maanantai 28. helmikuuta 2011

Oscar-spesiaali 2011


57. kulttuuriteko 28.2.2011
Oscar-valvojaiset, Nelonen

P.O.D. = Post Oscar Depression.

Viiden tunnin unien, kahvin, rasvaisen ruoan ja Idolsin jälkeen olo alkaa tuntua taas vähän ihmismäisemmältä. Karmein hetki koko prosessissa oli se kun piti mennä nukkumaan seitsemältä aamulla, vaikka kofeiini vielä tärisytti suonissa ja aurinko alkoi juuri olla sellaisessa noususuhdanteessa, että nukahtaminen tuntui yksinkertaisesti väärältä. Katselukokemus oli kuitenkin mukava, eikä kuuden tunnin sessio oikeastaan tuntunut kuudelta tunnilta. Se oli ohi liian pian. Kommentoin seuraavaksi viime yötä eri näkökulmista ja lisäilen reippaasti kuvia, jotta pääsette mukaan tunnelmaan.

Punainen matto ja mitä kelläkin oli päällä

Ennen varsinaisen Oscar-gaalan alkua Nelonen lähetti Red Carpet -ohjelman, jossa näytettiin tähtien saapumista paikalle, haastatteluja ja pukuja. Nelosen studiossa kuteita kommentoimassa olivat Arman Alizad, Mikael Hytönen ja Maria Veitola. Ohjelma (joka itse asiassa koostui kahdesta eri ohjelmasta, jotka lähetettiin Hollywoodista putkeen) oli aika pliisu. Juontajia, kommentaattoreita ja mainoksia näytettiin reilusti enemmän kuin itse staroja ja heidän vaatteitaan. Oscar-gaalahan on myös muotimaailman kannalta tärkeä tapahtuma, sillä starat kantavat tunnettujen suunnittelijoiden luomuksia, jotka kertovat, mikä on tänä vuonna in.

Matolta erottui nopeasti kolme silmiinpistävän usein toistuvaa juttua. Ensinnäkin punainen väri oli hyvin suosittu. Sandra Bullockilla, Anne Hathawaylla ja Jennifer Lawrencella oli kaikilla yksivärinen kirkkaanpunainen iltapuku. Toinen juttu oli pitsin esiintyminen useimmissa mekoissa. Kolmas oli korkea pääntie(?) eli avonaisen kaula-aukon vastakohta, sekä lyhyet hihat, eli hihattomuuden vastakohta. Nämä esiintyivät erillään ja karmeimmillaan myös yhdessä. Niitä nähtiin esimerkiksi Michelle Williamsilla, Scarlett Johanssonilla ja Amy Adamsilla. Onneksi mukana oli kuitenkin monia perinteisiä olkaimettomia ja hihattomia mekkoja.

Se muuten pistää silmään jälkeenpäin kuvia katsellessa, että melkein kaikki punaiselta matolta otetut kuvat ovat jonkun verran ylivalottuneita. Jos olisin jonkun tähden stylisti, kehottaisin tästä syystä häntä välttämään vaaleita värejä. Jotkut aivan ihanat mekot eivät vaan mitenkään näytä hyviltä kuvissa, koska vaaleat värit hädin tuskin erottuvat tähtien päältä. Tämä on tärkeä juttu, koska suurin osa maailman ihmisistä varmasti näkee puvut vasta still-kuvina.

Amy Adams: korkea pääntie, lyhyet hihat ja hiukset auki. Ei kiva.
Scarlett Johansson: korkea pääntie ja pitsiä. Ei kovin kiva.
Mila Kunis: pitsiä ja avara kaula-aukko. Kiva!
Michelle Williams: korkea pääntie, hihat, ihonväri. Illan karsein.
Hailee Steinfeldin mekko näytti telkkarissa upealta, mutta värin takia kuvissa ei niinkään.
Anne Hathaway oli yksi punaisen suosijoista. Kiva!
Reese Witherspoon oli perinteikäs ja kaunis.
Natalie Portmanin mammamekko oli turvallinen, mutta ihan kiva valinta.
Juontajat ja gaala

James Franco ja Anne Hathaway juonsivat gaalan. Franco oli koko yön ajan kuin seipään niellyt, mutta Hathaway juonsi mallikkaasti siitä huolimatta, että sekoili kerran sanoissa. Hän teki myös historiaa olemalla kaikkien aikojen nuorin Oscar-gaalan juontaja. Yön aikana hänen päällään nähtiin kahdeksan eri iltapukua.

Gaala itsessään oli jokseenkin tylsä, sillä mitään erityisen mahtavia esiintymisnumeroita ei nähty. Parhaan biisin kategoriassa ehdolla olleista biiseistä esitettiin kuitenkin lyhennetyt versiot, mutta pettymys oli suuri, kun Didon laulaman kappaleen If  I Rise lauloikin gaalassa Florence Welch. Tylsiä hetkiä ei yön aikana kuitenkaan ehtinyt tulla, koska pystejä alettiin jakaa heti kättelyssä ja jakelutahti säilyi ihan hyvänä loppuun asti.

Juontajat Franco & Hathaway
Ikimuistoisimmat puheet

1. Shaun Tanin kiitospuheessa kuultiin suomea, kun hän kiitti suomalaista vaimoaan ja lausui tälle: "Minä rakastan sinua". Tan voitti parhaan lyhytanimaation Oscarin yhdessä Andrew Ruhemannin kanssa.
Andrew Ruhemann ja Shaun Tan
2. Parhaan naissivuosan Oscarin voittanut Melissa Leo sanoi suorassa lähetyksessä sanan "fucking".
Melissa Leo
3. Parhaan naispääosan Oscarin voittaneen Natalie Portmanin kiitospuhe oli kaikista sympaattisin. Portman muisti kiittää kaikki mahdolliset ihmiset, joiden kanssa on koskaan ollut tekemisissä, alkaen Luc Bessonista, joka antoi hänelle ensimmäisenä töitä 18 vuotta sitten. Lisää herkkyyttä tilanteeseen toi se, että Portman on niin raskaana. Kaikin puolin symppis tyyppi.

Natalie Portman
Voittajat ja veikkaukset

Veikkaamistani yhdeksäntoista eri kategorian voittajista kaksitoista meni oikein. Olen Oscar-meedio! Haluan vielä huomauttaa, että en lukenut netistä muita voittajaveikkauksia ennen kuin olin julkaissut omani täällä. Kun lueskelin niitä ennen gaalan alkua ja gaalan sitten edetessä aloin epäröidä parhaan elokuvan suhteen. Black Swan tuntui jotenkin olevan heti kättelyssä poissa pelistä, joten toivoni rakentui lähinnä Kuninkaan puheen varaan. The Social Network tuntui kuitenkin olevan melkoinen voittajasuosikki ja kun parhaan leikkauksen Oscar meni sille (oikein veikkasin!)  ja Nelosen kommentaattorit väittivät, että siitä pystyy hyvin ennustamaan parhaan elokuvan Oscarin saajan, aloin olla epätoivoinen. Mutta kuinka ollakaan, Kuninkaan puhe ei pettänyt. Kyseessä oli ehkä jonkinlainen sukupolvien taisto, jonka vanhempi sukupolvi sitten voitti. Se oli akatemialta myös ehkä "turvallinen" ratkaisu, perinteinen Oscar-elokuva, joka kahmi ehdokkuuksiakin kaikista eniten.

Naispääosan ja miespääosan sekä miessivuosan Oscarit menivät ansaitusti niille, joita veikkasinkin. Toy Story 3 voitti parhaan animaation pystin, mikä oli täysin arvattavissa. Didon biisissä menin vikaan ja Toy Story 3 sai groovaavalla biisillään We Belong Together Oscarin. Musiikissa kuitenkin onnistuin ja Trent Reznor & kumppanit keräsivät potin The Social Networkin musiikista. Lisäksi veikkasin molemmat käsikirjoitukset, puvustuksen, äänitehosteet ja erikoistehosteet oikein. Tärkeimmistä Oscareista väärin menivät parhaan ohjaajan pysti ja naissivuosa. Jonkin sortin yllätys oli myös se, ettei Biutiful voittanut parhaan vieraskielisen Oscaria, mutta toisaalta se oli ainoa jonka olin nähnyt, joten veikkaus oli täyttä arvailua.

Oscar-voittajat Christian Bale, Natalie Portman, Melissa Leo ja Colin Firth
Huh. Ja nyt se viimein on ohi. Voin alkaa taas keskittyä katsomaan elokuvia, jotka oikeasti haluan nähdä (ja kohtahan voi alkaa arvailla ensi vuoden ehdokkaita). Never let me gon puuttuminen ehdokaslistalta oli tietysti käsittämätön vääryys, mutta rakastakaamme sitä koko sydämestämme valtavirralta piilossa. Kiitos.

Vuoden nuori taiteilija

56. kulttuuriteko 27.2.2011
Anna Tuori: Blow out your candles, Laura @ Tampereen taidemuseo

Anna Tuori on Vuoden nuori taiteilija. Teokset ovatkin hyvin tuoreen oloisia. Joistain tulee jostain syystä vahvasti mieleen Neil Gaimanin maailma. Kun katson kuvataidetta, se synnyttää minussa joko reaktion "Plääh" tai "Ihan kiva". Ei mitään sen syvällisempää. Okei, joskus harvoin "ihan kiva" saattaa venyä jopa "upeaksi" (kuten Marc Chagallin tapauksessa), mutta huolimatta niistä kolmesta kurssista taidehistoriaa, jotka olen käynyt, en koskaan keksi mitään syväluotaavaa mielipidettä taiteesta. Makuni on suunnilleen samanlainen kuin viisivuotiaalla. Minuun vetoavat sadunomaiset kuvat ja kirkkaat värit. Anna Tuorin näyttely kallistui ihan kivan puolelle, mikä johtunee nimenomaan niistä fantasiamaailmojen elementeistä, valopilkuista, värien käytöstä, eläimistä, pienestä maagisuudesta. Tykkäsin ja suosittelen, mutta en kykene suurempaan hehkutukseen.

“Turvallinen ja kaunis muuttuvat nopeasti pelottavaksi sekä vieraaksi ja taas toisinpäin.. Aidon ja epäaidon, toden ja epätoden välinen suhde sekä eskapismi ovat kiehtovia. Maisema on tapahtumapaikka ja tila, joka on samaan aikaan irrotettu ajasta ja paikasta. Maalauksessa jälki tai muoto on se, miten asia ilmaistaan, eli siinä mielessä se on olennaisin osa teosta. Maalauksen sisältö muodostuu kokonaisuudesta, siitä ei voi irrottaa yhtä väriä, sivellinvetoa tai jänöä, ja etsiä siitä merkitystä. Ne saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa.”

Into the Wood, 2009

Huutojen yö

54.-55. kulttuuriteko 26.2.2011
Scream (1996) ja Scream 2 (1997)


Nämä leffat ansaitsisivat ehkä enemmänkin huomiota, mutta olen Oscar-gaalan jäljiltä niin naatti, että kirjoitan ne vain nopeasti pois alta. Ensimmäinen Scream oli yllättävän mukava katsella, sillä se on itsereflektiivinen ja kommentoi olemuksellaan koko kauhuleffojen genreä. Toinen oli itse asiassa vielä mukavampi katsella ja siinä oli suolistuksen lisäksi enemmän metafiktiivisiä pohdintoja, ennen kaikkea siitä, voiko jatko-osa olla parempi kuin alkuperäinen. Mielestäni Scream 2 onnistuu tässä päämäärässä aika hyvin. Leffan alussa ollaan Screamin tapahtumista tehdyn elokuvan ensi-illassa. Siellä tapahtuvat ensimmäiset murhat ja kohtaus on herkullinen, koska sali on täynnä Scream-naamareihin ja viittoihin pukeutuneita tyyppejä, ja katsojat pitävät murhia vain mainostempauksena. Pian Courtney Cox, joka on ihan uskomattoman timmi näissä leffoissa, keksii, että murhaaja yrittää kopioida Screamin murhien kulkua. Ja taas Neve Campbellia viedään.

Molempien elokuvien loppukohtaukset eli se pahin splätterivaihe ovat niin uskomattoman huonoja ja naurettavia, että niitä ei oikein voi pitää edes parodiana. Enimmäkseen kuitenkin tykkäsin näistä. Vaikka täytyy sanoa, että TV Viidellä näytetään enemmän mainoksia kuin millään muulla kanavalla, ihan varmasti.

Drew Barrymoren suolistus aloitti koko Scream-ilmiön.

Jatko-osassa nähdään 90-luvun unohtumatonta hiusmuotia.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Lisää scifistelyä

53. kulttuuriteko 25.2.2011
Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox? (2010) 

Viime aikoina olen liikkunut harvinaisen paljon scifi-taajuuksilla ja lainasinkin tämän kirjan itse asiassa juuri siksi, että ehkä nyt on aika korjata puute, jonka scifin muotoinen aukko on aiemmin elämääni muodostanut. Tähän mennessä en ole kuitenkaan kovin vakuuttunut siitä, että tuo puute olisi kovin vakava. Ainoa todella lukemisen arvoinen scifi-kirja tänä vuonna on ollut Ishiguron Ole luonani aina, mutta sanoisinkin sitä ehkä pehmeäksi scifiksi uutta terminologiaa kehitelläkseni. Kuka on Jenna Fox? taas on kovempaa kamaa. Ishiguron kirja ei mielestäni täyttänyt scifin tunnusmerkkejä siksi, että siinä ei kuvailtu uutta teknologiaa yksityiskohtaisesti, ja asiat vaikuttivat kloonaamista lukuun ottamatta olevan maailmassa aika samalla tolalla kuin todellisuudessa. Jenna Foxin maailmassa lääketiede on siirtynyt aivan uudelle tasolle, eikä kenenkään pian ole enää pakko kuolla. Myös viimeinen luonnonvarainen jääkarhu on kuollut. Jennalla on videot, jotka pysäytetään, kelataan ja laitetaan päälle puhumalla niille. Juuri tällaiset pienet yksityiskohdat luovat tunnelmaa siitä, että maailma on erilainen paikka kuin millaisena me sen tunnemme.

Huom. Jos kiinnostuit kirjasta niin että aiot lukea sen, älä jatka. Spoilereita satelee.

Jenna Fox on herännyt pitkästä koomasta auto-onnettomuuden jälkeen, eikä aluksi muista mitään siitä kuka on. Hän katselee elämästään tehtyjä filmejä ja yrittää saada kiinni minuudestaan. Vähitellen muisti alkaa palautua ja salaisuudet selvitä. Koska takakannessa jo mainitaan sana geeniteknologia, lukija arvaa heti alkumetreillä Jennan olevan klooni. Mutta aivan niin asia ei kuitenkaan ole. Jennan isä on kehittänyt mullistavan biogeeli-nimisen aineen, jonka avulla elimet saadaan säilymään loputtomiin, niin ettei vastaanottajaa tarvitse löytää välittömästi. Tätä asiaa juuri selvitetään niin perinpohjaisesti, että puolet asiasta menee ohi, enkä osannut aivan yhdistää kaikkia langanpäitä. Joka tapauksessa käytännössä kaiken kloonaaminen on mahdollista. Lopulta Jennalle selviää, että hänestä pystyttiin onnettomuuden jälkeen säilyttämään hänen äitinsä mukaan "ihmisyyden tärkein osa", kymmenen prosenttia aivoista. Kaikki muu on uudelleen luotua. Luonnollisesti Jenna raivostuu ja kapinoi ja oikeutetusti pohtii, onko hänellä sielua - asia jota myös Ole luonani aina kysyy. Onko sielu jotain, mikä kuuluu siihen kymmeneen tärkeimpään prosenttiin, vai ehtikö se livahtaa jonnekin kaikissa leikkausoperaatioissa?

Ihan laillista tämä kloonaaminen ei kuitenkaan ole, vaan Jenna on piiloteltu suursalaisuus. Antibioottien liikakäyttö on johtanut maailmassa virusepidemioihin, jotka ovat tappaneet ihmisiä ja vieneet heiltä raajoja ja saattaneet tieteen kehityksen kyseenalaiseksi. Siirrännäisiä, proteeseja, elinsiirtoja ja kloonauksia valvoo VATE, jonkin sortin eettinen lautakunta. Se on määritellyt eri elimille ja ruumiinosille prosenttiarvoja ja päättänyt, että ihmisestä saa olla enintään 49 prosenttia korvattu - koska johonkin raja täytyy vetää.

Kirjassa tieteen kehitykseen negatiivisemmin suhtautuvat Jennan isoäiti, joka on lopettanut lääkärinä toimimisen touhun mentyä epäilyttäväksi, ja Allys, joka on antibioottien vuoksi menettänyt kaikki raajansa. Loppu on kuitenkin aika hämmentävä, koska viimeisetkin järjen äänet tuntuvat kääntävän kelkkansa. Sisäistekijän viesti jää epäselväksi. Pohdittavaa kirja kuitenkin tarjoaa yllin kyllin. En erityisemmin pitänyt tyylistä, mutta ajatuksia teos herättää ja kannattaa lukea, jos ei ole ihan varma siitä, että "kehitys" on aina kehitystä.

Kirjan alkuperäinen nimi, The Adoration of Jenna Fox on suomenkielistä kuvaavampi, sillä ennen kaikkea kyse on vanhempien loputtomasta ja periksiantamattomasta rakkaudesta, joka ajaa jopa eettisesti kyseenalaisiin valintoihin.

Tästä kirjasta on olemassa myös traileri, mikä lienee myös kyseenalaista kehitystä kirjabisneksessä. En kuitenkaan ole suuremmin sitä vastaan, vaikka vanhoillinen lukija olenkin.

Tää on se ilta!

Kulttuuriteot 53.-56. tulossa lähitunteina, mikäli Oscar-valmistautuminen sen sallii, mutta nyt on aika veikata vuoden 2011 pystien saajat! Haluan vielä huomauttaa, että olen tässä ihan noviisi ja seuraan tilannetta ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Lisäksi osa patsaista jaetaan sillä perusteella, ketä tuomariston jäsenten kavereita sattuu ehdolla olemaan, joten veikkaaminen on aikamoista arpapeliä. Mutta yrittänyttä ei laiteta, ja olen iloinen jos saan joskus tietää, mitä sekin sanonta oikein tarkoittaa. Ne kategoriat, joista en ole nähnyt yhtään leffaa, jätän kokonaan veikkaamatta. Kaikki ehdokkaat kaikissa kategorioissa löytyvät kätevästi Wikipediasta.


Elokuva: Black Swan tai Kuninkaan puhe. Koska ehdokkaiden määrä on tuplattu vasta vuonna 2009 pidätän oikeuden veikata kahta.

Ohjaus: Darren Aronofsky (Black Swan)

Miespääosa: Colin Firth (Kuninkaan puhe)


Naispääosa: Natalie Portman (Black Swan)


Miessivuosa: Christian Bale (Taistelija) Tämä veikkaus perustuu täysin Valon Oscar-juttuun.

Naissivuosa: Hailee Steinfeld (Kova kuin kivi) Tämä veikkaus taas perustuu siihen, että näyttelijä kuulemma valittiin viidentoista tuhannen kokelaan joukosta. Luulisi olevan hyvä.

Animaatio: Toy Story 3 - Ei välttämättä ole paras ehdokkaista, mutta on mielestäni jo käytännössä lunastanut voittonsa pääsemällä ehdokkaaksi parhaan elokuvan kategoriaan.

Vieraskielinen elokuva: Biutiful, koska se on ainoa jonka olen nähnyt ja ollut varmaankin ehdokkaista eniten esillä.

Alkuperäinen käsikirjoitus: Kuninkaan puhe, koska ei mitään hajua.


Sovitettu käsikirjoitus: The Social Network, koska ei myöskään mitään hajua, mutta koska Episodin Oscar-veikkailuissa noteerattiin nimenomaan käsikirjoituksen mahtavuus.

Lavastus: Inception

Kuvaus: The Social Network

Puvustus: Liisa Ihmemaassa

Leikkaus: The Social Network

Musiikki: The Social Network, koska Trent Reznorin hehkutusta on tässä taloudessa piisannut.

Laulu: If I rise (127 tuntia) Vaikka Toy Story 3:n We Belong Together onkin groovaavampi, Didon tulkinta ei jätä yhtään kylmäksi.

Äänitehosteet: Inception, koska Black Swan ei ole ehdolla.

Äänitys: Kuninkaan puhe

Erikoistehosteet: Inception

perjantai 25. helmikuuta 2011

The Adoration of Katja Kallio


51. kulttuuriteko 23.2.2011
Katja Kallio: Elokuvamuisti (2007)

Päätin ex tempore lukaista uudestaan tämän pienen kirjan elokuvista, koska ajatuksen Oscar-gaalan katsomisesta on joskus päähäni pistänyt juuri Katja Kallio. En tiedä missä ja miten, sillä olin aivan varma, että tässä kirjassa olisi ollut sitä käsittelevä teksti, mutta ei. Oscareihin viitattiin yhdellä lauseella. Ihmisen muisti tekee tepposia. Tästä Kallio kirjoittaakin kappaleessa Epäluotettava kertoja. Hän kertoo käyneensä noin neljävuotiaana katsomassa äitinsä kanssa Kaunottaren ja kulkurin.
"Kaunotar ja Kulkuri siirtelevät kuonoillaan toisilleen viimeistä lihapullaa. Ja sitten: Kaunotar hylkää Kulkurin, joka jää yksin pimeään yöhön. Saan kohtauksen. Alan itkeä ja huutaa Se jäi yksin, se jäi ihan yksin." --- "Kulkuri talsii yksin pimeässä, ylös mäkeä, pysähtyy, katsoo silmät kosteina Kaunottaren perään, jatkaa yksinäistä taivaltaan." --- "Kohtaus on piinallisen pitkä, ja kuten koiralla minullakaan ei ole ajan tajua."
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Katja Kallio katsoo äitinsä kanssa elokuvan uudestaan ja molemmat saavat yllättyä.
"Kohtausta, josta niin järkytyin, ei ole olemassa. Sitä ei ole. Kaunotar lähtee, Kulkuri vilkaisee häntä, ja sitten leikataan seuraavaan kohtaukseen. Kulkuri ei varsinaisesti jää yksin lainkaan. Mäkeä ei ole olemassa. Kulkuri ei pysähdy eikä katso taakseen." --- "Sekä minä että äitini olemme ymmällämme. Muistimme kohtauksen niin tarkasti. Emme tiedä kumpi meistä on alun perin kehittänyt mielessään kohtauksen jota ei ole olemassakaan."
Olen kokenut saman monen lapsuuden elokuvan suhteen. Ja nyt olen ilmeisesti itse rakentanut tarinan Katja Kalliosta katsomassa Oscar-gaalaa. Hämmentävää.

Mutta palataanpa hetkeksi ajassa taaksepäin. Ollessani suunnilleen 16-vuotias elämääni kuului hetken aikaa sellainen chick lit -kirjallisuudesta tuttu tyttöporukka. Tämä hetki tuntuu nyttemmin hyvin lyhyeltä, eikä vastaavaa porukkaa ole elämässäni sen jälkeen päässyt syntymään. Eräänä iltana päätimme mennä ystävieni kanssa elokuviin katsomaan Kuutamolla-leffaa. (Silloin oli Lahdessa vielä erikseen Ilves ja Kuvapalatsi. Leffa meni Ilveksessä.) Ilmeisesti elokuva ei ollut vielä pyörinyt kauan ohjelmistossa, sillä saimme lippuluukulta Kuutamolla-pokkarit, jotka annettiin ensimmäisille viidellekymmenelle (tms.) katsojalle. Ilmaisesta roinasta jää aina hyvä mieli ja ehkä osittain juuri tuon pokkarin takia illasta tuli niin onnistunut. Muistan, että olimme kaikki kolme leffasta ihan fiiliksissä. (Voi toki olla, että muistan väärin.) Näimme siinä kuolemattoman rakkaustarinan - ainakin kunnes se leffan puolivälissä kuoli. Peter Franzén lumosi meidät sudenhymyllään. Elokuvan musiikki itketti minua monta vuotta soidessaan radiosta ja ostin leffan soundtrackinkin ja fiilistelin sitä usein kotona. Leffassa oli jotain käsittämätöntä lumoa, jonka varmaankin vain kuusitoistavuotias tyttö voi ymmärtää. "Kunpa joku rakastaisi minua jossakin" muodostui elämäni johtolauseeksi. Menin kotiin sydän toivoa täynnä.

Toinen juttu, joka liittyy kyseiseen elokuvaan on se, että lukioni ilmaisutaitoryhmä teki matkan sen kuvauksiin avustajiksi. Jostain käsittämättömästä syystä en mennyt tuolle retkelle mukaan, mutta harmi siitä on haihtunut jo kauan sitten. Iiriksen äidin taidenäyttelyn avajaisissa väkijoukon seassa näkyy noina aikoina rakkain ystäväni pääkallohuivi päässä. Hänet on ikuisiksi ajoiksi vangittu yhteen rakkaimmista elokuvistani. Se, että en ollut mukana siellä, muuttui tarkoitukselliseksi luettuani Elokuvamuistin. Kallio kertoo, kuinka häntä ei ole juuri koskaan valittu avustajaksi mihinkään, kun taas hänen miehensä vain kävelee vahingossa kuvauspaikan ohi ja hänet vedetään mukaan. Kallio ei päässyt avustajaksi edes Kuutamolla-elokuvaan, koska hänen lapsensa ei suostunut itkemään kameroiden edessä.

Suunnilleen vuoden kuluttua tuosta leffaillasta moni asia oli muuttunut. Silloin tartuin jonakin pimeänä iltana Kuutamolla-pokkariin, jonka olin lipputiskiltä saanut. Join keittiön pöydän ääressä teetä ja luin kirjan melkein yhdessä yössä. Olin jo unohtanut, miten paljon olin leffasta pitänyt. Mutta miten rakastuinkaan siihen kirjaan. Se tuntui kertovan uudelleen sen tarinan, joka vuoden aikana oli tapahtunut. Se kertoi minusta ja meidän hajonneesta tyttöporukastamme, rakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta. Kirja ei pilannut leffaa eikä päinvastoin, vaan ne limittyivät sulassa sovussa yhteen täydellisemmäksi tarinaksi, jonka joukkoon sekoittui iso ripaus nostalgiaa. Kuutamolla on jo mielessäni oma maailmansa, ja Katja Kallio on sen maailman luoja.

Ensimmäisestä kerrasta kun näin elokuvan on kulunut jo melkein kymmenen vuotta. Olen katsonut sen näiden vuosien aikana usein ja lukenut myös kirjan monesti. Nostalgia ei koskaan haalistu. Se vain voimistuu. Luku- tai katselukokemus muuttuu joka kerralla, mutta aina sen voimakkuus yllättää. Kun aloin seurustella nykyisen avomieheni kanssa, hehkutin leffaa hänelle usein ja lopulta katsoimme sen yhdessä. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sen hienoutta (koska ei ollut 16-vuotias tyttö) vaan pihisi ja puhisi koko elokuvan ajan sen moraalittomuudelle. Se tuntui vähän vievän leffasta hohtoa, enkä ole katsonut sitä sen jälkeen. Kävimme kuitenkin katsomassa yhdessä seuraavan Katja Kallion kirjaan perustuvan elokuvan, Sooloilua, joka kertoo jälleen kerran rakkaudesta ja anteeksiannosta. Siitä hän piti, eikä ihme. Se on kertomus uranaisesta, joka löytää itsestään äidin, vaimon ja miniän omaksikin yllätyksekseen. Mies saa syntinsä anteeksi ja lopussa kiitos seisoo. Itse en ollut elokuvasta läheskään yhtä vaikuttunut kuin kirjasta, eikä kumpikaan niistä ole mitään verrattuna Kuutamolla-maailmaani.

Kuitenkin Katja Kallion romaanituotanto kokonaisuudessaan on aivan valloittava, eikä vähiten siksi, että kirjailijan kehitys ja henkinen kasvu näkyy siitä niin selvästi. Karilla ja Syntikirja ovat hyvin erilaisia kuin Kuutamolla ja Sooloilua, joita mitenkään väheksymättä voi sanoa, että ensinmainittu parivaljakko on huomattavasti kypsempi. Vaikka meillä Katja Kallion kanssa onkin ikäeroa seitsemäntoista vuotta, tuntuu kuin hän olisi kasvanut mukanani elämäni ratkaisevina vuosina. Olen seurannut hänen uraansa esikoisromaanista lähtien ja odottanut uutta kirjaa aina innolla. Olen käynyt kirjamessuilla monesti kuuntelemassa häntä ja mielestäni hän on valloittava myös ihmisenä. Kirjamessujen ja uusien kirjojen välillä luin hänen kolumnejaan TV-maailmasta. En ole koskaan ollut kolumninlukijatyyppi (enkä edes lehdenlukija), mutta niitä odotin ja ne olivat yleensä hulvattoman hauskoja. Niissä Kallio kertoi erilaisia sattumuksia, jotka liittyivät jotenkin elokuviin tai televisioon. Niistäkin tunnistin itseni. Lopulta TV-maailman kolumneista ja pienestä lisämateriaalista koostettiin Elokuvamuisti. Palatkaamme siis viimein takaisin siihen.


Tämä kirja vastaa kaikkiin kysymyksiin, joita ihmisellä voi olla. Siis kaikkiin. Jos ei vastaa, et osaa lukea rivien välistä. Poimin tähän nyt vain joitakin esimerkkejä.

  • Miksi Titanic on syvällinen elokuva? (Luvussa Titanic)
  • Miksi en ole pyytänyt Katja Kalliolta signeerausta raahattuani hänen kirjojaan monesti kirjamessuilla mukana? (Luvussa Kolme siipiparia)
  • Miksi suosikkielokuvieni joukkoon kuuluu sellaisia mestariteoksia kuin Rock Star ja Kuutamolla? (Luvuissa Olosuhteet ja Tähtikirkas yö)
  • Mitä yhteistä on Leijonakuninkaan Mufasalla ja Trafficin Robert Wakefieldilla? (Luvussa Maailman turvallisin lause)
  • Mitä yhteistä on ihanalla miehellä ja ihanalla elokuvalla? (Luvussa My Precious)
  • Miten käydään elokuvissa kun ollaan saatu lapsia? (Luvuissa Babybio ja Jaetut kokemukset)
  • Kuinka lähestytään naista? (Luvussa Naisen lähestymisestä)
Ps. Siltä varalta että joku selvisi tänne asti, otsikko viittaa tulevaisuuteen, seuraavan kulttuuritekoni alkuperäiseen nimeen.

torstai 24. helmikuuta 2011

Surullinen versio Nicolesta

52. kulttuuriteko 23.2.2011
Rabbit Hole (2010) 

Tiedoksi kaikille, jotka eivät ole tätä tienneet: plussaseteleillä pääsee keskiviikkoisin ilmaiseksi leffaan Finnkinon teattereihin kaikkialla maassa. Tämä onkin ehkä paras mahdollinen tapa käyttää ne, sillä setelin arvo rahana on viisi euroa, ja kaikkihan me tiedämme, millaisia riistohintoja Finnkino leffanäytöksistä pyytää. (Setelillä leffaan meno ei vaadi plussakorttia, joten voit myös pummata tai ostaa niitä kortillisilta kavereilta jos tuuri käy.)

Katastrofaalisen ryyppäysluennon jälkeen valittavanani olivat Rabbit Holen lisäksi Kova kuin kivi ja 127 tuntia, jotka molemmat ovat ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi. Edellistä en halunnut mennä katsomaan yksin, koska olisin saanut kotona nuhteita ja todennäköisesti joutunut katsomaan sen uudestaan (ja Coenin veljesten leffat aiheuttavat minulle päänsärkyä). Jälkimmäistä taas en mennyt katsomaan, koska en millään saanut itseäni haluamaan nähdä leffaa, jonka kliimaksi on käden sahaaminen irti (vaikka ihan tykkäsinkin Saw:sta). Päästin siis irti Oscar-pakkomielteestäni ja katsoin sen vaihtoehdon, jonka oikeasti halusin nähdä. Ja onhan Nicole Kidman tästä ehdolla parhaan naispääosan Oscarin saajaksi.

Ajattelin, että homma ei voi alkaa hyvin kun alkamassa on surutyöstä kertova elokuva ja alan itkeä jo siinä vaiheessa kun Never let me gon traileri pyörii. Mutta raskaasta aiheesta huolimatta Rabbit Holesta jäi ihan hyvä fiilis. Se on vanhan hyvän ajan draamaelokuva ilman sen kummempia kikkailuja. Se ei ole ylisentimentaalinen, vaikka itkua ja huutoakin nähdään. Pariskunnan pieni poika on kuollut kahdeksan kuukautta aiemmin ja elokuvassa seurataan vanhempien keinoja selvitä siitä. Leffassa tapahtuu niin vähän, että enemmän kertominen vesittäisi koko kokemuksen. Ehkä tässä on sellainen elokuva, jossa tärkeintä ei ole se mitä kerrotaan, vaan se, miten se kerrotaan.

Leffassa Nicole Kidman lukee kirjaa nimeltä Parallel Universes ja käy siihen liittyen nuoren pojan kanssa keskustelun vaihtoehtoisista todellisuuksista. Jotkut uskovat, että koska avaruus on ääretön, kaikki on mahdollista ja me voimme olla monessa paikassa yhtä aikaa. Samoja teemoja käsitellään dokumentissa What the Bleep!?: Down the Rabbit Hole. Tämän elokuvan ulottuvuuden ymmärtäminen vaatii ehkä vähän pohdiskelua. Joka tapauksessa Kidmanin roolihahmo saa lohtua ajatuksesta, että "ehkä tämä on vain surullinen versio meistä" ja jossain toisessa ulottuvuudessa hän paistaa lettuja.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Kirjallisuuden opiskelua

Näin meillä. Lähden kirjastoon.

Pakkomielle


Minulla on joskus neuroottisuuteen asti venyvä tapa tehdä jotkut asiat sata lasissa tai sitten jättää ne kokonaan tekemättä. Kun hankimme television viime vuonna, vietin tunteja telkku.comissa merkitsemässä suosikkiohjelmiani punaisella "tussilla", jotta en missaisi vahingossa mitään. Kun tein tilkkutäkkiä ystävälleni valmistujaislahjaksi, ajattelin sitä joka hetki valveilla ollessani niin, että aloin nähdä sen epäonnistumisesta uniakin ja halusin saada sen nopeasti valmiiksi päästäkseni hommasta eroon. Kun alan siivota, ahdistun jatkuvasti enemmän, koska uusia likaisia nurkkia, listoja, kaapinovia, pölyisiä hyllynpäällisiä, kirjoja, dvd:itä ja valokuvakehyksiä, järjestämättömiä muistiinpanoja, valokuvia, vaatekaapin hyllyjä ja pestäviä tekstiilejä, löytyy koko ajan lisää. Niillä ei ole loppua, tai jos onkin, tajuan, että koko päiväni/viikkoni/kuukauteni/elämäni kuluisi kaikkien niiden siivoamiseen, enkä ehtisi tehdä mitään kivaa. Siksi en useinkaan anna siivoamiselle pikkusormeani vaan jätän sen kokonaan tekemättä.

Oscar-gaalaan valmistautuminen alkaa nyt tuntua hieman samanlaisena pakottavana paineena sunnuntain lähestyessä. Printtaan listoja, selaan ehdokkaita uudelleen ja uudelleen läpi, ruksaan nähtyjä leffoja, laskeskelen kuinka monta vielä ehdin nähdä, pohdin todennäköisyyksiä ja mietin, miten näkisin mahdollisimman monta leffaa mahdollisimman halvalla ja miten kamalaa on, jos kaiken tämän panostuksen jälkeen kaikissa kategorioissa voittaa joku leffa, jota en ole katsonut. Ää! Eilen kuuntelin jopa kaikki biisikategoriassa ehdolla olevat kappaleet (joita on onneksi vain neljä). Tarkoitus oli lisäksi vuokrata Filmtownista kaksi ehdokasleffaa (koska tiistaisin sieltä saa vippikortilla kaksi yhden hinnalla), mutta koska niitä ei ollut saatavilla (tai löydettävissä) kuin yksi, sain ansaitun Oscar-vapaan hetken katsottuani ensin parhaan animaation sarjassa ehdolla olevan Näin koulutat lohikäärmeesi.

49. kulttuuriteko 23.2.2011
Näin koulutat lohikäärmeesi (How to train your dragon) (2010) 


Tätä animaatioelokuvaa katsoessani huomasin sen huiman kehityksen, joka alalla on tapahtunut sillä aikaa kun olen ollut ei-animaatioidenkatsomis-iässä (vaikka kuten aiemmin totesin, enää sellaisia ikärajoitteita ei edes taida olla, joten olen auttamattomasti jämähtänyt menneeseen). Leffa on ihan uskomattoman hienon näköinen ja maisemat, joilla siinä avoimesti brassaillaan, näyttävät aika ajoin ihan aidoilta. Juoni ei sinänsä ollut mitenkään kummallinen, vaan lastenelokuville aika tyypillinen kuvaus lapsen ja eläimen ystävyydestä. Pääosassa esiintyvä lohikäärme on todella söpö, mutta muut lohikäärmeet eivät juuri herätä sympatiaa. Enemmän olisin elokuvaan kaivannut huumoria. Ihan kiva, mutta kiiruhdan seuraavaan ennen kuin kulttuuriteot kaatuvat niskaan!


50. kulttuuriteko 23.2.2011
The Good Guy (2009)

Animaatioleffan jälkeen, tai en tiedä johtuiko se siitä vai muuten vain, tämä leffa näytti jotenkin todella hyvältä. En osaa sanoa, mistä oli kyse. Kuva oli ikäänkuin terävä, kirkas ja raikas. Pitkän aikaa leffa vaikutti myös sisällöllisesti tosi hyvältä. Tunnelma oli välillä niin tiivis, että olin varma, että jossain vaiheessa tulee joku trillerimäinen käänne, joka kääntää asetelman päälaelleen. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan tarina meni juuri niin kuin olettaisikin. Siis lässähdys. Miehistä kumpikaan ei herättänyt mitään tunteita, mutta Alexis Bledel oli yllättävän hyvä. (Suoraan sanoen, siitä huolimatta, että palvon Gilmoren tyttöjä, en ole koskaan pitänyt häntä erityisen hyvänä näyttelijänä.)

Jos pitäisi antaa tähtiä, leffa saisi kuitenkin ainakin yhden ekstrapojon siitä, että siinä on lukupiiri, ja että siinä käytetään kolikonheittoa sen selvittämiseksi, mitä todella haluaa. Viimeistään silloin, kun kolikko näyttää sen väärän vaihtoehdon, tietää sydämessään kumpi on oikea.

Pahoittelen lyhytsanaisuuttani, mutta luento kutsuu!

maanantai 21. helmikuuta 2011

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin

48. kulttuuriteko 20.2.2011
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (2010)

Alkuluvut ovat lukuja, jotka ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Näin ollen kaikki parilliset luvut ovat automaattisesti poissa laskuista. Tämä johtaa siihen, että kahden alkuluvun välillä on aina vähintään yksi luku, joka estää niitä koskettamasta toisiaan. Ne voivat olla lähekkäin, mutta ne eivät koskaan vieri vieressä. Samoin on Mattian ja Alicen laita. Alice kärsii hiihtoturman jälkeisestä traumasta, anoreksiasta ja eristyneisyydestä. Mattia taas aiheuttaa kirjan alussa vammaisen siskonsa katoamisen ja alkaa viillellä itseään. Nämä kaksi löytävät toisensa koulusta ja ovat vastedes yhdessä yksin.

Sanoin aiemmin, että kuulun lukijaryhmään, joka arvostaa hyviä tarinoita enemmän kuin sitä, miten ne on kerrottu. Tässä kirjassa niitä ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan, sillä kumpikaan aspekti ei ole yksinään kummoinen. Kirja vaan on kertakaikkiaan kirjoitettu niin kauniisti, ettei sitä voi laskea käsistään. Jännitys pysyy yllä koko ajan, vaikkei minkäänlaiseen jännittämiseen oikeastaan ole aihetta. Päähenkilöistä ei voi erityisesti pitää, mutta jotain lumoavaa heissä on. Tai ehkä enemmänkin heidän välisessään jännitteessä.

Parnasso on osoittautunut ihan oivalliseksi lukuvinkkien lähteeksi. Ongelma sen kirja-arvosteluissa on kuitenkin se, ettei niitä voi ymmärtää ennen kuin on itse lukenut teoksen. Juonenkuvauksenkin joutuu poimimaan rivien välistä, eikä mistään kirjasta koskaan sanota yksiselitteisesti (esimerkiksi tähtien avulla) kannattaako se lukea vai ei. Luettuani kirjan ja sitten uudestaan arvostelun ymmärsin kuitenkin, ettei kriitikko ollut teoksesta erityisen vaikuttunut. Hän tuntui myös pitävän matemaatiikan vertauskuvia kliseisinä ja valittuina siksi, että jotain vertauskuvia on kirjailijan pakko valita. Kenties matematiikka luonnontieteenä onkin humanististen taiteilijoiden loppuun kuluttama teema, mutta koska Giordano itse on fyysikko, syntyi minulle mielikuva, että hän on ajatellut vertauksiaan paljon.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kun pääsin loppuun, halusin aloittaa alusta ja ymmärtää paremmin. Taidan valita tämän seuraavaksi lukupiirikirjaksi kunhan sen suosio kirjastossa hieman hiipuu.

Helsingin Sanomien Janna Kantola tykkäsi, Parnasson Putte Wilhelmsson oli nihkeämpi.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Järkkyneen mielen kuvauksia

46. kulttuuriteko 19.2.2011
Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream) (2000)

Elokuvakerho Monroe järjesti eilen illalla ainutlaatuisen mahdollisuuden katsoa kaksi Darren Aronofsky -leffaa putkeen Niagarassa. Ensimmäinen oli Unelmien sielunmessu ja toinen Black Swan viikkoa ennen Suomen ensi-iltaansa. Kiinnostaisi tietää, millaisilla suhteilla jälkimmäisen esitys oli saatu aikaan. Tilaisuus oli joka tapauksessa mainio ja sali oli kenties toista kertaa Niagaran historiassa loppuunmyyty. (Ensimmäinen kerta oli Animen yö reilu vuosi sitten.)

Muistan elävästi, kuinka lukioaikanani joku ilmaisutaidon ryhmä kävi katsomassa tämän leffan ja kaikki olivat siitä ihan hurmoksissaan, mikä kävi ilmi porukan kirjoittamista arvosteluista. Kesti kymmenen vuotta ennen kuin otin lukiokaverini kiinni ja katsastin elokuvan ensimmäisen kerran. Se oli juuri sellainen kuin olin odottanutkin ja sen välttely näin pitkään osoittautui aiheelliseksi. Leffassa oli toki nautittavatkin hetkensä, mutta pääosin se oli juuri niin ahdistava kuin odotinkin sen olevan. En ole oikein koskaan ollut kiinnostunut huumehörhöilyn seuraamisesta, sillä useimmat niistä tarinoista ovat keskenään lähes identtisiä.

Oletan, että olin maailman viimeinen ihminen, joka ei ollut nähnyt tätä leffaa, joten en ala selostaa sen juonta. Jared Leto oli kyllä ihan söötti vielä tässä vaiheessa. Melkein onnistui pyyhkimään mielestäni sen karmean kuvan, joka sinne Chapter 27:n myötä on syöpynyt.


47. kulttuuriteko 20.2.2011
Black Swan (2010)

Nähtyäni Sielunmessun osasin orientoitua paremmin siihen, mitä Black Swanilta oli odotettavissa. Molempia yhdistävä mielenkiintoinen seikka oli ei-diegeettisten äänien käyttö. Tässä leffassa kuuluu jatkuvasti outoja ääniä, joiden lähdettä ei aina voi tunnistaa tai paikantaa, mutta jotka loppua kohden alkavat mielestäni kuulostaa yhä enemmän siipien räpistelyltä. Elokuva pitää otteessaan, pelottaa, ahdistaa ja inhottaa ja paisuu loppua kohti kuin sinfonia. Lopun tanssihuipennus on uskomattoman hieno, mutta samalla sen kammottavuus estää nauttimasta siitä täysillä.

Natalie Portmanin esittämä Nina saa himoitsemansa joutsenkuningattaren roolin Joutsenlampi-baletissa, mutta kaksoisroolin tanssiminen tuottaa ongelmia. Pedantti Nina tanssii teknisesti täydellisesti ja on viattomuudessaan ja puhtoisuudessaan juuri sopiva valkean joutsenen rooliin. Hankaluuksia syntyy mustan joutsenen osasta, johon Nina ei kerta kaikkiaan tunnu pystyvän eläytymään sen vaatimalla tavalla. Auttaakseen Ninaa löytämään itsestään räväkämmän puolen baletin ohjaaja antaa tälle kotitehtäväksi masturboida. Vasta ekstaasia napattuaan Nina onnistuu tehtävässä ja tuntuu vapautuvan kahleistaan. Samalla ulkomaailma kuitenkin muuttuu painajaismaisemmaksi ja kaikki tuntuvat haluavan vahingoittaa Ninaa. Roolin tanssimisesta ensi-illassa tulee hänen elämäntehtävänsä ja ainoa päämääränsä.

Leffa lainaa juonensa aina loppua myöten Edgar Allan Poen novellista William Wilson (jonka voi englanniksi lukea täällä). Täytyy sanoa, että olen aika ylpeä siitä, että keksin tämän viittauksen ihan itse! Harmikseni jouduin kuitenkin toteamaan, etten ollut ensimmäinen. Samaa asiaa todistellaan mm. täällä.


Elokuva on ehdolla viiden eri Oscarin saajaksi:
  • Paras naispääosa
  • Paras kuvaus
  • Paras ohjaus
  • Paras leikkaus
  • Paras elokuva
Täytyy vielä muutama päivä sulatella ennen kuin olen valmis povaamaan parhaan leffan Oscaria Black Swanille, mutta Natalie Portman kyllä ansaitsee naispääosavoittonsa, jonka luultavasti tulee saamaan. Hän irtautuu elokuvassa perinteisestä naapurintytön roolistaan aivan uudelle, vakavasti otettavalle tasolle ja esittää Ninassa tapahtuvan muutoksen samalla taiteellisella ambitiolla kuin roolihahmonsa tanssii mustan joutsenen roolin.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Tutunoloinen Vieras

45. kulttuuriteko 17.2.2011
Stephenie Meyer: Vieras (2008) 

Olisi tainnut Stephenie Meyerin menestys kirjailijana jäädä haaveeksi vain, jos tämä olisi ollut hänen esikoisteoksensa. Uudet aluevaltaukset, scifi ja aikuisille suunnattu romaani, eivät suju ihan niin hyvin kuin pitäisi. En itse asiassa tiedä, miksi tämä olisi aikuisille suunnattu yhtään sen enempää kuin Twilight-kirjat, ja samaa mieltä ollaan täällä, missä kirjalle myönnettiin Delete Key -palkinto vuoden huonoimmasta kirjasta. Blogissa kommentoidaan tekstin luettavuuden olevan sitä tasoa, että yhdeksänvuotias selviää siitä, ja tämän voi ilmeisesti todistaa jotenkin Microsoft Wordin oikoluvun avulla.

700-sivuinen kirja olisi kaivannut enemmän editointia, asioiden perinpohjaisempaa selittämistä ja enemmän sitä vetävyyttä, joka Twilight-saagassa oli niin itsestäänselvää. Olin varautunut siihen, että kirjan avattuani en muista vuorokauteen syödä tai nukkua, mutta kirja ei missään vaiheessa vienyt todellisuudentajuani niin kuin olin odottanut. Oikeastaan vasta ihan viimeisillä sivuilla lukemisen keskeyttäminen tuntui ikävältä. Takkusin romaanin parissa melkein kaksi viikkoa ja ensimmäiset 200 sivua olivat täyttä kidutusta. Mutta jos urakka alkoi nyt vaikuttaa turhan tuskaiselta niin ei hätää, sillä kirjan leffaoikeudet on jo myyty!

Tämä teksti taisi nyt alkaa melko negatiiviseen sävyyn, mutta on kirjalla ansioitakin.

No, siis.

Hmm.

Näiden ansioiden miettimiseen tuntuu nyt menevän turhan kauan aikaa. Sen ansio on viihdyttävyys. Huolimatta siitä, ettei se ole yhtä viihdyttävä kuin kirjailijan aiemmat tuotokset, se ajaa asiansa. Ihailen Meyerin kykyä kääntää lukijan mielipide pikkuhiljaa aivan päälaelleen ja sallia siten onnellinen loppu, joka alkuasetelmaa katsellessa tuntuu mahdottomuudelta.

Juoneen. Pienet itseään sieluiksi kutsuvat avaruusoliot ovat tunkeutuneet maapallolle. Sielu livautetaan ihmisen päähän niskasta, jolloin se kiinnittyy hermojärjestelmään ja ottaa ihmisen ruumiin valtaansa. Henkilön oma tietoisuus katoaa ja loinen hallitsee vastedes ruumista. Sielut ovat suorittaneet menestyksekkään invaasion maapallolle ja uskovat saaneensa haltuunsa kaikkien maailman ihmisten ruumiit. Vaikka tämä alkuasetelma on vastenmielinen ja ikävä, ymmärtää lukija pian, ettei sieluilla ole paha mielessä. Kiinnittyminen vain kuuluu niiden elämän luonnolliseen kiertokulkuun. Sitä paitsi sielujen mielestä ihmiset ovat julmia ja väkivaltaisia. He itse ovat niin rauhaa rakastavia ja yhteen hiileen puhaltavia, että urheilukisoistakin tulee sopuisia neuvotteluja ja uutislähetykset korvautuvat kaikki hyvin -raporteilla.

Kirjan päähenkilö on Vaeltaja-niminen sielu, joka on elänyt jo kahdeksalla planeetalla. Tarinan alussa hänet sujautetaan Melanie-nimisen nuoren naisen päähän. Melanie on kuitenkin ollut osa vastarintaa, loisilta piileskeleviä ihmisiä, jotka haluavat pitää ihmisyydestään kiinni. Niinpä hän ei noin vain luovutakaan ruumistaan Vaeltajalle, vaan he molemmat jäävät elämään siihen. Kirjan alkupuolisko on kuin lukisi kuvausta skitsofreniasta. Molemmat tietoisuudet ovat vihamielisiä toisiaan kohtaan ja yrittävät turhaan nitistää toisensa. Melanie yrittää kaikin voimin varjella salaisuuksiaan, kuten viimeisten ihmisten piilopaikkaa. Hän täyttää mielensä muistoilla rakastamastaan miehestä, mutta koska sielu muistaa kaiken minkä ruumiskin, Vaeltaja on pian rakastunut samaan mieheen ja lähtee etsimään tätä.

Kirjasta voidaan löytää monia samankaltaisia, mutta ympäri käännettyjä asetelmia, kuin Twilight-kirjoissa. Kun Bella niissä haikailee kuolemattomaksi, jotta voisi elää Edwardin kanssa ikuisesti, Vieraassa Vaeltaja olisi valmis luopumaan kuolemattomuudestaan rakkauden vuoksi. Jos teoksesta jotain viestiä haluaa etsiä, se olisi varmaankin ihmisten ainutlaatuisuus maailmankaikkeudessa (etenkin jos ottaa huomioon Meyerin uskonnollisen taustan). Toki olemme väkivaltaisia, mutta se johtuu vain siitä, että meillä on maailmankaikkeuden laajin tunneskaala, ja siten kyky taistella vastaan ja rakastaa rajattomasti.

Täytyy sanoa, että Meyer on alkanut kiinnostaa minua suunnattomasti persoonana ja olisi äärimmäisen mielenkiintoista päästä tonkimaan hänen tajuntaansa.

Lopusta jäi ihan hyvä fiilis, mutta taustalla jäytää tunne, että Meyer aikoo kirjoittaa samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan eri variaatioina. Jäi myös hiukan sellainen vaikutelma, ettei hän ollut ehtinyt miettiä kaikkea tässä tarinassa ihan loppuun asti. Jotkut asiat jäivät niin sanotusti kesken.

Vaan kesken jää tämäkin juttu, sillä en ehdi nyt ruotia scifin syvintä olemusta niin kuin lupasin. Seuraavat kulttuuriteot kutsuvat!

perjantai 18. helmikuuta 2011

Tornit sortuvat

44. kulttuuriteko 16.2.2011
World Trade Center (2006) 

Annoin tämän dvd:n avomiehelleni joululahjaksi vuonna 2009 ja kesti yli vuoden ennen kuin saimme sen katsotuksi. Ei olisi kannattanut odottaa, sillä tämän vuoden aikana leffa paisui mielessäni myyttiseksi fantasiaksi, joka vaikutti jäävän toteutumattomaksi haaveeksi. Toissailtana kun sain miehen viimein taivuteltua katsomaan elokuvan, odotin suunnilleen paratiisin porttien aukeavan. Pettymys oli melkoinen. Odotin vähintäänkin perinteistä katastrofielokuvaa, mutta sankarit jäivät heti leffan alussa raunioihin jumiin ja pysyivät siellä kyyneleiseen loppuun saakka. Leffan kuluessa seurattiin lisäksi uskovaisen merijalkaväen miehen matkaa kutsumustaan toteuttamaan ja kotona odottavien vaimojen piinaa ja epätietoisuutta. Kaipa tässä oli pointtina se, että jokaiseen onnettomuuteen mahtuu myös muutama onnellinen loppu. Nicholas Cagen viikset häiritsivät katsomiskokemusta ehkä enemmän kuin mikään muu. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen mieluummin United 93 -leffaa, joka oli aikoinaan ehdolla myös kahdessa Oscar-kategoriassa.

Virallinen Pehmolelu-Oscar menee Tuhti-karhulle!

43. kulttuuriteko 15.2.2011
Toy Story 3 (2010) 

Pahoittelut päivittämättömyydestä. Joskus tyhjän ruudun kammo ottaa ylivallan.

Mahtaa olla melko harvinaista, ellei jopa ennenkuulumatonta, että jatko-osan(n jatko-osa) on ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi. Harvinaista on sekin, että animaatioleffa on ehdolla kyseisessä kategoriassa. Käsittääkseni näin on tapahtunut vain kerran aiemmin, kaksikymmentä vuotta sitten, kun Disneyn Kaunotar ja hirviö oli ehdolla. Se onkin kyllä aivan mahtava leffa täynnä jännitystä ja romantiikkaa. Toy Story 3 ei alkuunkaan vedä sille vertoja, mutta vertailu ei tässä tapauksessa olisi kovinkaan perusteltua.


On aina mukavaa kun kirjailija tai ohjaaja (tms.) palaa pitkän ajan jälkeen vanhojen tuttujen hahmojen pariin. En tiedä miten monia ensimmäisen ja toisen lelutarinan katsojia leffa on vielä jaksanut innostaa. Ongelmana tässä on se, että kahden ensimmäisen leffan katsojat ovat kasvaneet ulos kohderyhmästä. Nykyiseen kohderyhmään kuuluvat lapset eivät ole ykköstä ja kakkosta nähneet ja nykyteknologian näkökulmasta ne voivat vaikuttaa jo vähän kököiltä. Ehkä. Toy Story 3 on kuitenkin osoittanut, että tällaiset esteet ovat voitettavissa. Osaltaan asiaan on varmaan vaikuttanut animaatioleffojen nousu ihan varteenotettaviksi vaihtoehdoiksi nuorten aikuisten leffailtoihin viime vuosien aikana. Vielä silloin kun minä olin nuori (!) oli epäcoolia katsoa piirrettyjä enää yläasteella, mutta ehkä animen ja Pixarin voittokulku ovat muuttaneet asioita.

Elokuva itsessään kommentoi jokaisen koko trilogian katsoneen nuoren aikuisen tähänastista elämää ja tietystä ryhmästä uloskasvamista. Andy, joka ykkösessä ja kakkosessa oli pieni poika, on kolmannessa stoorissa lähdössä collegeen. Lelut tekevät epätoivoisia yrityksiä saadakseen Andyn leikkimään heillä, mutta 17-vuotiasta ei ihan helposti huijata. Alkaa pohdinta siitä, mihin lelujen olisi parasta siirtyä viettämään eläkepäiviään. Vaihtoehtoja ovat kaatopaikka, ullakko ja päiväkoti. Woodylle tarjoutuu myös mahdollisuus lähteä Andyn mukana collegeen, mistä hän on aina haaveillut, mutta tämä vaihtoehto tarkoittaisi ikuista eroa muista leluista. Kuten arvata saattaa, seuraa armotonta kohellusta.

Vanha jengi koolla taas!
Lelut päätyvät ensin päiväkotiin, jota hallitsee leppoisan oloinen pinkki nalle. Päiväkoti vaikuttaa paratiisilta, jossa leluilla leikitään joka päivä ja saatavilla on kaikkea niin paljon kuin lelu ikinä voi haluta. Päiväkodin pimeä puoli valkenee kun sisään rynnistävät kaikista pienimmät lapset, jotka eivät osaa ollenkaan leikkiä, vaan survovat, hakkaavat, kuolaavat, paiskovat, tunkevat ja liiskaavat leluja niin, että he ovat päivän päätteeksi valmiita mihin tahansa muuhun kuin päiväkotielämään. Vaan päiväkodista ei noin vain päästäkään pois! Pinkki nalle paljastaa todellisen karvansa, eikä asiaa auta edes se, että eri leirejä edustavat Barbie ja Ken ovat löytäneet toisensa. Lisää armotonta kohellusta.

Asiat ratkeavat suunnilleen parhain päin. Woody ja Andy joutuvat tekemään vaikeita valintoja ja edessä on joka tapauksessa jäähyväisten jättö lapsuudelle. Pinkin nallen kohtalo on lastenleffaksi aika julma, mutta mitäs oli niin ilkeä! Nallea toisaalta kohdeltiin aikanaan väärin ja hänet korvattiin uudella alta aikayksikön. Tuttavapiirini kokemuksista olen oppinut, että tällainen voi aiheuttaa ahdistusta, josta ei ilman vuosien terapiaa selviä. Niinpä Pixar olisi voinut olla Tuhti-karhulle vähän kiltimpi. No, ehkä hän saa terapiaa aikuisille suunnatussa nelososassa muutaman vuoden päästä? Ilkeydestään huolimatta Tuhti oli lempihahmoni ihanan lyllerryksensä ja leppoisan puhetapansa ansiosta. (Ehkä myös pinkkiys vaikutti asiaan.) Ekstroissa oli mielenkiintoista selvitystä siitä, kuinka pehmolelu saatiin tallustelemaan niin uskottavan näköisesti. Metroseksuaali Ken ja blondimyyttejä kumoava Barbie olivat uusina hahmoina ihastuttavia. Mukana vilahtelee myös Totoro-pehmolelu, jolla ei tosin ole tässä leffassa repliikkejä.

Uudet tulokkaat


Harmittaa vähän, että en tajunnut katsoa ekstrana olevaa Day & Night -lyhytelokuvaa, joka on sekin Oscar-ehdokkaana parhaan animaatiolyhytelokuvan kategoriassa (kuten myöhemmin selvisi). Nyyh.

Toy Story 3 on ehdolla seuraavissa Oscar-kategorioissa:
  • Paras animaatioelokuva
  • Paras musiikki (original song): We belong together
  • Paras elokuva
  • Sound editing - keksityltä kuulostaa tämäkin
  • Paras käsikirjoitus (adaptoitu)
Jos nyt veikkailemaan lähtisin, mikä ei liene tällä kokemuksella kovin viisasta, uskon, että leffa voisi hyvinkin voittaa parhaan animaatioelokuvan Oscarin, mutta ehkä ei parhaan elokuvan Oscaria. Luottamukseni Black Swaniin on aika vahva, mutta ylihuomenna nähtyäni sen tiedän enemmän.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Rasittava Reidar ja pelottava pääsykoe

41. kulttuuriteko 12.1.2011
Elävän kirjallisuuden festivaali @ Werstas, Tampere


Osallistuin ensimmäistä kertaa Elävän kirjallisuuden festareille, sillä yleensä kaupallisemmat kirjamessut ovat olleet samaan aikaan ja olen ollut niillä kärkkymässä kirjailijoita, joiden nimen tunnistan. En ole mikään itseään vaihtoehtoisiksi mainostavien juttujen suuri fani, mutta tästä festarista olen yhtä kaikki kiitollinen. Vanhoina hyvinä aikoina Siperiassa järjestettiin ilmaisia Henki ja elämä -kirjamessuja talvisin. Liikekeskus kuhisi kirjanystäviä mukavassa miljöössä kahviloiden ja pubien ympäröimänä ja tapahtuma oli tavattoman suosittu. Niin suosittu, että se piti tietenkin kaupallistaa, siirtää Pirkkahalliin ja kadottaa siitä kaikki henki ja elämä. Tampereen kirjalliseen elämään jäi huutava aukko, jonka Elävän kirjallisuuden festivaali pyrkii täyttämään. Kirjamessujen kaupallistaminen on typerääkin typerämpää, sillä idea siitä, että asiakas maksaa sisäänpääsystä päästäkseen maksamaan lisää kirjoista, on vastenmielinen. Tässä mielessä olen vaihtoehtoisuuden kannattaja. Silti en panisi pahakseni jos EKF tulevina vuosina hieman laajenisi. Ohjelma oli kyllä kattava ja tietynlainen lukija voi viettää festareilla mukavan päivän, mutta kirja- ja esittelytarjonta oli vielä melko suppea.

Koska hiustenpesu ja laskiaispullittelu otti aikansa, ehdimme ystäväni kanssa kuuntelemaan vain yhtä paneelikeskustelua. Sen aiheena oli "Roskaa vai paskaa?" eli keskustelua "huonosta" kirjallisuudesta. Mukana olivat chick lit -kirjoja tutkiva Jenni Kärppä, paskakirjallisuuden palkinnon ammoin saanut Jermu Koskinen ja tietokirjailija Juri Nummelin, jolla oli maailman rumimmat housut. Olisin kuullut mielelläni enemmän siitä chick litistä, mutta koko touhu oli tietysti täysin valmistelematonta ja äijät olivat aivan eri maailmasta kuin pieni naistenviihteen ystävä, joka näin ollen jäi ansaitsemattomaan paitsioon. Sitä paitsi chick lit ei ole huonoa! (Aina.) Sen verran opin asiasta, että Bridget Jonesin päiväkirja oli ensimmäinen chick litin edustaja, eli kyseessä on suhteellisen tuore laji, vaikka tuntuukin jo, että olen lukenut sitä aina. Siinä on myös oma kirjallisuushistoriallinen ulottuvuutensa, sillä kirja on Jane Austenin uudelleenkirjoitusta jopa niin pitkälle, että miespäähenkilöllä on sama nimi kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon synkällä sankarilla. Noh, olisihan tuokin pitänyt itse tajuta.

Nummelin ja Koskinen veivät keskustelun ihan hakoteille alkaessaan oikeasti pohtia roska- ja paskakirjallisuuden eroa. Sitten Nummelin esitteli mielestään huonoja lastenkirjoja. Koskinen murahteli eikä selvästi halunnut sanoa mitään. Kärpällä olisi ollut sanottavaa, mutta kukaan ei halunut sitä kuulla. Reidar Palmgrenilla eturivissä ei ollut mitään sanottavaa, mutta hänen oli pakko sanoa jotain. Olen inhonnut tyyppiä siitä lähtien kun hän eräässä kirjailijaillassa pari vuotta sitten sanoi suunnilleen näin:
  • "Ei kirjoittaminen ollut mulle mitenkään vaikeeta eikä mikään kutsumus. Rahat vaan loppu ja sit mä vaan kirjotin kirjan."
  • "Jos ihminen haluaa lukea kirjan, se ansaitsee kyllä maksaa siitä täyden hinnan." (Hiiteen vaan kirjastot, niih.)
Kaikessa surrealistisuudessaan keskustelu oli kuitenkin ihan hauska. Jatkan chick litin viitoittamalla tiellä huolimatta siitä, etten saanut tutkijalähtöistä tukea tällä kertaa.

Tiiliskivi-palkinnon voitti Antero Viinikainen romaanistaan Orgo.



42. kulttuuriteko 14.2.2011
Exam (2009) 

Pääsykoe painajaisista. Kahdeksan ihmistä on valittu työnhakuprosessin viimeiseen vaiheeseen, kirjalliseen pääsykokeeseen. Tai ainakin se vaikuttaa kirjalliselta, kunnes hakijat kääntävät paperin ympäri ja huomaavat sen olevan tyhjä. Paperin pilaaminen, mitä ei sen tarkemmin määritellä, johtaa välittömään eliminointiin. Samoin yritys ottaa kontakti kokeen valvojaan tai vartijaan tai poistuminen huoneesta. Työnkuva on katsojalle mysteeri, joka alkaa avautua pikkuhiljaa elokuvan kuluessa, mutta ei koskaan valkene täysin. Scifielementtejä tulee mukaan kuvaan, mutta ne eivät oikeastaan ole kovin olennaisia. Tärkeintä leffassa on sen tiivis tunnelma ja mysteeri, joka ratkeaa pikkuhiljaa vaihtoehtoja pois sulkemalla. Samalla kokeesta tulee paineensietotesti ja sosiologinen rottakoe, jossa ihmiset joutuvat puntaroimaan, onko tärkempää keskittyä eliminoimaan muita hakijoita vai ratkaisemaan kysymys heidän avullaan. Halvalla tehty, tajuttoman jännittävä. Jos tykkäsit Kuutiosta, tykkäät tästäkin, vaikkei tämä varmasti tule yltämään vastaavaan kulttimaineeseen. En suosittele keväällä pääsykokeisiin aikoville: voi tulla ahdistavia unia.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Mainio Provence

40. kulttuuriteko 11.2.2011
Mainio vuosi (A Good Year) (2006)

Englantilainen Peter Mayle muutti muinoin vaimoineen Provenceen ja kirjoitti Ranska-kulttuurishokistaan läjäpäin kirjoja, joista tuli supersuosittuja ja jotka poikivat mm. televisiosarjan ja tämän leffan. Luin kirjan Vuosi Provencessa ollessani ensimmäistä kertaa Etelä-Ranskassa ja sillä oli silloin oma tunnelmallinen arvonsa matkakirjana. Jatko-osan lukeminen kotosalla ei kuitenkaan enää onnistunut, sillä kirjat ovat melko tapahtumaköyhiä ja keskittyvät kuvailemaan ranskalaista mielenlaatua ja ruokaa juomista puhumattakaan.

Mainio vuosi -leffan tapahtumat ovat melko ennalta-arvattavia. Max on pörssimeklari(?), joka tekee rahaa kieroilemalla ja viettää villiä poikamieselämää. Äkkiä hän perii viinitilan Provencesta ja yrittää mahdollisimman nopeasti päästä siitä eroon, mutta matkaan tulee mutkia ja hän ehtii rakastua ranskalaiskaunottareen kunnostaessaan rapistunutta kartanoa. Viettäessään tilalla aikaa hän kokee lapsuutensa parhaat kesät uudelleen ja muistelee kuollutta setäänsä. Edessä on valinta rahan ja elämän välillä.

Maisemat ovat niin kauniita että kipeää tekee ja Provencessa sadekin muuttuu romanttiseksi kokemukseksi. Leffasta tulee vahvasti mieleen Joanne Harrisin kirja Kesäviiniä. Siinä toinen brittikirjailija, joka on hurmioitunut Ranskasta ja löytää sieltä loputtomasti tarinoita, toiset parempia ja toiset heikompia.

Tykkäsin paljon siitä, että tässä leffassa on oikeasti käytetty ranskalaisia näyttelijöitä. Marion Cotillardiin ei voi olla ihastumatta kiihkeänä sähikäisenä, johon Russell Crowe rakastuu. Ranskalaisuuden syvin olemus kiteytyy hänen repliikkiinsä: "Jos joku valittaa, muista että Ranskassa asiakas on aina väärässä."

perjantai 11. helmikuuta 2011

Kiehtova Kata ja liian kirkas Tähtilamppu

39. kulttuuriteko 11.2.2011
Tähtilampun alla (1997)

Huh, sain vihdoin tämän tuskaisen taipaleen päätökseen. Elin sellaisessa harhaluulossa, että olisin katsellut tämän kymmenosaisen Antti Jokisen ohjaaman sarjan yhden viikonlopun aikana, mutta projekti venähtikin kolmen viikon mittaiseksi. Muistaakseni katselin tätäkin sarjaa pienenä telkkarista, mutta luulisin nyt, että tämä ja Sydän toivoa täynnä ovat sekoittuneet mielessäni samanlaiseksi sekamelskaksi kuin Rakastan sinua ikuisesti ja Minkä taakseen jättää. Toisaalta ymmärrän, miksi olen saattanut tykätä tästä pienempänä. "Visuaalisesti kaunis kuvaus" jota takakannessa mainostetaan on varmasti ollut lapsen silmille hyvän näköistä ja aikuisten maailma on näyttäytynyt mukavana ja leikkisänä paikkana, jossa kaverit asuvat saman katon alla ja kaikki huolehtivat toisistaan. Toista on todellisuus. Sarjaa pitäisi katsoa aurinkolasit päässä juuri tuon visuaalisesti häikäisevän kuvauksen takia, jossa valoa pursuu mitä kummallisimmista paikoista joka kuvassa ja maailma näyttää keltaiselta.



Luimme lukupiirissä viime vuonna sarjan käsikirjoittajan, Kata Kärkkäisen (nyk. Katariina Souri), kirjan Kahdeksas huone. Se oli ensikosketukseni naiseen, jonka ammattia en pitkään aikaan edes tiennyt alastonkuvien ja kohujuttujen takaa. Kirja oli positiivinen yllätys ja Tähtilampusta voi helposti bongata samoja teemoja kuin kirjasta. Nuori nainen joutuu molemmissa yliluonnollisen pauloihin ja alkaa pakkomielteisesti penkoa menneisyyttä, minkä seurauksena hän näkee jopa aaveita.

Kahvila Tähtilamppu sijaitsee kerrostalossa, jonka venäläinen arkkitehti on suunnitellut rakastajattarelleen Sabinalle. Sabina on kahvilanomistaja Lindan isoäiti, joka on elänyt mystisen elämän Ranskassa ja kuollut hämärissä olosuhteissa. Annika (Laura Malmivaara ensimmäisessä roolissaan) tupsahtaa Ruotsista keskelle kerrostaloelämän arkea ja alkaa kirjoittaa Sabinan elämäkertaa. Sabinan salaisuudet paljastuvat vähitellen, mutta ovat olleet kiinnostavia korkeintaan 90-luvulla, jolloin prostituutiolla ja lapsen hylkäämisellä saattoi vielä olla jotain shokkiarvoa. Annika muuttaa filosofisen maailmanpelastajan, radiotoimittajan ja dokumenttiohjaajan luo ja pian kaksi vapaata sielua ryhtyy monimutkaiseen suhteeseen, jossa pakoonjuokseva osapuoli vaihtelee. Heidi ja Sampo ovat peruspariskunta, vakaita ja keskiluokkaisia, jotka yrittävät hankkia lasta. Eerik ja Linda juhlivat sarjan ensimmäisessä jaksossa 50-vuotishääpäiväänsä ja ovat isä- ja äitihahmoina samassa talossa asuville nuorille. Eerik puhuu kameralle joka jakson alussa ja Lindalla on noidan kykyjä. Pääsääntöisesti jaksot rakentuvat niin, että Tähtilamppuun pölähtää joku vieras ihminen, joka sekoittaa asukkaiden päivän jollain lailla elämänkohtalostaan kertoillessaan. Loppujen lopuksi aika yhdentekevä sarja. Ärtymystäni lisäsi hyvin paljon jatkuva J. Karjalaisen ja Eppu Normaalin biisien renkuttaminen, sillä enimmäkseen en siedä kumpaakaan niistä.

Pakko sanoa, että Katariina Souri on melkoisen mielenkiintoinen persoona. Lukekaa vaikka Wikipediasta. En kyllästytä yksityiskohdilla, mutta entisessä alastonmallissa, joka on kokeillut laulajanuraakin, tullut tunnetuksi käsikirjoittajana ja kirjailijana, toimii taidemaalarinakin ja on kaiken lisäksi ollut Mensan jäsen ennen kuin erosi siitä itse, on jotain kiehtovan ristiriitaista.

Kata Kärkkäinen ensimmäisenä suomalaisena playmatena vuonna 1988.

Kanerva, Eero ja eräs toisinto

36. kulttuuriteko 10.2.2011
Petteri Tikkanen: Kanerva ja kirottu lokki (2008)

En tykännyt. Vaaleansininen väritys ainoana värinä kaikilla sivuilla ärsytti eikä piirroksissa ollut samaa eloisuutta kuin Kanerva ja yks juttu -albumissa. Kanerva on kettuuntunut kun hänen paras kaverinsa Eero menee mökille ja päättää ylittää järven ankkauimarenkaan avulla. Matkalla kirottu lokki puhkaisee renkaan ja Kanerva löytää järven ainoan karin ja jussipaitaisen äijän, joka paljastaa "majavanpesästä" löytyvän polkuveneen, jolla Kanerva jatkaa matkaa. Mutta kuka korvaa kaikki ne tunnit, jotka he ovat Eeron kanssa vakoilleet olematonta majavaa, häh? Meininki on ihan uskomattoman surrealistista ja puhetta on edelliseen lukemaani Kanerva-albumiin verrattuna vähän, mikä teki lukukokemuksesta enemmänkin kuvienkatselukokemuksen. Takakannessa lukee: "Tarinasta kumpuavat kalevalaiset kaiut haukineen ja ikuisine vesineen." Mmm. Joo, ehkä. Jos tuntisi Kalevalaa vähän paremmin.


37. kulttuuriteko 10.2.2011
Petteri Tikkanen: Eero (2009)

Liekö sitten johtunut siitä, että tässä albumissa tehosteväri on vaihtunut pinkiksi (no ei johdu!), mutta Eerosta tykkäsin ihan oikeasti. En ole yllättynyt, että Tikkanen voitti juuri tästä albumistaan Sarjakuva-Finlandian (joskin olin yllättynyt sellaisen olemassaolosta). Kuvissa on taikaa ja särmää ja nuoren miehen maailmaan pääsee kurkistamaan kunnolla. Kanerva on venähtänyt pituutta ja kasvattanut tissit, jotka hämmentävät Eeroa syvästi. Kanerva ei enää leiki pätkä-Eeron kanssa lasten leikkejä vaan hengailee nyt isojen tyttöjen kanssa. Eero yrittää pitää ystävyydestä kiinni samalla kun kiinnostuu Korkeajännitysten myötä sota-ajasta ja haikailee koviksempaa olemusta. Kanerva sulaa ja lämpenee vähän, kunnes sitten kuumenee liikaakin ja Eero jättää lapsuudelleen roihuavat jäähyväiset. Ihan mainio albumi.


38. kulttuuriteko 10.2.2011
Your Brilliant Plan @ Yo-talo, Tampere

Oi voi, kylläpä muistuivat armaat lukioajat mieleeni kun talsin väsymyksestä nuupallani leima kädessä luennolle tänään. Erona tilanteessa oli se, ettei kukaan potkinut minua hereille vaan vääntäydyin aivan itse ylös sängystä sipsien, mehun ja hyvän omantunnon siintäessä sieluni silmissä.

Eilen oli lukupiiripäivä ja ulkoistauduimme koko porukka turvallisen Montun syleilystä Yo-talolle katsastamaan pitkäaikaisen jäsenemme poikaystävän bändiä. Saapuessamme paikalle lopettelemassa oli Idiomatic ja YBP:n jälkeen ehdin kuulla vielä hetken verran Original Heteroesia ennen vikalle bussille kipitystä. Yritin mietiskellä mitä olisin wannabe-musiikkitoimittaja-aikoinani kirjoittanut keikasta, mutta mielessä löi tyhjää. Tykkäsin kuitenkin bändistä taas, enemmänkin kuin viime kerralla, koska nyt tunnistin jo pari biisiä. Jos MySpace suostuisi toimimaan koneellani nyt niin kuin kunnolliset nettisivut, linkittäisin tähän biisin Lightyears away, joka sai muiltakin lukupiiriläisiltä kannatusta. Mikäli lukijoiden tietokoneet ja internetit toimivat paremmin yhteistyössä ihmisten kanssa, voivat he halutessaan mennä itse etsimään biisiä. Klik klik.


Ps. Otin vastaan äreää kritiikkiä "halventavasta suhtautumisestani" scifiin. Lupaan palata tähän asiaan ja tieteisfiktion syvemmän olemuksen pohdintaan jahka saan juuri nyt lukemani scifi-kirjan päätökseen. Lupaan myös vastedes olla ahdasmielisesti dissaamatta kokonaisia genrejä.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kuolema tulee, oletko valmis?

35. kulttuuriteko 7.2.2011
Petteri Tikkanen: Kanerva ja yks juttu (2007)

Täytyy tunnustaa, etten kyllä ollenkaan tajua sarjakuvaa ilmaisumuotona. Miksi kukaan haluaisi lukea juonellisen sarjakuvan kun kerran kirjojakin on tarjolla? Tuntuu tyhmältä, että sarjakuva-albumin lukeminen kestää viisi minuuttia. Käteen ei jää paljon mitään. Tämä siis nimenomaan juonellisista sarjakuvista, humoristisia kolmen ruudun strippejä tajuan paremmin.

Kanerva ja yks juttu kertoo Kanerva-tytön valmistautumisesta mummon kuolemaan, joka on vääjäämättä edessä. Albumissa on liikettä ja vauhtia, hauskuutta ja surkua, ja kaiken lisäksi söpö kettu. Vähän mangafiiliksiä tuli tästä söpöstä ja eloisasta piirtojäljestä.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Facebookin voittokulku

34. kulttuuriteko 7.2.2011
The Social Network (2010)

Kun ensimmäisen kerran näin tämän leffan mainosjulisteen, jossa luki: "You don't get to 500 million friends without making a few enemies", ajattelin että kyseessä on joku teinitrilleri, joka on saanut innoituksensa Facebookista. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kyseessä on tositapahtumiin perustuva elokuva Facebookin keksimisestä ja luomisesta. Itse asiassa elokuva perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Accidental Billionaires: The Founding of Facebook, A Tale of Sex, Money, Genius, and Betrayal (ytimekäs ja myyvä otsikko). Tarina hämmästytti minua, koska siihen sisältyi niin paljon kieroilua, josta en ollut millään tasolla tietoinen. En tiedä, kuinka totta kaikki oli, mutta ainakin tosielämän Mark Zuckerberg näyttää valokuvissa mukavammalta ihmiseltä kuin leffassa. 

Minua kyllä varoitettiin, ettei kannata yrittää katsoa elokuvaa englanninkielisillä teksteillä, mutta jossain omituisessa mielenhäiriössä tein kuitenkin juuri niin. Tästä syystä voin veikata, että ymmärsin elokuvan puhutusta sisällöstä noin 30 prosenttia. Katsomiskokemus oli kaiken kaikkiaan jotenkin niin surrealistinen, että herätessäni seuraava aamuna kuvittelin vain nähneeni unta siitä, että olin katsonut leffan. Ehkä siis täytyy katsoa se uudestaan piakkoin. Ehkä ymmärrän sen hienoudet paremmin sitten kun kaikkea huomiota ei vie puolet ruudusta täyttävä vieraskielinen tekstitys.

En tajunnut ollenkaan, mitä Mark siinä alussa puuhaili ja miksi se oli kaikkien mielestä niin mahtavaa. Leffa kuitenkin havainnollisti mielestäni hienosti sen, mikä Facebookissa on hienoa ja miksi siitä tuli menestystarina. Muistan ajan jolloin yhtäkkiä kaikki ihmiset alkoivat lähettää kutsuja Facebookiin enkä tajunnut yhtään mistä on kyse (olin hädin tuskin toipunut siitä, että minut oltiin painostettu hankkimaan sähköpostiosoite) ja luulin pitkään, että kyseessä on joku Hotmailin profiilinluomisjuttu. Lopulta liityin Facebookiin, koska kyllästyin saamaan kutsuja sinne ja liittymisvaiheessa tietysti pistin vahingon kiertämään ja ystäväni ja tuttavani tulivat lopulta perässä, oletettavasti kyllästyttyään saamaan kutsuja. Pakkososiaalistamista. Ja nykyään on ihan turha kuvitella saavansa enää bilekutsuja jos ei ole Facebookissa. Ainakin sinkuille Facebookiton elämä on varmasti yksinäistä. Facebookilla on myös varsin kummallinen tapa verkostoida ihmisiä. Kaikki ei-suljetut tapahtumat, joihin joku kaverini tai kaverini kaveri on osallistumassa, näkyvät minunkin tapahtumissani, ja voin kokea tunteen, että jossain tapahtuu joka päivä jotain, jonne voisin mennä jos haluaisin, mutta onneksi meillä on niin kiva sohva, että jään useimmiten mieluummin kotiin. Ja sitten on tietysti vielä Hollywood City. Aika ilman Facebookia tuntuu kaukaiselta. (Enkä nyt sano olevani yksimielisesti Facebook-fani, mutta pohjimmiltaan sen idea on hyvä ja yhteydenpito kavereihin on sen avulla nopeampaa, luontevampaa ja hauskempaa kuin sähköpostitse.)


Jesse Eisenberg on pääroolissa oikein vakuuttava, mutta veikkaan silti miespääosaossin saajaksi edelleen Colin Firthiä. Oscar-projekti kuitenkin jatkuu yhä. Ja Andrew Garfield (kotoisesti Karvinen vaan) on uusi suosikkini, koska on niin söpö. (Never let me gossa söpöys ei ollut yhtä ilmiselvää, mutta tämä leffa ikään kuin vahvisti sen.)


Tähän pisteeseen haluaisin elämässäni päästä: "Perustin Facebookin, joten voin kulkea kotihousuissa, läpsyissä ja aamutakissa kadulla!"





Yleisesti ottaen blogini tilasta on sanottava, että olen nyt hieman aikataulusta jäljessä, koska jumitin ensin liian hyvän kirjan parissa tekemättä mitään muuta, ja tällä hetkellä jumitan 700-sivuisen huonolta vaikuttavan kirjan parissa, enkä voi aloittaa uutta ennen kuin saan sen päätökseen. Tällä viikolla on kuitenkin tulossa ehkä jopa kolme kotoa poistumista vaativaa kulttuuriaktia, joten skarppausta on luvassa. Illalla kirjoitan 35. kulttuuriteostani, mutta tällä haavaa oikea työni kaipaa tekijäänsä. Adios!