twilight-leffoja nähneiden kannattaa katsoa, vaikka se on aika huono, sillä pääosan esittäjä Jenn Proske toistaa Kristen Stewartin maneereja aivan loistavasti). Slashfilm ei kuitenkaan nosta leffaa "uuden" metaelokuvan lippulaivaksi, vaan käy kattavasti läpi itsetiedostavan elokuvan historiaa ja toteaa:

"To some degree, self-awareness in film has almost become a necessity, since anybody who’s spent a significant portion of their lives watching movies and TV shows has already grown tired of the stories that most of them are telling."

Niinpä. Siis varmasti vuonna 1978 tämä näytelmä on ollut teatteriin tervetullutta vaihtelua. Huolestuttavaa onkin se, miten koko tämä meta-juttukin alkaa jo tuntua niin kuluneelta. Mitä seuraavaksi?

Jos tätä näytelmää ei pääse Tampereelle katsomaan, sen voi aina lainata kirjallisessa muodossa kirjastosta nimellä Murhaleikki tai katsoa siihen perustuvan leffan nimeltä Murhaleikki (Deathtrap).

Kävin myös ensimmäistä kertaa Tampereen Klubilla järjestettävissä Doc Lounge -illoissa, kun siellä esitettiin vuoden kuumin dokumenttitapaus The Imposter (2012).

The Imposter.

Dokumentti kertoo ranskalaisesta Frédéric Bourdinista, joka 1990-luvulla onnistui uskottelemaan texasilaisperheelle olevansa Nicholas Barclay, perheen kolme vuotta aiemmin kadonnut poika. Ideana tämä kuulosti vielä ihan mahdolliselta, vaikka onkin vaikea käsittää miksi kukaan tekisi sellaista. Tapauksen yksityiskohdat kuitenkin tekevät siitä äärimmäisen kummallisen. Ensinnäkin Bourdin oli tapahtumien aikaan 23-vuotias, kun taas Nicholas Barclay olisi tuolloin ollut kuudentoista. Toiseksi Bourdinilla oli tummat hiukset ja ruskeat silmät, kun taas Nicholasin hiukset olivat vaaleat ja silmät siniset. Hiukset Bourdin värjäsi vaaleiksi, muttei pystynyt peittämään tummaa parrankasvuaan täydellisesti. Silmien värin muutoksen selittämiseksi hän laati puoliscifistisen teorian, jonka mukaan väri oli hänen kaappaajiensa toimesta muutettu. Ja kaikki meni läpi. Bourdin onnistui huijaamaan itselleen Amerikan kansalaisuuden ja Nicholasin perhe otti hänet avosylin vastaan ja kotiinsa asumaan.

Dokumentissa Bourdin itse kertoo koko huijauksen kulun alusta loppuun. Hän on sympaattisen ja mukavan oloinen, mutta mikä tärkeintä, äärimmäisen vakuuttava ja lopulta suorastaan pelottava. Bourdinin lisäksi oman näkemyksensä tapahtumien kulusta kertovat Nicholasin äiti ja sisar, sekä tapauksen kanssa tekemisissä olleet viranomaiset.

Mikäli tapausta ei tunne - ja Suomessa sitä ei varmaankaan moni tunne tai ainakaan muista - tämä dokumentti tarjoaa myös mielenkiintoisia yllätyskäänteitä, eikä siitä kannatakaan kertoa enempää. Dokumentin rakenne ja trillerimäisyys toivat mieleeni sen taidokkuuden, jolla Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen artikkeli Uskomaton murhenäytelmä Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (7/2012) on kirjoitettu. Kyseessä on siis se Aito ja Alkuperäinen juttu Enkeli-Elisan tarinan epäilyttävyydestä ja se kannattaa lukea jos sen jostain käsiinsä löytää, sillä kyseessä on trilleri ja varsinainen journalistinen taidonnäyte.

Metafiktion kanssa olen viime aikoina viettänyt enemmänkin aikaa liittyen meneillään olevaan kirjallisuuden kurssiin. Valitsin lopputyöni aiheeksi Jonathan Safran Foerin kirjan Kaikki valaistuu (2002), joka on niin kiehtovasti pullollaan piilomerkityksiä ja pieniä tarinoita tarinoiden sisällä, että mieleni on saanut siitä suorastaan ähkyn. Olen aiemmin kirjoittanut kirjasta, että se on "samalla hullun hauska ja mielettömän syvällinen, että se teki minut surulliseksi ja iloiseksi, ja että olin hetken aikaa hukassa kun se loppui". Kaikessa höpsöydessään tämä määritelmä on edelleen varsin kuvaava, vaikka tällä kertaa luinkin kirjaa kirjallisuudentutkijan suurennuslasin kautta. Mestariteos, ehdottomasti! (Kenties palaan tähän kirjoitettuani sen lopputyön.)

Yliopistolla todellakin voi olla sivistävä vaikutus! Jouduin nimittäin lukemaan erästä toista kurssia varten varsinaisen klassikkoteoksen, Bram Stokerin Draculan (1897). Aloin itse asiassa lukea sitä vapaaehtoisesti, mikä teki minusta sille vastaanottavaisen. Myöhemmin siitä tuli pakollista, mutta onneksi olin jo valmiiksi vastaanottavainen. Taas kerran sain hämmästyä sitä, etteivät suinkaan kaikki ennen 1990-lukua kirjoitetut kirjat ole järjestään puisevia. Draculassa on sitä leppoisaa vanhan ajan tunnelmaa, hidasta liikkumista hevosvankkureilla, sähkeitä, tuumailua, illallisen jälkeisiä sikari- ja suunnittelusessioita... Oikeastaan kirja toi kierolla tavalla mieleeni Twilight-kirjat siinä mielessä, että lopputaisteluun valmistaudutaan niin huolella ja suunnitellen, että itse taistelu onkin sitten varsin nopeasti ohi.

Dracula koostuu kokoelmasta eri henkilöiden kirjoittamia aineistoja: päiväkirjoja, lehtileikkeitä ja kirjeitä. Kirja alkaa pitkällä katkelmalla asianajaja Jonathan Harkerin päiväkirjasta. Pahaa-aavistamaton Harker matkustaa Transylvaniaan kreivi Draculan linnaan järjestelläkseen tämän muuttoa Lontooseen. Kreivi on häntä kohtaan vieraanvarainen ja ystävällinen, mutta pian Harker huomaa olevansa linnassa vankina. Ja ettei kreivillä ole peilikuvaa. Eikä tämä koskaan syö. Ajalle ja tyylille tyypillisesti Harker ei ole varma, onko tulossa hulluksi, vai onko maailma hullumpi kuin hän tiesi.

Kirja jatkuu Harkerin morsiamen Minan ja tämän ystävän Lucyn kirjeenvaihdolla, jossa he keskustelevat pitkään ennen kaikkea miehistä. Myöhemmin mukaan tarinaan liittyvät Lucyn kolme kilpakosijaa, joista yksi isännöi paikallista hullujenhuonetta. Romaani koostuu taidokkaasti kasatusta palapelistä, sillä alkuun irrallisen oloiset tarinat yhdistyvät pian yhdeksi suureksi eepokseksi ja matkaksi kohti yhteistä päämäärää. Sympaattisin kirjan henkilöistä on tohtori Van Helsing, joka saapuu Amsterdamista saakka avaamaan tavallisten ihmisten silmät näkemään maailman yliluonnollisuuden ja pahuuden. Kauan Van Helsing saakin kaivella todisteita, sillä mukavuudenhaluista yläluokkaa ei hevin hetkauteta tutuista ja turvallisista käsityksistään.

Jarkko Laineen suomennos (2010) on mukaansatempaava ja kirjan yhteyteen on liitetty Laineen laaja kommentaari romaanin sisältämistä kulttuuriviittauksista, sanojen etymologiasta ja maantieteellisistä tosiasioista, sekä jälkipuhe Pieni johdatus vampyyrien maailmaan.

Rakkautta ja anarkiaa -festareilla näin Pablon (2012), dokumentin graafikosta joka mullisti leffojen alkutekstien maailman, Your Sister's Sisterin (2011), joka oli festaritarjontaan nähden melko perinteinen kolmiodraama, Laurence Anywaysin (2012), joka oli kaunis, herkkä ja kiinnostava ja ylitti kaikki tylsään traileriin perustuneet odotukseni, sekä koulukiusaamisdokumentti Bullyn (2011), joka oli ärsyttävä, tylsä ja sai minut uskomaan, että kaikilta amerikkalaisilta puuttuu jokin osanen aivoistaan.

Laurence Anyways.

Lisäksi kävin katsomassa Polttarittaret (Bachelorette) (2012), josta olin toiveikas ja ajattelin, että se jatkaa Bridesmaidsin (2011) aloittamaa naisten välisiin suhteisiin keskittyvän romanttisen komedian ideaa. Suhteita enemmän leffa keskittyy kuitenkin sekoiluun ja siihen iänikuiseen kysymykseen: miten voi olla mahdollista että se lukion läski lehmä pääsee naimisiin ennen prom queenia? Tyttöiästä ylikasvaneet bilehileet näyttäytyvät jokseenkin säälittävinä, mutta onneksi häähumusta löytyy jokaiselle jonkinlainen miespuolinen lohduttaja.

Voisin jatkaa tätä namedroppailua loputtomiin, mutta riittäköön tämä tällä erää. Palaan asiaan saatettuani loppuun pari lukemaani kirjaa.

Polttarittaret.

Kohtalokas diili

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

14.9.2012
Tampereen Teatteri: Veriveljet, päänäyttämö

Hankin melkein vuosi sitten Tampereen Teatterin Hevijuuseri-kortin, mutta käytyäni katsomassa sillä yhden (tosi hyvän) musikaalin, minusta tuli heviluuseri, enkä saanut koskaan aikaiseksi käyttää sitä uudestaan. Loppujen lopuksi nykyihmisillä tuntuu olevan suuria vaikeuksia suunnitella elämäänsä paria päivää pitemmälle, ja vaikka kuinka yritän taistella tällaista näkemystä vastaan, teatterilippujen varaaminen vaikka kuukautta aiemmin vaikuttaisi vain kerjäävän sitä, että samalle illalle ehtii ilmaantua jotain parempaa tekemistä. Nyt olen kuitenkin puun ja kuoren välissä, sillä Hevijuuserini on voimassa enää kuukauden ja sinä aikana minun täytyy kiireesti kiriä korvaamaan kaikki menetetyt tilaisuudet.

Veriveljien tarina tuntuu alusta asti kovin tutulta. Siinä on jotain kovin yleismaailmallisen ymmärrettävää, jotain hyvin myyttistä ja ennalta-arvattavaakin. Musikaali alkaa rohkeasti takaumalla, joka välittömästi kertoo katsojalle, miten tarina tulee päättymään. Alku on kuin tuomio, kohtalo, jota kohti vääjäämättömästi kuljetaan kuin Oidipus-myytissä ikään. Kertoja (Jussi Selo) on näytelmän kannalta olennainen hahmo, joka ei anna yleisön hetkeksikään herpaantua unohtamaan mitä on tulossa, vaan muistuttelee jatkuvasti taustalla maksettavasta velasta.

Köyhä yksinhuoltajaäiti rouva Johnstone (Rinna Paatso) on jälleen raskaana - toisen naisen matkaan lähteneen miehen läksiäislahja hänelle. Hänellä on ihan mukava työpaikka rikkaan rouva Lyonsin (Elina Rintala) kotiapulaisena ja elämä näyttää jotenkin järjestyvän kun vain välillä saa tilata postimyynnistä jotain kivaa osamaksulla. Saatuaan tietää odottavansa kaksosia rouva on kuitenkin lohduton, sillä sossu uhkailee köyhää perhettä jo huostaanotoilla. Siitäpä saakin loistoidean rouva Lyons, jolle raha ei ole tuonut onnea, koska sillä ei ole pystynyt ostamaan lasta. Vastahakoisesti rouva Johnstone suostuu luovuttamaan rouva Lyonsille toisen kaksosista uskoen sen olevan kaikille parhaaksi.

