tiistai 29. lokakuuta 2013

Koomisen karhumainen leffailta


Back in da City - mutta mikä city? Kahdentoista pisteen vihjeen näette yllä. Se ei tällä kertaa liity alla esiteltyihin kulttuuritekoihin, mutta pariin aiempaan kyllä. Tehtyäni nyt harjoittelijan ominaisuudessa loikkauksen downshiftaajasta työelämään, olen saanut nopeasti huomata, että maanantai on ihmiskunnan vihollinen numero yksi, täysin turha päivä, jonka voi suosiolla tipauttaa bloggaajan kalenterista kokonaan: maanantaina töiden jälkeen on turha kuvitella saavansa mitään aikaiseksi. Oikeastaan silloin kannattaisi melkeinpä ottaa iisisti ja mennä baariin. Mutta tekisikö se tiistaista sunnuntain? Ja niin ollen keskiviikosta jälleen maanantain? Parempi ehkä olla ottamatta riskiä maanantain monistumisen kanssa. Suosittelenkin siis yksinkertaisesti pitkiä päiväunia, jotka lähentävät tiistaita, joka on huomattavasti lähempänä viikonloppua kuin maanantai.

Viikonloppukin on muuten sivumennen sanoen muuttunut paljon arvostetummaksi konseptiksi sen jälkeen kun tulin tänne. Ensinnäkään silloin ei tarvitse mennä töihin, eikä herätä aikaisin, eikä opetella mitään uutta, ei hymyillä väkisin, ei pidätellä itkua kun harjoittelijahernepussia heitellään miten sattuu, ja niin edelleen, mutta mikä tärkeintä, silloin pääsen kotiin, Mustakaavun ja Armanin luo! Loppujen lopuksi, itsestäänselvyyksiä alkaa arvostaa enemmän kun ne eivät enää ole itsestäänselvyyksiä - mikä on itsestään selvää, mutta sellaista kertomalla Paulo Coelhokin rahastaa.

Joka tapauksessa, Tampereella oli viikonloppuna tarjottavanaan Halloween- ja Dia de muertos -bailut, jotka olivat spektaakkelimaiset aina kammottavan hyviä cupcakeja ja huikean hirmuisia kasvomaalauksia myöten, puhumattakaan englannin kielellä pelatusta Murhaaja-pelin variantista, jonka monimutkaisuus hämmensi minusta miltei suolet pihalle.

Hyvät bileet kruunasi sunnuntaina se, ettei tarvinnut lähteä takaisin säkkipimeään ja masentavaan kaupunkiin X, koska menin maanantaina iltavuoroon. Niinpä revittelin katsomalla peräti kaksi krapulaleffaa, toisen yksin ja toisen Armanin kanssa. Jälkimmäiseen myös Mustakaapu osallistui näyttelemällä elokuvan kohtauksia reaaliaikaisesti telkkarin edessä.

217/365
Forgetting Sarah Marshall (2008)

Löysin tämän elokuvan ihan vahingossa kirjastosta ja melkein pompin saatuani mokoman aarteen käsiini. Eroleffa jo tyylilajina on mielenkiintoinen, vetoava ja turhan harvinainen, mutta kun siinä yhdistyvät Veronica Mars (Kristen Bell Sarah Marshallina), Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother) (Marshallia näyttelevä Jason Segel pääosassa ja käsikirjoittajana), sekä "tyypit" jotka vastasivat Paksuna- ja 40 v. ja neitsyt -leffoista, on yhdistelmä vastustamattoman houkutteleva. Kirsikkana ja kermavaahtonokareena sörsselin päällä keikkuvat Mila Kunis ja Oscar-ehdokas Jonah Hill.

Okei, se etukäteissuitsutuksesta. Olen monesti kertonut, kuinka en ole mikään suuri komedioiden fani ja kuinka harvoin katson niitä ja plaaplaa. Nyt täytyy täsmentää, että tykkään kyllä aivan hirveästi laadukkaista komedioista (ja laaduttomista, jos niissä on [Oscar-voittaja] Sandra Bullock!), mutta en ole genrestä niin kiinnostunut, että jaksaisin yrittää seuloa jyvät akanoista. Tässä tapauksessa kaikki kanteen läntätyt nimet kuitenkin puhuivat laadun puolesta. Mainitsinko muuten jo Russell Brandin?

No, se etukäteissuitsutuksesta. Leffa siis kertoo Peteristä (Segel), jonka kaunis tv-tähti-tyttöystävä Sarah (Bell) dumppaa elokuvan alussa. Eroa ei helpota se, että Peter on Sarahin Crime Scene (- Scene of a crime) -sarjan säveltäjä, eikä myöskään se, että Sarah on jo pokannut Oikean rock-muusikon (Brand), eikä aikaile uuden suhteen julkistamista.

Peter päättää lähteä nuolemaan haavojaan Havaijille. Pahaksi onneksi kuitenkin myös Sarah rokkaripoikaystävineen lomailee samassa kohteessa ja vieläpä samassa hotellissa. Erosta toipumisesta on vähällä muodostua mahdoton tehtävä, mutta vastaanoton kaunis Rachel (Kunis) helpottaa hieman Peterin kärsimyksiä.

Leffassa on lämmin tunnelma surkuisasta aiheesta huolimatta, mikä johtuu osaltaan Havaijista - kuinka kurjaa siellä muka voi olla, vaikka olisi kuinka kurjaa? Eikä elokuva kaiken rehellisyyden nimissä edes pyri vakavuuteen tai syvälliseen ihmissuhdeanalyysiin, vaan nyyhkivän Peterin kustannuksella nauretaan sumeilematta, mutta kuitenkin myötäeläen. Vaikkei käsikirjoitus ehkä ole maailman omaperäisin, on se hauska ja soljuva, mutta mikä tärkeintä, elokuva on mitä parhaimmin castattu (anteeksi fingelskani, ositettu?). Jopa Kristen Bell, jota olen oppinut pitämään sorrettujen puolustajana, ongelmanratkaisijana ja empaattisena kuuntelijana, sopii Sarah "itse piru" Marshallin rooliin mitä mainioimmin.

Muikea leffa näin keskellä ankeinta pimeyttä - suosittelen!


218/365
Ted (2012)

Ted puolestaan edustaa tässä postauksessa sellaista komediaa, jota normaalisti pitäisin laaduttomana. Nähtyäni sen pidän sitä kuitenkin melko laadukkaana, joskin kuitenkin laaduttomien kategoriaan kuuluvana.

En kerrassaan voinut vastustaa elokuvaa, joka kertoo elävästä pehmolelusta, koska olen pehmolelujen ylin ystävä ja niiden turvakodin pitäjä, ja tiedän pitkäaikaisen kokemuksen myötä, että jokainen pehmolelu on oma persoonansa. Onneksi kaikki eivät kuitenkaan niin voimakkaita kuin Ted (äänenä Seth MacFarlane), nallekarhu, joka saa elämän pienen pojan toiveesta joulun aikaan. John (Mark Wahlberg) ja Ted vannovat olevansa ikuisesti parhaat ystävät.

Niin he myös ovat - mutta pienenä kumpikaan heistä ei osannut ottaa huomioon naisia. Neljäntenä vuosipäivänä Johnin tyttöystävä Lori (jälleen Mila Kunis) on lopen kyllästynyt Tedin tempauksiin ja vaatii, että karhulle on hankittava oma kämppä. Muutonkaan jälkeen Lori ei kuitenkaan ole tyytyväinen, sillä John tekee nyt katoamistemppuja ja löytyy Tedin kämpiltä milloin mistäkin pahanteosta. Parisuhde ajautuu kriisiin ja sen myötä myös Johnin ja Tedin ystävyyssuhde joutuu koville.

Leffa kertoo periaatteessa sen melkein kaikille miehille jossain vaiheessa tutun tarinan: kun tyttöystävä alkaa nalkuttaa kavereiden kanssa vietetystä ajasta ja vaatia sitäkin omakseen. Johnin, kuten kaikkien nuorten miesten jossain vaiheessa, on opittava tasapainottamaan elämänsä ihmis- ja karhusuhteet kaikkia mahdollisimman vähän loukkavalla tavalla.

Mutta tietenkään leffasta ei välity ihan näin syvällinen tunnelma. Alapäähuumoria piisaa, mutta mielestäni alapäähuumoria kattavasti esitteleväksi leffaksi Ted on melkoisen laadukas, jopa herkkä ja Disney-tunnelmainen. Nauraa saa kiitettävästi eikä huumorin taso vaivaannuta kuin pari kertaa. Eli ehkä sittenkin tykkään komedioista. Hmm.

torstai 24. lokakuuta 2013

Rakkaus raastaa, ah ja voih

216/365
Lauren Oliver: Requiem - Rakkaus palaa (2013)
Suom. Marja Helanen

Huh, jee! Yksi projekti on viimein saavuttanut päätepisteensä, kun Delirium-trilogian viimeinen osa on turvallisesti suomennettu, saapunut kirjastoihin ja luettu. Samaan aikaan sieltä löytyi lainaan myös Ally Condien melko lailla vastaavan tyttöscifidystopiatrilogian viimeinen osa, joka vielä odottelee huojuvassa kirjapinossa lukuvuoroaan. Näiden jälkeen lupaan pyhästi pohtia kahteen kertaan ennen kuin alan lukea sarjaa, jonka kaikki osat eivät ole vielä ilmestyneet. On nimittäin turhauttavaa ehtiä unohtaa kirjan tapahtumat sillä aikaa kun odottelee seuraavan osan julkaisua.

