maanantai 28. maaliskuuta 2011

Lainaa vain (mutta palauta viikon kuluessa)


82. kulttuuriteko 26.3.2011
Renate Dorrestein: Lainaa vain (2011, suomenkielinen painos)

Pirkanmaalla (ja varmaan muuten muuallakin) kirjastoissa on nykyisin käytössä vippilainasysteemi. Vippikirjoiksi tulee uusia tai erityisen suosittuja kirjoja, jotka ovat sitten heti ensimmäisinä näkösällä kun asiakas astuu sisään kirjojen ihmemaahan. Vippikirjoja ei voi varata eikä uusia ja niiden laina-aika on viikko. Niiden myöhästymismaksukin on suurempi kuin muilla lainoilla. Systeemi on mukava, koska se tarjoaa edes jonkinlaisen mahdollisuuden lukea juuri ilmestyneitä kirjoja ostamatta niitä. Ja kun laina-aika on niin lyhyt, kirja myös tulee luettua nopeasti, vaikka kaiken muun kustannuksella. Lainatessaan vippilainan asiakas sitoutuu siihen ja kirjastoon tietoisesti ja harkiten. Vippien katsomista ei voi välttää, koska ne ovat niin tyrkyllä. Himoitessaan jotain kirjaa asiakas joutuu punnitsemaan, haluaako hän kirjan juuri nyt niin kovin, että sitoutuu tulemaan kirjastoon uudelleen viikon sisällä, ja ehtiikö hän todellakin lukea sen. Vippisysteemi onkin kirjastolta varsinainen neronleimaus koukuttaa uutuuksia himoitsevat kirjahamsterit palaamaan pian.

Olin jälleen kerran kirjastoon mennessäni onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että tällä kertaa en muuten varmasti nappaa mitään vippilainaa mukaani, ellen tosissani halua sitä, koska ne kymmeneen kertaan mainitut koulujutut stressaavat niin etten ehdi edes ajatella lukemista. Tämän kirjan kuitenkin todellakin halusin, vaikka sen olemassaolo valkeni vasta siinä pöydän ääressä. On muutamia kirjailijoita, joiden teoksia odotan kauan ennen niiden ilmestymistä: Marian Keyes, Katja Kallio, Jodi Picoult, Renate Dorrestein. (Alice Seboldin kohdalla olen jo luopunut toivosta, että hänen teoksiaan koskaan suomennettaisiin lisää.) Renate Dorrestein on saavuttanut jopa sellaisen harvinaislaatuisen aseman, että olen lukenut yhden hänen kirjansa englanniksi. (Alice Seboldin Luckyn pääsin puoleenväliin, mutta jostain syystä se jäi sitten kesken.) Tällä kertaa uusi kirja tuli kuitenkin ihan puskista enkä ollut osannut aavistaakaan, että sellainen oli tulossa. Mieletön löytämisen riemu!

En kuitenkaan odottanut kirjalta mahdottomia, sillä Dorresteinin edellinen kirja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa oli kovin tavanomainen ja kepeä verrattuna Kivisydämeen ja Without Mercyyn, jotka ovat loistavia. Lainaa vain käsittelee rankkoja aiheita lempeästi ja tavallaan humoristisesti ollen samalla kepeä ja ajatuksia herättävä.

Nettie huolehtii teini-ikäisestä tyttärenpojastaan, joka on saanut aivovaurion synnytyksessä ja siivoaa työkseen vessoja maan alla. Hän on yksinäinen ja väsynyt, eikä Igorista ole hänelle paljonkaan seuraa. Maailma kuitenkin valaistuu hieman kun Igor pääsee suojatyökeskukseen töihin ja alkaa pikkuhiljaa itsenäistyä. Igor tapaa ensirakkautensa ja suree katkerasti tämän menetystä. Lohduksi Nettie päättää eräänä iltana ryhdistäytyä ja paistaa Igorille lättyjä. Tämä lätynpaisto johtaa hurmioituneeseen kokkausinnostukseen, josta tulee Nettien elämän suunta ja Igorinkin teini-iän kuohut laantuvat kun hän lihoo kahdeksan vuoden aikana kolmekymmentä kiloa. Elämä on leppoisaa ja mukavan rauhallista ja uusien reseptien kokeilu tuo siihen kaivattua lisäväriä.

Sitten Igor kohtaa Lisan, joka on onnettomuudessa saanut niinikään aivovaurion. Igor ja Lisa ovat jollain omituisella tavalla molemmat niin pihalla, että he ovat melkein samalla taajuudella. Koska heidän pääkoppansa eivät kykene monimutkaisten keskustelujen muodostamiseen, he lähinnä harrastavat seksiä yhdessä. Eräänä päivänä he löytävät puistosta vauvan ja pitävät itsestäänselvänä, että sen voi ottaa mukaan. Tietämättä että vauva ei ole Lisan, Nettie ottaa pikku perheen hoiviinsa ja nauttii nyt todella olostaan. Samaan aikaan kadonnutta vauvaa etsitään kissojen ja koirien kanssa ympäri Hollantia, eikä kukaan tajua epäillä mitään. Sitten Nettie päättää etsiä käsiinsä tyttärensä, Igorin äidin. Lopulta koko sekamelska kasautuu kaaokseksi, eikä kukaan enää tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Sosiologit taiteellisina

81. kulttuuriteko 24.3.2011
Ensimmäinen sosiologinen taidenäyttely @ Sosiologipäivät, Tampereen yliopisto


Okei, kuten arvata saattaa, en valinnut tätä kulttuuritekoa, vaan se valitsi minut. Eräänä kauniina kevätpäivänä sosiologit olivat vallanneet yliopistoni. Sen kunniaksi päätalon yläaula pursuili sosiologien tekemää taidetta. Mukana oli sellaistakin postmodernia tekotaidetta, jossa suunnistettiin Helsingissä Tampereen kadunnimien avulla (paljon samoja) ja musiikkia ja puhetta suunnistuksen herättämistä tunteista tulvi kuulokkeista kaoottisena kakofoniana, josta ei saanut mitään selvää. Mutta mukana oli sekalainen seurakunta perinteisempiäkin ilmaisumuotoja. Löytyi grafiikkaa, akvarelleja, öljyvärimaalauksia, piirroksia, valokuvia ja sarjakuviakin. Sarjakuvia en tajunnut ollenkaan, joten ehkä ne ilmensivät jonkinlaista sosiologian maailmankuvaa. Teosten taso vaihteli ja ilmeisesti mitään suurempaa valikointia ei ollut noudatettu, vaan mukaan oli otettu kaikki tyrkyllä olleet teokset. Niitä oli yllättävän paljon. Tykkäsin eniten vesivärityöstä jossa orava ajoi polkupyörää. Oravanpyörä, hihi.

Kundi kuin kameleontti

80. kulttuuriteko 23.3.2011
Rango (2011) 


No niin! Rangon tylsyys meinasi koitua lopullisesti tämän blogin kohtaloksi, mutta nytpä tartun toimeen ja keksin siitä jotain sanottavaa. Syynä viime päivien radiohiljaisuuteen ovat olleet myös kasaantuneet koulujutut joista olen viikonloppuna yrittänyt parhaani mukaan inspiroitua, sekä maaliskuun lopun leffalakko, joka ei ole varsinaisesti edistänyt kulttuuritekojen kasautumista, rahattomuudesta nyt puhumattakaan.

Rango on siis tuore animaatioelokuva, josta ei kumma kyllä ole liikkeellä ollenkaan 3D-versiota. En edes muista milloin olisin viimeksi käynyt katsomassa animaatiota elokuvateatterissa. Olisiko ollut Disneyn Dinosaurus vuonna 2000? Animaatiotekniikat ovat ottaneet näinä vuosina aimo harppauksia, mutta en taida olla siitäkään asiaankuuluvan innostunut. Mielestäni kaikkien aikojen parhaita animaatioita ovat Kaunotar ja hirviö, Topi ja Tessu, Lumikki sekä Pocahontas. Kuten jo aiemmin 3D:n yhteydessä paasasin, tarina se on tärkein eikä esitysmuoto. (Eikä pesukarhujen esiintymisestäkään ole haittaa.)

Leffa oli siis kyllä hienon näköinen, mutta niin oli jo aiemmin katsomani Näin koulutat lohikäärmeesi. Suurin vika Rangossa on se, ettei siinä ole söpöjä eläimiä. (Itse asiassa pesukarhu kyllä vilahtaa ruudussa, mutta hänellä on vain yksi repliikki. Ja oikeastaan herää kysymys, mitä ihmettä se pesukarhu aavikolla tekee.) Leffan pääosissa ovat matelijat ja nuhjuiset rotat ynnä muut kakkosluokan kansalaiset. Mutta eipä tätä elokuvaa olisi voitu söpöillä eläimillä tehdäkään, koska karskius kuuluu tyylilajiin, jota se parodioi - tai pikemminkin jolle se tekee kunniaa - siis spagettiwesterneihin. Pesukarhuilla leffan tietysti olisi voinut toteuttaa, koska niiden rosvomaski tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia. Usein pesukarhut ovatkin varastelevia ja keppostelevia tyyppejä elokuvissa. Tarvittaessa ne voivat kuitenkin söpöstellä itsensä pois pinteestä.

Rango on lemmikkikameleontti, jonka identiteetti on terraariossa ihan hukassa, ja joka potee yksinäisyyttä, jota ei oikein osaa edes itse määritellä. Onneksi tielle osuu käänne ja Rango tipahtaa omistajiensa autosta keskelle aavikkoa. Elukka jonka päälle omistajien auto on ajanut, neuvoo kameleontille epämääräisesti tien kaupunkiin. Kaupungin nimi on Dirt ja se kärsii suuresta vesipulasta. Kameleonttia ei oteta avosylin vastaan ja saluunassa on pelottavia tyyppejä. Rango kuitenkin tajuaa, ettei kukaan siellä tunne häntä ja niin ollen hän voi olla kuka tahansa. Ja Rango päättää olla Rango, kovis joka tappaa seitsemän veljestä yhdellä luodilla, lännensankari vailla vertaa. Pian Rango ylennetään kaupungin sheriffiksi ja kaupungin vesikriisin yltyessä hän alkaa taistella kaupunkilaisten eloonjäännin puolesta. Vesi vaikuttaa katoavan mystisesti jonnekin ja sheriffin luotsaamina kaupunkilaiset ratkovat mysteeriä pala palalta. Se, joka hallitsee vettä, hallitsee kaikkea. Niin kauan kuin on vettä, on toivoa. Kaipa tämä juonenkäänne heijastelee ihmiskunnan öljytaisteluja tai kertoo tulevaisuudesta, jolloin taistelemme vedestä kuin öljystä. Yhteiskunnallinen näkökulma ja animaation hienous takaavat leffalle hyvät IMDB-pisteet, mutta kaiken kaikkiaan Rango on aika tylsä. En ole koskaan rakastanut länkkäreitä. Ja hirveä määrä kohellusta taas!

torstai 24. maaliskuuta 2011

BJ iskee jälleen

79. kulttuuriteko 22.3.2011
Helen Fielding: Bridget Jones - elämä jatkuu (1999) 

Mainittakoon muuten tässä vaiheessa, että kirjojen julkaisuvuosiluvut ovat tässä blogissa aika suuntaa-antavia. En koskaan tiedä, pitäisikö esimerkiksi esseetä kirjoittaessa viitata vuoteen, jolloin se ihan ensimmäinen alkukielinen painos on ilmestynyt, vai siihen painokseen, jonka on lukenut, ja jos lukee suomeksi, pitäisikö viitata suomenkielisen painoksen julkaisuvuoteen vai edelleen siihen ihan alkuperäiseen. (Enkä oppinut tähän kysymykseen vastausta edes tieteellisen kirjoittamisen kurssilla.) Niinpä olen tätä blogia kirjoittaessani päättänyt erittäin ammattimaisesti napata ensimmäisen julkaisuvuoden, joka googlaamalla löytyy. Nyt kuitenkin pitää sanoa, ettei ensimmäisen ja toisen Bridget Jones -kirjan julkaisun välillä mennyt vain vuotta, kuten otsikoista saattaisi tulkita. Tämän kirjan julkaisuvuotta piti elokuvan suosion vuoksi tonkia oikein Wikipediasta asti, ja siellä sanottiin, että ensimmäinen Bridget Jones -kirja ilmestyi 1996 ja toinen 1999. Tämä selväksi nyt heti alkuun.

Rustailin eilen huvikseni paperille kaikki tänä vuonna tekemäni kulttuuriteot ja koodasin eri "kulttuurimuodot" eri väreillä. Leffat koodasin punaisiksi. Tammikuu ja helmikuu olivat kirjavia kuin sateenkaari ja oikeastaan yllätyinkin siitä kirjosta. Maaliskuusta tuli kuitenkin tähän mennessä hyvin hyvin punainen. Edellinen BJ-kirja toi sekaan yhden sinisen täplän, mutta muuten näin vain punaista. Siis apua, tästä on tulossa leffablogi! Eihän tässä nyt niin voi käydä. Luin tätäkin kirjaa ihan tuskastuttavan kauan, koska oli koko ajan kiire tehdä jotain muuta. Kaikista aktiviteeteista juuri lukeminen kärsii aina ensin, koska siihen on vaikein keskittyä, jos muita asioita pyörii mielessä. Koulujututkin alkavat pikkuhiljaa kaatuilla niskaan. Palkkapäivän tullen yritän kuitenkin taas skarpata ja ulkoistautua muiden kulttuurielämysten pariin. Ja täten julistaudun maaliskuun loppuun saakka leffalakkoon ja käytän elokuviin käyttämäni ajan (koulujuttuihin,) kirjoihin, sarjakuviin ja tv-sarjoihin (koska muuhun ei ennen palkkapäivää ole varaa).

Ja sitten Bridgetiin. Harvoin saa lukea näin nautittavaa kirjaa. Se on kuin karkkia tai leffan katselua, täyttä lomaa. Täydellinen kirja luettavaksi ennen nukkumaanmenoa. Ei vaadi paljon keskittymistä ja hyvä mieli tulee joka kerta kun kirjan avaa. Tykkäsin tästä jatko-osasta vielä enemmän kuin ensimmäisestä BJ-kirjasta. Ulvoin naurusta lukiessani haastattelua, jonka Bridget lopulta Colin Firthin kanssa tekee. Se on ehdottomasti kirjan paras osuus.

Markille ja Bridgetille tulee tietysti kirjan alkupuolella ero, jonka syy ei oikein tunnu käyvän selväksi kummallekaan heistä lukijasta puhumattakaan. Koko juttu on yhtä olosuhteiden aiheuttamaa väärinkäsitystä toisensa perään, eikä Mark edes tajua olevansa pian uudessa parisuhteessa, mikä on ihan tosi väärin. Onneksi kaikki järjestyy lopulta. Ensin tarvitaan kuitenkin iso reikä seinään, Bridgetille tulevia tappouhkauksia ja yksi vankilareissu Thaimaan-loman seurauksena. Mark on molemmissa kirjoissa parhaimmillaan päästessään selvittämään Bridgetin ja tämän äidin aiheuttamia hankaluuksia. Ritari ratsastaa valkealla ratsulla paikalle ja korjaa neidon talteen. Uiui, ihana kirja.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Tyttöjen juttuja II

77. kulttuuriteko 20.3.2011
Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary) (2001)

Yritin viikon ajan lähes joka päivä käydä vuokraamassa tämän leffan, mutta viidellä tai kuudella ensimmäisellä kerralla se oli aina lainassa. Se jos mikä osoittaa, että Bridget Jones on jo klassikko.

Olin nähnyt elokuvan aiemminkin, mutta luultavasti siitä on melkein kymmenen vuotta. Nyt ensimmäinen järjellinen ajatus sitä katsoessani oli, että miten olen pystynyt elämään 25 vuotta ajattelematta kertaakaan, että Colin Firth on aivan ihana? Joskus silloin pienenä katsoessani BBC:n Ylpeyttä ja ennakkoluuloa en koskaan tajunnut herra Darcyn viehätystä. Mielestäni hän oli tyly ja etäinen ja happaman näköinen. Samat tunnelmat sain kymmenisen vuotta sitten Mark Darcysta, enkä voinut kuvitellakaan, että Bridget rakastuisi häneen. Kirjan luettuani se oli tietysti ilmiselvää, mutta leffan alussa Mark on kuin onkin aika ilkeä. Ja hänellä on karmea porovillapaita. Mutta Markilla on sydän kultaa ja kun hän ensin voittaa Danielin (Hugh Grant) kaksintaistelussa, Bridget on ikuisesti hänen.



Renee Zellweger on ihastuttava höntti, vaikka leffan Bridget onkin jopa vähän liian pönttö jotta häneen kukaan voisi rakastua. Lopussa, jossa Bridget juoksee Markin perään lumisateeseen kiireellä, hän ehtii sentään pukea päälleen paidan, mutta mikä järki on olla laittamatta housuja? Kirjan Bridget ei sentään olisi ikinä niin juntti, että juoksisi Lontoon katuja pitkin leopardikuvioiset alushousut ja selluliitit vilkkuen. Lisäksi ne pätkät, jotka Bridgetin päiväkirjasta näemme, ovat lapsellisia ja tarpeettoman ilkeitä 32-vuotiaan kirjoittamaksi.

Minua häiritsi myös se, miten paljon Bridget viettää elokuvassa aikaa yksin. Kirjojen perusteella hänellä ei juuri hiljaista hetkeä olekaan, sillä hän on koko ajan ystäviensä kanssa pubissa ja milloin missäkin, ja silloin kun ei ole, puhelin soi lakkaamatta. Elokuvassa Bridgetin sosiaalinen elämä vaikuttaa rajoittuvan vanhempien ja vanhempien tuttavien järjestämiin juhliin ja yksiin epäonnistuneisiin illalliskutsuihin. Muuten hän tyhjentää viinipulloja ja tupakka-askeja yksin kotona laulaen All by myselfiä. 

Hyvä leffa kuitenkin. Vaan aivan liian lyhyt.



78. kulttuuriteko 21.3.2011
Jätä se! (He's Just Not That Into You) (2009)

Tämä leffahan lähentelee nerokkuudessaan Sinkkuelämää! En tiedä mistä aloittaisin. Elokuvan ensimmäisellä puoliskolla elämänohjeita satelee sellaista tahtia, että pää on ihan pyörällä. Koko ajan tulee uusia ahaa-elämyksiä ja tekee mieli huutaa telkkarille: "Toi on niiiiiiin totta!" ja "Miehet ovat sikoja!".

Näin kaikki alkaa: pienet pojat kiusaavat pieniä tyttöjä hiekkalaatikolla, kahluualtaassa tai missä ikinä pieniä poikia ja tyttöjä onkin samaan aikaan. Poika saattaa esimerkiksi heittää tyttöä kivellä ja sanoa, että tyttö on ihan kakka. Tyttö menee itkien äidin luo kertomaan tapahtuneesta, ja mitä äiti sanoo? "Rakkaudesta se hevonenkin potkii". Hän on sinulle ilkeä, koska tykkää sinusta! Siis ennen kuin opimme edes lukemaan, opimme, että jos mies kohtelee naista paskamaisesti, hän pitää naisesta. Ja toiset naiset pitävät tätä käsitystä yllä läpi koko elämämme. Kyllä hän soittaa. Jos ei soita, se johtuu siitä, että olet liian hyvä hänelle. Hän pelkää sinua, koska olet niin kaunis ja menestynyt.

Se tyyppi, joka tarjoaa tyttöporukalle juomat baarissa, lähtee aina yksin kotiin. Miksi? Naiset sanovat, että hän on ihan mukava, mutta kipinä puuttuu. Kipinä on miesten keksintö! Kipinä on sitä, että mies kohtelee naista huonosti. Naisethan oppivat tämän jo hiekkalaatikolla.

Mies sanoo lääppimisen ohessa, että on huomisesta alkaen jonkin aikaa poissa kuvioista, eikä häneen saa yhteyttä. Mihin sellaiseen paikkaan hän voisi nykypäivänä mennä, josta häntä ei tavoittaisi kännykällä, hakulaitteella tai tietokoneella? Millaisessa maailmankolkassa ei ole puhelimia? Nainen, juokse!

Naiset rohkaisevat toisiaan kertomalla tarinoita, moderneja parisuhteen urbaaneja legendoja. Aina joku tuntee jonkun, jonka hyvä ystävä on ollut samassa tilanteessa ja kaikki on kääntynyt parhain päin. Jos naisella on suhde naimisissa olevan miehen kanssa, tyttökaveri kertoo ystävänsä ystävästä, jonka naimisissa ollut miesystävä jätti vaimonsa ja nyt ystävän ystävä ja mies ovat taivaallisen onnellisessa avioliitossa. Tämä elokuva opettaa, että tällaiset tilanteet ovat poikkeuksia, eivät sääntöjä. Miesten säännöt ovat yksinkertaiset: jos haluat naisen kanssa treffeille, pyydät häntä treffeille. Naiset voivat unohtaa äänensävyjen ja sanajärjestysten vatvomisen, sillä miesten aivot toimivat eri lailla. Jos olet kiinnostunut, soitat naiselle. Jos mies ei soita, he's just not that into you!

Leffa pursuilee näitä deittailuviidakon selviytymisohjeita siksi, että se perustuu samannimiseen elämäntaito-oppaaseen. Sinkkuelämää-sarjassa oli jo yksi jakso, joka käsitteli samoja aiheita. Carrien poikaystävä Berger valistaa Mirandaa miesten toimintatavoista ja tämä kokee valaistumiseen verrattavissa olevan oivalluksen. Kirja onkin Sinkkuelämää-käsikirjoittajien kirjoittama.

Okei, ensin on ladeltu säännöt, joten kaiken järjen mukaan katsojan pitäisi pystyä päättelemään, miten elokuvan henkilöille lopulta käy. Leffa onnistuu kuitenkin yllättämään, ja jopa melkein uskottavasti. Toki poikkeuksiakin on joukossa.

Gigi on epätoivoinen ja yli-innostunut sinkku, joka leffan alussa käy treffeillä ihan mukavan miehen kanssa. Kun miehestä ei kuulu mitään, alkaa spekulointi ja lopulta vainoaminen. Yrittäessään väkisin törmätä mieheen vahingossa Gigi tapaa Alexin, josta tulee hänen Bergerinsä, mentorinsa, neuvonantaja treffiasioissa. Gigi soittelee Alexille treffeiltä ja kyselee sitä ja tätä, ja yleensä Alexin vastaus on: "He's just not that into you!". Gigistä ja Alexista tulee ystäviä ja pian Gigi alkaa taas tulkita monimutkaisia signaaleja kaikkia saamiaan oppeja vastaan. Tuleeko heistä pari?

Mies, jonka kanssa Gigi alussa kävi treffeillä, seurustelee kauniin joogaopettajan kanssa, joka on lakannut antamasta hänelle. Mies vonkaa ja vinkuu eikä voi käsittää mikä heidän välillään on muuttunut. Hän on miespuolinen Gigi. Kaunis joogaopettaja tapaa kassajonossa naimisissa olevan miehen, joka vaikuttaisi olevan hänelle juuri Se Oikea. Hän soittelee vonkaajamiehelle vain kun tarvitsee jalkahierontaa ja itsetunnon nostatusta. Hän on moderni nainen, joka käyttäytyy kuin mies.

