Kaikki on vinksin vonksin...

220/365
Vinokino @ Niagara, Tampere
The Love Part of This (2012)

Vinokino, Suomen ainoa HLBT-elokuvafestivaali järjestetään tänä vuonna jo 22. kerran! Itse olen osallistunut festareille tunnollisesti melkein vuosittain ainakin vuodesta 2006, jolloin minuun teki lähtemättömän vaikutuksen leffa nimeltä Loving Annabelle. Vinokinoiluni on kuitenkin aina rajoittunut leffa per vuosi -tahtiin ja oikeastaan syykin on aika selvä. Ohjelmisto on nimittäin ollut yleensä melko pieni, 2-4 elokuvaa, joita on esitetty yksi jokaisena festaripäivänä. Aina ei ohjelmisto siis ole yksinkertaisesti napannut enempää kuin yhden leffan verran ja joskus taas iltavuorot ovat viikolla rajoittaneet elämää. Tällä kertaa olisi varmaankin koko festari jäänyt välistä, ellei Mustakaapu olisi sattumalta ollut perjantaina menossa hampaanpoistoon, minkä vuoksi järjestin itselleni lomapäivän ja ehdin niin ollen torstaina juosta suoraan junalta leffaan.

Tänä vuonna Tampereen Vinokinon ohjelmisto kattoi peräti viisi elokuvaa. Pidän tätä varsin positiivisena kehityksenä, joskin nykyään yleisö tuntuu myös jakautuvan eri näytöksiin, eikä Vinokinossa enää pääse samoihin sillipurkkifiiliksiin kuin vielä Annabellen aikoina. Voi tosin olla, ettei katsomani The Love Part of This ollut festareiden suosituin leffa. Lesbodokumentti olisi voinut olla hitti kymmenen vuotta sitten, mutta nyt aihe tuntuu jo ehkä hieman kuluneelta. Kuvaavaa on, että vielä vuonna 2006 (ja ehkä sen jälkeenkin) Vinokinoa markkinoitiin Suomen ainoana homo- ja lesboelokuvafestivaalina. Viime vuosina seksuaali-identiteettien moninaistumisen ja sen tiedostamisen (hui mitä kapulakieltä) myötä Vinokinon tarjonta on alkanut enemmän ja enemmän kattaa muitakin kuin "homo- ja lesboelokuvia". Esimerkiksi kaksi vuotta sitten näkemäni Romeos kertoi transsukupuolisesta FTM:stä (female to male) keskellä muutosprosessia ja tällä kertaa mukana oli suomalainen dokumentti Jotain siltä väliltä, jonka nimi ehkä puhuu puolestaan.

The Love Part of This joka tapauksessa kertoo Gracesta ja Gracesta, jotka ovat olleet yhdessä yli kolmekymmentä vuotta. Heidän tavatessaan molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja äitejä. Naiset rakastuivat ja vaikka kummallakaan ei ollut ideaa siitä, mitä lesbojen kuuluu sängyssä tehdä, he ottivat lapsensa ja aloittivat yhdessä uuden elämän sateenkaariperheenä.

Lämminhenkisessä ja sympaattisessa dokkarissa Gracet kertaavat suhdettaan ja elämäänsä sekä yhdessä että erikseen ja luovat kaiken kaikkiaan kuvan hyvin tyypillisestä parisuhteesta, jossa toinen huolehtii laskuista ja toinen on "vapaa sielu". Ääneen pääsevät myös pariskunnan lapset ja toisen Gracen ex-mies sekä kaupungin pappi.

Loppu tuntui hieman turhan venytetyltä, mitä vain korostivat ongelmat "tiedoston" kanssa - surullista että sellaisista pitää kärsiä leffateatterissa, vaikka toisaalta samat ongelmat olivat tuttuja jo filmin aikakaudella. Olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän myös asenneilmapiiristä ja sen kokemista muutoksista naisten pitkän suhteen aikana. Kuvittelisin, etteivät sateenkaariperheet olleet 1970-luvulla vielä ihan arkea, mutta leffasta välittyy vahvasti mielikuva villistä ja vapaasta aikakaudesta, jolloin mitä tahansa saattoi tapahtua.

Tämä kuva on jotenkin ristiriidassa mielikuvieni kanssa, sillä Suomessa vielä 2000-luvun alussa vallitsi nähdäkseni valistuksellinen ilmapiiri, joka korosti sitä, että homoksi syntyminen on tragedia ja kaapistatulo traumaattinen kokemus, joka usein rikkoo perhesiteet. Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa vuonna 1971, jolloin kuitenkin kriminalisoitiin samalla siihen kehottaminen. Vuonna 1981 eli neljä vuotta ennen syntymääni Sosiaalihallitus päätti olla enää luokittelematta homoseksuaalisuutta sairaudeksi.

Maailma siis muuttuu vauhdilla. Toisaalta liberaalius ja konservatiivisuus vyöryvät aaltoina. Kumpikaan ei voi jatkuvasti kasvaa, sillä vallitseviin oloihin kyllästytään aina ja silloin toiset voimat lähtevät vellomaan. Näin luulisin. Tulipa wannabe-poliittinen loppukaneetti. Pakko pelastaa: olisi myös ollut kiva jos Graceilla olisi ollut koko ajan nimilaput kaulassa, sillä sukunimien oppiminen ja siten sen erottaminen kummasta kulloinkin puhuttiin oli koko leffan ajan kestänyt prosessi.

Reunalla - kaunis on maailma

181-194/365

Reikäreuna-elokuvafestivaali, 7.9.2013, Orivesi

Hyvin lyhyen junamatkan päässä Tampereelta piileskelee vielä toistaiseksi suhteellisen pieni* elokuvafestivaali Reikäreuna, jonne matkaaminen on jo useampana vuonna jäänyt puheen tasolle. Tällä kertaa megalomaanista estettä festareiden tielle ei kuitenkaan ilmaantunut, joten poikkeuksellisen lämpöisenä syyslauantai-iltapäivänä puksutin kahden nuoren naisen seurassa Orivedelle.

Festivaali oli hyvin pieni ja sympaattinen. Elokuvia näytettiin elokuvateatteri Taistossa sekä Oriveden entisellä rautatieasemalla, missä junien toistuva ohisyöksyily (vain harva pysähtyi kaupungin kohdalla) oli omiaan luomaan häiriötekijöitä erityislaatuista tunnelmaa. Junien mellastus suorastaan palautti mieleen elokuvataiteen pitkän historian, jonka alkumetreillä ihmiset syöksyivät kauhuissaan ulos elokuvateattereista junan tullessa kohti kameraa. (Eihän tämä ole urbaanilegenda?)

Iltaohjelmaa piisasi niinikään Taistolla ja sen terassilla. Festivaalin ehdoton erikoisuus olivat kylpytynnyrit eli paljut, mutta onhan kylpytynnyri nyt riivatusti hauskempi sana. Kylpytynnyristä käsin oli mahdollista katsella ensin ulos pystytetyltä valkokankaalta Oulun musiikkivideofestivaalin voittajavideoita ja myöhemmin illalla laulaa karaokea. Kerta kaikkiaan niin omalaatuista meininkiä, että tällaista ei voi tapahtua missään muualla kuin Suomessa. Ehdotan muuten, että Sodankylän Midnight Sun Film Festival ottaa välittömästi ensi vuonna kylpytynnyrit ohjelmistoonsa, niin loppuu se pohjoisessa ilmastossa paleleminen.

Ehdimme tiiviin festivaalipäivämme aikana katsoa asemalla kaksi elokuvanäytöstä. Ensimmäinen niistä oli Elokuvakilpailu 2 (kulttuuriteot 181-187), jossa siis esitettiin suunnilleen puolet festivaalin lyhytelokuvakilpailun "finaaliin" päässeistä elokuvista. Näytös kokonaisuudessaan oli hyvä. Ainoastaan Metsänpeitto (2012), dokumentti luonnonhenkiä näkevästä hipistä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Musta joulu (2012), jossa maahanmuuttajajoulupukki ei saa kovin innostunutta vastaanottoa missään, osoittautui lopulta melkeinpä joulun henkeä uhkuvaksi hyvän mielen tarinaksi. Jari ja minä (2013) on kahden ystävyksen kuvaama dokumentti, joka dokumentoi heidän moninaisia keskustelujaan melko siivottomassa asunnossa, jossa he polttavat sisällä. Jari on avoin, homo ja läski, Riikka taas sulkeutunut, nätti ja kuvittelee olevansa läski. Molemmilta löytyy maailmantuskaa, mutta dokkari ei kuitekaan synnytä sellaista katsojassa. Oikeastaan koin leffan jokseenkin lohdullisena. The Chauffeurissa (2013) autonkuljettaja valmistautuu noutamaan Bob Dylanin kuuntelemalla englannin kielen kurssia vinyyliltä. Pätkä sai kilpailussa kunniamaininnan ja raati kommentoi sen "kuljettavan katsojan tyylipuhtaasti 60-luvun viattomuuteen" (Lähde: Reikareuna.com). Labyrintti (2013) puolestaan oli yleisön suosikki ja sai kilpailussakin toisen palkinnon. Tykkäsin elokuvasta itsekin, sillä se yhdistää kivasti arkisen aiheen ja surrealistiset elementit ollen samalla tunnelmallisesti valaistu ja hienosti lavastettu. Herra Ylppö vierailee rainassa äänenä.

Broken Elf Redux.

Broken Elf Redux (2010) on päivitetty versio Robert Cieslan Kinos-festivaalilla 2009 palkitusta dokumentista Broken Elf. Harmikseni en löytänyt alkuperäistä mistään voidakseni verrata versioita. Uudistetun version dokkarista voi kuitenkin katsoa kokonaan klikkaamalla tästä. Suosittelen, sillä se on sekä koskettava että häiritsevä. Aloin jossain vaiheessa leffaa miettiä, onko kyseessä sittenkin mokumentti, koska sen sisältö on niin... en keksi sanaa yrityksisistäni huolimatta, joten katsokaa itse. Aatokseni johdattelivat minut lopulta kummastelemaan, miksi elokuvafestareilla dokumentit ja fiktiot kilpailevat usein samoissa sarjoissa. Aprikoin tätä ääneen, enkä saanut seurueeltani minkäänlaista vastakaikua, mutta mitä enemmän mietin, sitä enemmän asia kummastuttaa minua. Onhan Oscar-gaalassakin dokumenttipysti erikseen. Eivätkä tietokirjat kilpaile Finlandia-palkinnosta, vaan Tieto-Finlandiasta. Ja niin edelleen. Jos hyvässä dokumentissa yleisesti ottaen arvostetaan jotain sen suuntaista kuin että se dokumentoi hyvin todellisuutta, fiktiossa taas arvostetaan sitä, millaisen todellisuuden se luo. Hyvässä fiktiossa arvostetaan muiden asioiden ohella juonta - hyvälle dokumentille pitäisi olla eri kriteerit. Vai olenko nyt ihan hakoteillä?

Kilpailunäytöksen jälkeen pidimme Siwa-eväiden siivittämän ruokatauon (ei voittoa arvoista, mutta sänkkäri plus pepsimax 2,50 oli mehevä diili) ja palasimme sitten aseman penkille katsastamaan Tampereen elokuvajuhlien oudoimmat parhaat 2013 (kulttuuriteot 187-193). Onnistuin aika tehokkaasti sivuuttamaan Filkkareilla kaikki kilpailuihin osallistuneet leffat. Tämän koosteen nähtyäni muistin, miksi pyrin tarkoituksella sivuuttamaan ne. Vaikka Reikäreunan kilpailun elokuvat olivat mielestäni hyviä, kuten sanottua, yleisesti ottaen pidän lyhytelokuvia aika omituisina. Ja ne, jotka palkitaan, ovat yleensä kaikista kamalimmat. Kärsin suuria tuskia kun silmieni edessä vilisivät Somma Sommarum (2012), Hänen tilanne (2012), Sonntag 3 (2012), Asesinato en Junin (2012) ja Häivähdys elämää (2012).

Ajatuksia kuolevaisuudesta.

Koosteen kaksi viimeistä leffaa sentään vetosivat jotenkin draaman tajuuni. Ajatuksia kuolevaisuudesta (2013) kertoo pikkupojasta, joka alkaa pohtia kuolevaisuutta saatuaan kuulla, että perheen koira on lopetettava. Leffassa käydään läpi erinäisiä peruskysymyksiä liittyen kuolemaan, mutta varsinaisesti leffasta tekee hyvän vasta sen loppuratkaisu. Filkkareilla Grand Prixin voittanut The Mass of Men (2012) puolestaan on dramaattinen kuvaus työvoimatoimistossa tapahtuvasta välikohtauksesta. Jännäksi leffan tekee sama efekti, jota käytettiin Varkaiden kaupungissa: alussa kerrotaan käytännössä kaikki mikä tulee tapahtumaan - ja sitten sama kerrotaan uudestaan, tällä kertaa paljon yksityiskohtaisemmin. Mielestäni on äärimmäisen kummallista, miten onnistuin molempien suhteen unohtamaan niin totaalisesti kaiken jo alussa oppimani.

The Mass of Men.

Illan päätteeksi katselimme lattialla istuen Olavi Uusivirran akustisen keikan Taistolla (194. kulttuuriteko). On todettava, että tunnelma keikalla oli yhtä erityislaatuinen kuin koko festareilla. Missä muualla koko yleisö on ikinä istunut koko keikan ajan lattialla (ja saliin raahatuilla sohvilla)? Artistia järjestely ei vaikuttanut kummastuttavan läheskään niin paljon kuin minua, vaan hän oli festareilla niin kotonaan, että hyppäsi keikan jälkeen palj... kylpytynnyriin ja lauloi vieläpä karaokeakin. Minä puolestani totesin keikan aikana, että älypuhelin on hankittava, sillä läppärini kokoisten kännyköidensä kanssa valokuvia napsivat yleisön edustajat onnistuivat selkeästi saamaan sata kertaa parempia kuvia kuin minä kamerallani. Mikä on kyllä väärin.

* Viime vuonna arviolta 2700 kävijää. Lähde: Wikipedia.

Tylsä tiivistelmäpostaus alta pois!

Alan pikkuhiljaa toipua viime viikon ylityörumbasta, mutta tällä viikolla Armani ja Mustakaapu ovat aiheuttaneet poikkeuksellisen paljon häiriötä, niin etten ole oikein ehtinyt bloggaamisen pariin. Tätäkin tekstiä ährään jo neljättä päivää. Täytyy suunnata katse eteenpäin, kohti uusia kulttuuritekoja, ja niinpä kahlaan läjän kertyneitä nyt vauhdilla pois alta - viuh viuh!

133/365
Joanne Harris: Karamellikengät (2008)
Suom. Satu Leveelahti

Tämä kirja sinänsä ansaitsisi kokonaisen postauksen, mutta juonen tulinkin jo kiteyttäneeksi koko Vianne-trilogiaa sivunneessa tekstissä aiemmin. Mainitsin siinä lukeeni kirjan englanniksi siinä vaiheessa kun sitä ei vielä oltu suomennettu. Kuvittelin että kirjasta löytyisi paljon juttuja, jotka olisin onnistunut missaamaan, mutta yllättäen yllätyksiä ei tullutkaan vastaan. Kiitettävän simppeliä kieltä siis henkilölle joka lukee korkeintaan kirjan vuodessa englanniksi. Tarina imaisi mukaansa yhtä vahvasti kuin viimeksikin, vaikka lopputulos oli suunnilleen tiedossa. Mukavan tunnelmallinen kesäkirja, joskin Vianne on tässä trilogian keskimmäisessä osassa vähän ärsyttävä yrittäessään kieltää itsensä - ja itseltään kaiken hauskan. Zozien hahmon räiskyväisyys kuitenkin kompensoi muita puutteita.

134/365
Mennään naimisiin! (Love, Wedding, Marriage) (2011)

Onneksi on Netflix, eikä siis tarvitse suoranaisesti enää maksaa tämän tason leffoista. Täysin tyhjänpäiväiselle perhekomedialle on suomeksi annettu mokoma harhaanjohtava nimi varmaankin siksi, että edes pari häähullua innostuisi sen vuokraamaan. Häät ovat kuitenkin ohi muutamassa minuutissa. Parisuhdeterapeutti Ava (Mandy Moore) menee naimisiin ihan mitäänsanomattoman tyypin (Kellan Lutz) kanssa. Pian häiden jälkeen Avan vanhemmat kuitenkin ilmoittavat erostaan ja Ava heittäytyy täysillä pelastamaan heidän rakoilevaa liittoaan laiminlyöden omansa.

136/365
Vanhan Kirjallisuuden Päivät, Sylvään koulu, Sastamala

Voin kuulkaas kertoa, ettei tällaisiin tapahtumiin ole kovin hauskaa mennä kahden euron budjetilla. Viime vuonna alkanut perinne perinteiden romuttamisesta jatkui tällä kertaa. Mnjääh.

137/365
I ♥ Huckabees (2004)

Olipas kummallinen pätkä.

138/365
Ian McEwan: Makeannälkä (2013)
Suom. Juhani Lindholm

Tämä kirja olisi ehdottomasti ansainnut kunnollisen postauksen, mutta ehkä ensi kerralla - sillä tulen varmasti lukemaan Makeannälän joskus uudestaan. Pidän Ian McEwania yhtenä suosikkikirjailijoistani ja odotan uusia suomennoksia aina sormet syyhyten. Sitten kun viimein saan sellaisen käteeni, iskee kuitenkin aina rimakauhu ja alkaa ahdistaa, sillä McEwanin teokset ovat niin loppuun asti hiottuja ja kerronnaltaan täydellisiä (eli saattavat sisältää paljon hyvin tylsiä katkelmia), että niiden lukeminen vaatii aina tietynlaisia voimavaroja. Siksipä ihastuinkin ikihyviksi tähän kirjaan, joka päällisin puolin on melkoinen hömppäromaani.

Se kertoo nuoresta, paljon lukevasta Serenasta, joka haaveilee romantiikasta ja seikkailuista ahmien niitä kirjojen sivuilta sillä aikaa kun niitä ei omalle kohdalle satu. Serena saa turvallisuuspalvelussa työskennellessään tehtäväkseen tutustua lupaavaan kirjailijaan, jota halutaan tukea hieman kyseenalaisella apurahalla. Serena rakastuu miehen teksteihin ja sitten itse mieheen, ja niin alkavat onnelliset viikonloput, kävelyt puistossa ja loputtomat rakastelusessiot. Suhdetta kuitenkin varjostaa Serenan salaisuus, tämän työn todellinen luonne ja syy apurahan myöntämiseen.

Inhoan yleensä sitä, kun romaanien sisällä esiintyy runoja tai novelleja, jotka joku hahmoista on kirjoittanut. Niinpä heti alkuun ärsyynnyin kun Serenan lukemana käydään läpi useita Tomin kirjoittamia novelleja, mutta valpastuin kiinnostuksesta kun huomasin, että yksi niistä on itse asiassa melkein täsmälleen sama kuin McEwanin itsensä 1970-luvulla kirjoittama Dead As They Come, josta jouduin joskus kirjoittamaan analyysin kirjallisuuden kurssille. Kyseinen novelli on julkaistu kokoelmassa In Between the Sheets, josta löytyy myös tarina kirjailijan ja hänen apinansa suhteesta, joka niinikään on siirretty uudelleen Makeannälän sivuille. Serena kritisoi näitä novelleja armotta ja ilmaisee halveksuntansa kaunokirjallista kikkailua kohtaan.

Upotetut novellit eivät suinkaan jää tarinan ainoaksi kikkailevaksi osioksi, vaan teos paljastaa todellisen karvansa vasta lopussa ja leikittelee jatkuvasti tekijän ja lukijan, lukijan ja tekstin, tekstin ja tekijän suhteilla. Tarina on kuitenkin ennen kaikkea helposti lähestyttävä viihderomaani, joka riemastuttaa osoittautuessaan monimuotoisemmaksi kuin ensin antaa ymmärtää. Makeannälkä on mahdollisesti uusi suosikkini kaikista lukemistani McEwanin kirjoista. (Suomennetuista lukematta ovat vielä Ajan lapsi, Viaton, Amsterdam ja Mustat koirat.)

139/365
Nimeltämainitsematon bändi nimeltämainitsemattomassa paikassa päivänä X

Pikkubändeistä kirjoittaminen niiden nimellä on vaarallista, koska niillä on tapana googlata itseään, ja koska kyseessä oli tuttujen bändi, en halua heidän löytävän tätä syväluotaavaa arviotani: melkoista meteliä.

140/365
Siunattu (Bless the Child) (2000)

Jossain vaiheessa tehtiin paljon tällaisia uskonnollispohjaisia kauhutrillereitä. Muistan joskus teini-iän tietämillä nähneeni niitä kymmeniä, mutta ilmeisesti tämäkin buumi on sittemmin laantunut. Kim Basingerin ja Christina Riccin tähdittämä trilleri on alkuun varsin vetävä ja mielenkiintoinen, mutta lässähtää nopeasti kun käsikirjoituksesta loppuvat yllätykset. Hienoja tietokonepaholaisia!

141/365
Maria Peura: Vedenaliset (2008)

En useinkaan harrasta tämänkaltaista taidesoopaa ja ihan syystä. Kyllä tässäkin kirjassa jonkin sortin tarina on, mutta mitään maata mullistavaa ei tapahdu, vaan sivut soljuvat ohi tuokiokuvina. Yllättävän tuskaton lukukokemus kuitenkin alun inhotuksen jälkeen.

Seikkaillen kotiin

117-121/365

Museoiden yö, Tampere 25.5.2013

Lauantaina seikkailin perinteikkäässä Museoiden yössä aviomieheni ja ystäväni kanssa. Museoiden yöksi ilta oli suorastaan kuuma - viimevuotisen palelemisen muistan vieläkin. Jonkinlaiseksi teemaksi muodostui tällä kertaa keskeneräisyyden ja epävarmuuden tunnelma. Postimuseo esitteli optimistisesti tulevaisuuttaan Tampereella, kun taas Näsilinnan kohtalo on epävarma ja muumit ovat matkalla vielä tuntemattomaan määränpäähän. Pysyvyyttä yössä edusti Tampereen Taidemuseo, Museoiden yön päätepysäkki jo kolmatta kertaa. Museobussien puuttuminen tällä kertaa harmitti hieman, mutta ne oli sentään korvattu tavallisilla joukkoliikenteen busseilla, joihin pääsi ranneketta näyttämällä. Ranneke itsessään oli Museoiden yön uutuus - aiemmin sen on korvannut tarra.

Jälleen kerran todettakoon, että olisi pitänyt lähteä liikkeelle aikaisemmin. Silloin olisimme voineet ehtiä Hervantaan Poliisimuseoon, jossa tällä hetkellä on esillä äärimmäisen kultturelli näyttely Poliisi fiktiossa. Alla esiteltyjen näyttelyiden lisäksi ehdimme valmistaa Werstaalla retrorintamerkkejä ja piirtää omia uusia, sekä käydä nauttimassa Siperian Tivolin muhkeista tanskalaisista leivistä.

Pahoittelen postauksen tylsää kuva-antia. Luotin aviomiehen ja järjestelmäkameran yhdistelmään, joka osoittautui kuitenkin kiinnostuneemmaksi tallentamaan minun ja ystäväni mahdollisimman kammottavat ilmeet yllättäen ja varoittamatta.

Tämän tekstin kirjoittaminen on kestänyt viisi päivää. Työn, koiran, miehen ja blogin ylläpitäminen yhtä aikaa on nopeasti osoittautunut haastavaksi tehtäväksi, jonka suorittamisessa viimeksi mainittu kärsii ensimmäisenä. Kesät ovat perinteisesti huonoa bloggausaikaa, koska työ väsyttää ja tylsistää ja blokkaa lisäksi tehokkaasti mahdollisuudet mennä vaikkapa elokuviin viikolla. Yhdestä asiasta olen kuitenkin iloinen: tänä kesänä ei tarvitse järjestää häitä.

Postimuseo

Postimuseo muuttaa Helsingistä Tampereelle (ei aprillia!) ja se avataan varsinaisesti Vapriikkiin vasta syksyllä 2014. Siitä saatiin kuitenkin esimakua Museoiden yössä kirjaston ja suppean esittelytilan muodossa. Ei käynyt selväksi, jääkö kirjasto ja kuva-arkisto nykyiselle paikalleen Lapintie 1:een vai muuttaako se varsinaisen Postimuseon yhteyteen kun se avataan. Kirjastosta ei käsittääkseni tällä hetkellä voi lainata mitään, enkä tiedä tuleeko tämä asia myös muuttumaan. Kirjakokoelma on näennäisen suppea, mutta kun huomaa, että kaikki siihen kuuluvat teokset ja luettelot käsittelevät postia, sen kulkua, sen parissa työskenteleviä ihmisiä sekä tietysti postikortteja ja -merkkejä, hämmästyy siitä, miten paljon painettua sanaa postista voikin saada aikaiseksi.

"Postimuseossa" oli esillä Tove Janssonin äidin suunnittelema Tampere-aiheinen postimerkki, sen painamista varten kaiverrettu laatta ja kaikki eri painokset kyseisestä postimerkistä. Hyvin pieni maistiainen tulevan Postimuseon sisällöstä, mutta herätti jo mielenkiintoni.

TR1 Taidehalli

Meri hädässä -muovijäteprojekti esittelee TR1:ssä muovia. Onko se ikuista? Mihin kaikkeen sitä käytetään ja miksi? Milloin se hajoaa ja miten se päätyy valtameriin?