Kaksoset kasvavat erillään toisistaan tietämättä ja aivan erilaisissa oloissa. Vääjäämättä he kuitenkin kohtaavat toisensa seitsemän ikäisinä ja jokin vetää heitä toistensa puoleen. Äidit yrittävät pitää pojat erossa toisistaan ja rouva Lyonsin mielenterveyskin alkaa jo järkkyä pelosta, että kaikki tulee ilmi. Taustalla värjyy taikauskoinen ajatus, että jos kerran erotetut kaksoset joskus saavat tietää olleensa kaksosia, molemmat kuolevat. Musikaali seuraa kaksosten Mickeyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja Eddien (Martti Manninen) kasvamista, heidän kohtalokkaita valintojaan ensin lapsina, sitten nuorina ja lopulta vastuullisuuteen pyrkivinä aikuisina.

Veriveljet on hieman harhaanjohtavasti ottanut mainoskampanjansa lippulaivaksi seinän kokoisen kuvan Uniklubin solistista Jussi Selosta, joka tekee musikaalin kertojan roolissa teatteridebyyttinsä. (Toisena kertojana näytännöissä vuorottelee Sami Hintsanen.) Selon kohtalonomainen kertojahahmo on kuin tuomion musta enkeli. Rooli on kuin tehty Selolle, joka olisi saattanut astella näyttämölle omissa vaatteissaan, eikä kukaan olisi huomannut mitään. Karismaattinen rock-laulaja sopii tähän osaan kuin villasukat syysiltaan. Mutta. Selon esiintyminen lavalla on aika vähäeleistä ja odotin koko ajan sitä hetkeä kun räjähtää, valot alkavat välkkyä ja Uniklubin laulaja alkaa revitellä ja antaa laulun tulla oikein antaumuksella. Mutta ei. Kunnon rokkikonsertti olisi sopinut useampaankin väliin, mutta kertoja pysyttelee näytelmän takapiruna loppuun saakka. Selon artikuloinnissa on toivomisen varaa ja ne repliikit joita hän ei laula ovat enemmän ulkolukua kuin näyttelemistä. (Epäilemättä laajan teatterikokemuksen omaava Hintsanen olisikin roolissa teknisesti parempi, mutta varmasti myös erilainen.)

En ole mikään suuri musikaalifani, mutta tähänastisen kokemukseni mukaan Tampereen Teatteri todellakin osaa tehdä niitä. Laulamista ei ole liikaa ja laulut enemmänkin tukevat tarinankerrontaa kuin vievät sitä eteenpäin, joten ei haittaa vaikka niiden ajaksi ajatus harhailisikin muualle. Samoja runkolauluja toistetaan säännöllisin väliajoin, niin ettei niiden sisältöä tarvitsekaan ymmärtää ensimmäisellä kerralla, ja ne tuovat musikaaliin mukavaa rytmiä. Kaikki esiintyjät laulavat hyvin ja musikaalissa on myös aika ajoin loistava koreografia. Myös lavasteet ansaitsevat erityiskiitoksen.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Tiivistämisen taito

Aion tehdä merkittävän uhrauksen ja jättää Big Brotherin väliin saattaakseni blogini ajan tasalle. Mitäs siihen sanotte? Olen asialleni omistautuva bloggaaja (joka katsoo BB:n luultavasti myöhemmin Katsomosta)! Jotta tästä ei tulisi yhdeksän tunnin urakkaa, päätin harjoitella hieman tiivistämistä, joka on aina ollut minulle vaikeaa. Kirjoitan siis jokaisesta kulttuuriteosta korkeintaan viisi virkettä. Pahoittelut tästä. Jos olisin parempi sumplimaan minuuttiaikataulujen kanssa, olisin jo kirjoittanut romaanin.

212. kulttuuriteko 15.10.2011
Easy A (2010)

Teinityttö Olive myöntää painostuksen alaisena bestikselleen menettäneensä neitsyytensä, vaikka se ei ole totta. Juttu leviää nopeasti koko koulun tietoon. Pojat huomaavat, että huhumyllyä voi käyttää hyväksi ja pyytävät Olivea kertomaan tehneensä erinäisiä juttuja heidän kanssaan. Siveän uskisryhmän lutkaksi tuomitsema tyttö päättää alkaa pukeutua maineensa mukaisesti ja ompelee pitsikorsetteihinsa tulipunaisen kirjaimen kuten Hester Prynne. Kantaaottavuudessaan Mean Girlsille sukua oleva leffa luiskahtaa lopulta kliseisyydessään mitäänsanomattomien teinileffojen kastiin.

213. kulttuuriteko 17.10.2011
Tuulevi & Henrik Aschan: Selviämistarina - alkoholi parisuhteessa (2010)

Alkoholisti ja hänen vaimonsa kertovat kirjassaan kuinka kamalaa viinan kanssa läträäminen oli ja kuinka siitä päästiin eroon. Miehen ja naisen sinämuotoiset kirjeet vuorottelevat. Toistuvana kaavana on se, että ensin esitetään ote "päiväkirjasta" ja sen jälkeen "havaintoja muutamia vuosia myöhemmin". Tämä ärsytti ensinnäkin siksi, etteivät päiväkirjaotokset selvästikään ole suoraan päiväkirjoista ja toiseksi siksi, että "havaintoja"-osioissa kerrotaan yleensä täysin sama asia kuin päiväkirjaosioissa, hieman eri sanoin. Liian analyyttinen koskettaakseen.

 

214. kulttuuriteko 18.10.2011
Sinä päivänä (One Day) (2011)

Voi mikä pettymys. Leffan traileri oli niin ihana ja kirja niin hehkutettu, että odotin vähintäänkin vuoden ihaninta elokuvaa. Lopullinen arvio lienee "ihan ookoo". Leffassa ei tapahdu oikein mitään ja sitten kun vähän jotain tapahtuu, arvaa melkeinpä heti miten siinä käy. Anne Hathawayn kunniaksi on sanottava, että hän vastaa joka tapauksessa kulttuurivuoteni tähän mennessä ihanimmasta leffasta. (Ja Anne Hathaway on ihana, sanokaa mitä sanotte, ja veikkaan hänen voittavan Oscarin kolmen vuoden sisällä.)

215. ja 216. kulttuuriteko 19.10.2011
H. Paakkanen: Amerikka ja Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Ahnavia? (2010)

Sain viimeinkin luettua pääkirjaston arvonnasta voittamani tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian voittajat. Onneksi en ole maksanut niistä, sillä en keksi edes viittä virkettä molemmista. Amerikassa sivarihippi löytää talvisodan hengen (vrt. pullon henki) ja lähtee kotimaahan kyllästyttyään Amerikkaan perustamaan uutta uskontoa. Nenian Ahnav kurjistelee, oksentelee ja aiheuttaa ällötystä. Melko käsittämättömiä juttuja molemmat.

217. kulttuuriteko 20.10.2011
Trust (2010)

Teinityttö löytää sielunkumppaninsa netin keskustelupalstalta ja tekee jostain syystä kaikkein typerimmät ratkaisut, vaikka tyyppi valehtelee ikänsä kolmeen kertaan alakanttiin. Tarinana ei mitenkään järisyttävän omaperäinen, mutta leffa keskittyy mielenkiintoisella tavalla psykologiseen analyysiin ja pyörittelee perheenjäsenten tunteita niin että niistä tulee outoudessaan melko aidon oloisia.

218. kulttuuriteko 21.10.2011
Tampereen Teatteri: I Love You Because, päänäyttämö

Tässä on kerrankin onnistuttu loihtimaan näyttämölle niin hyvä musikaali, ettei laulaminen haitannut yhtään! Biiseissä kerrotusta tarinasta pysyy hyvin kärryillä ja juoni on kuin mistä tahansa romanttisesta komediasta. Loistavia, sädehtiviä näyttelijöitä, paljon huumoria ja hauskoja oivalluksia sinkkuelämästä.

219. kulttuuriteko 21.10.2011
Tartunta (Contagion) (2011)

Kuulosti perinteiseltä katastrofielokuvalta, jossa koko maailman populaatio on vaarassa ja pian kaikista tulee zombeja tai jotain, mutta olikin positiivinen yllätys. Nopeasti tappava virus lähtee leviämään ja leffa kuvaa jonkin sortin työntekijöitä, jotka yrittävät päästä sen alkuperän jäljille ja kehittää nopeasti rokotetta. Jude Law nähdään uransa vastenmielisimmässä roolissa bloggaajana, joka punoo salaliittoteorioita ja kannustaa ihmisiä vaihtoehtohoitoihin - sikainfluenssakatastrofin aikana esille noussut tosielämän ihmistyyppi. Miellyttävällä tavalla tempoltaan rauhallinen ja realistisen tuntuinen leffa.

220. kulttuuriteko 22.10.2011
John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2008)
Suom. Jaana Nikula

Tosi koukuttava kirja, hurjan karmea. Taitavasti rakennettu monien monituisten henkilöiden ja juonikuvioiden varaan. Juuri tällaiset kirjat onnistuvat luomaan kokonaisen maailman, kun tapahtumia kuvataan niin monelta kantilta. Leffa pelottaa jo etukäteen, koska siinä varmasti kaikki latistuu kaksiulotteiseksi. Mutta en kyllä ymmärrä, miksi kukaan pitäisi tätä kirjaa "ihanana", kuten eräs ystäväni.

Tein sen! Ensimmäistä kertaa kuukausiin olen rästeistä vapaa! Huomenna alkaa superkiri.

Maailma muuttuu, Eskosein

210. kulttuuriteko 13.10.2011
Yliopistoteatteri Näty: Nummisuutarit - ooppera näyttelijöille
Yliopiston Teatterimonttu, Tampere

Jos kärsin teatterissa jostain enemmän kuin Aleksis Kivestä ja musikaaleista, sen jonkin täytyy olla ooppera. Edellinen oopperakokemukseni, Quasimodo Lahden Kaupunginteatterissa vuonna 1998, on edelleen tuoreessa muistissa. Käperryin pieneksi keräksi penkkiin ja yritin väkisin nukahtaa päästäkseni pakoon tuota kolmituntista koettelemusta.

Nätyn Nummisuutarit kestää onneksi vain kaksi tuntia, mutta koettelemusta riitti siinäkin. Näyttelijöissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se loputon joikaaminen vaan käy hermoilleni.

Tarkastin vielä Wikipediasta ja Nätyn puolustukseksi on sanottava, että ymmärsin oopperasta Nummisuutarien juonen aivan oikein, vaikka tunsinkin pitkään olevani ihan pihalla. Sitä sen sijaan en ymmärrä vieläkään, mikä juttu se kummallinen rullakkotanssi esityksen alussa oli.

Tapahtumien seuraamista hankaloitti joikaamisen ohella se, että näyttelijät vaihtelivat rooleja useasti esityksen aikana. Esimerkiksi Eskon roolissa nähtiin neljä eri näyttelijää. Eikä siinä mitään, mutta kun sama näyttelijä, joka vielä äsken oli ollut Esko, oli äkkiä yhtä aikaa uuden Eskon kanssa samaan aikaan näyttämöllä uudessa roolissaan, oli aika vaikea pysyä perässä siinä, kuka oli kuka.

Puvustuksesta täytyy vielä sanoa - ja pyydän anteeksi puvustajalta, joka varmaan on miettinyt sitä pitkään - että siitä tuli sellainen fiilis, kuin nuoret pitäisivät näyttämöä paikkana, jonne voi laittaa mahdollisimman hassut vaatteet, hiukset ja meikin, kokeilla vähän sitä sun tätä mitä mieli sattuu tekemään.

Loppujen lopuksi tälläkin esityksellä oli hauskat ja oivaltavat hetkensä ja Nätyn kolmannen vuoden näyttelijät ovat monet kerrassaan mainioita.

Kuva: Jenna Lehtonen

Homokausti

88. kulttuuriteko 5.4.2011

Teatteri Silmänkääntäjä: Edward II @ Tukkateatteri, Tampere

No niin! Sain viimein teatterivuoden polkaistua käyntiin ja voin olla ylpeä itsestäni. Tukkateatterin tilat ja Silmänkääntäjän ryhmä olivat minulle uusia tuttavuuksia. Välillä sitä saa oikein yllättyä siitä mitä kaikkea Tampereelta vielä voikaan löytyä. (Tänään minulle selvisi mm. se että täällä on kaupunginosa nimeltä Tasanne.)

Edward II on Christopher Marlowen kirjoittama näytelmä, jonka Niko Suominen on sovittanut ja ohjannut nykyaikaan sopivaksi pyrkien ”olemaan uskollinen Marlowen hengelle”. Näytelmän toteuttaminen juuri nyt pyrkii epäilemättä ottamaan kantaa ”homofobiaan”, joka toistuvasti on noussut esiin mediassa viime vuosina. Käsiohjelma julistaakin: ”Niin kauan kuin ihmisen seksuaalinen suuntautuminen herättää kohua julkisuudessa, ei voida puhua todellisesta tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta”.

Näytelmä kertoo Englannin kuninkaasta, jolla on oma miespuolinen suojattinsa, jota koko muu valtakunta vihaa. Gaveston, jota Henri Jokinen mielestäni hienosti tulkitsee, on kyllä jotenkin olemukseltaan niin limainen mies, että kuninkaan viehtymystä häneen on vaikea ymmärtää. Kuningas vaikuttakin olevan täysin rakkauden sokaisema, eikä tunnu välittävän valtakunnastaan ollenkaan, kunhan vain saisi pitää Gavestoninsa. Kuningatar on onneton, koska kuningas ei rakasta häntä, ja koko homma muistuttaa lopulta Kauniita ja rohkeita, kun kuningattarella on suhde Mortimerin kanssa,  joka myös haikailee Gavestonin perään, vaikka julkisesti lietsookin homovihaa ja vallankaappausta. Herkullisinta koko näytelmässä on tietysti kirkon panos asioihin, ja arkkipiispaa esittävä Terhi Romo on uskomattoman hilpeä ja ilmeikäs roolissaan. (Vaikka sivumennen sanoen kirkko joka ei hyväksy homoja ei kovin helposti hyväksy naispappejakaan. Mutta luultavasti roolitus johtuu Silmänkääntäjän miespulasta.)

Aina kun arkkipiispa oli äänessä viihdykettä riitti. Kuitenkin aika pian puolivälin jälkeen koko näytelmä alkoi puuduttaa ja sitä pitkitettiin ja pitkitettiin kauan sen jälkeen kun loppuratkaisu oli jo selvillä. Valot sammutettiin ja sytytettiin loppupuolella ihan liian monta kertaa ja rönsyilevästä lopusta olisi voinut karsia paljon. Kyseessä oli lopulta kunnon shakespearelainen tragedia.

Näytelmässä käytettiin kekseliäästi sateenvarjoja aseina ja kilpinä, mutta kaasunaamareihin ja muoviin verhoutuminen ja homokuninkaan ruiskiminen suihkupullolla meni yli hilseen. Lopussa uskonnollinen kappale toimi ihan kivasti ironisena elementtinä.

Huom. En skipannut 87. kulttuuritekoa vaan päivitän sen myöhemmin. Tämä ehti valmistua ennen sitä.