Laura Paloheimo: Klaukkala (2012)
Suomalainen chick lit on syntynyt! Onhan sitä jo odotettukin. Viimeisten parin vuoden aikana kirjailijat ovat huomanneet tämän merkittävän puutteen suomalaisen kirjallisuuden kentällä ja monenlaisia yritelmiä naisten näkökulmasta on alettu suoltaa. Laura Honkasalon Tyttökerhoa on monissa paikoissa ehdoteltu suomalaisen chick litin edustajaksi, mutta siinä oli niin monta sivua ja niin tylsä kansi, että hetken tuumailun jälkeen jätin sen toistaiseksi kirjastoon. Laura Paloheimon Klaukkala on jo kannestaan selvästi tunnistettavissa chick litiksi: vaaleanpunaisina hohtavat kannet vintage-laukkuineen ja pinkkeine kynsineen kertovat selvästi mistä on kyse. Onpa kuvaan lisätty lens flarekin tuomaan lisää blingiä. Olen kovin ilahtunut kannen ja sisäsivujen suunnitteluun nähdystä vaivasta. Kiitos siitä Piia Aholle!
Kirjan sisältö vastaa hyvin pitkälti mielikuvaa, jonka siitä sen ulkoasun perusteella saa. Luvassa on pinkkiä höttöä ja kepeää seurapiirielämää. Ensimmäisiä sivuja luin epäuskoisena. Alussa syntyi vaikutelma, että romaanissa ladotaan peräkkäin pöytään kaikki chick litin ominaispiirteet vuoron perään, eikä edes aiota kertoa mitään kunnon tarinaa. Tuotemerkkejä vilisee joka rivillä. Loppuun päästyäni en osaa sanoa, onko kirjan alku jotenkin tyylillisesti erilainen kuin loput kirjasta, vai totuinko sitä lukiessani vain nopeasti latelevaan tyyliin.
Teoksen päähenkilö on vintagea ja laukkuja rakastava Julia, joka on nuorena paennut kotikaupungistaan Klaukkalasta silmissään mielikuva, että pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on Klaukkala. Julia on kiertänyt maailmaa taikurin apulaisena ja sittemmin palannut takaisin Suomeen. Hän on päätynyt töihin huonoa tositeeveetä suoltavaan tuotantoyhtiö Meisseliin ja kihloihin suorastaan kliseisen komean ja ruskettuneen suomenruotsalaisen Robinin kanssa. Robin on kahvi-imperiumin perijä ja toimitusjohtaja, joka mieluusti rahoittaa Julian pakkomiellettä merkkivaatteisiin.
Täytyy sanoa, että aika pitkään kirjan maailma tuntui jokseenkin epäuskottavalta. Kenellä suomalaisnaisella muka on Birkinin laukku arkikäytössä? Kuka kolmikymppinen nainen muka vetää tulevan aviomiehensä sukujuhlilla sellaiset överit että kaataa boolimaljan tuntemattoman päivänsankarin päälle ja sammuu sitten kesken lauseen kakkuun? Viimeistään siinä vaiheessa kun sankaritar seisoo pariisilaisen hotellin wc:ssä pöntön päällä pakoillessaan ripulitulvaa, jonka on saanut aikaiseksi dieettipulverin ja liian eksoottisen menun avulla, tulee fiilis että Julian hahmo on kerrassaan yliampuva. Julia koheltaa sata kertaa pahemmin ja nolommin kuin Bridget Jones ja on miljoona kertaa pinnallisempi tyyppi. Julia vertaa kaikkia tapaamiaan henkilöitä merkkilaukkuihin ja laatii loputtomasti listoja siitä, mikä missäkin on faux pas. Hän unohtaa ystävänsä ja velvollisuutensa välittömästi, jos tarjoutuu tilaisuus käydä kampaajalla ja näyttää coolilta jossain viinilasillista siemaillen.
Bling-elämä onkin niin ylitsevuotavan epätodellista, ettei sen voi kauan odottaa jatkuvan. Kirjan loppupuolisko on sitä perinteistä "vastuuton sankaritar ottaa vastuuta ja kasvaa ihmisenä" -osastoa ja vaikka Julian hahmo syvenee ja hänen käytöksensä saa osittaisen selityksen, sitä on suoraan sanoen tylsempää lukea kuin yliampuvaa ensimmäistä puoliskoa. Kirja toi etäisesti mieleeni Sweet Home Alabama -elokuvan, jossa Reese Witherspoonin hahmo käy läpi samankaltaisen kehityskulun. Loistavan leffan saisi myös Klaukkalasta, joskin jo kaikkien niiden vaatteiden haaliminen kuvauksiin vaatisi tähtitieteellistä budjettia.
PS. Olkaa kilttejä ja vastatkaa kyselyyn blogin oikeassa yläkulmassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti