Lumikin loppu

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (2013)

"Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo." Näin kuuluu Lumikki Anderssonista kertovan trilogian viimeisen osan johtolause. Jo aiemmissa kirjoissa on käynyt ilmi, että Lumikki-raukan elämän ylle on todellakin langennut varjo jos toinenkin.

Punaisessa kuin veri kävi ilmi, että Lumikki on menettänyt elämänsä rakkauden ja on edelleen sen jäljiltä verillä. Sitten hänet sotketaan hengenvaarallisiin huumebisneksiin ja verisiin rahoihin samalla kun on meneillään vuosisadan kylmin talvi (koettelemus jo sinänsä).

Valkoisessa kuin lumi avataan hieman lisää Lumikin perhe-elämän onttoutta - kuinka se on aina muistuttanut enemmän lavasteita kuin oikeaa perhettä. Huijausyritys herättää Lumikin uinuvat muistot ja tarinan lopussa hän on jo melkein varma siitä, että hänellä on joskus ollut sisar. Niin ja intensiivinen uskonlahko Prahassa uhkaa tietysti koitua sankarittaren kohtaloksi.

Musta kuin  eebenpuu alkaa tilanteesta, jossa Lumikilla on näennäisesti kaikki hyvin. Hän vaikuttaa päässeen viimein yli Liekistä, sillä on löytänyt Sampsan, jonka kainalossa näkee vain toisinaan märkiä unia transsukupuolisesta exästään. Lumikki on myös nakitettu koulun modernisoituun Lumikki-näytelmään nimiosaan, mikä aiempien kirjojen Lumikille olisi ollut mielestäni hyvin epätodennäköistä. On siis todettava, että Lumikki on matkan varrella muuttunut ihmisenä ja ainakin pyrkinyt elämässä eteenpäin. Ensimmäisen kirjan pessimistinen ja kaikkea sosiaalista kontaktia karttava lisbethsalander on hieman aikuistunut - ja mukava niin.

Kaiken onnen ja henkisen kasvun keskellä Lumikin elämää kuitenkin todellakin varjostaa - noh, varjo. Joku kirjaimellisesti varjostaa häntä ja lähettelee uhkaavia viestejä, joissa käsketään tehdä milloin mitäkin ja uhataan jopa tappaa Lumikin läheisiä, mikäli tämä ei noudata ohjeita. Varjostaja vaikuttaa alkuun ehkä hieman irralliselta juonenpalaselta tässä tarinassa, jossa luonnollisesti kiinnostaa eniten mysteerisisaren kohtalo.

Stalkkerijuoni on irrallisuuden tunnusta huolimatta kylmäävän jännittävä ja kuten pian käy ilmi, avain kaikkiin salaisuuksiin. Kirja onnistuu aiheuttamaan puistatuksia ja pakonomaista sivujen kääntelyä, jotka ehkä olivat läsnä jo Punaisessa mutteivät niinkään Valkoisessa. Vaikka Lumikki sai niissä molemmissa peräänsä palkkamurhaajan, onnistuu Musta kuin eebenpuu olemaan sarjan osista karmivin ja kiehtovin.

Kaiken kaikkiaan trilogia on mielenkiintoinen, monipuolinen ja toimiva kombo, jonka heikoin lenkki on onneksi sen keskimmäinen täyteosa. Alku ja loppu toimivat loistavasti. Viimeisessä osassa kaikki langat solmitaan nätisti yhteen ja salaisuudet paljastuvat. Lopputulos on tyydyttävä, vaikka tunteen paloa uupuu hieman erityisesti  ihmissuhdeosastolta.

Kokonaisuutena trilogia toimii myös kirjahyllyssä, sillä särmikkäämpää yhdistelmää saa hakea. Sain tämän kirjan muuten arvostelukappaleena, ahmin sen päivässä silloin kun se tuli ja siitä näyttääkin vierähtäneen jo kuukausi. Hui. Hitaan käynnistymisen teemavuosi jatkuu.