Seppo Jokinen: Koskinen ja pudotuspeli (1998)
Kolmannessa kirjassaan tähän saakka konstaapelina tunnettu Sakari Koskinen on ylennyt komisarioksi, jona hänet sittemmin ollaan dekkaripiireissä tultu suuressa mittakaavassa tuntemaan. Kirjassa saadaankin ensi kertaa vihiä Koskisen loputtomasta yllytyshulluudesta, joka tulee vielä monin tavoin ilmenemään tulevissa osissa. Komisarioksi Koskinen nääs kouluttautui vaimon puhuttua turhan ihailevaan sävyyn lankonsa ylennyksestä ja kunnianhimosta. Odottamatta komisarion virka on nyt auennut, kun paikkaa aiemmin pitänyt Risto Matias Rusinpää on siirtynyt muihin hommiin.
Komisariudessa on Koskisella jonkin verran hakemista niin töissä kuin yksityiselämässäkin. Kotona Raija perää palkankorotuksen perään ja vaatii itselleen autoa. Töissä taas alaiset tuntuvat ihmettelevän Koskisen sekaantumista työntekoon sen sijaan että tämä Rusinpään tavoin mittailisi käytäviä. Homma alkaa suoraan sanoen vaikuttaa aika tylsältä: paperihommat lisääntyvät ja kenttätyö vähenee ja alaiset sen kun pottuilevat ylennyksestä näreissään. Pekki on ylennyt Koskisen vanhaan virkaan ja toivoo puolestaan, ettei komisario sekaantuisi hänen ensimmäiseen isoon juttuunsa, vaan antaisi tämän selvittää sen itse. Koskinen on siis enemmän tai vähemmän epävarma siitä, miten työnsä jatkossa hoitaisi. Ulla Lundelin puolestaan kehittelee yhä vakavampaa alkoholiongelmaa.
Kirjan varsinainen juttu on Tammelantorin laidalla tapahtuneen pankkiryöstön selvittäminen. Juttu ei kuitenkaan ole erityisen mielenkiintoinen, koska tekijän pään sisään ja tämän motiiveihin päästään aika nopeasti. Tekijä selviää pian myös poliisille, jonka täytyy vain odotella riittävien todisteiden ilmaantumista saadakseen tämän nalkkiin.
Samaan aikaan pankkiryöstön rinnalle ilmaantuu kuitenkin toinenkin juttu, jota Koskista pyydetään selvittelemään. Koskisen vanha työkaveri Roine on päätynyt Pitkäniemen mielisairaalaan latautumaan ja tuntuu vakuuttuneen siitä, että mielisairaalassa riehuu sarjamurhaaja. Potilaita nimittäin alkaa kupsahdella nopeaan tahtiin täysin luonnollisilta vaikuttaviin sydänkohtauksiin. Koskinen epäileekin jo Roineen mielenterveyttä, sillä kummallistakos tuo, että kesähelteillä sairaaloissa kuolee väkeä. Varsinaisesti vailla parempaakaan tekemistä - koska perhe-elämä ei ilmeisesti ole Koskiselle kovin korkealla arvojärjestyksessä - hän alkaa kuitenkin tutkia juttua.
Kirjassa on vähän kummallinen lomailun tuntu. Koskinen ei tunnu tietävän miten toimia uudessa asemassaan ja ilmaantuu rikospaikoille popsimaan letkeästi herneitä ja astuu sitten Nokian poliisin varpaille, tätä kun ei mielisairaalan sydänkohtausaalto hetkauta. Tätä hommaa Koskinen tutkii vapaa-ajallaan epävirallisesti ja ilman valtuuksia. Pekin pyydettyä häntä pysymään pankkiryöstöstä sivussa hän tutkii sitäkin vain pikkiriikkisen, ikään kuin salaa. Koska Koskinen ei ole kummastaan jutusta varsinaisesti vastuussa, tulee tämän tutkimuksiin omituinen neitietsivämäinen vivahde ja tutkimusmenetelmät vaikuttavat suorastaan hupaisan amatöörisalapoliisimaisilta.
Suhde, joka ei varsinaisesti koskaan suhteeksi päässyt kehittymäänkään tutkintasihteeri Tarun kanssa alkaa vedellä viimeisiään, sillä poliisilaitokselle on palkattu uusi nuori poliisi, joka vaikuttaa tulevan tämän kanssa juttuun tavalla, joka riepoo Koskista. Valitettavasti samaan aikaan myös kotirintamalla näyttää huonolta, Raija kun epäilee kroonisesti Koskista uskottomuudesta, vaikka tämä tosiasiassa väijyy Pitkäniemen puskissa ja tapaa todistajia baarissa. Voisi ehkä sanoa, että poliisityöstä ei tämän kirjan perusteella kenties saa kaikkein realistisinta kuvaa.
Tällä kertaa ei kirjassa ollut erityisen tuttuja paikkoja. Tammelantori ei sijaitse keskustasta kaukana, muttei siellä varsinaisesti ole juuri syitä käydä, kun voi käydä Keskustorillakin. Koska kirjassa kuitenkin on nimenomaan kesäistä toritunnelmaa, valitsin tähän postaukseen kuvitukseksi viikko sitten Keskustorilla järjestetyn peräkonttikirppiksen. Tamperelaiset ovat todellista tapahtumakansaa ja vaikuttaa siltä, että se jatkuva hälinän ja härdellin ajanjakso keskustassa on jälleen käynnistynyt. Kivaa! Pitkäniemen sairaalassa olen muuten vieraillut useampaan otteeseen, mutta sieltä minulla ei valitettavasti satu olemaan kuvia. Nyökkäyksenä naapurikunnallemme Nokialle, jonka alueella kyseinen sairaalakin sijaitsee, alla on viime kesänä nappaamani kuva aivan sen keskustassa sijaitsevasta kauniista puistoalueesta. Aah, kesä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti