American Hustle (2013)
Olen viime aikoina huomannut, että ajatukseni harhailee yhä useammin ihan muualle ollessani elokuvateatterissa. Syytän tästä älypuhelinta: aivoni tuntuvat koko ajan olevan viritettyinä vastaanottamaan pieniä informaatiopalasia netistä ja kännykällä on aina parikymmentä juttua tsekattavana ja jäytämässä mielen perukoilla silloin kun niitä ei hetkeen ole tsekannut. Tuntuu, että älypuhelimen maailmasta irrottautumiseen kuluu kohtuuttomasti aikaa. Pitää ehkä olla suunnilleen tunti tsekkailematta puhelinta ennen kuin pystyy keskittymään lukemiseen tai leffaan. Ärsyttävää!
Sivumennen sanoen Lumiassani on myös ladattuna "äppi", johon kirjaan ylös kaikki lukemani kirjat, milloin aloitan ne ja milloin haluan päästä loppuun, jolloin ohjelma laskee, montako sivua minun pitää lukea päivässä ja kertoo sitten, paljonko vielä olen jäljessä. Niinpä lukeminenkin keskeytyy nykyään jatkuvasti siksi, että päivitän lukemaani sivumäärää. Naurettavaa!
Tämän kaiken seurauksena olen sitä mieltä - sen nyt omakohtaisestikin koettuani - että viihteen täytyy jatkuvasti kilpailla ihmisten aivoista. Leffan tai kirjan täytyy olla todella mukaansatempaava, räjähtelevä, säikyttelevä, juonitteleva tai kiihottava, jotta katsojan tai lukijan ajatus ei koko ajan harhaile kännykkään. Tämä varmaankin tulee vielä johtamaan suuriin murroksiin. Ehkä lyhytelokuva vielä lyö voimalla läpi, kun pitkiä ei jakseta keskittyneesti katsoa? Tai juonista tulee joko entistä ennalta-arvattavampia tai vaihtoehtoisesti niin monimutkaisia, että kärryillä pysymiseen vaaditaan täydellistä keskittymistä.
Joka tapauksessa, olen monet näistäkin Oscar-ehdokasleffoista katsellut ikään kuin puoliteholla ja huomannut nykyelokuvastakin jotain. Yleensä niissä nimittäin ei tarvitse pysyä kärryillä. Kaava on kaikissa elokuvissa niin samanlainen, että sen kyllä ymmärtää, vaikka yksityiskohdat jäisivätkin sumentoon.
Tulin tätä miettineeksi juuri American Hustlen ennakkonäytöksessä. Jossain vaiheessa aloin pohtia, ymmärränkö mitä leffassa tapahtuu juuri nyt vai en. Iskikö juonivammaisuus vai onko tämä nyt simppelimpää kuin edes tajuan? Sitten huomasin, ettei sillä ollut edes väliä. American Hustle on juuri sellainen leffa, jonka juoni on tavallaan tuttu kymmenistä muista. En jaksanut keskittyä yksityiskohtiin pohtiessani, onko joku tykännyt koirakuvastani Instagramissa, mutta tunsin olevani kokonaiskuvasta kärryillä kuin olisin pidellyt leffan käsikirjoitusta syliissäni.
Joka tapauksessa Jennifer Lawrence varastaa koko show'n niin, että viihdettä riittää pelkästään tämän hahmon seuraamisessa. Lawrence esittää huijari Irving Rosenfeldin arvaamatonta vaimoa, joka ei tajua miehensä bisneksistä mitään ja on lähinnä vaaraksi itselleen ja pojalleen. Irvingillä puolestaan on suhde Sydney Prosseriin (Amy Adams), jonka kanssa hän huijaa ihmisiä ja rikastuu. Koplaan liittyy FBI:n agentti Richie DiMaso (Bradley Cooper), joka tahtoo huijarien korruptoivan isoja kihoja kuten kongressimiehiä saadakseen heidät nalkkiin. Kuten sanottu, aika klassinen juoni.
Mielestäni vastaavan kaltaisia leffoja on nähty aika paljon, eikä American Hustle herättänyt oikein muita kuin lievästi tylsistyneitä ajatuksia. Ilmeisesti tällä hetkellä on trendikästä tehdä leffoja veemäisistä ihmisistä. Tykkäsin huomattavasti enemmän ohjaaja David O. Russellin viimevuotisesta Oscar-ehdokkaasta, Unelmien pelikirjasta, joka jälkikäteen ajatellen oli melko persoonallinen pläjäys.
American Hustle on ehdolla seuraavien Oscarien saajaksi:
- elokuva
- ohjaus
- miespääosa
- naispääosa
- miessivuosa
- naissivuosa
- alkuperäinen käsikirjoitus
- lavastus
- puvustus
- leikkaus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti