Liian vanha lolitaksi

76/365
Tampere Kuplii

Nyt on taas hyvä hetki mainostaa Tamperetta asuinpaikkana. En tietenkään toivo, että koko Suomi päättää tämän seurauksena muuttaa tänne ja että kaupunki muuttuu pilvenpiirtäjien täyttämäksi suurkaupungiksi, mutta... no, Tampere on ehkä Suomen paras kaupunki. Täältä löytyy kirjallisuustapahtumia joka lähtöön (kirjamessut, Työväenkirjallisuuden päivät, Elävän kirjallisuuden festivaali, Vihtorin kirjamessut, Annikin runofestivaali ja naapurikunnasta Vanhan kirjallisuuden päivät), musiikkifestareita yhä enemmän (Tammerfest, Tammerkosken sillalla, naapurikunnista Hämyvestarit, Tapsan tahdit, Työväen Musiikkitapahtuma, Puntala-rock), teatterifestivaali (Tampereen teatterikesä), elokuvafestivaali (Tampere Film Festival) sekä tietysti oma sarjakuvafestivaali, Tampere Kuplii.

Asuin Tampereella käytännössä jo silloin kun en vielä asunut Tampereella. Vaikka kaupunki on mukavan kotoisa kooltaan ja yleisfiilikseltään, sitä ei ehkä koskaan tule koluttua täysin läpi. Melkein joka vuosi tulee löydettyä jotain uutta. Vanhoja tapahtumia kuolee, mutta uusia syntyy. Joissain paikoissa ei sama baari tai kauppa pysy koskaan kahta vuotta kauempaa, mutta tietyt kiintopisteet säilyvät. Ja sushi-ravintoloita on viime aikoina putkahdellut ympäriinsä kiitettävällä tahdilla. Vielä seitsemänkään vuoden jälkeen suhteeni kaupunkiin ei ole näivettynyt: se keksii jatkuvasti uusia keinoja vastata syntyviin tarpeisiini.

Sarjakuvakaupunki.

Mutta siis sarjisfestareille. Viime vuoden tapahtuma oli kaiketi niin hääsuunnittelu-unipölyn peitossa, etten muista siitä oikein mitään. Sen sijaan toissavuoden traumat ovat edelleen tuoreessa muistissa:

"Elämäni ensimmäiset sarjakuvafestarit alkoivat pienehkön katastrofin merkeissä. Olin hyvissä ajoin tällä viikolla printannut ohjelman ja merkinnyt siihen kaikki paneelit, julkaisut, tapahtumat, puheet ynnä muut, joita halusin mennä katsomaan. Tänään aamulla heräsin aikaisin vielä askartelemaan hienon ohjelman, johon kirjasin vain kaikki todella kiinnostavat ohjelmanumerot, myös Vihtorin kirjaston kirjamessuilla (ks. edellinen blogimerkintä). Koodasin ohjelmanumerot eri värikoodein niiden kiinnostavuusasteen mukaan ja pähkäilin koko prosessin kanssa ainakin tunnin kahvia juodessani. Kun olin valmis, soitin ystävälleni, jonka kanssa olimme lähdössä tapahtumaa tutkailemaan. Puhelun aikana kävi ilmi, että olin onnistunut printtaamaan viime vuotisen ohjelman! Kyllä otti päähän, ja syytän tästä tapahtuman nettisivuja!" (10.4.2011)

Tällä kertaa mainittu ystäväni meinasi tehdä saman virheen tiiraillessaan innokkaasti viime vuoden ohjelmaa. Tässä siis kritiikkiä Kupliille, jos joku asioista vastaava sattuisi tänne eksymään: poistakaa aiempien vuosien ohjelmat! Tai ainakin kirjoittakaa selkeästi niihin vuosiluku, tehkää niistä eri värisiä ja eri näköisiä, vetäkää vanhojen päälle punainen ruksi tai jotain. Google ohjaa hakijan satunnaisesti jonkin vuoden ohjelmaan, eikä hakijan mieleen pälkähdä, että se voisi olla vanhentunutta informaatiota.

Kettu ja helmikorvakoru.

Tänä vuonna ohjelmassa olisi ollut ihan kiinnostavia juttuja, mutta koska viikonloppuisin ei jaksa istua kauan hiljaa kuuntelemassa kun joku puhuu ja koska myyntipöydät imaisivat meidät mukaansa, kävimme katsomassa vain Arktisen Banaanin uutuuksien esittelyä. Matkalla sinne oli TR1:ssä esillä Jaana Suorsan kettumaalauksia. (Yksi apinapikkolokin oli mukana.) Suorsa on ikuistanut uudelleen barokin ja renessanssin klassikkomaalauksia. Hän teki myös Kupliissa kahden euron pikamuotokuvia halukkaista.

Viimeinen ehtoollinen.

Arktisen Banaanin uutuuksia olivat mm. Kas, kissa, Anabasis 2, Villimpi Pohjola: Pelinavaus, uusi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi ja Kuolleiden urheilijoiden seura. Pälisemässä oli joukko sarjakuvien tekijöitä. Keskustelu ei ehkä ollut kovin informatiivista tai järjellistä, kuten ei yleensäkään suuren ihmisjoukon ollessa yhtä aikaa lavalla ilman käsikirjoitusta. Valitettavan usein kirja- ja sarjakuvatapahtumissa haastattelijat kyselevät samanlaisia kysymyksiä kuin kirjaesitelmää tekevä kolmasluokkalainen kyselisi kirjailijalta, eikä kovin syviin vesiin uskalleta uida. Kirjailijan/piirtäjän persoonasta riippuu, kuinka kiinnostavaksi haastattelu yleisölle muodostuu.

Arktisen Banaanin uutuuksien tekijöitä.

Arktisen Banaanin uutuuksia.

Kuten sanottua, myyntipöydät imaisivat meidät tiiviisti otteeseensa ja missasimme loput kiinnostavat ohjelmanumerot. Ehkä sarjakuvan uusiin tuuliin perehtyminen tapahtuukin kuitenkin parhaiten selailemalla ja räpläämällä niitä. Minulle käy toki samoin yleensä myös kirjamessuilla, mutta koska sarjakuvat ovat (vähintään) puoliksi visuaalisuutta, niistä saa kirjojakin paremman käsityksen selailemalla niitä. Täytyy sanoa, että olen uutuussarjakuvista aika pihalla, enkä muutenkaan voisi kutsua itseäni sarjakuvaharrastajaksi hyvällä omallatunnolla, mutta Kupliissa kieltämättä tapaa aina kiinnostavia uutuuksia ja tulee tunne, että pitäisi lukea enemmän sarjiksia.

Ylitimme tällä kertaa ystäväni kanssa itsemme, emmekä ostaneet söpöjä pöllötarroja tai hassuja koruja, vaan ihan oikeasti sarjakuva-albumit! Sen jälkeen jonotimme pienen ikuisuuden signeerauksia niihin. Etenkin Villimpi Pohjola -piirtäjä JP Ahonen (joka näyttää ihan sarjakuvahahmoiltaan) tuhersi antaumuksella ja pitkään jokaista signeeraustaan.

Itse kartutin vaatimatonta sarjakuvakokoelmaani Milla Paloniemen klassikkoalbumilla Tassutellen, johon sain pesukarhuaiheisen signeerauksen.

Yksi Tampere Kupliin mielenkiintoinen aspekti, joka sattuneesta syystä (eli koska olen liian vanha, minkä ystäväni kertoi päivän mittaan ainakin kahdesti) jää aina jotenkin ulottumattomiini, on cosplay. Cossaajille tapahtuma on jotenkin ihan eri tavalla merkityksellinen kuin meille taviksille ja sitä voisi ehkä verrata siihen, millainen merkitys Oscar-gaalalla on muotisuunnittelijoille. Kupliihin tullaan näyttäytymään ja kilpailemaan parhaasta asusta. Lisäksi cossaajat saavat otattaa itsestään "ohjattuja" ammattilaisvalokuvia asuissaan. Tänä vuonna järjestettiin kuvauskierroksia ympäri tapahtuman hienoa miljöötä ja kierroksille olivat tervetulleita myös valokuvaajavanhukset, jotka halusivat vain kuvata hienoja asuja. Ehkä ensi vuonna osallistun sellaiselle.

Suuri osa cosplay-asuista on mielestäni vain hassuja ja vaatisivat jonkin verran enemmän panostusta ja viilaamista. Häiritsevää on tietysti myös se, etten tunnista juuri ketään hahmoista. Yhden Harry Potterin sentään näin, mutta minne ovat katukuvasta kadonneet stormtrooperit? (Ja miten ystäväni saattoi unohtaa Rohkelikko-huivinsa kotiin juuri kun se olisi päässyt ansaitsemaansa seuraan?) Tunnustan kuitenkin, että diggailen (!) Lolita-tyyliä. Miksipä en? Pinkkiä, röyhelöitä, pöyheitä hameita, ihania talvitakkeja. Vaikka Lolita-tyyli on jo nimensä puolesta jotenkin hyvin kierolla tavalla seksuaalisesti latautunutta, soisin tyylin inspiroimien vaatteiden tulevan muotiin yleisemminkin. Sillä tosilolitaksi olen liian vanha.

77/365
Milla Paloniemi: Tassutellen (2007)

Sarjakuvantäyteisen päivän päätteeksi lukaisin uutukaisen signeeratun ostokseni. Harmillisen vähän siinä on luettavaa, mutta söpöt eläinhahmot valloittavat aina sydämeni. Kissa on kyyninen ja itsetietoinen, koira optimistinen ja vähän hömelö. Perusasetelma on tuttu jo Karvisesta. Kivoimpia tarinoita ovat ne, joissa kissa ja koira elävät sulassa sovussa.