Hämmennyin hieman luettuani äsken Deliriumista kirjoittamani postauksen, sillä en muistanut sarjan alkumetreillä pitäneeni Lenaa niin hitaana ja ääliömäisenä kuin kuvailen, enkä muista ärtyneeni Oliverin kielenkäytöstä, joka ei Pandemoniumissa ja Requiemissa enää mitenkään pistänyt silmääni. Ehkä tekijä (tai suomentaja) on kasvanut trilogian aikana. Lena ainakin on, sillä tehtyään ensimmäisessä osassa "yhtäkkisen täyskäännöksen melkein supersankariksi", hän ei enää ole ollut lainkaan ärsyttävä. Ei nyt mikään glamouria hehkuva sankaritarkaan, muttei ainakaan hitaanpuoleinen epäröijä.

Kirjoitin ensimmäisestä osasta myös, että Condien Tarkoitettuun verrattuna se on selvemmin dystopia ja maailmaltaan mustavalkoisempi. Pahikset ovat ilkeitä pahiksia ja nauttivat sääntöjä rikkovien rankaisemisesta. Tästä mustavalkoisuudestakin sarja pääsee täysin eroon viimeistään Requiemin myötä. Kirjan luvut nimittäin ovat vuorotellen Lenan ja tämän entisen parhaan ystävän Hanan näkökulmasta kerrottuja. Hana on "parannettu" eli proseduurinsa kokenut ja menossa naimisiin pormestarin kanssa. Hänen näkökulmastaan käsin parantaminen ei vaikuta ollenkaan niin yksiselitteisen kamalalta asialta kuin Delirium antoi ymmärtää. Koska Portlandin pormestari on vastarinnan ylin inhokki ja vihamies, Hana ja Lenakin ovat periaatteessa koko tarinan ajan vastakkaisilla puolilla - tosin itse sitä tiedostamatta.

Vähän tässä sarjassa nyt tietysti ärsytti se, että siihen on kuin onkin tungettu nykyajan nuortenkirjallisuudessa ah-niin-muodikas kolmiodraama, joka melkeinpä jo itsessään kertoo, ettei tunteet vesittävä proseduuri ehkä sittenkään ole ihan niin huono juttu. Maailmassa, jossa on rakkautta, ei kukaan koskaan ole vapaa, sen saa myös Lena havaita kamppaillessaan tunteidensa ristiaallokossa (ah ja voih).

Sivuraide: Jos joku kirjoittaisi nuortenkirjan, jossa päähenkilönä olisi teini-ikäinen poika, joka rakastaa kahta tyttöä ja kamppailee tunteidensa ristiaallokossa (ah ja voih?), mikä mahtaisi olla lukijoiden reaktio? Ja entä lukijakunta? Poikia nyt ei taatusti kiinnostaisi, mutta haluaisivatko tytöt lukea moisesta kuviosta ja saisivatko he siitä traumoja? Mutta minkälaista kuvaa miehistä ja naisista välittävät nämä monituiset tarinat, joissa miehet lankeavat ihan tavallisten ja mahdollisesti vielä kömpelöiden naisten jalkoihin ja naisen haastavaksi ja raastavaksi tehtäväksi jää vain valita, kuka kosijoista on kuumin? Maailma on kaksinaismoralistinen paikka, sillä sukupuoliasetelmaa vaihtamalla kuvio muuttuisi monen mielestä jopa sovinistiseksi.

Vallankumouksen rakentaminen jää kirjassa hieman kolmiodraaman ja muiden myllerrysten jalkoihin ja lopulta tarina päättyy mielestäni hieman töksähtäen ja jopa liian avoimesti, sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla. Loppuun ympätty Alexin näkökulmasta kerrottu luku on suorastaan turha, eikä toiveistani huolimatta tuo tarinaan mitään jännittävää viime hetken twistiä. Kokonaisuutena trilogia on kuitenkin hyvin rakennettu, toimiva ja ennen kaikkea matkan varrella kasvava. Hahmot kehittyvät ja maailmasta paljastuu jatkuvasti uusia yksityiskohtia.

Ps. Fox tilasi pilotin Delirium-trilogiaan perustuvaan sarjaan, mutta päätti lopulta olla tekemättä koko sarjaa. Seurauksena on tänä vuonna valmistuva, epäilemättä aivan uskomattoman laadukas tv-elokuva.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Kun aika ei riitä


211/365
Batman (1989)

Kyllä, tämänkin klassikon olen onnistunut välttämään näin pitkään! Onneksi on aviomies, joka silloin tällöin ohjaa minut romanttisten hömpötysten parista kaidalle sivityksen tielle ja näyttää puoliväkisin leffoja, jotka kaikkien pitää nähdä.

No, oletan, että kaikki muut jo tietävätkin tarinan Batmanin takana. Toisin kuin Teräsmies, Batman (eli Bruce Wayne) (Michael Keaton) ei ole surkea ja huomaamaton nörtti, vaan cool miljonääri, joka nappaa naisen (Kim Basinger) heti alussa. Hänen "pimeä" salaisuutensa on kuitenkin se, että hän pukeutuu öisin lepakoksi ja käy valistamassa Gotham Cityn rikollisia voimakeinoin siitä, ettei rikoksia kannata tehdä. Upotettuaan erään suurrikollisen happosäiliöön Batman saa tästä arkkivihollisensa, psykoottisen Jokerin (Jack Nicholson). Käsittääkseni loput leffasta olikin jonkinlaista vääntöä näiden kahden välillä.

Tim Burtonin kädenjäljen kyllä tunnistaa tästäkin leffasta, joka kuitenkin tipahtaa Beetlejuicen seuraksi siihen kategoriaan, jotka eivät tehneet minuun henkilökohtaisesti niin suurta vaikutusta kuin jotkut muut Burtonin leffat. Batmanin legendaan en ole aiemmin perehtynyt juuri sen kummemmin kuin että satuin joskus katsomaan Batman Begins -leffan, mille tiedolle kaikki valistuneet aina tuhahtavat nokkiaan nostaen. Pidän Batmania kerrassaan liian laajana ilmiönä, jotta viitsisin edes yrittää perehtyä siihen, koska kaiken järjen mukaan on jo ihan liian myöhäistä ja tehtävä mahdoton. Mutta tulipahan katsottua.

212/365
Eppu Nuotio: Loppu (2011)
Lukija: Eppu Nuotio

Pii Marin -sarjan viimeinen osa on varsin osuvasti nimetty (tykkään tästä töksähtelevästä jatkumosta ihan hirveästi: Musta, Kosto, Maksu, Varjo, Paine, Loppu) ja sarja kenties myös kreivin aikaan lopetettu. Kahden viimeisen kirjan kohdalla ei nimittäin jännitystä ollut juurikaan havaittavissa, toisin kuin dramaattisissa aiemmissa osissa. Piin yksityiselämään keskitytään enemmän, mikä tosin lienee tietoinen muttei siltikään järin kiinnostava ratkaisu, vaikka koko sarjalle yhtenäinen taustamysteeri hiljalleen avautuukin. Loppuun päästessä sekin on kuitenkin jo selvillä, eikä kirjassa sen kummemmin tapahdu kuohuttavia kammottavuuksia.

Tällä kertaa on kyse hometaloista, suomalaisia toistuvasti järkyttävästä ongelmasta, vaikka aluksi juttu vaikuttaakin ihan joltain muulta. Hometalohelvetin kasvoina toimivat nuori aviopari Henna ja Mikko, jotka ovat onnistuneet järjestämään itsensä liriin homeasuntolainansa kanssa. Pii ei juurikaan liity tapaukseen, kuten ei liittynyt Paineenkaan parisuhdekatastrofiin, mikä juuri tekeekin kahdesta viimeisestä kirjasta niin kehnoja sarjan jäseniä.

Joka tapauksessa Pii Marin -sarja on ollut vuosien ajan täydellistä äänikirjamatskua niin töissä kuin nyt koiran kanssa ulkoillessa. Kaikissa sarjan kirjoissa on ollut se hyvä puoli, ettei kärryiltä ehdi kuunnellessakaan mitenkään tipahtaa, ei vaikka pitäisi välissä viikon taukoa kuuntelusta. Eppu Nuotio lukee kirjojaan rauhallisesti ja paneutuen ja tulee jotenkin hyvä fiilis aina lopussa kun tämä kiittää yhdessä kuljetusta matkasta. Ehkä itse kirjailijan lukemana teokset tuntuvat myös jotenkin autenttisilta, enkä ole koskaan sarjan aikana pysähtynyt miettimään sitä, kuinka lukija olisi painottanut jotain asiaa väärin. (Joskus niin käy, etenkin sellaisten kirjojen kanssa, jotka olen ensin lukenut itse ja alkanut sitten kuunnella.)


213/365
Oli aikakin (About Time) (2013)

21-vuotiaana Tim (Domhnall Gleeson) saa kuulla isältään (Bill Nighy) jotain uskomatonta: hän pystyy aikamatkailemaan. Ei kuitenkaan mitään suurta, Hitlerin tappaminen ei onnistu eikä maailman pelastaminen noin muutenkaan. Mutta oman elämänsä sisällä, jo tapahtuneissa tapahtumissa Tim pystyy surffailemaan. Mikä mainio tilaisuus korjata kaikki mokat, etenkin tyttöjen kanssa! Aikamatkailuun liittyy kuitenkin tunnetusti ongelmia, joiden vatvomiseen olemme varmasti kaikki läpeensä kyllästyneitä, joten tässä elokuvassa ei keskitytä niihin. Tim ei jää ikuiseen luuppiin korjaamaan mokia, jotka aiheuttavat aina uusia mokia, kuten päähenkilö Evan Perhosvaikutuksessa. Helpotus (vaikka tykkäänkin Perhosvaikutuksesta).

Sen sijaan leffa - kuten nimikin kaksimielisesti vihjaa - pyrkii kertomaan ajan rajallisuudesta, hetkien arvosta, kaiken pienen ja kauniin merkityksestä elämässä. Jep, kornilta kuulostaa, mutta sellaisiakin leffoja tarvitaan. En muista koska viimeksi olisin nähnyt näin ihanan vetistelyytys-feelgood-elokuvan. Kieltämättä siirappisuutta ei voi olla huomaamatta edes paatunut romantikko, mutta sarkasmin ja mustan huumorin maailmassa näin vilpittömän naiivi elokuva on aivan ihana tuulahdus. Puhumattakaan Rachel McAdamsista, joka tekee melkein mistä tahansa elokuvasta loistavan.


Koska tästä tuli jälleen kerran sekasikiöinen koostepläjäys, on päivän vinkkikuvakin, kolmentoista pisteen vihje, suhteellisen satunnainen otos. Mutta pointti siinäkin on takana, uskokaa vaan.

Välikatsauksenomaisesti todettakoon, että olen tällä hetkellä suunnilleen sata kulttuuritekoa aikataulusta jäljessä, joten - eh eh, krhm, no koskaanhan ei pidä luovuttaa. Uskokaa itseenne! Kun todella haluat jotain, maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen! Saat vihjevisassa ylimääräisen pisteen jos spottaat kirjallisuusviittauksen. Ole hyvä.

maanantai 14. lokakuuta 2013

OMG! Lisää blingiä!

210/365
Laura Paloheimo: OMG (2013)

Siis OMG mitä kansitaidetta! Kuolahan tässä alkoi jo valua, eikä nappaamani - tai ylipäänsä mikään - kuva tee sille sitä oikeutta jonka se ansaitsisi. Mutta OMG, nimittäin joku kirjastomörkö on muovittanut kirjan saksien turhat sisäliepeet pois ja ilmeisesti niiden mukana on kadonnut tieto siitä, kuka nämä herkulliset namikannet on suunnitellut. Höh. Oletettavasti kyseessä on kuitenkin sama taiteiija, joka on toteuttanut itseään Laura Paloheimon esikoisen, Klaukkalan parissa. Molempien kirjojen ansioksi voidaan lukea se, että ne on helppo tunnistaa chick litiksi, joka vielä harvinaisena genrenä suomalaisessa kirjallisuudessa tarvitsee joukosta erottuvat kannet.

Nyt ehkä ihmettelette, miksi kuvasin kirjan aakkospussin enkä esimerkiksi polttareistani jääneen pinkin puuhkan kanssa, joka sekin olisi sopinut teemaan aivan hyvin, niin kuin myös häistä jäänyt tiara. Syynä on se, että tämä kirja sai minut luultavasti ensimmäisen kerran ikinä ostamaan pussillisen aakkosia. On muuten ihan hyvä pussi!

Tarinan päähenkilö Anna on niin henkisesti kuin fyysisestikin koukussa aakkosiin. Fyysisesti siksi, että niillä hän lääkitsee kaikkia ongelmiaan sydänsuruista työstressiin. Henkisesti siksi, että hän on kehittänyt pakkomielteen löytää Täydellinen Aakkospussi, joka sisältäisi kaikki aakkoset a:sta ö:hön. (Popsin pussin suihini muistamatta tarkastella karkkeja lähemmin, joten kertokaa joku viisaampi: onko aakkospusseissa oikeasti käytössä myös ääkköset?) Lukujen otsikotkin rakentuvat kirjassa aakkoskarkkien kuvien ympärille ja karkeista tolkutetaan sen verran paljon, että se alkaa jo melkeinpä tuntua tuotesijoittelulta.

Klaukkalaan verrattuna OMG ei kuitenkaan pidä niin läpinäkyvästi sisällään merkkien viljelyä, joka Paloheimon esikoisteosta lukiessa tuntui välillä päälleliimatulta ja teennäiseltä yritykseltä alleviivata sitä, että chick litissä kuuluu viljellä merkkejä, olipa se kuinka epäuskottavaa tahansa Suomen oloissa. Kirjat osoittavat siis kuitenkin jonkinlaista rakenteellista yhdenmukaisuutta, joka tuo tuttuuden tunteen jo kirjailijan toista teosta lukiessa: Anna näkee maailman aakkosten kautta ja Julia laukkujen.

Myös draaman kaari vaikuttaa aluksi melko yhteneväiseltä, sillä myös Annan suhde päättyy kirjan alkumetreillä ja sen jälkeen tämä ajelehtii murheissaan aakkoset kellukkeinaan päätyen lopulta etsimään deittiä netistä. Avioliiton kariuduttua hän asuu parhaan ystävänsä ja yhtiökumppaninsa Karlan luona, joka saa Annan aina tuntemaan itsensä hoikaksi, koska on itse valtamerilaivan kokoinen. Juuri tämän syvemmälle ystävyyden syövereihin ei sukelleta. Yhteiselo uhkaa lopulta koitua suhteen ja ystävysten yhteisen firman, kaupungin suosituimman hääpalvelun OMG:n kohtaloksi.

Mukana naisten jaloissa pyörii niin paljon miehiä, että sen kolmen viikon (!) aikana kun tätä silmät ristissä yritin tahkota totutellessani pitkiin työ(harjoittelu)päiviin ehdin jo unohtaa kirjan alkupäässä esitellyt tyypit siihen mennessä kun he esiintyivät tarinassa uudestaan. Rokkistara Sam on kuitenkin ainoa muistamisen arvoinen heppu.

En tiedä pitäisikö lukea kirjan ansioksi vai tappioksi se, ettei Anna ole hahmona ollenkaan niin bimbo kuin Klaukkalan Julia. Itse ehkä viehätyin ja samalla kammotuin Julian täydellisestä överiydestä ja vaikka Anna onkin aika kahjo, on hänessä ehdottomasti enemmän vakavuutta ja murhetta. Tämä tuo hänet lähemmäs suomalaisen kirjallisuuden kaanonia ja vie samalla kauemmas chick lit -sankarittarista.

Kirjasta ehkä kaiken kaikkiaan jää vähän sellainen olo, etten oikein keksi, mitä se tarkalleen ottaen yrittää olla ja kertoa. Annan perhesuhteista olisi saanut kokonaan toisen, aivan erilaisen kirjan eriteltynä höttöaineksista. Jonkin sortin vakavampi tyyli voisi tulevaisuudessa sopia Paloheimolle. Lahjoja tällä selvästi on, mutta maailmassa on yksinkertaisesti niin paljon parempaakin chick litiä, etten näe mitään järjellistä syytä suositella tarttumaan juuri OMG:iin. Klaukkala nyt vielä meni kuriositeettina.

Mutta ai että on hienot kannet!

Neljäntoista pisteen vihje meneillään olevaan hassunhauskaan visailuun on tämä: Laura Paloheimo vierailee tilapäiskaupunkini pääkirjastossa marraskuussa. (Edelliset vihjeet edellisissä postauksissa.)

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Suolaisen ja makean hienostunut tasapaino


Kuudentoista pisteen vihjeen mieltänne askarruttavaan arvoitukseen näette yllä. Se on melkeinpä kotoisa, sillä taidetta jakokaapeissa on nähty Tampereellakin. Mistä puheenollen, muistakaapa kipittää helmat hulmuten Hulluille päiville! Niiltä kannattaa haalia esimerkiksi edullisia leffalippuja ja samaan syssyyn leffakarkit. (Stockmann ei muuten maksa minulle tästä, vaikka syytä olisi.)

Tämän postauksen leffat ovat tyylillisesti aika kaukana toisistaan ja siten vähän niin kuin ananas ja aurajuusto, pipari ja aurajuusto tai barbeque-kastike ja aurajuusto - siis toimivat yksinkin, mutta yhdessä ovat uskomattoman hienostunut kombo. Ananasta ja aurajuustoa nautin yleensä pizzassa yhdessä tasapainottavan, neutraalin ja terveellisen tomaatin kanssa. Barbecue-kastiketta ja aurajuustoa puolestaan saa American Dinerissa burgerin välissä ja piparia ja aurajuustoa syön yleensä jouluisin. Sanoinko muuten, että tykkään aurajuustosta?


207/365
The Heat (2013)

Kun Sandra Bullock esittää komediaelokuvassa FBI:n agenttia, leffa ei kerta kaikkiaan voi olla huono! Ja kun mukana on Gilmoren tytöistä tuttu viime vuoden Oscar-ehdokas Melissa McCarthy, on täydellinen pizza melkein valmis. Lisäksi tietysti kaivataan hyvää juonta, josta on tosin sanottava, etten kuusi päivää leffan katsomisen jälkeen oikein muista, mikä se tässä leffassa olikaan. Mutta tärkeintä on, että nauroin vedet silmissä. Käyn niin harvoin katsomassa kreisikomedioita (edellinen taisi olla Bad Teacher heinäkuussa 2011), että yleensä ne harvat ovat mielestäni aivan mahtavia. Niissä on jotain vapauttavaa, sillä kukaan ei edes odota kenenkään muistavan niiden juonta enää viikon päästä.

Jos nyt kuitenkin hetkeksi vielä kaivellaan se esiin... Agentti Ashburn (Bullock) on ylennystä kyttäävä tiukkapipo, joka joutuu erinomaisuutensa todistaakseen jahtaamaan huumepomoa Bostoniin. Siellä hän joutuu ensi töikseen tekemisiin katujen kasvatin ja sittemmin kauhun, Shannon Mullinsin kanssa, joka ei toivota muita kyttiä tervetulleeksi omalle reviirilleen. Olosuhteiden pakosta nämä kaksi ääripäähenkilöä joutuvat tekemään yhteistyötä ja kilistämään kuppia vapaahetkinään. Erilaisuus on rikkautta, todistaa tämäkin leffa kaiken häsellyksen takana. Mainio pläjäys, sillä koskaan ei ole liikaa Bechdelin testin läpäiseviä elokuvia, eikä elokuvia naisten välisestä ystävyydestä.


208/365
Life During Wartime (2009)

Siinä missä The Heatin juonen saa aivan rauhassa unohtaa, Todd Solondz vaatii yleisöään edelleen tilille Happinessin (1998) katsomisesta 11 vuotta sen valmistumisen jälkeen. No, onneksi kyseessä on sentään jokseenkin unohtumaton elokuva. Life During Wartime on nimittäin sen jatko-osa, joskin löyhä sellainen. Leffassa pysyisi ihan hyvin kärryillä sen edeltäjää katsomattakin, mutta taustan tunteminen kieltämättä syventää kokemusta. En voi sanoa muistavani Happinessista enää paljoakaan, mutta pääpiirteet sentään.

Asioiden yhdistelemistä hankaloittaa hieman se, että vaikka henkilögalleria on suunnilleen sama, kaikkien henkilöiden näyttelijät ovat vaihtuneet. Hämmentävä ratkaisu on tavallaan jo tuttu Solondzin aiemmasta leffasta Palindromes (2004), jossa kahdeksan eri tyttöä esitti päähenkilö Avivaa vuorotellen. Haastavana, raastavana tai monimutkaisena en voi Solondzia pitää, mutta omintakeisena ehdottomasti ja siksi yhtenä harvoista ohjaajasuosikeistani.

Tutut hahmot jatkavat siis elämäänsä yrittäen parhaansa mukaan selvitä siitä. Jonkinlaisena päähenkilönä toimii bar mitzvaansa valmistautuva Timmy (Dylan Riley Snyder), joka kuvittelee isänsä kuolleen, mutta saakin karmivan totuuden selville ja joutuu suurten kysymysten äärelle. Timmyn äiti Trish (Allison Janney) on aloittanut deittailun ja toivoo nyt, että uusi miesystävä olisi normaali. Hänen siskonsa Joy (Shirley Henderson) puolestaan saa selville, ettei tämän aviomies ole päässyt ikävästä pakkomielteestään soitella pervopuheluita naisille, ja joutuu niinikään pohtimaan elämäänsä uudelta kantilta käsin. Kolmas sisar Helen (Ally Sheedy) luo uraa ja deittailee Keanu Reevesiä ollen mielestäni tarinan kannalta melko turha hahmo. Samaan aikaan Timmyn kuolleeksi luultu isä vapautuu vankilasta ja matkaa kohti perhettään nähdäkseen, miten he pärjäävät.

Elokuvan kantava teema on anteeksianto, jonka mahdollisuutta joutuvat melkeinpä kaikki hahmot pohtimaan niin henkilökohtaisella kuin kansallisellakin tasolla. Tarina soljuu mukavasti kerrassaan herkullisen dialogin siivittämänä, eikä tylsää hetkeä tule. Päällimmäiseksi leffasta jäi hyvä mieli, niin kummallista kuin se onkin. Happinessin jälkeen Life During Wartime esittelee melkeinpä positiivista maailmankuvaa.

Viidentoista pisteen vihjeen, joka jälleen on suorassa yhteydessä tämän elokuvan katsomiseen niin ajallisesti kuin tilallisestikin, näette alla.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kingiä Kingiä

206/365
Viimeinen yhteys: The Dead Zone (The Dead Zone) (1983)

Visailu blogin uudesta tukikohdasta käy kuumempana kuin koskaan ja uusimman, seitsemäntoista pisteen vihjeen näette yllä. (Missasitko aiemmat vihjeet? Plärää läpi kolme edellistä postausta!) Kuvan ottamisen ja tämän elokuvan katsomisen välillä vallitsee ajallis-spatiaalinen yhteys, jonka ratkaisemalla olet pian arvoituksen ytimessä.

Kaksi vuotta Hohdon ja viisi vuotta Carrien jälkeen Stephen King julkaisi kirjan nimeltä Kosketus (The Dead Zone). Kirjoja en Kingiltä ole kovin montaa lukenut, mutta leffoista useimmiten tykkään - etenkin niistä vanhemmista. Kuvittelisin että Viimeinen yhteys on ehkä ainakin elokuvana jäänyt hieman nimenomaan Carrien ja Hohdon jalkoihin tunnettuudessa, koska ne ovat niin hyviä King-kategorian ulkopuolellakin.

Viimeinen yhteys on ehdottomasti vähintään King-kategorian aatelia ja jännityselokuvana ylipäänsäkin ihan okei - paitsi ettei se suoranaisesti saa katsojaa tärisemään kauhusta. Kyse on enemmän psykologisesta piinasta ja raastavista tunteista kuin säikyttelystä, ja hyvä niin.

Johnny Smith (Christopher Walken) on nuori opettaja, jolla on elämä edessä ja kaunis kollega Sarah (Brooke Adams) kainalossa. Sitten hän kuitenkin joutuu auto-onnettomuuteen ja vajoaa sen seurauksena koomaan. Hänen herätessään aikaa on kulunut viisi vuotta, Sarah on mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Johnnysta tuntuu kuin hän olisi menettänyt kaiken yhdessä yössä. Mutta jotain on tullut tilalle (pahaenteistä musiikkia tähän väliin)...


Johnny nimittäin huomaa pystyvänsä näkemään asioita, mennyttä tai tulevaa, koskettamalla ihmisiä. Hän saa mediahuomiota niin hyvässä kuin pahassakin ja pian poliisi kiinnostuu hänen lahjastaan selvittäessään julmien seksuaalimurhien sarjaa. Tässäpä olisikin jo juoni nykyaikaiselle tv-sarjalle (jollainen myös on romaaniin perustuen olemassa), mutta sen sijaan, että tästä muodostuisi elokuvan pääjuoni, se on vain pieni haara matkalla kohti ihmisen sisäistä pahuutta. Tässä vaiheessa mainio Martin Sheen astuu kuvaan poliitikkona, joka on kiero kuin korkkiruuvi ja kovaa vauhtia matkalla presidentiksi.

Leffassa on paljon perinteisen jännityselokuvan aineksia, mutta siinä tapahtuu paljon ja mielestäni se on myös poikkeuksellisen juonekas jännäri. Johnny joutuu kohtaamaan menetyksen, tuskaa, loukattuja tunteita, syyllisyyttä ja "lahjan", jota itse pitää kirouksena. Altruismiin viittaava loppuratkaisu tuo jopa mieleen erään kristinuskossa varsin tunnetun henkilön ja tapahtumat, joita muistellaan pääsiäisen aikaan. Mielestäni Viimeinen yhteys on siis kaikkiaan poikkeuksellisen syvällinen King-leffa, joka kasvaa loppua kohti lähestulkoon eeppiseksi.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Tuiketta syysiltoihin

205/365
Kaori Ekuni: Blink blink (2006)
Suom. Leena Perttula

Mietin pääni puhki tämänpäiväistä vihjettä, enkä lopulta onnistunut tähän hätään keksimään sellaista, joka olisi pohjautunut omaan kuvaani. Niinpä "lainasin" kuvan - tsori! Kahdeksantoista pisteen vihjekuva löytyy pläräämällä tämän tekstin pohjalle saakka ja se esittää henkilöä, joka on ollut vahvasti erään tänään musiikkilehdissäkin esillä olleen paikan sydän - paikan, joka taas muinoin oli koko kaupunkini sydän.

Ja sitten päivän kirjaan. Tai siis viikon, vai meniköhän tässä jopa pari viikkoa? Naurettavista 183 sivusta olisi kyllä pitänyt selvitä parissa päivässä, mutta kahdeksan tunnin työpäiviin kerrassaan tottumaton systeemini heitti viime viikolla hanskat tiskiin ja minut kanveesiin aina kun olin ehtinyt lukea pari sivua. Huh.

Mutsuki ja Shoko ovat menneet naimisiin täyden yhteisymmärryksen ja rakkauden merkeissä, mutta heidän suhteensa ei ole luonteeltaan seksuaalinen. Mutsuki on nimittäin homo ja nainut Shokon miellyttääkseen konservatiivista äitiään, jonka mielestä poikamiehenä pysyttelevä lääkäri on jotenkin epäilyttävä. Shokon vanhemmat puolestaan ovat naittaneet tyttärensä tämän epävakaisuuden vuoksi. On vaikea sanoa, uskovatko he avioliiton toimivan lääkkeenä Shokon mielenterveysongelmiin, vai haluavatko he ennen kaikkea siirtää vastuun tyttärestään jonkun muun harteille.

Mutsuki ja Shoko elelevät oikeastaan ihan mukavasti, sulassa sovussa ja ymmärtäen toistensa oikkuja. Järjestetty avioliitto tuntuu lopulta vastaavan molempien tarpeita, vaikka Mutsukin homoystävät ovat nihkeitä ja poikaystävä Kon mustasukkainen. Mutsuki pitää kuitenkin Shokosta hyvää huolta kuten aviomiehen kuuluukin ja Shoko puolestaan leikkii hyvää vaimoa aina silloin kun jaksaa. Muulloin hän lähinnä kaataa viinaa kurkkuunsa.

Kummastuttavaa kirjassa on se, kuinka kaikki lääkäreitä ja parasta ystävää myöten suosittelevat Shokolle lapsen hankkimista, jotta tämä pääsisi turhasta melankolisuudestaan. Kuten takakannessa todetaan, "Blink blink on viehättävä tapakomedia yhteiskunnasta, jossa huippumoderni elämäntapa kohtaa ikivanhat perinteet." Tykkäsin tästä kovasti, sillä mielestäni kirja on ihana pieni kuvaus rakkaudesta ystävysten välillä.

18 pisteen vihje. Kuva: tjmtuotanto.com.