maanantai 31. maaliskuuta 2014

Project 333: 1/4 eli läpystä vaihto!


Maaliskuu vierähti osittain jo kyllästyttävienkin vaatteiden parissa, vaikka löysinkin uusia tyydyttäviä yhdistelmiä. "Jokerivarastostani" jouduin lainaamaan kolmen kuukauden aikana vain yhden vaatteen: ensimmäisessä kuvassa näkyvän boleron. Maaliskuun aikana en myöskään ostanut yhtään vaatetta, asustetta tai muutenkaan mitenkään epämääräisesti vaatteisiin viittavaa, kuten esimerkiksi lankoja. Jei!

Eilen avasin kellarissa mujuneen jätesäkki-ikeankassi-viritykseni, jonka Armani-raukka selkä vääränä raahasi sisään eräänä iltana. Kuvittelin etukäteen, että vaatepussin avaaminen tuntuisi siltä kuin olisi saanut läjän uusia vaatteita ja valinnanvaraa seuraaville kolmelle kuukaudelle olisi kerta kaikkiaan liikaa, kuten ensimmäisellä kerralla. Huomaan kuitenkin, että suurin osa ensimmäiselle kierrokselle valitsemistani vaatteista on niin toimivia, että tahdon pitää ne edelleen aktiivikäytössä. Osa on toki osoittautunut epäkäytännöllisiksi ja ennen kaikkea valokuvien perusteella lihottaviksi ja ne saavat painella jäähylle.

En ole vielä valinnut lopullista kokoelmaa huhti-kesäkuuksi, mutta siihen tulee kuulumaan suunnilleen 20 vaatetta, jotka kuuluivat jo tammi-maaliskuun valikoimaan, ja loput kolmisentoista ovat siten uusvanhoja tuttavuuksia. Aikakausi huhtikuusta kesäkuuhun on aika hankala, koska se saattaa kattaa vaikkapa 40 lämpöasteen laajuisen ilmastoskaalan, jota ei pysty ennakoimaan. Saattaa tulla vielä ihan talvi ja toisaalta voidaan kokea hellettäkin. Tärkeimmäksi aseekseni taistelussa sään arvaamattomuutta vastaan valitsenkin kaikkiaan kolme takkia kolmen kuukauden ajalle. Kenkiä, huiveja, koruja, säärystimiä, leggingsejä (paitsi feikkinahkaleggingsini, koska pidän niitä enemmänkin housuina) tms. asusteita en edelleenkään sisällytä projektiin, joten jonkin verran pelivaraa on.

Seurataksesi vanhempia tähän projektiin liittyviä juttuja klik-klik-klikkaa oikealla Project 333 -linkkiä tai -tägiä.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Maanantai-iltojen piriste


Veronica Mars
Ensimmäinen tuotantokausi (2004-2005)

Veronica Mars -leffa on valmis! Sitä odotellessamme päätimme ystäväni kanssa pari kuukautta sitten katsoa sarjan uudelleen läpi alusta loppuun - yhdessä. Vaikka sarja kokonaisuudessaan löytyykin myös Netflixistä (mainosmainos, katsokatso!), tähän päätökseen saattoi osaltaan johtaa se, että ostimme molemmat joulukuussa toisillemme synttärilahjaksi koko sarjan kattavan boksin. Mainio hinta-laatusuhde muuten, joten kipin kapin Anttilaan jos ei Netflix-mainostus uponnut. Veronicathon-päiväksi valikoitui kuin itsestään maanantai, sillä kukapa maanantaisin tekisi mitään muutakaan? Laskeskeltuani että pari jaksoa maanantaissa -tahdilla pääsisimme loppuun syyskuun tienoilla, lisäsimme ohjelmaan satunnaiset sunnuntait. Ja viimein on ykköskausi katsottu.

Veronica Mars ei koukuta heti ensimmäisellä jaksollaan. Muistan pilotin jälkeen ensimmäisellä kerralla syvästi kummastelleeni, mitä ystäväni sarjassa näki. Ensimmäisessä jaksossa pystytetään lavasteet ja luodaan sarjan kannalta oleelliset uudet suhteet sekä käydään läpi menneet, jotka edelleen kummittelevat taustalla. Vaatii hieman tottumista katsella unenomaisia takaumajaksoja, jotka ovat utuisia ja oudon hohtelevia - ja joita on paljon, ainakin aluksi. Veronican (Kristen Bell) voice-over kertaa kokonaisen toisen elämän jota tämä on aiemmin viettänyt lyhyessä ajassa, eikä kokonaisuus hahmotu heti.

Kontrasti uuden ja vanhan Veronican välillä on jopa häiritsevän suuri. Flashbackeissa Veronica vaikuttaa sievistelevältä ja naiivilta immeltä, joka kihertää pienimmästäkin syystä kieritellen pitkiä vaaleita suortuviaan sormensa ympäri. Hän seurustelee Neptunen rikkaimman perillisen, Duncan Kanen (Teddy Dunn) kanssa ja on tämän sisaren, Lilly Kanen (Amanda Seyfried) bestis. Lilly uhkeudessaan (silarit vai ei?) ja seksuaalisessa avoimuudessaan on Veronican suoranainen vastinpari. Takaumista syntyykin mielikuva, jossa Veronica ei ehkä ole ollut suosittu tai edes tunnettu itsenään, vaan ensin  Lillyn varjona ja sitten Duncanin tyttöystävänä. Duncan, vaikka onkin räiskyvän Lillyn veli, on yhtä väritön tyyppi kuin menneisyyden Veronica, mikä saakin ihmettelemään, miksi nykyisyyden kaikkea muuta kuin väritön Veronica vieläkin toisinaan kaihoaa tämän perään.

Kaikki on kuitenkin muuttunut dramaattisesti siinä vaiheessa kun katsoja tutustuu Veronicaan. Duncan on jättänyt Veronican ja pian sen jälkeen Lilly Kane on murhattu. Veronica on noussut varjoista ja saanut viimein oman äänen. Kaikki Veronican "ystävät" koulussa ovat kääntäneet hänelle selkänsä sen jälkeen kun hänen sheriffi-isänsä (Enrico Colantoni) on julkisesti epäillyt Jake Kanea tyttärensä murhasta. Sen seurauksena isä on myös saanut poliisista potkut ja äiti lähtenyt lätkimään alentuneesta sosiaalisesta statuksesta ahdistuneena.

Lillyn murhan jälkimainingeissa Veronica - tuolloin neitsyt - on myös raiskattu bileissä, eikä poliisi ole lotkauttanut korvaansa tämän kertomukselle. Raiskausta selvitellään vasta kauden loppupuolella ja se, miten siihen liittyvä jakso on rakennettu, on puhdasta tv-neroutta. Raiskausteemaan palataan sarjassa myöhemminkin ja asian käsittely mainitaan usein yhteyksissä, joissa perustellaan sarjan feminististä otetta.


Voisi siis sanoa, ettei Veronicalla sarjan alkuasetelmissa mene kovinkaan hyvin. Hän on kuitenkin osoittautunut paljon kovanahkaisemmaksi tyypiksi kuin takaumien hissukasta olisi uskonut, ja työskentelee nyt isänsä apuna tämän yksityisetsivätoimistossa. Uusi Veronica on kyyninen ja ihmisiin pettynyt, mutta ennen kaikkea tehokas, sanavalmis ja aina valmis puolustamaan sorrettuja - tai no, jos ei suorastaan puolustamaan niin ainakin räksyttämään näille siitä, etteivät he puolusta itseään asianmukaisesti.

Vaikka ihailen Veronicaa suuresti ja hänen kaltaisestaan ystävästä olisi suurta hyötyä ja turvaa, luulen kuitenkin että tosielämässä pelkäisin häntä ja yrittäisin pysyä hänestä kaukana. Etenkin Veronican tapa marssia sormi ojossa syyttelemään epäiltyä heppoisin perustein saa usein ahdistumaan Loganin - sillä yleensä syytettynä on Logan - puolesta.

Logan Echolls (Jason Dohring) on Veronican arkkivihollinen, Lillyn poikaystävä ja Duncanin paras ystävä, eli siis hajonneen neliapilan puuttuva osanen. Paradoksaalista kyllä, Logan on nelikosta ainoa, jonka kanssa Veronica on yhä puheyhteydessä - väleistä ei kannata tässä yhteydessä puhua. Takaumista ei oikeastaan opita mitään Veronican ja Loganin suhteesta neliapilan ollessa vielä koossa, joten on vähän kummallistakin, että nämä kaksi ovat päätyneet vihaamaan toisiaan niin syvästi. Logan tosin on kaikista sarjan hahmoista - tai ehkä kaikkien sarjojen kaikista hahmoista - eniten angstiteini ja vaikuttaa purkavan pahaa oloaan milloin kehenkin. Vaikka Logan ei ole edes komea (ja pitää ääliömäistä Sasu Salin -kaulakorua jatkuvasti) ja vaikka hän on hirveän ärsyttävä ja joskus suorastaan julma, hänessä on jonkinlaista pimeää charmia ja hän vaikuttaa Veronican isän lisäksi olevan ainoa henkilö maailmassa, joka on älyllisesti lähellä tämän tasoa.

Ensimmäisessä jaksossa Veronica, joka kaikesta päätellen on piireistäkarkotuksensa jälkeen viettänyt täyttä erakkoelämää, solmii kaksi tärkeää suhdetta. Ensinnäkin Wallace Fennelliin (Percy Daggs III), josta tulee Veronican oikea käsi ja korvaamaton apu koulun kansliassa työskentelynsä vuoksi, joka takaa pääsyn Kaikkiin Tärkeisiin Asiakirjoihin. Toiseksi Eli "Weevil" Navarroon (Francis Capra), moottoripyöräjengin pomoon, josta niinikään on jatkossa yhtä ja toista hyötyä tämän alamaailman-suhteiden vuoksi.

Veronica näkeekin ystävät ennen kaikkea resursseina, eikä mielellään paljasta heille syvimpiä tuntojaan. Tulevaisuutta piinkovana bisnesnaisena lupailee se, ettei Veronica arastele pyytää ystäviltään palveluksia - koko ajan, ilman korvausta. Myöhemmin ykköskaudella Veronica tutustuu vielä Cindy "Mac" Mackenzieen (Tina Majorino), joka on hakkerinörtti ja tarjoaa niin ollen Veronicalle lähes rajattomat mahdollisuudet arvoitusten ratkaisemiseen. Veronica siis pyörittelee enimmäkseen miehiä miten mielii, mutta pointsit siitä, että sarjan nörttihahmo on tyttö!


Ykköskaudella Veronica selvittää koulussa useita pienempiä mysteerejä, kuten koirien katoamista, nettihuijauksen, kadonneen isän ja epäilyttävän hippiyhteisön tapaukset. Taustalla vaikuttaa kuitenkin koko ajan suurempi juoni, joka etenee hitaasti ja tiivistyy loppua kohti äärimmäisen intensiivisiksi jaksoiksi. Veronica ja hänen isänsä eivät nimittäin ole unohtaneet Lilly Kanen murhamysteeriä, vaikka maailman silmissä juttu onkin ratkaistu, kun Abel Koontz (Christian Clemenson) on tunnustanut teon ja istuu vankilassa. Samaan aikaan Veronica myös jäljittää mystisesti kadonnutta äitiään ja saa itsestään selville asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Ihmissuhderintamalla Veronica Marsin ykköskausi tuottaa aivan poikkeuksellisen hyvin rakennetun ja yllättävän käänteen, vaikka seuraavilla kausilla meininki sitten onkin enemmän pienenpientä piiritanssia.

Veronica Marsin ensimmäinen kausi on melkein tyylipuhdasta täydellisyyttä. Katsoin sen ensimmäisellä kerralla parissa päivässä sohvaan liimautuneena. Ja täytyy tunnustaa, että se myös on melkein yhtä jännittävä toisella kerralla! Juonenkäänteet ovat välillä niin monimutkaisia, ettei niitä kaikkia voi mitenkään muistaa, ja välillä jouduimme pysäyttämään dvd:n selvitelläksemme, miksi ja miten näin pääsikään tapahtumaan. Ainoa huono puoli ykköskaudessa on se, että se asettaa kohtuuttomat odotukset jatkolle, joka ainakin ensimmäisellä katselukerralla tuotti murskaavan pettymyksen. Odotankin elokuvan katsomista pelonsekaisin tuntein: hitti vai huti?

Jos päätitte nyt katsoa Veronica Marsia ensimmäisen kerran, neuvon tekemään sen selvin päin, sillä muuten saatatte tipahtaa kärryiltä ja missata popkulttuuriviittaukset, jotka muuten hämärästi tajuaisitte kulttuuriviittauksiksi, vaikkette ymmärtäisikään mihin ne viittaavat. Jos kuitenkin inspiroiduitte tästä ja päätitte katsoa sarjan jo toiseen kertaan, kokeilkaa ihmeessä tätä juomapeliä. Takaan että olette kännissä kuin ankat kahden jakson jälkeen.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Kulttuuriblogien kerma


Viestintätoimisto Cision on julkaissut Top 10 -listan Suomen suosituimmista kulttuuriblogeista. Yhdeksännellä sijalla keikkuu eräs teillekin tuttu blogi (paitsi jos tulitte juuri ensi kerran tänne Cisionin sivuilta)! Cool. Kiitos siis ahkerille lukijoilleni ja suurenmoiset onnittelut erityisesti Linnealle, joka kujertelee kärkisijalla! Mukana on muutama minulle tuttu blogi (lukijoideni pitämiä jopa) ja vielä useampi uusi tuttavuus. Tässä koko lista.

Top 10 -kulttuuriblogit Suomessa maaliskuussa 2014

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Jotain uutta, jotain vanhaa...


Huomasin juuri sattumalta, että meneillään on blogien lastenkirjaviikko. Aloitetaanpa siis siitä vanhasta niin sovitaan melkein teemaan.

Jean Estorilin (pseudonyymi Mabel Esther Allanille) Anne-sarja oli jossain vaiheessa lapsuuttani suuri suosikkini. Tanssin balettia kymmenen vuotta ja tykkäsin siitä suunnilleen kolmena ensimmäisenä, mutta Anne-kirjojen lukeminen sai minut aina hetkeksi innostumaan harrastuksesta. "Aina" siksi, että ainakin mielikuvissani luin sarjaa moneen otteeseen.

Muistan miettineeni sarjan uudelleenlukemista jostain jo unohtuneesta syystä suunnilleen vuosi sitten. Silloin kirjojen lainaaminen juuttui siihen, että pääkirjaston ainoa Annen balettihaave oli jollain lainassa. Uudelleenlukuprojekti unohtui kokonaan, kunnes sattumalta löysin Anne-sarjan (Anne Italiassa -kirjaa lukuunottamatta) harjoittelussa ollessani poistokirjakärryjen uumenista. Luonnollisesti kähvelsin kirjat talteen, mikä olikin hyvä veto. Etsiskellessäni puuttuvaa Italia-kirjaa luettavakseni havaitsin nimittäin, että Annen saatavuus kirjastosta on nykyään äärimmäisen huonolla tolalla. Siis jopa huonommalla kuin vuosi sitten - kirjanpoistajakeiju on ollut toimelias.

Joka tapauksessa, sain siis viimein luettua sarjan, lukuunottamatta tuota onnetonta Italia-osaa. Kirjat vastasivat kutsuuni hetkellä, jona tavoittelin hyllystäni jotain lohdullista luettavaa. Ne rauhoittivat minua, koska olivat jotenkin niin kaukana omasta elämästäni kuin mahdollista - ja silti tavallaan paradoksaalisesti tuttuja.

Enpä tosin voi sanoa muistavani paljon Anne-kirjoista. Annen intohimoinen suhtautuminen tanssiin on ainoa mieleen jäänyt asia ja se hallitseekin pitkälti sarjaa, josta ei juuri muita kuin balettiin liittyviä kokemuksia välity. Sonja Sonjan lukuhetket -blogista huomauttaakin Annen balettihaaveen luettuaan, että Anne ja tämän paras ystävä Jenny ovat "yhden asian orjia":
Anne itse on niin vaikuttunut baletista, ettei muille ajatuksille oikein jää tilaa. Hänen ensimmäinen uusi ystävänsä uudessa koulussa puolestaan harrastaa balettia vaikka on oikeasti kiinnostunut maanviljelystä. Dialogit on ratkaistu niin, että kun tytöt puhuvat jostain muusta, se kuitataan pelkästään muutamalla sanalla tyyliin "...ja tytöt rupattelivat pitkälle yöhön kaikenlaisia tyttöjen juttuja". Ainoat keskustelunaiheet joista lukijalle kerrotaan ovat juuri nuo kaksi edellä mainittua asiaa: baletti ja maanviljely. Hassua. (Sonjan lukuhetket 2.5.2011)
Totta kyllä, mutta luultavasti pätee muihinkin genren kirjoihin. Jenny, joka esittelee Annelle baletin maailman sarjan ensimmäisessä kirjassa, esittelee myös balettikirjat niin tälle kuin lukijallekin:
"Balettikirjat kertovat aina tytöistä, jotka haluavat tanssijattariksi ja jotka onnistuvat siinä ilman sen kummempia ponnistuksia. Madame sanoo, että hän toivoisi jonkun kirjoittavan sellaisen kirjan, jossa sankarittarella olisi hirveän vaikeaa eikä lapsiparka kuitenkaan edes lopussa onnistuisi." (Annen balettihaave, 24.)
Jean Estoril on kieltämättä kasannut Annen tielle esteitä, joskin tämän elämä on silti ulkopuolisen silmin täynnä glamouria. Okei, vanhemmat ovat kuolleet Annen ollessa ihan pieni, mutta kun vastapainoksi paljastuu, että äiti on ollut mahdollisesti maailman paras ballerina, tuohan se elämään hohtoa. Anne ei kuitenkaan halua, että kukaan saa tietää hänen syntyperästään, vaan tahtoo taistella itse tiensä huipulle. Kunnioitettavaa, mutta myös vähän ärsyttävää. Helppo homma, koska Anne on joka tapauksessa aina luokan parhaita, saa parhaat roolit ja hurmaa kaikki. En suoraan sanoen ihmettele, että luokkatoverit niin avoimesti inhoavat Annea. Anne on jatkuvasti se tyyppi, joka on itse autuaan ymmärtämätön siitä, että onnistuu aina kaikessa, vaikka muille se onkin itsestään selvää.

Kaikesta huolimatta kirjat ovat mielestäni edelleen aika sympaattisia ja onnistuivat tempaamaan kunnolla mukaansa. Kuvittelin jostain syystä koko ajan, että kirjat olisi kirjoitettu 1980-luvulla ja olin jo melkein sarjan lopussa kun huomasin, että ensimmäiset osat ovatkin jo 1950-luvulta! Olin aika vaikuttunut siitä, miten hyvin kirjat ovat kestäneet aikaa. Baletin maailma toki on ikiaikainen ja tarjoaa oivat puitteet ajattomille tarinoille - Joutsenlammesta puhutaan olipa vuosi 1900 tai 2000.

Kurjempaa kuin Anne Italiassa -kirjan puuttuminen on kuitenkin se, ettei koko sarjaa koskaan suomennettu loppuun, vaan se jää epätyydyttävästi kesken. Lapsena en tietenkään tajunnut tällaisen mahdollisuuden olemassaoloa, vaan luultavasti tyydyin töksähtävään loppuun. Nyt harkitsin hetken verran sarjan lopun hankkimista englanniksi, mutten sitten jaksanut, vaan luin tiivistelmän tapahtumista Wikipediasta.

Kävi ilmi, että meiltä on pimitetty joukko romanttisia kiemuroita, lisää balettimenestystä ja Annen naimisiinmeno! (Tässä vaiheessa lienee muuten aiheellista mainita, että alkukielisen Annen ja sarjan nimi on Drina - molemmat väännöksiä tytön ristimänimestä, Andrinasta.) Ehkä Suomessa on tietoisesti päätetty suunnata sarja lapsille ja suomentaa siitä niin ollen vain alkupuolisko, jossa päähenkilö on 10-14-vuotias. Tai ehkä sarjan suosio ei ollut tarpeeksi huima kaikkien osien kääntämiseen.

Mielestäni nyt olisi kuitenkin otollinen aika ottaa Anne-kirjoista uudet painokset ja suomentaa niistä loputkin. Kirjat ovat juuri sopivasti kadonneet kirjastoista poistoissa ja niiden alkuperäiset lukijat kasvaneet niin aikuisiksi, että nostalgiahuuruja tavoitellessaan ostaisivat uusintapainoksia ja ahmisivat innolla ennenlukemattoman tarinan lopunkin. Ehdotin tätä Annen Suomen-kustantajalle, Tammelle, mutten ole saanut ehdotukseeni vastausta. Epäilemättä painokoneet raksuttavat jo!

Pitkällinen pääni sisällä kieriminen ei ole tuottanut tulosta yrittäessäni keksiä, onko muita vastaavia baletin ympärille keskittyviä, lapsille tai nuorille suunnattuja kirjasarjoja suomeksi olemassa ollenkaan. Kertokaa jos tiedätte! Jennyn kommentti balettikirjoista antaa ymmärtää, että ainakin muualla maailmalla ne luovat kokonaan oman genrensä, mutta suomeksi en muista lapsena törmänneeni muihin kuin Anneen. Mikäli vastaavaa balettikirjasarjaa ei löydy, on Anne-sarjan poistaminen kirjastoista suorastaan rikos ihmisyyttä vastaan.

Mutta lopuksi sitten jotain uutta. Uutta siis ainakin minulle ja suhteellisen uutta ylipäänsäkin - nimittäin vuonna 2011 valmistunut Helsingin Musiikkitalo. Kävimme maanantaina siellä kuuntelemassa Armanin Sibelius-akatemiasta valmistuvan ystävän päättötyökonserttia. Jazzia, siis omiaan saamaan ajatukset harhailemaan. Musiikkitalossa on kuusi eri salia, joista hautauduimme nimensä mukaiseen mustaan laatikkoon, Black Boxiin. Eipä siitä sen enempää, sillä kiinnostukseni musiikkia kohtaan lähentelee olematonta. Alla kuitenkin kuvia paikan päältä. Arkkitehtonisesti ihan hauska paikka - vaikka kiinnostukseni arkkitehtuuria kohtaan lähenteleekin kiinnostustani musiikkia kohtaan.






sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Lumikin loppu


Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (2013)

"Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo." Näin kuuluu Lumikki Anderssonista kertovan trilogian viimeisen osan johtolause. Jo aiemmissa kirjoissa on käynyt ilmi, että Lumikki-raukan elämän ylle on todellakin langennut varjo jos toinenkin.

Punaisessa kuin veri kävi ilmi, että Lumikki on menettänyt elämänsä rakkauden ja on edelleen sen jäljiltä verillä. Sitten hänet sotketaan hengenvaarallisiin huumebisneksiin ja verisiin rahoihin samalla kun on meneillään vuosisadan kylmin talvi (koettelemus jo sinänsä).

Valkoisessa kuin lumi avataan hieman lisää Lumikin perhe-elämän onttoutta - kuinka se on aina muistuttanut enemmän lavasteita kuin oikeaa perhettä. Huijausyritys herättää Lumikin uinuvat muistot ja tarinan lopussa hän on jo melkein varma siitä, että hänellä on joskus ollut sisar. Niin ja intensiivinen uskonlahko Prahassa uhkaa tietysti koitua sankarittaren kohtaloksi.

Musta kuin  eebenpuu alkaa tilanteesta, jossa Lumikilla on näennäisesti kaikki hyvin. Hän vaikuttaa päässeen viimein yli Liekistä, sillä on löytänyt Sampsan, jonka kainalossa näkee vain toisinaan märkiä unia transsukupuolisesta exästään. Lumikki on myös nakitettu koulun modernisoituun Lumikki-näytelmään nimiosaan, mikä aiempien kirjojen Lumikille olisi ollut mielestäni hyvin epätodennäköistä. On siis todettava, että Lumikki on matkan varrella muuttunut ihmisenä ja ainakin pyrkinyt elämässä eteenpäin. Ensimmäisen kirjan pessimistinen ja kaikkea sosiaalista kontaktia karttava lisbethsalander on hieman aikuistunut - ja mukava niin.

Kaiken onnen ja henkisen kasvun keskellä Lumikin elämää kuitenkin todellakin varjostaa - noh, varjo. Joku kirjaimellisesti varjostaa häntä ja lähettelee uhkaavia viestejä, joissa käsketään tehdä milloin mitäkin ja uhataan jopa tappaa Lumikin läheisiä, mikäli tämä ei noudata ohjeita. Varjostaja vaikuttaa alkuun ehkä hieman irralliselta juonenpalaselta tässä tarinassa, jossa luonnollisesti kiinnostaa eniten mysteerisisaren kohtalo.

Stalkkerijuoni on irrallisuuden tunnusta huolimatta kylmäävän jännittävä ja kuten pian käy ilmi, avain kaikkiin salaisuuksiin. Kirja onnistuu aiheuttamaan puistatuksia ja pakonomaista sivujen kääntelyä, jotka ehkä olivat läsnä jo Punaisessa mutteivät niinkään Valkoisessa. Vaikka Lumikki sai niissä molemmissa peräänsä palkkamurhaajan, onnistuu Musta kuin eebenpuu olemaan sarjan osista karmivin ja kiehtovin.

Kaiken kaikkiaan trilogia on mielenkiintoinen, monipuolinen ja toimiva kombo, jonka heikoin lenkki on onneksi sen keskimmäinen täyteosa. Alku ja loppu toimivat loistavasti. Viimeisessä osassa kaikki langat solmitaan nätisti yhteen ja salaisuudet paljastuvat. Lopputulos on tyydyttävä, vaikka tunteen paloa uupuu hieman erityisesti  ihmissuhdeosastolta.

Kokonaisuutena trilogia toimii myös kirjahyllyssä, sillä särmikkäämpää yhdistelmää saa hakea. Sain tämän kirjan muuten arvostelukappaleena, ahmin sen päivässä silloin kun se tuli ja siitä näyttääkin vierähtäneen jo kuukausi. Hui. Hitaan käynnistymisen teemavuosi jatkuu.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Filkkareiden kootut


Filkkariviikolle osui jonkin verran muita kiireitä, joten olin iloinen, etten tänä vuonna lähtenyt talkootöihin. Niissä on se hyvä puoli, että festarimeiningin pystyy ikään kuin aistimaan paremmin, mutta festaroimaan ei kuitenkaan ehdi niin paljon kuin haluaisi. Asiakkaana voi mennä katsomaan ihan mitä itse huvittaa, mutta kieltämättä tuntuu aina vähän siltä kuin ei tajuaisi missä bileet oikeasti ovat ja miksi kaikilla muilla on paljon hauskempaa.

Skippailin jälleen varsinaiset kilpailunäytökset tehokkaasti lukuun ottamatta Presidentintekijöitä ja luovin muissa fiiliksen mukaan. Tällä kertaa selasin jopa etukäteen festarilehden läpi ja merkitsin ohjelmaan kiinnostavat näytökset. Lopputulos jäi kuten arvattua kauas merkittyjen näytösten määrästä ja mukaan mahtui myös improvisoitu esitys listan ulkopuolelta.


Tampere Film Festival
Kelaamo
Pe 7.3. Niagara

Jostain mystisestä syystä minua ovat aina kiehtoneet suuresti elokuva-alan opiskelijoiden, i.e. aloittelijoiden tuotokset. Silmät kiiluen kävin niitä tapittamassa jo Lahdessa, jonka Muotoiluinstituutista ("Muotsikasta") lienee moni nykyinen suuruuskin ponnistanut. Surkeaa kyllä sen elokuvalinja lopetettiin vastikään ja kävin sen viimeisen tuotannon, Pysähtyneen kellon, katsomassa harjoitteluaikanani. Koko homma tuntui miltei koomistelta ympyröiden sulkeutumiselta, kun samaan aikaan ex-kantakapakkani Torvikin sai uudet omistajat (kuten myös sittemmin Hanhenpoika). Leffa itsessään kunnioitti Muotsikan  perinteitä: kökköä myötähäpeilyä ja ahdistavan kiusallista näyttelemistä niinikään opiskelijavoimin.

Ah mutta niin. Filkkarit, tuo Tampere-elämäni vuosittainen kulmakivi. Edellinen johdatus pyrki kertomaan, että nuorten aloittelijoiden tekeleiden äärellä oltiin myös perjantaisessa Kelaamo-näytännössä Niagarassa. Valitettavasti The Body Never Lies -leffan esityskopio oli jotenkin viallinen ja näimme siitä niin ollen vain parin minuutin verran matskua, mutta riittihän niissä muissakin ihmeteltävää.

Minkään näköisiä kökköysviboja en koko näytöksestä saanut ollenkaan, vaan siihen oli selkeästi valittu pelkästään vakavasti otettavia ja loistavasti onnistuneita pätkiä. Erityisesti näytöksen kauhupätkät, klovnipelotus Hupihetki ja hiljainen voodoo- ja samanistishenkinen Shh tekivät minuun suuren vaikutuksen. Dog Club puolestaan kumarsi nimestään päätellen ennen kaikkea Fight Clubille, mutten voinut välttyä myöskään hienoiselta Twilight-vibeltä ihmiskoirien vuoksi. Lisäksi näytökseen mahtui pari musiikkivideota ja lopuksi hyvän mielen jättänyt Pilventekijä, jossa askartelemalla pelastetaan maailma. Kokonaisuutena hyvin onnistunut ja monipuolinen näytös, jossa ei kokeellisia pätkiä onneksi nähty ollenkaan.

Hupihetki.

Tampere Film Festival
Masterclass: Till Nowak
La 8.3. Plevna

Tämä näytös oli mahdollisesti pieni virhearviointi, sillä odotin jotain vähän erilaista. Filkkareilla nähtiin aiemmin samalla viikolla kokoelma Till Nowakin tuotoksia erillisessä näytöksessä ja oletin, että masterclassissa olisi ollut sama sisältö kuin siinä, sillä bonuksella, että tekijä itse olisi paikalla kertomassa työstään - siihen tyyliin kuin Darren Walsh viime vuonna. En kuitenkaan edes ehtinyt tajuta show'n aikana sitä, minkä lopuksi tajusin: ettei siinä näytetty yhtään Nowakin tekelettä kokonaisuudessaan. Vaikkei aihe - tietokonehömpötykset, kolmedeemallinnusväkerrykset... - juurikaan kiinnosta, Nowak puhui kiinnostavasti ja oli valmistanut kerrassaan kadehdittavan presentaation, jonka aikana ei aika käynyt pitkäksi. Tuli kuitenkin sellainen olo, että olisi pitänyt käydä katsomassa ne valmiit tuotokset ensin, jotta kaikkea sitä taustatietoa olisi osannut tarpeeksi arvostaa.

Nowakin tuotantoa voi kuitenkin katsella YouTubesta. Alla oleva video on The Centrifuge Brain Project, mokumentti hillittömistä huvipuistolaitteista, jotka kaikki Nowak on luonut tietokoneella. Pääosaa näyttelee H. R. Gigerin agentti Leslie Barany, jonka Nowak pestasi hommaan, koska tämä on niin loistava valehtelija. Gigerin kanssa Nowak on ollut kaveri sen jälkeen kun loi hedelmistä alienin muotokuvan hatunnostona taiteilijalle.


Tampere Film Festival
Carte Blanche: Malakias
La 8.3. Plevna

Ystäväni houkutteli minut vapaalipulla mukaansa animaattoritaiteilija Malakiaksen kokoamaan Carte Blanche -näytökseen. En ole sellaista käynyt koskaan ennen katsomassa, koska olen tuuminut, että pitäisi jotenkin fanittaa näytöksen koonnutta henkilöä, jotta sen katsomisessa olisi jotain pointtia. Muuta yhteistä ei näilläkään lyhäreillä nimittäin ollut kuin niiden valitsija. Kieltämättä kokonaisuudesta välittyi sellainen tunne, että valikoima varmaankin kuvasti Malakiaksen mielenmaisemaa - tyyppi on ilmeisesti aikamoinen sekoboltsi. Niin ollen olettamukseni oli alkujaan aika lailla oikea, enkä näe syytä katsoa Carte Blanche -näytöksiä vastaisuudessakaan. Mukana oli muutama ihan symppis ja kiva lyhäri, mutta enemmistö oli mielestäni enemmän tai vähemmän tuskaista kamaa. Bonuksena saatiin kuulla taiteilijan ja/tai hänen ystävänsä humalaista huutelua eturivistä.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

House of Cardsia Filkkareilla


Tampere Film Festival
Presidentintekijät (2014)
To 6.3. Plevna

Filkkarit alkoivat keskiviikkona, mutta tämän vuoden teemana tuntuu omalta osaltani olevan hidas liikkeellelähtö ja ennennäkemätön aikaansaamattomuus, joten sopii kuvaan, että pääsin leffaan saakka vasta torstaina. Etukäteiskohkattu Presidentintekijät oli tottakai loppuunmyyty ja sain paistatella omassa erinomaisuudessani älyttyäni ostaa lipun siihen jo viime viikolla.

Voin melko rehellisin mielin sanoa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta sen syvällisemmin kuin kukaan muukaan niistä junteista, joiden kiinnostus herää vain kun Päivi Räsänen avaa suunsa tai homosta meinaa tulla presidentti. (Hups, spoileri.) Olen kuitenkin katsonut Armanin kanssa House of Cardsia - suosittelen! - ja kihissyt jännityksestä sohvalla monina iltoina seuratessani Frank Underwoodin (Kevin Spacey) kähmäilyä kohti vallan kahvaa. Niinpä en odottanut tylsää leffaa nytkään, enkä sellaista myöskään nähnyt.

Tuukka Temosen ohjaama ja enimmäkseen kuvaama dokumentti kertoo siis Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta. Niinistöä itseään nähdään leffassa vähän, eikä tällä ole dokumentintekijöihin mitään suoraa kontaktia. Päähenkilöksi nousee Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen, jonka käsissä kampanjan narut enimmäkseen pysyvät. Saman pöydän ääressä vaikuttavat myös Kirsi Piha, Hjallis Harkimo ja Jenni Haukio, sekä joukko muita vähemmän tunnettuja kasvoja. Kampanja näyttää pyörivän täysin ilman ehdokasta itseään, vaikka tämän halu antaa kaikelle henkilökohtainen hyväksyntänsä tuodaankin esiin hieman kritisoiden.

Niinistön presidentinvaalikampanjaa tehdään "istuvan presidentin kampanjapohjalla" ja oletus on siis alusta asti voitto. Jostain syystä Saulin vaalikiertuebileet eivät silti vedä yleisöä, vaikka Vicky Rostikin esiintyy niissä. Vaalit saavatkin äärimmäisen jännittävän käänteen, kun kakkoskierrokselle nousee vastaehdokkaaksi Pekka Haavisto, joka vaikuttaa kaikin puolin olevan Niinistön vastakohta - uusi ja liberaali vanhan tutun konservatiivin rinnalla. Toisella kierroksella Vihreät pyrkivät nimenomaan korostamaan vastakkainasettelua, kun taas Niinistön kampanjatiimi yrittää kaikkensa liudentaakseen ehdokkaiden välisiä eroja. Kisa käy varsin jännittäväksi ja tunnelma tiivistyy, vaikka lopputulos jo onkin tiedossa.

En ole lööppejä syvemmin seurannut Presidentintekijöistä noussutta kohua, enkä ihan tarkalleen ottaen tiedä, mistä siinä on kohuttu. Enkä siis tiedä vielä leffan nähtyänikään. Mitään täysin järisyttäviä paljastuksia on siis turha odottaa. Dokumentti on kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen sellaiselle, joka ei ole perehtynyt vaalikampanjointiin ollenkaan. Kieltämättä vähän houseofcardsmaista tunnelmaa kampanjatiimin palavereista välittyy, vaikkakin paljon pienemmässä ja vähemmän moraalisesti arveluttavassa mittakaavassa. Kaikki mitä julkisesti tapahtuu kätkee taakseen valtavan määrän puhetta, pohdintaa ja työtunteja.

Tuukka Temonen ja leffan toinen tuottaja Miia Haavisto sekä leikkaaja Katja Pällijeff olivat Plevnassa paikalla vastailemassa yleisön kysymyksiin. Temonen mainitsi iloitsevansa siitä, ettei Taru Tujunen, jolla olisi materiaalin suhteen veto-oikeus ollut, halunnut rajoittaa elokuvan sisältöä mitenkään. Presidentintekijät on täten sensuurista vapaa dokumentti. Se tulee varsinaisesti ensi-iltaan 14. maaliskuuta.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

J'Law voittoputkessa?


American Hustle (2013)

Olen viime aikoina huomannut, että ajatukseni harhailee yhä useammin ihan muualle ollessani elokuvateatterissa. Syytän tästä älypuhelinta: aivoni tuntuvat koko ajan olevan viritettyinä vastaanottamaan pieniä informaatiopalasia netistä ja kännykällä on aina parikymmentä juttua tsekattavana ja jäytämässä mielen perukoilla silloin kun niitä ei hetkeen ole tsekannut. Tuntuu, että älypuhelimen maailmasta irrottautumiseen kuluu kohtuuttomasti aikaa. Pitää ehkä olla suunnilleen tunti tsekkailematta puhelinta ennen kuin pystyy keskittymään lukemiseen tai leffaan. Ärsyttävää!

Sivumennen sanoen Lumiassani on myös ladattuna "äppi", johon kirjaan ylös kaikki lukemani kirjat, milloin aloitan ne ja milloin haluan päästä loppuun, jolloin ohjelma laskee, montako sivua minun pitää lukea päivässä ja kertoo sitten, paljonko vielä olen jäljessä. Niinpä lukeminenkin keskeytyy nykyään jatkuvasti siksi, että päivitän lukemaani sivumäärää. Naurettavaa!

Tämän kaiken seurauksena olen sitä mieltä - sen nyt omakohtaisestikin koettuani - että viihteen täytyy jatkuvasti kilpailla ihmisten aivoista. Leffan tai kirjan täytyy olla todella mukaansatempaava, räjähtelevä, säikyttelevä, juonitteleva tai kiihottava, jotta katsojan tai lukijan ajatus ei koko ajan harhaile kännykkään. Tämä varmaankin tulee vielä johtamaan suuriin murroksiin. Ehkä lyhytelokuva vielä lyö voimalla läpi, kun pitkiä ei jakseta keskittyneesti katsoa? Tai juonista tulee joko entistä ennalta-arvattavampia tai vaihtoehtoisesti niin monimutkaisia, että kärryillä pysymiseen vaaditaan täydellistä keskittymistä.

Joka tapauksessa, olen monet näistäkin Oscar-ehdokasleffoista katsellut ikään kuin puoliteholla ja huomannut nykyelokuvastakin jotain. Yleensä niissä nimittäin ei tarvitse pysyä kärryillä. Kaava on kaikissa elokuvissa niin samanlainen, että sen kyllä ymmärtää, vaikka yksityiskohdat jäisivätkin sumentoon.

Tulin tätä miettineeksi juuri American Hustlen ennakkonäytöksessä. Jossain vaiheessa aloin pohtia, ymmärränkö mitä leffassa tapahtuu juuri nyt vai en. Iskikö juonivammaisuus vai onko tämä nyt simppelimpää kuin edes tajuan? Sitten huomasin, ettei sillä ollut edes väliä. American Hustle on juuri sellainen leffa, jonka juoni on tavallaan tuttu kymmenistä muista. En jaksanut keskittyä yksityiskohtiin pohtiessani, onko joku tykännyt koirakuvastani Instagramissa, mutta tunsin olevani kokonaiskuvasta kärryillä kuin olisin pidellyt leffan käsikirjoitusta syliissäni.

Joka tapauksessa Jennifer Lawrence varastaa koko show'n niin, että viihdettä riittää pelkästään tämän hahmon seuraamisessa. Lawrence esittää huijari Irving Rosenfeldin arvaamatonta vaimoa, joka ei tajua miehensä bisneksistä mitään ja on lähinnä vaaraksi itselleen ja pojalleen. Irvingillä puolestaan on suhde Sydney Prosseriin (Amy Adams), jonka kanssa hän huijaa ihmisiä ja rikastuu. Koplaan liittyy FBI:n agentti Richie DiMaso (Bradley Cooper), joka tahtoo huijarien korruptoivan isoja kihoja kuten kongressimiehiä saadakseen heidät nalkkiin. Kuten sanottu, aika klassinen juoni.

Mielestäni vastaavan kaltaisia leffoja on nähty aika paljon, eikä American Hustle herättänyt oikein muita kuin lievästi tylsistyneitä ajatuksia. Ilmeisesti tällä hetkellä on trendikästä tehdä leffoja veemäisistä ihmisistä. Tykkäsin huomattavasti enemmän ohjaaja David O. Russellin viimevuotisesta Oscar-ehdokkaasta, Unelmien pelikirjasta, joka jälkikäteen ajatellen oli melko persoonallinen pläjäys.


American Hustle on ehdolla seuraavien Oscarien saajaksi:
  • elokuva
  • ohjaus
  • miespääosa
  • naispääosa
  • miessivuosa
  • naissivuosa
  • alkuperäinen käsikirjoitus
  • lavastus
  • puvustus
  • leikkaus