"Muoviesineiden globaalin massatuotannon myötä valtameret ovat vähitellen muuttumassa muovilla kyllästetyksi liemeksi. Joka vuosi valtameriin päätyy 6,4 miljoonaa tonnia jätettä, josta 80 prosenttia on peräisin maa-alueilta. Valtaosa tästä jätteestä vajoaa pohjaan, 15 prosenttia kelluu veden pinnalla ja toiset 15 prosenttia kerääntyy jossain vaiheessa rannoille. Tavallinen muovi ei ole biohajoavaa, vaan sen kappaleet pilkkoutuvat yhä pienemmiksi osasiksi ja päätyvät vesistöjen kautta ravintoketjuun. Niinpä jäte on lopulta lautasillamme ja vaikuttaa vakavasti terveyteemme." (TR1:n sivujen esittelytekstistä)

Suuren osan näyttelytilasta täyttää valtamerien jätteistä koottu roskakasa, joka havainnollistaa hyvin näyttelyn pointin. Näyttelystä tuli vähän paha mieli ja syyllinen olo, mikä lienee tarkoituskin. Varmasti se vetoaa lapsiin, tuleviin valtamerten suojelijoihin, joita toivottavasti raahataan katsomaan sitä sankoin joukoin kesän aikana.

Opin näyttelystä esimerkiksi sen, että tölkkisixpackin renkaat hajoavat 400 vuodessa. On hämmentävää, miten jokin niin kertakäyttöisenä pitämämme asia kuin muovi elää niin kauan meidän jälkeemme. Ja missä? Näyttelyssä selitettiin sekin, miten se kaikki muoviroska päätyy meriin, mutta ikäväkseni täytyy todeta, että unohdin sen jo.

Sen sijaan - koska olen tyttö - näyttelystä jäi mieleeni, että kasvojen kuorinta-aineissa olevat hierovat mikrorakeet ovat itse asiassa muovia. Pidän tätä omituisena, koska luin joskus jostain, että shampoiden sisältämä muovi (siis miten sitä shampoossakin voi olla?) aiheuttaa ihon epäpuhtauksia, minkä vuoksi naama pitäisi pestä suihkussa vasta hiustenpesun jälkeen. Onko kyse salaliitosta? Hierovat muovirakeet aiheuttavat lisää epäpuhtauksia, joiden vuoksi ostetaan lisää epäpuhtauksia hoitavia tuotteita? Sekaihoisen neuvo blogin lukijoille: tsekatkaa tuoteselosteet ja hankkikaa kuorinta-aineita, joissa hierovat rakeet ovat jotain muuta kuin muovia. Niin pelastatte meriä ja - mikä tärkeintä - kasvonne!

Näsilinna

Näsilinnan Pop up art -näyttelyyn on koottu erilaisia töitä eri taiteilijoilta. Näyttelyä kiinnostavampi oli kuitenkin itse paikka, jonka olen aiemmin huonona tamperelaisena onnistunut täysin missaamaan. Pussikaljapaikkana pitämässäni Näsinpuistossa kohoaa vanha rakennus, jonka seinissä on sisällissodan aikaisia luodinreikiä ja lattioissa veritahroja. Ilmeisesti Näsilinnassa myös kummittelee, minkä kunniaksi Museoiden yössä järjestettiin avoin kummitusjuttujen kerrontatilaisuus.

Näsilinnan ympärillä on myös ilmeisesti ollut monenlaista härdelliä viime aikoina. Sen remontoimisen puolesta on kerätty adressia ja elokuva Taistelu Näsilinnasta kertoo rakennuksen kunnostamisen tarpeellisuudesta. Lue lisää Tamperelaisesta.

Hieno paikka, eikä suinkaan kannata unohtaa ympäröivän puiston kauneutta. En ole enää aikoihin käynyt siellä pussikaljalla, mutta monet ilmeisesti käyvät edelleen, myös Museoiden yönä. Kun olin vastikään tamperelaistunut, tapasin viedä muualta kylään tulleet ystäväni aina sinne piknikille. Näsinpuistosta näkee kätevästi koko Särkänniemen ja kuulee huudot sen vemputtimista, minkä lisäksi auringonlasku huvipuiston yllä on uskomaton.

Tampereen Taidemuseo

Museoiden yömme on perinteisesti päättynyt Taidemuseolle ja niin tälläkin kertaa. Nyt päätöskohde tuntui aivan erityisesti teemaan sopivalta, sillä esillä ollut Vuoden nuoren taiteilijan Jarno Vesalan näyttely on kerrassaan creepy ja mitä otollisin nähtäväksi yöaikaan. Installaatioista koostuva taideteosvalikoima leikkii peloilla, etäisyyksillä, läsnäololla ja poissaololla. Siinä on aavemainen ja kammottava tunnelma ja huoneesta toiseen siirtyminen pelottaa. Lue enemmän Keskisuomalaisen arvostelusta.

Kuva: www.tampere.fi

Tampereen Taidemuseon Muumilaakso

Muumit ovat muuttaneet. Tästä on Tampereella kohkattu vielä enemmän kuin Näsilinnasta. Vanha kirjaston alakertaan sijoittunut museotila menee ilmeisesti remonttiin ja nyt muumit etsivät uutta kotia. Väliaikaisen sijoituspaikan ne ovat saaneet Tampereen Taidemuseon alakerrasta. Lopullisesta kodista ei vielä ole tietoa. Osa muumeista on myös lainattu Helsinkiin. Kaikesta tästä ovat olleet raivoissaan niin tamperelaiset kuin japanilaiset turistitkin. Muuminäyttely on tällä hetkellä nimetty Seikkaillen kotiin -näyttelyksi, mikä kuvastaa muumien matkaa vielä tuntemattomaan paikkaan seikkailun - siis Taidemuseon - kautta.

Täytyy sanoa, etten huomannut ihan hirveitä eroja vanhaan tilaan. Mielestäni ei olisi ollenkaan huono juttu säilyttää muumeja pysyvästi Taidemuseon alakerrassa, mutta jos uusi uljas Muumimuseo joskus tulee, otan senkin vastaan ilolla.

Muumeissa on jotain hyvin maagista ja syvällistä. Vaikka rakastan muumikirjoja ja myös Muumilaakson tarinoita -tv-sarjaa (joka on hämmästyttävän uskollinen kirjoille ja alkuperäisille hahmoille), Tove Janssonin yksinäiset piirrokset ja maalaukset ilman tekstejä henkivät itsessään jotain erilaista surumieltä ja kauneutta. Niitä katsellessa palautuvat muumituntijan mieleen nopeasti kokonaiset tarinat, sivupolut ja muitakin samankaltaisia tarinoita - ja Muumilaaksosta lähtiessäni huomaan aina kaihoavani muumikirjojen pariin.

Liian vanha lolitaksi

76/365
Tampere Kuplii

Nyt on taas hyvä hetki mainostaa Tamperetta asuinpaikkana. En tietenkään toivo, että koko Suomi päättää tämän seurauksena muuttaa tänne ja että kaupunki muuttuu pilvenpiirtäjien täyttämäksi suurkaupungiksi, mutta... no, Tampere on ehkä Suomen paras kaupunki. Täältä löytyy kirjallisuustapahtumia joka lähtöön (kirjamessut, Työväenkirjallisuuden päivät, Elävän kirjallisuuden festivaali, Vihtorin kirjamessut, Annikin runofestivaali ja naapurikunnasta Vanhan kirjallisuuden päivät), musiikkifestareita yhä enemmän (Tammerfest, Tammerkosken sillalla, naapurikunnista Hämyvestarit, Tapsan tahdit, Työväen Musiikkitapahtuma, Puntala-rock), teatterifestivaali (Tampereen teatterikesä), elokuvafestivaali (Tampere Film Festival) sekä tietysti oma sarjakuvafestivaali, Tampere Kuplii.

Asuin Tampereella käytännössä jo silloin kun en vielä asunut Tampereella. Vaikka kaupunki on mukavan kotoisa kooltaan ja yleisfiilikseltään, sitä ei ehkä koskaan tule koluttua täysin läpi. Melkein joka vuosi tulee löydettyä jotain uutta. Vanhoja tapahtumia kuolee, mutta uusia syntyy. Joissain paikoissa ei sama baari tai kauppa pysy koskaan kahta vuotta kauempaa, mutta tietyt kiintopisteet säilyvät. Ja sushi-ravintoloita on viime aikoina putkahdellut ympäriinsä kiitettävällä tahdilla. Vielä seitsemänkään vuoden jälkeen suhteeni kaupunkiin ei ole näivettynyt: se keksii jatkuvasti uusia keinoja vastata syntyviin tarpeisiini.

Sarjakuvakaupunki.

Mutta siis sarjisfestareille. Viime vuoden tapahtuma oli kaiketi niin hääsuunnittelu-unipölyn peitossa, etten muista siitä oikein mitään. Sen sijaan toissavuoden traumat ovat edelleen tuoreessa muistissa:

"Elämäni ensimmäiset sarjakuvafestarit alkoivat pienehkön katastrofin merkeissä. Olin hyvissä ajoin tällä viikolla printannut ohjelman ja merkinnyt siihen kaikki paneelit, julkaisut, tapahtumat, puheet ynnä muut, joita halusin mennä katsomaan. Tänään aamulla heräsin aikaisin vielä askartelemaan hienon ohjelman, johon kirjasin vain kaikki todella kiinnostavat ohjelmanumerot, myös Vihtorin kirjaston kirjamessuilla (ks. edellinen blogimerkintä). Koodasin ohjelmanumerot eri värikoodein niiden kiinnostavuusasteen mukaan ja pähkäilin koko prosessin kanssa ainakin tunnin kahvia juodessani. Kun olin valmis, soitin ystävälleni, jonka kanssa olimme lähdössä tapahtumaa tutkailemaan. Puhelun aikana kävi ilmi, että olin onnistunut printtaamaan viime vuotisen ohjelman! Kyllä otti päähän, ja syytän tästä tapahtuman nettisivuja!" (10.4.2011)

Tällä kertaa mainittu ystäväni meinasi tehdä saman virheen tiiraillessaan innokkaasti viime vuoden ohjelmaa. Tässä siis kritiikkiä Kupliille, jos joku asioista vastaava sattuisi tänne eksymään: poistakaa aiempien vuosien ohjelmat! Tai ainakin kirjoittakaa selkeästi niihin vuosiluku, tehkää niistä eri värisiä ja eri näköisiä, vetäkää vanhojen päälle punainen ruksi tai jotain. Google ohjaa hakijan satunnaisesti jonkin vuoden ohjelmaan, eikä hakijan mieleen pälkähdä, että se voisi olla vanhentunutta informaatiota.

Kettu ja helmikorvakoru.

Tänä vuonna ohjelmassa olisi ollut ihan kiinnostavia juttuja, mutta koska viikonloppuisin ei jaksa istua kauan hiljaa kuuntelemassa kun joku puhuu ja koska myyntipöydät imaisivat meidät mukaansa, kävimme katsomassa vain Arktisen Banaanin uutuuksien esittelyä. Matkalla sinne oli TR1:ssä esillä Jaana Suorsan kettumaalauksia. (Yksi apinapikkolokin oli mukana.) Suorsa on ikuistanut uudelleen barokin ja renessanssin klassikkomaalauksia. Hän teki myös Kupliissa kahden euron pikamuotokuvia halukkaista.

Viimeinen ehtoollinen.

Arktisen Banaanin uutuuksia olivat mm. Kas, kissa, Anabasis 2, Villimpi Pohjola: Pelinavaus, uusi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi ja Kuolleiden urheilijoiden seura. Pälisemässä oli joukko sarjakuvien tekijöitä. Keskustelu ei ehkä ollut kovin informatiivista tai järjellistä, kuten ei yleensäkään suuren ihmisjoukon ollessa yhtä aikaa lavalla ilman käsikirjoitusta. Valitettavan usein kirja- ja sarjakuvatapahtumissa haastattelijat kyselevät samanlaisia kysymyksiä kuin kirjaesitelmää tekevä kolmasluokkalainen kyselisi kirjailijalta, eikä kovin syviin vesiin uskalleta uida. Kirjailijan/piirtäjän persoonasta riippuu, kuinka kiinnostavaksi haastattelu yleisölle muodostuu.

Arktisen Banaanin uutuuksien tekijöitä.

Arktisen Banaanin uutuuksia.

Kuten sanottua, myyntipöydät imaisivat meidät tiiviisti otteeseensa ja missasimme loput kiinnostavat ohjelmanumerot. Ehkä sarjakuvan uusiin tuuliin perehtyminen tapahtuukin kuitenkin parhaiten selailemalla ja räpläämällä niitä. Minulle käy toki samoin yleensä myös kirjamessuilla, mutta koska sarjakuvat ovat (vähintään) puoliksi visuaalisuutta, niistä saa kirjojakin paremman käsityksen selailemalla niitä. Täytyy sanoa, että olen uutuussarjakuvista aika pihalla, enkä muutenkaan voisi kutsua itseäni sarjakuvaharrastajaksi hyvällä omallatunnolla, mutta Kupliissa kieltämättä tapaa aina kiinnostavia uutuuksia ja tulee tunne, että pitäisi lukea enemmän sarjiksia.

Ylitimme tällä kertaa ystäväni kanssa itsemme, emmekä ostaneet söpöjä pöllötarroja tai hassuja koruja, vaan ihan oikeasti sarjakuva-albumit! Sen jälkeen jonotimme pienen ikuisuuden signeerauksia niihin. Etenkin Villimpi Pohjola -piirtäjä JP Ahonen (joka näyttää ihan sarjakuvahahmoiltaan) tuhersi antaumuksella ja pitkään jokaista signeeraustaan.

Itse kartutin vaatimatonta sarjakuvakokoelmaani Milla Paloniemen klassikkoalbumilla Tassutellen, johon sain pesukarhuaiheisen signeerauksen.

Yksi Tampere Kupliin mielenkiintoinen aspekti, joka sattuneesta syystä (eli koska olen liian vanha, minkä ystäväni kertoi päivän mittaan ainakin kahdesti) jää aina jotenkin ulottumattomiini, on cosplay. Cossaajille tapahtuma on jotenkin ihan eri tavalla merkityksellinen kuin meille taviksille ja sitä voisi ehkä verrata siihen, millainen merkitys Oscar-gaalalla on muotisuunnittelijoille. Kupliihin tullaan näyttäytymään ja kilpailemaan parhaasta asusta. Lisäksi cossaajat saavat otattaa itsestään "ohjattuja" ammattilaisvalokuvia asuissaan. Tänä vuonna järjestettiin kuvauskierroksia ympäri tapahtuman hienoa miljöötä ja kierroksille olivat tervetulleita myös valokuvaajavanhukset, jotka halusivat vain kuvata hienoja asuja. Ehkä ensi vuonna osallistun sellaiselle.

Suuri osa cosplay-asuista on mielestäni vain hassuja ja vaatisivat jonkin verran enemmän panostusta ja viilaamista. Häiritsevää on tietysti myös se, etten tunnista juuri ketään hahmoista. Yhden Harry Potterin sentään näin, mutta minne ovat katukuvasta kadonneet stormtrooperit? (Ja miten ystäväni saattoi unohtaa Rohkelikko-huivinsa kotiin juuri kun se olisi päässyt ansaitsemaansa seuraan?) Tunnustan kuitenkin, että diggailen (!) Lolita-tyyliä. Miksipä en? Pinkkiä, röyhelöitä, pöyheitä hameita, ihania talvitakkeja. Vaikka Lolita-tyyli on jo nimensä puolesta jotenkin hyvin kierolla tavalla seksuaalisesti latautunutta, soisin tyylin inspiroimien vaatteiden tulevan muotiin yleisemminkin. Sillä tosilolitaksi olen liian vanha.

77/365
Milla Paloniemi: Tassutellen (2007)

Sarjakuvantäyteisen päivän päätteeksi lukaisin uutukaisen signeeratun ostokseni. Harmillisen vähän siinä on luettavaa, mutta söpöt eläinhahmot valloittavat aina sydämeni. Kissa on kyyninen ja itsetietoinen, koira optimistinen ja vähän hömelö. Perusasetelma on tuttu jo Karvisesta. Kivoimpia tarinoita ovat ne, joissa kissa ja koira elävät sulassa sovussa.

Filkkarit IV: Työ- ja ruokapostaus

Gopal.

70/365

Talkootyö Tampere Film Festivalilla

En keksinyt talkootyöstä muuta kuvattavaa kuin syömäni työsuhde-edut. Kameran kaivaminen esiin muissa tilanteissa tuntui usein ylivoimaiselta. Listasin lukijoitani varten joitain uuvuttavan Filkkaritalkootyön plussia ja miinuksia. Aiempiin talkoolaispesteihini verrattuna Filkkarit pärjäsivät hyvin. Sodankylän Midnight Sun Film Festivaliin verrattuna Filkkarit on huomattavasti koneistetumpi, organisoidumpi ja toimivampi systeemi, josta ei kuitekaan välity ihan samanlaista lämpöä ja yhteisöllisyyttä kuin viikosta yöttömän yön maassa. Provinssirockissa olen hankkinut kokemusta vain kaljahanojen takana. Lipunmyynti Filkkareilla oli muuten hyvin samanlaista hommaa, mutta asiakkaat olivat selvempiä ja paremmalla tuulella. Provinssin kaljan hinnalla saa Filkkareilta jo leffalipun, joten työstä ei tule samanlaista huonoa omaatuntoa kun joutuu ryöstämään asiakkaan rahat.

Plussia ja miinuksia

+ Ilmainen pääsy elokuvanäytöksiin vapaa-ajalla!

- Vain niihin elokuvanäytöksiin joihin mahtuu, viimeisenä maksavan yleisön jälkeen eli näytännön ollessa suosittu huonoille paikoille tai ei saliin ollenkaan.

- Aikaa ja voimavaroja ei jää käydä kovin monessa näytöksessä.

- Valinnanvara näytösten suhteen kaventuu melkoisesti työvuorojen mukaan.

+ Ilmainen kassi, paita ja katalogi!

+ Paidan istuvuus on parempi kuin missään muussa festaripaidassa johon olen törmännyt.

+ Oikean kokoinen paita ja kassi saatiin jo ennen työvuoroja, mikä oli kerrassaan häkellyttävää. (Esimerkiksi Provinssissa paidat ovat olleet aina myöhässä, omituisen mallisia, sekaisin ja kaiveltavissa pahvilaatikosta "nopeat syövät oikeat koot, hitaille jää XXL" -meiningillä.)

+ Tampere Film Festivalin aikana tamperelaiset työntekijät saavat asua kotonaan. Suuri plussa.

- Majoitusta ei järjestetä, minkä vuoksi talkoolössi rajoittuukin pitkälti tamperelaisiin.

+ Juoma-alennuksia staffipassilla Klubilta!

- Töiden ja leffojen jälkeen niitä ei juuri ehdi tai jaksa hyödyntää.

+ Ilmainen sisäänpääsy kaikkiin virallisiin Filkkaribileisiin.

- Eipä niihin juuri ehdi tai jaksa mennä.

+ Ilmainen ruoka työvuoropäivinä Klubilla tai Gopalissa!

+ Ruoka oli hyvää.

+ Työpisteille toimitettiin välillä Filkkareiden piikkiin ostettuja karkkeja!

- Työvuoroja on kolmenlaisia: aamu-, ilta- ja yövuoroja. Tällöin pitäisi myös ruokaa olla tarjolla muinakin aikoina kuin 11-18.

- Kahvin pitäisi olla ilmaista. Ainakin ruokailun yhteydessä, mutta mieluusti koko päivän.

+ Loppubileet ja ilmaista ruokaa ja juotavaa!

- Kuulin ennen bailuja legendoja siitä miten hyvää ruokaa niissä on. Kuuluisa oli parin vuoden takainen fajitas-buffet, jonka perään konkaritalkoolaiset yhä haikailivat. Tänä vuonna oli ilmeisesti säästetty ruoassa, sillä tarjolla oli ällöttävää luirua tomaattikeittoa, joka vaikutti maidolla lantratulta tomaattimehulta, jossa ei siis ollut mitään kiinteää. Toinen vaihtoehto oli yhtä luiru mutta paremmin maustettu thaikeitto. Näihin sai lappaa mielensä mukaan tofua ja katkarapuja, joista en juuri kummastakaan perusta.

- Pitikö sinne hankkia joku bändi metelöimään?

+ Työ oli pääsääntöisesti kivaa.

- Ohjeistus oli puutteellista ja informaation kulku olematonta, mutta niin se on kaikilla festareilla.

+ Asiakkaat olivat enimmäkseen iloisia, innostuneita, hyväntuulisia ja ymmärtäväisiä talkoo-orjien opettelua kohtaan.

- Lämmitys ei ollut kohdallaan monissa lipunmyyntipisteissä.

- Jäin ekakertalaisena uuteen ja haastavaan yövuoroon heti aluksi yksin ilman kunnon ohjeistusta. Puolessa tunnissa kävi ilmi, että erilaisia mahdollisia kysymysmerkkitilanteita kyseisessä vuorossa oli ainakin kymmenen, eikä kukaan ollut kertonut miten niissä toimitaan. Toimin niin kuin parhaaksi näin ja seuraavana päivänä syyllistettiin kaikista virheistä joita tein ja vielä siitäkin, etten soittanut vastaavalle jokaisesta kohtaamastani ongelmasta ja jättänyt sataa ihmistä pakkaseen jonottamaan siksi aikaa.

+ Kaikesta huolimatta se oli ehkä coolein kaikista vuoroistani ja epäilemättä siitä tulee Filkkareiden historiaan suuri legenda: kauhujen ja mysteerien yö.

Huomaatte kenties, että talkootyö festareilla on tyypillisesti plus-miinus-nolla-luonteista. Leffaan ja bailuihin toki pääsee ilmaiseksi, ruokaa saa ja juomakin on halpaa, mutta leffat valikoituvat sen perusteella mitä mahtuu ja ehtii töiltä katsomaan, eivät sen perusteella mitä oikeasti haluaisi nähdä. Lisäksi voi käydä niinkin että nukahtaa elokuvateatterin rauhaan ja missaa nekin leffat joita ehti ja mahtui katsomaan. Ja juomaan ei ehdi, paitsi jos juo mieluummin kuin katsoo leffoja.

Talkootöitä ei olekaan järkevää ajatella siitä näkökulmasta, mitä siitä konkreettisesti hyötyy. Se on aina jotain enemmän - tai vähemmän - kuin osiensa summa. Kokemisen arvoinen kokemus se on ollut lähes kaikilla festareilla joilla olen ollut töissä. Tulinkin tässä oikeastaan siihen lopputulokseen, että kannattaisi mennä töihin sellaisille festareille, joiden sisällöstä ei ole niin kovin kiinnostunut, ja maksaa niistä festareista, joilla oikeasti haluaa nähdä leffoja/bändejä/esityksiä. En kuitenkaan tyrmää ajatusta siitä että menisin uudelleen Filkkareille töihin. Kun kerran on nähnyt backstagen puolelle, on aina hyvin vaikea palata maksavan yleisön joukkoon, niin vähän kuin kaikista ilmaiseduista ehtiikin hyötyä.

Klubi.

71/365
Bird Cherry Klubilla

Tämä oli se metelöivä bändi joka häiritsi mielenrauhaani Filkkareiden päätösbileissä. Bändi ei toki ollut huono eikä edes metelöivä perinteisessä räminäkolinahuutomerkityksessä, mutta mielentila oli kerrassaan väärä kovaääniselle keikalle. Kulttuuriteko se on vastentahtoinenkin kulttuuriteko.

72/365
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012)

Tänään aamulla pääsin loppuun myös tämän festarikirjaksi valikoituneen teoksen. Kepeydestään huolimatta jopa siihen oli ajoittain vaikea keskittyä töiden ja leffojen pyöriessä väsyneessä päässäni. Ulvoin naurusta lukiessani aiempaa Mielensäpahoittajaa ja tykkäsin myös sen sisarteoksesta Miniästä. Niinpä olin suuresti pettynyt tähän kirjaseen.

Kirjan teema on ruoanlaitto. Mielensäpahoittaja päättää kypsässä kahdeksankymmentä ja risat -iässä opetella kokkaamaan, koska tuttu kotiavustaja "Ruma ihminen" siirretään toisiin hommiin ja uusi, "Kaunis nainen" ei ukkoa miellytä. Joitain oivalluksia kirjaan mahtuu, mutta enimmäkseen se kuvaa uuden asian opettelun riemua ja hankaluuksia sekä sitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin. Ruoanlaittoteemaista kirjaa oli tympäisevää lukea, koska se ei ole kovin mielenkiintoinen aihe, ja lukiessa tuli jatkuvasti nälkä. Parisuhteessani hommat ovat jakautuneet niin, että minä teen ruoan aina ja usein se tarkoittaa myös kaupassakäyntiä. Vastapainoksi mies tiskaa ja minä kasaan kiusallani altaaseen kymmenen kahvikuppia päivässä (hähää).

Ruoanlaittoprosessi on ihan uskomattoman vaativa joka päivä suoritettavaksi. Kaikki lähtee aivotyöstä. Pitää keksiä ruokalaji, mielellään sellainen jota ei olla vielä meneillään olevalla viikolla syöty. Sitten pitää miettiä, mitä kannattaisi tehdä, miten saisi parhaiten hyödynnettyä raaka-aineet jotka uhkaavat vanhentua jääkaapissa, mikä olisi tarpeeksi riittoisaa ja mistä aiheutuisi suhteellisen vähän tiskiä (kun kerran altaassa on jo ne kymmenen kahvikuppia), mikä olisi taloudellisesti kannattavinta. Sitten raahaudun kauppaan, mikä on aina puuduttavaa, tylsää ja raskasta. Siellä tulee aina vaeltaneeksi samat reitit, koska jos sortuu heräteostoksiin, ruokalasku menee heti överiksi. (Rakastan ruokakaupoissa pyörimistä silloin kun olemme ulkomailla. Niissä on niin paljon entuudestaan tuntemattomia tuotteita ja ihanan halpaa!) Kaupassa pitää miettiä hintoja ja sitä, mitä kaikkea jaksaa kantaa kotiin - jos otan maitoa, jaksanko raahata vielä mehua?

Ja kun kaupasta lopulta pääsee kotiin, pitää ne saamarin ostokset purkaa kasseista ja eritellä oikeisiin paikkoihin. Siinä vaiheessa myös yleensä huomaan unohtaneeni jotain ja joudun improvisoimaan jonkin osan ruokaan, jonka jo suunnittelin - ja pahimmassa tapauksessa se pilaa koko roskan, jolloin kaikki syömistä edeltävä vaiva ärsyttää tavallistakin enemmän. Ja sitten siis vielä itse ruoanlaitto. Koska sitä edeltävä prosessi on niin raskas, suosin yleensä helppoja ruokia joihin tulee maksimissaan kolme ainesosaa (esim. jauheliha, pasta ja pastakastike). Ärsyynnyn vihannesten pesemisestä ja silppuamisesta, varsinkin sipulin, jonka kanssa taistelun jälkeen näytän aina Kissin jäseneltä (ripsiväri). Niinpä välttelen niitä.

Niin! Tämän takia en lämpene sille, että ruoanlaiton ja kaupassa ravaamisen lisäksi pitää vielä lukea siitä kun joku toinen sitä tekee. Sentään Mielensäpahoittaja älyää (liian myöhään) tunnustaa vasta nyt ymmärtävänsä, millainen työ Emännällä kaikkina menneinä vuosina kotona oli.

Ps. Tänään syödään kanaa tikka masala: kanasuikaleet pannulle, valmiskastike purkista perään ja riisi erikseen kattilassa. Kolmen ainesosan sääntö täyttyy. Mielensäpahoittaja jupisisi, että nykynuorisolle pitää kaikki olla jo etukäteen valmista ja eksoottisista maista raahataan maustekastikkeita ja lapset riisipelloilla riutuvat, vaikka perunaa on kotomaa täynnä. Niinpä niin, moderni ihminen ei jaksa välittää.

Filkkarit III: Päiväunet Plevnassa

Back of Beyond.

65-68/365

Tampere Film Festival: Pe 8.3. Niagara

EFA 3: Short matters

Muistelin viime vuoden perusteella, että EFA-näytökset olisivat suhteellisen laadukkaita. Niissä näytetään European Film Academyn palkintoehdokkaita, joten ihan mitä tahansa elokuvaopiskelijoiden söherryksiä ei pitäisi olla mukana.

Manha de Santo Antonio (2012) kieltämättä vaikutti hieman elokuvaopiskelijan tekemältä söherrykseltä. En saanut leffasta kiinni oikein mitenkään, eikä katalogiin kuvauksen kirjoittanutkaan henkilö ollut osannut tulkita mitä siinä tapahtuu. Kuvaus oli: "Perinteen mukaan 13. kesäkuuta, pyhän Antoniuksen päivänä --- rakastavaisten on uhrattava paperikukin ja suosituilla runoilla täytetyin lipuin koristeltuja pieniä basilikaruukkuja rakkautensa osoituksena". That's it. Ja elokuvassa kuvataan ympäriinsä vaeltavia ihmisiä, jotka vaikuttavat muuttuneen zombeiksi. Viesti jäi hämärän peittoon.

Back of Beyond (2012) puolestaan on perinteisempi leffa, josta nautin enemmän, koska ensinnäkin siinä on dialogia, toiseksi ihastuttavaa brittienglantia, ja kolmanneksi se vaikuttaa perinteiseltä trilleriltä lyhytelokuvan muodossa. Petesy on yksin yövuorossa huoltoasemalla keskellä ei-mitään, kun paikalle astelee Gabriel, joka vaatii, että Petesy maksaa hänen ostoksensa omasta pussistaan. Gabriel väittää, että Petesyä osoitetaan aseella kukkulan takaa. Tyttöystävänsä silmissä aiemmin nöyryytetty Petesy joutuu tekemään päätöksen, uskooko asetarinan ja alistuu, vai taisteleeko pennostensa ja kunniansa puolesta.

Titloi Telous (2012) oli näytöksen toinen hämärä pätkä. En tajunnut ollenkaan, mitä tässä maisemia ilman ihmisiä kuvailevassa "elokuvassa" ajettiin takaa. Viesti aukesi vasta näytöksen jälkeen kun luin kuvauksen katalogista: "Tuore kielto estää mainostamisen ulkoilmamainostauluilla Kreikassa. Kiellon seurauksena sadat mainostaulut seisovat tyhjinä vailla minkäänlaisia viestejä. Mutta nämä taulut itsessään ovat viesti. Ja mekin olemme vain tyhjiä tauluja." (Viimeisen lauseen myötä kuvailija on ehkä siirtynyt hieman ylitulkinnan puolelle, mutta voihan sen näinkin nähdä.)

Eispruch VI (2012) on tositapahtumiin perustuva elokuva turvapaikanhakijasta, joka karkotetaan, koska tämä ei ole täyttänyt oikeita papereita. Kamera kuvaa tapahtumia turvapaikanhakijan näkökulmasta, mikä on mielenkiintoinen ratkaisu ja tekee jokseenkin geneerisestä tarinasta omaperäisesti kerrotun.

69/365

Tampere Film Festival: La 9.3. Plevna

Päiväunet leffateatterissa eli Kansainvälinen kilpailu 10

Kaoottisen yövuoron ja seuraavan iltavuoron välissä päätin pakottaa itseni elokuviin, jotta ehtisin nähdä edes jotain. Valitsin umpimähkään näytöksen jonne vaikutti olevan tilaa, koska elokuvasali oli suuri. Näytöksen teema oli "Törmäys todellisuuteen". Todellinen törmäys todellisuuteen oli se, että rankkaa talkootyötä tekevä ihminen ei vaan välttämättä aina jaksa. Mielestäni leffafestareiden aikana elokuvateatterissa nukkuminen on kuitenkin todellinen kulttuuriteko, jonka jokainen festareilla talkootöitä tekevä varmaankin joskus kokee. Uskomatonta miten hyvin voikin nukkua istuma-kippura-asennossa keskellä väenpaljoutta elokuvien pyöriessä taustalla.

Kahden lyhyen elokuvan ajan onnistuin pysyttelemään hereillä. Ensimmäinen oli Epecuèn (2012), joka kertoo muistoista, jotka jäivät jälkeen suuren tulvan alta Argentiinassa vuonna 1985. Elokuva koostuu kotivideomateriaalista, maisemakuvista ja kertojanäänestä. Toinen leffa, joka kovien ääniensä vuoksi herätti minut unestani pieneksi hetkeksi, oli Oversights (2011). Siinä kerrotaan uudesta näkökulmasta käsin, animaation keinoin, mitä vahinkoja tapahtuu autolle ja sen kuljettajalle kun auto törmää 90 kilometrin tuntinopeudella puuhun. Oikeastaan aika jänskä pätkä. Olen iloinen että se herätti minut.

Oversights.

Filkkarit II: Scifiä ja pohjoista mentaliteettia

53-59/365
Tampere Film Festival: ke 6.3. Plevna
Mental Nord II

Tämä näytös oli taas Filkkareita omimmillaan: kokoelma lyhytelokuvia, joista ei joko tajua mitä tapahtuu, tai jotka loppuvat heti kun alkaa tapahtua. Mental Nord esittelee pohjoista mielenmaisemaa, tänä vuonna seitsemän naisohjaajan voimin.

No Sex Just Understand (2011) kertoo tilanteesta, jossa nuori tyttö, nuori mies ja keski-ikäinen mies päätyvät baarissa samaan pöytään. Nuori mies haluaa iskeä tytön, keski-ikäinen mies ehkä vain lörpötellä ja hiljainen tyttö tyytyy tilanteessa hihittelemään ja kirjaamaan kaiken muistikirjaansa.

Norjalainen Eahpáras (2011) siirtää valkokankaalle saamelaisten kansantarinan, jossa kuolleen vastasyntyneen henki kummittelee naiselle suolla. Taitavasti kuvattu pieni kauhuelokuva.

Eahpáras.

The Canary (2009) on kokeellinen elokuva ja kuvattu Super 8 -filmille ilman dialogia. Se kertoo kuurosta tytöstä, joka elää kaksin äitinsä kanssa. Kun kuvioihin ilmaantuu mies, perhesiteet joutuvat koetukselle.

Girl (2011) on ruotsalainen, Fijona Jonuzin ohjaama lyhytelokuva, joka ehkä eniten vastaa sitä kuvaa, joka minulla ruotsalaisista nuorisoelokuvista on. 32-vuotias Hanna on matkalla kummallisilta illalliskutsuilta kotiin, kun hän 7-Elevenissä törmää parikymppiseen mieheen, joka kutsuu hänet mukaansa bileisiin. Perillä käy ilmi, että bileet koostuvat vain viidestä kaksikymppisestä miehestä. Hanna tuntee itsensä yli-ikäiseksi ja kiusaantuneeksi, mutta rentoutuu pian kun päihteitä on tarjolla.

Lumikko (2009) on suomalainen kokeellinen dokumentti, joka perustuu Pekka Saurin ja tuntemattoman 16-vuotiaan tytön keskusteluun Yölinja-ohjelmassa. Taustalla kuultava puheluiden ääninauha on aito, mutta muuten leffa ei ole dokumenttimainen. Tunnelmallisessa fiilistelypätkässä kuvataan nuorta tyttöä lähinnä yksin asunnossaan, juomassa kaljaa ja polttamassa tupakkaa suihkussa.

Inte panik (2010) kertoo yhteen kokoontuneista nuorista, joista osa tietää miksi he haluavat tulla isoina, mutta ovat huolissaan siitä ettei ympäristö tue sitä tai usko siihen. Osa taas tekee työtä jota eivät halua tehdä, mutteivät oikein tiedä mitä haluaisivat tehdä. Vanhempi mies on huolissaan ilmastonmuutoksesta.

Norjalainen musikaalipätkä Skallamann (2011) oli näytökselle oiva lopetus, absurdin hauska ja biisi jäi soimaan päässä pitkäksi aikaa. Nuori mies tulee alussa vanhempiensa luokse kylään ja ilmoittaa pussailleensa kaljun miehen kanssa. Mitä ilmeisimmin ongelma ei ole se, että kyseessä on mies, mutta että kalju! Mies puolustautuu vanhempiensa paheksunnalta alkamalla laulaa ja tanssia läpi kaupungin. Kuoroon liittyy matkan varrella monia kaljujen puolustajia.

Mental Nord -näytöksen voi Filkkareilla tsekata vielä sunnuntaina 10.3. klo 12 Plevnassa (mutta en ihan välttämättä suosittele).

60-64/365

Tampere Film Festival: to 7.3. Plevna

Tieteisnäkyjä I

Tieteisnäkyjä-näytökset tarjoavat suomalaisia scifielokuvia eri vuosikymmeniltä.

Vuonna 2000 (1950) on outo pieni pätkä, jossa scifin varjolla luodaan katsaus sotivan suomalaisen historiaan. Älyttömän nuori Matti Ranin esittää pojanpoikaa, joka on tekemässä esitelmää ja pyytää apua isoisältään, jolla on kattava muistipankki eli... öö... videoita sodan ajalta?

Huomisen muisto (2010) on TAMKin tuotanto, häkellyttävän hienon näköinen ja muutenkin kaunis elokuva muistoista. Vaimonsa kuoltua Aleksi (Heikki Nousiainen) lähtee mukaan tiedekokeiluun, jonka tarkoitus on ihmisen eliniän pidentäminen. Lääkäri vaikuttaa hieman ihmettelevän, miksi Aleksi haluaa jatkaa elämäänsä loputtomiin kun vaimokin on jo mennyt manan majoille, mutta ateistina Aleksi ei usko koskaan enää kohtaavansa tätä ja haluaa jatkaa maallista vaellustaan. Elettyään vielä sata vuotta eteenpäin Aleksi huomaa unohtaneensa vaimonsa, aiemmat matkansa Alpeille ja yhtä sun toista muuta. Elämä alkaa vaikuttaa toistolta, jonka järjellisyyden Aleksi viimein kyseenalaistaa.

Huomisen muisto.

Desert Planet: Riot Sector 68 (2008) on teknomusiikin tahdissa sykkivä kertomus avaruusmatkailijoista, jotka etsivät tuntemattomalta planeetalta jotain kotiin vietävää.

Futuro - tulevaisuuden olotila (1998) voitti vuonna 1999 Filkkareiden kotimaisen kilpailun pääpalkinnon. Leffa tuli ihan puskista enkä tiennyt siitä mitään etukäteen, joten katselin sitä suuren hämmennyksen vallassa. Olin pitkään ihan varma, että kyseessä on mukadokumentti, koska käänteet ovat niin uskomattomia ja kohde niin outo. Loppuun mennessä oli leffa kuitenkin jo taivutellut minut uskomaan, että se on täyttä totta. Lopullinen varmistus tuli Googlesta ja selvisi, että olen onnistunut missaamaan suuren palan suomalaisen designin historiaa.

Dokumentti kertoo Futuro-talosta, joka suunniteltiin vuonna 1968. Talo näyttää avaruusalukselta, on kokonaan muovia ja mahdollista pystyttää ja purkaa kahdessa vuorokaudessa. Sitä myytiin aikanaan Stockmannilla ja se herätti suurta kiinnostusta myös ulkomailla. Tuote kuitenkin floppasi hintavuutensa ja epäkäytännöllisyytensä vuoksi ja Futuro-taloja on valmistettu maailmassa yhteensä vain alle sata.

Johtopäätös: haluan Futuron! Tarvitsen Futuron! Sehän on kuin laajennettu versio Aarnion pallotuolista (jonka myös tarvitsen)! Futuro on saatava. Äiskä? Iskä? Aviomies? Joululahja..?

Futuro-talo.

Planet of Sexes (2012) on kummallinen pätkä, joka näyttää siltä kuin olisi kotoisin 1970-luvulta, mutta sen takana onkin moderni multitaiteilija Anssi Kasitonni. Avaruudessa minikokoisella aluksella seikkaileva sankari joutuu tekemään hätälaskun planeetalle, joka on naisten kansoittama. Ja he haluavat kastroida sankarin!

Tieteisnäkyjä I on mahdollista nähdä vielä huomenna 9.3. klo 14 Niagarassa. Tieteisnäkyjä II jossa on eri leffat mutta sama teema, pyörii tänään ja huomenna klo 22 Plevnassa.

Filkkarit I: Mainoksia leffateatterissa

52/365
Tampere Film Festival: ke 6.3. Plevna
Darren Walsh

Kenties maailman lumisin elokuvafestari pyörähti käyntiin omalta osaltani animaation merkeissä. Darren Walshin töistä koostettu näytös sisälsi paljon mainoksia ja jonkin verran ohjaaja-animaattorin muita, noin minuutin mittaisia lyhäreitä.

Mainokset ovat usein Filkkareiden tarjonnasta helppotajuisimpia ja siksi niitä on mukava katsoa, vaikka se elokuvateatterissa vähän hassulta tuntuukin. Ulkomaiset mainokset vaikuttavat lähes poikkeuksetta paremmilta kuin suomalaiset jos niitä sattuu vaikkapa matkoilla näkemään. Aina mielenkiintoisempaa on kuulla tarinoita niiden synnystä. Darren Walsh oli näytöksessä paikalla powerpointteineen ja esitys keskeytettiin noin kymmenen minuutin välein, jotta hän saattoi avata mainosten ja muiden lyhykäisten animaatioiden taustaa.

Darren Walsh Plevnassa.

Walsh on tunnettu animoija, joka käyttää piksillaatiotekniikkaa: "näyttelijä toimii elävänä nukkena, filmi kuvataan ruutu kerrallaan ja joka kuvan välissä asentoa ja maskia muutetaan pikkuisen" (ohjelmakirjasta). Ennen mainosuraansa Walsh työskenteli saman katon alla kuin Wallace & Gromitin tekijät ja loi mm. Angry Kidin, jonka naamarin takana toikkaroi itse.

Näytännössä nähtiin useampia Angry Kid -jaksoja, mutta itse tykkäsin eniten mainosten loppuun asti hiotusta ulkoasusta ja hauskoista käänteistä. Walshin tunnetuin luomus lienee venäläinen nelisormimangusti Aleksandr Orlov, joka syntyi alkujaan mainostamaan Compare the Market -sivustoa. Mangustimainokset olivat valtava hitti, mikä luultavasti ei tarkoittanut sitä, että niiden mainostama sivusto olisi sitä ollut. Mangusti alkoi elää omaa elämäänsä ja on sittemmin julkaissut mm. omaelämäkerran.

Walshin painotus söpöihin eläimiin näkyy myös Sony Bravia -mainoksessa, jossa värikkäät puput valtaavat kaupungin. Tämän mainoksen tekoprosessista oli erityisen kiinnostavaa kuulla ja kun tietää kaiken siihen kuluneen ajan ja vaivan, osaa hienoa työnjälkeä arvostaa. Esimerkiksi jokaista loikkaavaa pupua kohti piti olla kahdeksan eri asennossa olevaa vahapupua, joita sitten siirreltiin tarkasti eteenpäin. Kuumina kuvauspäivinä puput alkoivat myös sulaa ja paikalla oli jatkuvasti ihmisiä muovailemassa niitä lisää.

Tämän näytöksen voi katsastaa vielä lauantaina 9.3. klo 18 Plevnassa.