Naimisissa oleva mies jonka joogaopettaja tapaa kassajonossa on naimisissa college-aikaisen tyttöystävänsä kanssa, joka on "pakottanut hänet naimisiin kun hän ei vielä ollut valmis". Tämä on miehen tekosyy tehdä mitä huvittaa. Lopulta hän päätyykin joogaopettajan kanssa sänkyyn, mutta tunnustaa sentään kaiken urheasti vaimolleen. Vaimo ei hevillä luovuta, vaan haluaa pelastaa suhteen, koska he ovat naimisissa, eivät vain satunnaisia tuttavuuksia. Miten käy?

Beth taas asuu ja on seurustellut seitsemän vuotta Neilin kanssa, mutta Neil kieltäytyy viemästä häntä vihille. Kun Alexin opetukset pureutuvat Gigin kautta Bethin mieleen, hän alkaa uskoa, ettei Neil aiokaan koskaan tehdä sitä. Neil saa lähtöpassit ja molemmat ovat onnettomia. Miten käy? Sääntö vai poikkeus?

Kerrassaan nerokas ja aivan tajuttoman viihdyttävä leffa. Pyjamabileiden ehdoton ykkösvalinta!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Erikoisten valintojen putki jatkuu

Leffoja, leffoja, leffoja. Pyydän anteeksi yksitoikkoisuuttani, mutta rahattomana on hankalaa olla kultturelli. Stand up -festaritkin jäivät harmikseni täysin väliin.

74. kulttuuriteko 18.3.2011
Casa de los babys (2003) 

Tosi kummallinen elokuva. Joukko naisia asustelee Etelä-Amerikassa hotellissa. Kaikki he ovat tulleet sinne adoptoidakseen vauvan, ja prosessi tuntuu venyvän ja venyvän. Aika ajoin leffassa on ihan mukavaa lomatunnelmaa, mutta enimmäkseen naiset keskittyvät haukkumaan toisiaan selän takana minkä ehtivät, eikä kukaan hahmoista tule kunnolla tutuksi. Mukana on ihan maineikkaita näyttelijöitä, kuten Maggie Gyllenhaal, Daryl Hannah ja Lili Taylor, mutta leffa jää silti aika ontoksi. Lili Taylor (Mullan alla) kävelee muuten tosi hassusti. Kiinnitin siihen huomiota jo Factotumissa, mutta ilmeisesti kyseessä ei ollut rooliin kuuluva juttu, koska sama näkyy tässäkin leffassa.


75. kulttuuriteko 18.3.2011
Valkoinen oleanteri (White Oleander) (2002) 

Jouduin perjantaina, vapaapäivänäni, sellaiseen neulomisluuppiin, etten pystynyt edes raahautumaan FilmTowniin. Kun olin katsonut erään kotimaisen sarjan kaikki lainassa olevat osat loppuun, neulomani huivi oli yhä kesken, joten piti valita joku leffa, joka on niin tuttu, ettei sitä tarvitse seurata silmä kovana. Olen varmasti nähnyt tämän elokuvan kymmeniä kertoja, enkä teininä kyllästynyt siihen koskaan. Hämmästyn aina, miten lyhyt se loppujen lopuksi on, sillä tuskien taival tuntuu leffan alussa aina loputtomalta.

Astridin äiti murhaa poikaystävänsä ja joutuu vankilaan. Astrid pääsee sijaiskotiin, jossa kaikki on aluksi ihan mukavaa. Sitten Astrid kiintyy vähän liikaa sijaisäidin poikaystävään, ja juttu loppuu huonosti. Astrid joutuu karmeaan nuorisokotiin, jossa tapaa sielunveljen, mutta pian hänet temmataan uuteen sijaiskotiin. Tällä kertaa kaikki on auvoisan onnellista, mutta kun Astridin äiti pääsee käsiksi tasapainottoman sijaisäidin psyykeen, tämäkin juttu päättyy huonosti. Ja taas karmeaan nuorisokotiin, ja sieltä huonoon sijaisperheeseen, jota ei oikeastaan voi edes perheeksi sanoa. Astrid värjää hiuksensa ja asenteensa mustiksi ja joutuu lopulta selvittelemään asiansa äitinsä kanssa juurta jaksaen.

Leffa on siis kertomus vaikeasta äiti-tytär-suhteesta. Äiti on kaunis, lahjakas, voimakas ja hallitseva, ja lopulta Astrid ymmärtää, että hänen täytyy riistäytyä irti tämän kynsistä voidakseen olla oma itsensä. Näin vanhemmiten ehkä aika angstinen elokuva. Hyvän siitä tekevät kaikki loistavat naisnäyttelijät: Robin Wright Penn, Michelle Pfeiffer kauniimpana kuin koskaan, Renee Zellweger ja Alison Lohman.



76. kulttuuriteko 19.3.2011
Annan unelma (Anna's Dream) (2002)

Ihanaa kun telkkarista tulee joskus vielä tällaisia vanhan hyvän ajan tv-elokuvia. Eiväthän ne hyviä koskaan ole, mutta niissä on ihan omanlaisensa tunnelma.

Anna on halvaantunut voimisteluonnettomuudessa ja palaa leffan alussa kouluun samalle luokalle vuotta nuoremman pikkusiskonsa kanssa. Elokuvan alussa on ihan kunnianhimoista yritystä pihdata tietoa ja kertojanäänen ärsyttävyyttä lukuun ottamatta se lähtee ihan hyvin käyntiin. Harmi vaan leffassa ei oikein tapahtu mitään ja samalla siinä tapahtuu liikaakin. Ihmiset koulussa ovat käveleviä karikatyyrejä ja Annan sarkastisen hyväntuuliset sutkautukset ovat ennalta-arvattavia, eivätkä pärjää alkuunkaan Gilmoren tytöille. 

Perheen muut lapset oireilevat myös eri tavoin. Nuorin pikkusisko yrittää olla täydellinen koululainen ja mahdollisimman paljon poissa vanhempiensa tieltä. Pikkuveli katsoo pornoa ja tälle pitää pitää puhuttelu. Vanhempi pikkusisko tajuaa harmikseen ystäviensä ja elämänsä pinnallisuuden ja toteaa, että olisi ollut onnellisempi, jos ei olisi sitä tajunnut. Kukaan lapsista ei osaa uskoutua vanhemmilleen ja vanhemmat penkovat poikansa huoneen ammattimaisin ottein epäillessään tämän käyttävän huumeita. Kaiken lisäksi perheen äiti kaipaa parisuhteeseen lisää säpinää, koska he eivät isän kanssa enää tappele tarpeeksi usein. Mutta lopussa lapset ja vanhemmat oppivat taas kommunikoimaan keskenään, Anna saa tanssiaisissa uuden ystävän ja vaikuttaa siltä, että perhe selviää.



Ihan okei tv-elokuva, koska mukana ei ole juurikaan pitkästyttävää sentimentaalisuutta ja näyttelijät ovat yllättävän hyviä. Eniten tässä kokemuksessa häiritsi se, että pääosan esittäjällä Lindsay Feltonilla on aivan valtavat tissit! Ne itse asiassa kiihdyttivät minut ja ystäväni mittavaan keskusteluun tissien eri nimityksistä (bosat, munkit, hinkit, melonit, daisarit, utareet...) niin että leffan katsominen meinasi jäädä toissijaiseksi puuhaksi. Samoin pohdinta mahdollisista silikoneista oli vilkasta. Kokemukseni mukaan juuri tv-elokuvissa isoja tissejä suositaan muutenkin usein.

Kuva ei edes tee oikeutta, mutta tässä munkit ovat löytämistäni kuvista parhaimmin esillä.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Erikoisten leffavalintojen putki

71. kulttuuriteko 14.3.2011
Happy-Go-Lucky (2008)

Ymmärrän, että tämä on sellainen leffa, josta kuuluisi tykätä. En kuitenkaan lämmennyt yhtään. Takakannen kuvauskin vaikutti parodialta kun siinä hehkutettiin, miten kaikki rakastavat päähenkilö Poppya ja miten ihana ja täydellisen mukava ihminen hän on. Alusta asti Poppy vaikutti sekopäiseltä ja suorastaan mielenvikaiselta, mikä varmaan kertoo jotain olennaista minusta tai suomalaisesta ajattelutavasta. Odotin koko ajan käännettä, jossa selviää, että hän on avohoidossa tai vähintäänkin aineissa, mutta sitä ei tullut. Ainoa lopputulos oli se, että Poppy joutui ylitsevuotavan positiivisuutensa takia pieniin hankaluuksiin ja lopuksi kämppis neuvoi, ettei hänen ehkä kannattaisi olla niin kiltti kaikille. Siis plääh. Sympatiani olivat vihaisen salaliittoihin uskovan autokoulunopettajan puolella!


72. kulttuuriteko 15.3.2011
The Girl in the Park (2007)

Ehkä vähän omituinen leffavalinta, mutta tykkään katsella tällaisia draamoja, joissa taustalla on jokin tragedia. Julia kääntää selkänsä pieneksi hetkeksi leikkipuistossa ja sillä aikaa hänen kolmivuotias tyttärensä katoaa jäljettömiin. 16 vuotta myöhemmin Julia muuttaa takaisin New Yorkiin, jossa kaikki tapahtui. Hänen poikansa on menossa naimisiin ja vaikuttaa melkein siltä kuin Julia saisi siitä jonkin stressireaktion. Hän tapaa kahvilassa nuoren tytön, joka kiemurtelee vaivihkaa hänen elämäänsä. Julia alkaa uskoa tytön olevan hänen kadonnut tyttärensä ja kaikki todisteet tuntuvat pian tukevan hänen teoriaansa. Katsojan kannalta lopullinen todiste olisi nähdä, onko tytön reidessä samanlainen syntymämerkki kuin kadonneella tyttärellä. Julian teoriaan haluaa kiihkeästi uskoa ja leffan loppu tarjoaa mahdollisuuden moniin tulkintoihin. Piti käydä oikein lukemassa keskustelua aiheesta IMDB:ssä ennen kuin pystyin muodostamaan lopullisen mielipiteeni. Yllättävän hyvä elokuva. Sigourney Weaver sopii tällaisiin kylmän etäisiin rooleihin mainiosti, joskin alun katoamisepisodin rääkäisy on aika tuskainen huonolla tavalla.



73. kulttuuriteko 16.3.2011
Sliding Doors (1998)

Ysäriklassikko, jonka olen tähän asti onnistunut missaamaan. Helen saa potkut töistään ja lähtee masentuneena kotiin. Metron ovet kuitenkin liukuvat kiinni hänen nenänsä edestä ja hän missaa kyydin. Vai missaako? Mitä jos..? Elokuva näyttää vuorotellen kaksi vaihtoehtoista tarinaa. Helen ehtiikin metroon ja juttelee matkalla päällekäyvän mutta ihanan miehen kanssa. Hän pääsee kotiin ja löytää luuseripoikaystävänsä sängystä toisen naisen kanssa. Helen ei ehdi metroon, joutuu melkein ryöstetyksi kadulla, joutuu käymään poliisilla ja sairaalassa, eikä ehdi kotiin löytämään poikaystäväänsä sängystä toisen naisen kanssa. Kaksi tarinaa kulkevat eri reittejä kohti samankaltaista lopputulosta. Molemmat tarinat johtavat kohti sitä ihanaa miestä, joka aina on liukuovien takana. Idea on mukava: sen oikean tapaa aina, kulkipa mitä reittejä hyvänsä. Ei mikään originelli idea, mutta tykkäsin tästä leffasta paljon. Nuorta Gwyneth Paltrow'ta ja John Hannahia oli kiva katsella.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Filkkarit III

70. kulttuuriteko 12.3.2011
Tampere Film Festival: Kotimainen kilpailu 11 @ Plevna, Tampere

Minulla ja ystävälläni oli tänään kunnianhimoinen suunnitelma mennä teatteriin. (Aion vielä laajentaa siihenkin suuntaan, aion!) Tilanne-teatteri, jonne olimme menossa, osoittautui kuitenkin lasiseksi laatikoksi, jossa oli istumapaikkoja noin 15 hengelle pirttikaluston penkeillä. Ystäväni sanoi: "Mä en tiedä pystynkö mä tähän" ja päätimme mennä katsomaan Ylioppilasteatterin punk-musikaalia Täällä haisee häpeä. Se oli kuitenkin loppuunmyyty ja paikalla oli muitakin kärkkymässä noutamatta jääneitä varauksia. Häivyimme kun paikka osoittautui täydeksi, vaikka peräämme huudettiinkin "Tiivistetään! Tiivistetään!". Onneksi minulla oli varasuunnitelma ja olin muutenkin haaveillut siitä, että pääsisin vielä elokuvajuhlille katsomaan jotain. Niissä näytöksissä on ihan omanlaisensa tunnelma, ihan erilainen kuin silloin kun menee katsomaan Love and other drugsia tai The Kids Are All Rightia. Näytöksissä on juontaja, paikalla on elokuvan tekijöitä, jotka saavat ruusuja, ja jokaisen leffan jälkeen taputetaan. (Münchenissa muuten taputettiin leffateatterissa Inceptionin jälkeen ja siellä myös juotiin kaljaa!) Ainoa loppuunmyymätön kahdeksalta alkava näytös oli tämä kotimaisen kilpailu 11:n uusintanäytös.

Tällaisesta tilaisuudesta on vähän hankala päättää, montako kulttuuritekoa se sisältää, mutta juuri nyt olen itselleni armoton ja otan vain yhden. Leffojen yhteiskesto vastasi suunnilleen yhtä kokopitkää elokuvaa. Tosin olen sitä mieltä, että tällaisella ulkoistautumisella tulisi olla suurempi painoarvo kuin sillä, että röhnötän kotisohvalla ja pompin jääkaapilla. Mutta mutta.

Lyhyt kuvaus kaikista elokuvista tulee tässä:

Sweet Mov(i)e (2010)
Ihmisten soidintanssia: takapuolen heilutusta ja lantion keikutusta ilman naamoja.

Voitko rakastaa (2010)
Dokumentti, jossa äiti ja tytär juttelevat puhelimessa samalla kun katsoja näkee vanhoja kotivideoita. Äiti on sairastunut skitsofreniaan tytön ollessa pieni ja lähtenyt pois. Puhelun aikana tytär kartoittaa muistojensa todenmukaisuutta. Tykkäsin!

Soitto-oppilas (2010)
Animaatio, jossa iso ruma sammakko opettaa poikaa soittamaan okariinia ilman ainuttakaan repliikkiä.

Potilas (2010)
Sairaalan vartijan tylsä yövuoro saa odottamattoman käänteen, kun Tommi Korpelan esittämä potilas ilmestyy hänen koppiinsa ja sanoo olevansa enkeli. Elämän ja maailmankaikkeuden tarkoitus piileskelee katsojilta samoin kuin Lost in Translationin avainsanat. Tykkäsin!

Pelastakaa sarvikuonot (2011)
Todella kummallinen animaatio sarvikuonojen salametsästyksestä. Paha saa palkkansa.


Kirkonkylä (2010)
Koulukiusattu Pasi noudattaa aikuisilta kuulemiaan sääntöjä.

Forget me not! (2010)
Robottilelu yrittää epätoivoisesti päästä omistajansa suosioon ja tulla huomatuksi. Nyyh, surullinen.

Ilmianto (2010)
Ihan kuukausi pari sitten tuli telkkarista Silminnäkijä-dokumentti, joka kertoi kovasti tätä elokuvaa muistuttavan tositarinan. Koulukiusattua poikaa alettiin "leikillään" nimitellä kouluampujaksi, koululle tuotiin hautakynttilöitä pojan nimissä ja lopulta soitettiin poliisille ja väitettiin, että poika aikoo ammuskella koululla Jokelan koulusurmien vuosipäivänä. Touhu meni niin pitkälle, että terveyskeskuksesta passitettiin poika Pitkäänniemeen, missä vikaa päästä ei kuitenkaan löydetty. Poika joutui myös lopettamaan lukion kesken perättömien väitteiden vuoksi. Tässä tulikin leffan juoni suunnilleen kerrottua. Elokuva jatkaa kuitenkin vielä tästä eteenpäin ja syntyi myös vahva mielleyhtymä Jodi Picoultin kirjaan Yhdeksäntoista minuuttia. Sarjan paras ja samalla "viihteellisin" leffa. Näitä elokuviahan on vähän vaikea mistään nähdä, mutta YLE luultavasti esittää tämän piakkoin, jos meedion kykyni toimivat yhtä hyvin kuin Oscarien suhteen. Silloin kannattaa olla ruudun ääressä. Klikkaa!

Filkkarit II

69. kulttuuriteko 11.3.2011
Tampere Film Festival: 1+1=3D @ Plevna, Tampere


Perjantai-iltana 3D-näytös halvalla, sinne siis koko kaupunki! Näytös oli lähestulkoon loppuunmyyty, mutta helppoa ja hauskaa viihdettä etsimään tulleet joutuivat pettymään. Voi toisaalta olla, että paikalla olijat olivat niitä tosi leffafriikkejä, jotka eivät olleet aiemmin nähneet 3D-esityksiä, koska ne ovat kaupallista p*skaa ja auttamatta niiden muotoon on panostettu enemmän kuin sisältöön. Kun leffafestareilla sitten esitetään 3D:tä, voi siihen tutustua salassa ja muiden leffafriikkien kanssa, koska sitä kuitenkin on utelias sen suhteen. No, itse en kuulu aivan tähän porukkaan. Kuitenkin olen vältellyt 3D-elokuvia, koska uskon, että usein niiden muotoon panostetaan enemmän kuin sisältöön. Kävin katsomassa Burtonin Liisa ihmemaassa -filmatisoinnin normaalina lattaversiona ja se oli mielestäni kaameaa kuraa, enkä ollut ajatuksineni yksin. Tuttavani, jotka olivat nähneet sen 3D-versiona sen sijaan ylistivät sitä ylen määrin.

Elokuva on elokuvaa, ei elämää. Sen ei tarvitse olla kolmiulotteinen, elävän elämän kaltainen. Hyvät tarinat imaisevat ihmisen mukaansa, vaikka ne olisivat vain merkkejä paperilla. Ihminen menee fiktiiviseen maailmaan mukaan, jos maailma on tarpeeksi kutsuva. Ei sitä tarvitse antaa tarjottimella, sinne mennään tai ei mennä.

3D-elokuva pännii minua suuresti myös siitä syystä, että se on nostanut leffalippujen hintoja raivostuttavan paljon. Ennen oli oikeasti kannattavaa ostaa sarjalippuja Finnkinon teattereihin. Nykyään sarjalipun ostamalla saa yhden lipun halvimmillaan 8,50 euron hinnalla - ja silloin joutuu sijoittamaan kerralla 85 euroa leffalippuihin. Syy tähän on tietysti se, että samoilla sarjalipuilla pääsee myös 3D-näytöksiin, jotka ovat yksittäin kalliimpia kuin perinteiset näytökset. Ehdottaisin ihan vakavissani, että sarjaliput kaksi- ja kolmiulotteisiin elokuviin myytäisiin erillisinä paketteina.

Tämä ilta oli kuitenkin tosi mukava ja nyt voin todeta, että olen nähnyt 3D:n. Mukana oli lyhyitä elokuvia, dokumentteja ja pari mainosta. Vanhin dokkaripätkä oli kuvattu vuonna 1953 alkeellisella 3D-tekniikalla eli kahdella vierekkäisellä kameralla. Sekin toimi yllättävän hyvin, mutta lähellä ruutua olevia objekteja oli vaikea katsoa. Parhaimmin 3D erottui kun katsoi väkijoukkokohtauksia. Ja niissä kohdissa, joissa esineitä lentää kohti kameraa, tekee oikeasti mieli piiloutua, koska se tuntuu niin todelliselta. Kaikesta parjaamisesta huolimatta hauska kokemus. Kannattaa käydä ainakin mielenkiinnosta katsomassa edes yksi 3D-pätkä! Aika ajoin koko jutun voi oikeastaan unohtaa. Välillä tuntui, että piti oikein väkisin keskittää katse keskelle ruutua huomatakseen eron perinteiseen elokuvaan nähden.

Hauskinta tässä näytöksessä oli kuitenkin se, että paikalla oli pari norjalaiseksperttiä, jotka kertoivat elokuvien alussa ja välissä 3D:n historiasta ja siitä mihin tekniikka perustuu tekniseltä ja fysiologiselta kannalta. Ilta venyi puheiden takia melko pitkäksi, mutta ne toivat ehdottomasti leffoihin lisää mielenkiintoa. Itse elokuvat eivät olleet mitään ihmeellisiä ja norjalaisdokumentit olivat niin kuolettavan tylsiä, että ne olivat varmasti mukana vain demonstroidakseen varhaisia 3D-kokeiluja.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki monipuolisesta johdatuksesta 3D:n saloihin!

Vihreä lahja (Het Groene Cadeau) (2001)

Kova karkki purtavaksi

68. kulttuuriteko 11.3.2011
Hard Candy (2005)

IMDB:ssä ja dvd:n takakannessa on täysin päinvastaiset kuvailut tästä elokuvasta. En suosittele lukemaan kumpaakaan, kannattaa vain katsoa. Pähkinänkuoressa 14-vuotias tyttö ja kolmikymppinen mies juttelevat jossain nettichatissa ja päättävät tavata. Leffa kertoo tästä tapaamisesta ja se on melkein kokonaan Ellen Pagen ja Patrick Wilsonin kahdestaan näyttelemä. Heidän välistään asetelmaa käännellään ja väännellään ympäriinsä kunnes katsojan pää on pyörällä. Tunnelma on piinaava ja jatkuvasti tiivistyvä aina loistavaan loppuun saakka. Varmaankin vielä paremmin leffa ilmaisee jos ei keskeytä sitä jatkuvasti hakeakseen syötävää ja nukkuakseen päiväunet. Mahtaakohan tämä kulttuurivuosi muuten lihottaa hirveästi? En ole aiemmin harrastanut kovin paljon useiden tuntien leffamaratoneja, mutta nyt niistä on tullut jokaviikkoisia, koska viikolla tuppaavat kulttuuriteot usein jäämään rästiin. Helpoimmin rästejä sitten paikkailee kotisohvalla. No, ensi vuonna kirjoitan kuntoilublogia. Eh eh.

Tämä on tosiaan sellainen elokuva, josta ei kannata kovin paljon kertoa. Suosittelen.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Filkkarit

66. ja 67. kulttuuriteko 10.3.2011
Tampere Film Festival: Kotimainen kilpailu 5 @ Plevna, Tampere

Taulukauppiaat (2010) 

Cannesin elokuvajuhlien opiskelijasarjassakin palkittu leffa on suomalaista elokuvaa perinteisimmillään. Elliptistä kerrontaa, masentavaa meininkiä, pimeää talvea, sairautta ja köyhyyttä. Ystävyyden heikko valo pilkahtelee kaiken kurjuuden seasta lempeästi. Alkuasetelma jo on mielenkiintoinen: miksi juuri nämä kolme ihmistä ovat päätyneet yhteen ja miksi he kauppaavat juuri tauluja niin epätoivoisesti? Miksi he yöpyvät hotelleissa ja syövät ravintoloissa vaikka tauluista ei irtoa tarpeeksi rahaa edes vuokraan? Kaiken harmauden takana siintelee heikko road trip -fiilis ja aika ajoin kolmikolla tuntuu olevan ihan mukavaakin. Mutta miksi kaikki ovat taas niin eksyksissä itsensä kanssa? Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Ihan katsomisen arvoinen leffa.


Play God (2010)

Teemu Nikki unelmoi tekevänsä maailman parhaan splätter-elokuvan, kulttiklassikon, jollaista ei olisi Suomessa ennen nähty. Leffa kuvattiin suoraan englanniksi, jotta portit Hollywoodiin aukeaisivat mahdollisimman nopeasti. Elokuvassa aurinko on sammunut, mutta Antti Reinin esittämä Ivan onnistuu hakkeroimaan sen takaisin päälle. Sen seurauksena luonnollisesti kuolleet heräävät eloon ja maailma on äkkiä täynnä zombeja. Elokuva kuvattiin 20 000 euron budjetilla, vapaaehtoisvoimin ja ilman käsikirjoitusta. Jälkimmäinen osoittautui ilmeisesti projektin heikoksi lenkiksi, sillä elokuvasta valmistui lopulta ainoastaan teaser.

Seitsemän vuotta myöhemmin Nikki kertoo katsojille tarinansa, tekee synkän matkan omaan itseensä ja terapeuttisen dokumentin, jossa käy läpi ongelmakohdat, ihmissuhdekriisit ja anteeksiannon. Kaikki tuntui olevan jonkun muun syytä, erityisesti kuvaajan, joka hidasti koko prosessia ja jota Nikki halusi joskus jopa lyödä. Kuvauksissa Ladat jäätyivät, pakkasta oli 30 astetta ja lopulta Nikki itki, koska ei saanut joulupukkia sahattua kahtia. Dokkari on hulvattoman hauska ja jotenkin hyvin henkilökohtaisen oloinen. Loppua kohti alkaa ruudussa vilistä jos jonkinlaista erikoistehostetta, joista omituisimpina mainittakoon joka paikasta esiin työntyvät banaanit. Ensin ne ovat ihan kiltisti kulhossa pöydällä, sitten kasvaa jättimutanttibanaaneja ja lopulta ohjaaja ampuu banaanilla aivonsa pellolle. Ikävä tulevaisuudenkuva geeniruoasta.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

They shoot squirrels, don't they?

65. kulttuuriteko 8.3.2011 (jes, enää 300 jäljellä)
Winter's Bone (2010) 

Ajaudun heti kättelyssä off-topicin puolelle, sillä minun on pakko vähän säälitellä Sheryl Leen eli kauniin Laura Palmerin kohtaloa Twin Peaksin jälkeen. Legenda kertoo, että Lee palkattiin alun perin vain esittämään ruumista, mutta joku (David Lynch?) ihastui häneen niin kovin, että Lauran serkun rooli kirjoitettiin häntä varten myöhemmin. Toisin kuin monen muun näyttelijän (Kyle McLachlan, Lara Flynn Boyle, Sherilyn Fenn...), Sheryl Leen ura ei lähtenyt nousukiitoon Twin Peaksin myötä, vaan hän jäi ikuisiksi ajoiksi tekemään pieniä vierailuja sarjoissa ja B-luokan elokuvia. Perehtymällä pikapuoliin hänen uraansa sain selville, että alunperin Leen piti esittää Mary Alice Youngia Täydellisissä naisissa. Tämä rooli olisi varmasti tuonut paljon uusia rooleja mukanaan, mutta valitettavasti sarjan luojat päättivät korvata Leen Brenda Strongilla, koska "her voice-over narration needed 'more of a comic lift' and 'somebody more present and less ethereal'" (IMDB). IMDB:n mukaan sarjan tekijät kuitenkin toivovat voivansa myöhemmin kirjoittaa Leen mukaan sarjaan, mutta seitsemänteen kauteen mennessä häntä ei ole vielä näkynyt. Harmi. Winter's Bonessa Sheryl Lee joka tapauksessa tekee pienen, arviolta viiden minuutin mittaisen roolin.

Elokuva kertoo nuoresta tytöstä, joka pitää huolta pienemmistä sisaruksistaan, koska äiti on hullu ja isä kateissa oleva huumetehtailija. Leffan alussa tyttö saa tietää, että isä on pantannut heidän kotinsa ja maansa, ja mikäli isä ei saavu seuraavaan oikeudenkäyntiinsä, perhe jää kodittomaksi. Tyttö lähtee päättäväisesti etsimään isäänsä kylästä, joka on kuin mafiayhteisö, sillä kaikki ovat toisilleen sukua, kaikki ovat rikollisia ja loppujen lopuksi perheenjäseniä kuitenkin autetaan. Elokuva ei ollut niin kamala kuin alun perusteella odotin, mutta ei kovin mieltä ylentäväkään. Kohtaus jossa nyljetään orava jäi pahimmin mieleen. Jennifer Lawrencen hahmo on samaan aikaan sympatiaa herättävä ja luotaantyötävä. Kun on nähnyt hänet säteilemässä omana itsenään punaisella matolla, ymmärtää Oscar-ehdokkuuden tästä leffasta varsin hyvin.

Oi ihana Verona!

64. kulttuuriteko 7.3.2011
Rakkauskirjeitä Julialle (Letters to Juliet) (2010)

Näin tämän leffan trailerin saksalaisessa leffateatterissa viime kesänä kun kolmas reilimatkani oli lopuillaan. Luonnollisesti se herätti "ooh" ja "aah" -tyyppisiä tuntemuksia ja muistumia siitä kun toisella reilireissullani viivyin Veronassa muutamia päiviä. Se oli kuuma, kuuma paikka, ja vaikka jouduimme talsimaan bed & breakfast -paikkaamme joka ilta bussipysäkiltä kolme kilometriä pystysuoraa ylämäkeä, se oli yksi taianomaisimmista paikoista joissa olen käynyt. Vain Tampere ja Venetsia painivat sen kanssa samassa sarjassa. Yritin löytää tietoa siitä, milloin tämä elokuva on kuvattu, mutta epäonnistuin. Tietääkö kukaan lukija mistä sen saisi selville? Luulisi että IMDB vastaisi tähänkin kysymykseen, mutta vastaus piileskeli minulta. Jos leffan Verona-kohtaukset on kuvattu elokuun 2009 jälkeen, minä käytännössä näyn siinä. Avomieheni nimittäin kirjoitti nimemme sen käytävän seinään, joka johtaa Julian parvekkeelle. Kyseessä ei kaiketi ollut vandalismi, koska varmasti tuhannet pariskunnat olivat tehneet saman aiemmin ja tyhjää tilaa oli hankala löytää.

Amanda Seyfriedin esittämä Sophie lähtee ennakkohäämatkalle Veronaan sulhasensa Victorin kanssa, joka pian osoittautuu työnarkomaaniksi. Victorin hoidellessa pian avattavan italialaisen ravintolansa bisneksiä Sophie tutustuu Veronaan yksin. Julian parvekkeen alapuolella hän näkee naisen, joka kerää seinään teipattuja lappusia koriin ja seuraa tätä. Hän löytää "Julian sihteerit", naisryhmän, joka vapaaehtoistyönä vastaa Julialle kirjoitettuihin kirjeisiin. Victorin tutustuessa italialaisen keittiön saloihin Sophie auttaa sihteerejä kirjeisiin vastaamisessa. Hän löytää putoavan tiilen takaa 50 vuotta vanhan kirjeen ja haluaa välttämättä vastata siihen. Pian kirjeen kirjoittaja, Vanessa Redgraven esittämä Claire, tupsahtaakin sitten Veronaan etsimään kauan kadotettua tosirakkauttaan ärsyttävän vastaanharaavan lapsenlapsensa Charlien kanssa.

Kolmikko lähtee matkailemaan ympäri Venetoa ja käy läpi kymmeniä Lorenzo Bartolineja ennen kuin löytää sen oikean. Ja kun sen oikean löytää, it's like magic. Tarina on kaunis ja suloinen ja yrittää kertoa, ettei tosirakkaudelle ole parasta ennen -päiväystä. Kettumaisesti varsinainen tarina kuitenkin jää vähän paitsioon, koska Sophie kaappaa koko show'n "rakastumalla" Charlieen, ja sitten seuraamme taas sitä samaa painiskelua kahden miehen välillä valitsemisesta.

Leffan viesti on: tartu hetkeen, älä odota viittäkymmentä vuotta. Syvyyttä siihen tuo se, että elokuva jäi ohjaaja Gary Winickin viimeiseksi, sillä hän kuoli tämän vuoden helmikuussa vain 50-vuotiaana.


Haa! Olen muuten vuosikaudet hämmästellyt Nip/Tuckia katsoessani, kuinka paljon Vanessa Redgrave ja Joely Richardson (jotka näyttelevät sarjassa äitiä ja tytärtä) näyttävät toisiltaan. Kun viimein sain aikaiseksi googlata, asia sai luonnollisen selityksen: he ovat äiti ja tytär. Ja muuten, Rakkauskirjeitä Julialle -leffassa oikeaa Lorenzo Bartolinia näyttelee Vanessa Redgraven tosielämän aviomies Franco Nero.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Tyttöjen juttuja

62. kulttuuriteko 6.3.2011
Kuutamolla (2002) 

Kaikissa dvd-julkaisuissa pitäisi olla sellainen mahdollisuus, että poistetut kohtaukset voisi laittaa elokuvan sekaan niin että näkisi ne oikeilla paikoillaan. Kuutamolla olisi näin vielä parempi elokuva ja ennen kaikkea uskollisempi kirjalle. On tainnut mennä jo aika monta vuotta siitäkin kun kirjan viimeksi luin ja sormet syyhyävät jo siihen suuntaan kirjahyllyä, mutta ensin täytyy selvitä parista muusta opuksesta. Leffan katselu ei tällä kertaa herättänyt mitään suurempia nostalgiakohtauksia, mutta se oli mielestäni nerokas! Se voisi olla parempi ainoastaan kestämällä kolme tuntia. Miksei tällaisia elokuvia tehdä Suomessa enempää? Okei, okei, eniten se varmasti vetoaa nuoriin tyttöihin, mutta kun sen on kerran nuorena tyttönä katsonut, sen tenho ei koskaan katoa. Superromanttinen, superihana, superhauska. Aivan ihanaa tässä leffassa on mielestäni se, miten kaikki minikokoisetkin kahden repliikin roolit on miehitetty hyvillä ja/tai tunnetuilla näyttelijöillä/viihdetaiteilijoilla. Mukana ovat mm. Apulannan Toni, Veeti Kallio, Anna-Leena Härkönen, Mikko Kouki ja Pirkko Saisio. Päärooleissa nähdään Minna Haapkylä, Laura Malmivaara, Peter Franzén ja Matti Ristinen. (Viimeksi mainittu örvelsi meille joskus kännissä yöpizzalla Tampereen keskustassa, mikä vei vähän uskottavuutta tästä kiltin perheenisän roolista. Näyttelijöiden pitäisi ryypätä vaan kotonaan.)

Katja Kallio (jonka kirjaan leffa perustuu ja joka on kirjoittanut myös elokuvan käsikirjoituksen) kirjoittaa Elokuvamuistissa siitä, kuinka joihinkin elokuviin haluaisi ostaa oikeudet niin ettei kukaan muu saisi koskaan nähdä niitä. Hauskaa on se, että juuri tämä on minulle sellainen elokuva. Sellaista elokuvaa rakastaa Kallion mukaan kuin omaa lasta, eikä kestä, jos muut haukkuvat sitä. Vielä pahempaa on, jos joku muukin rakastaa sitä. Silloin elokuvaa rakastaa kuin omaa miestä. Eihän sitä sanota kaverille myöskään, että "tapasin aivan ihanan miehen pitkäperjantaina, sinunkin täytyy ehdottomasti tavata hänet ja rakastella hänen kanssaan ja sitten voimme keskustella hänestä" (vapaasti muistista, mutta suunnilleen näin). Niinpä en kerro teille leffasta mitään enkä suosittele katsomaan sitä. Pysykää kaukana, Kuutamolla on MINUN.


63. kulttuuriteko 7.3.2011
Helen Fielding: Bridget Jones - elämäni sinkkuna (1998)

On oikeastaan aika hämmästyttävää, että en ollut lukenut tätä kirjaa vielä. Jos kyseessä todellakin on ensimmäinen chick litin edustaja ikinä, olen sen seuraajia lukemalla tehnyt suurta vääryyttä ihmiskuntaa kohtaan. Tässä kirjassa nimittäin keskustellaan snobistisesti siitä, että klassikkojen filmatisointeja katsoakseen ihmisten pitäisi todistaa, että he ovat lukeneet alkuperäisteoksen. Keskustelu liittyy Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaan perustuvaan BBC:n sarjaan, jota Bridget katsoo telkkarista ja on muuten vakaasti sitä mieltä, että Elizabethin ja herra Darcyn kuuluu päätyä yhteen. Kun Bridget on saanut töitä televisiotoimittajana, seuraa luku, jossa lukija joutuu ikuiseen referenssiluuppiin, joka tuntuu nykynäkökulmasta hyvin hauskalta. Nimittäin:
  • Bridget Jones -kirjat perustuvat Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon
  • Mark Darcyn nimi on Mark Darcy siksi, että Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on Mr. Darcy
  • BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa Darcya esittää Colin Firth
  • Bridget Jones -elokuvissa Mark Darcya esittää Colin Firth
  • Kirjassa Bridget ehdottaa pomolleen, että ohjelmassa haastateltaisiin Darcyn esittäjää, siis Colin Firthiä
Nyt kun kirjaa lukee sen jälkeen kun on nähnyt elokuvat (tunnustan, katsoin ne ennen kuin luin kirjat), kuvittelee sitä tietysti koko ajan Markin Colin Firthiksi. Siispä kohta, jossa Bridget ehdottaa tämän haastattelemista, on suorastaan riemastuttava. (YouTubessa voi katsoa pätkän, jossa Renee Zellweger haastattelee Firthiä "Bridget Jonesina".)

Joka tapauksessa, kirja oli mielestäni ihan samanlainen kuin ne tuhannet sen seuraajat, jotka olen lukenut, eli ainoa vallankumouksellinen piirre siinä on se, että se loi ilmestyessään uuden lajin. Bridget Jones henkilönä on aika ärsyttävä marisija, joka laskee kroonisesti juomiaan alkoholiannoksia, syömiään kaloreita, ostamiaan raaputusarpoja, negatiivisia ja positiivisia ajatuksiaan ja puheluita numeroon, joka kertoo, onko omaan puhelimeen tullut puheluita poissaollessa. Bridgetillä on hyvin sekopäinen ja nolo äiti, tyttökaveriturvaverkko ja se pakollinen homoystävä. Silti hän tuntee itsensä jatkuvasti yksinäiseksi ja täyttää tylsiä päiviään katsomalla Sokkotreffejä telkkarista ja ryyppäämällä yksin tai porukassa. Aluksi hänellä on suhde pomonsa kanssa, mutta kun pomo pettää ja jättää, täytyy huomio suunnata muualle. Mark Darcy on vanhojen perhetuttavien poika, jonka kanssa Bridget on leikkinyt hiekkalaatikolla, jolla on kamalia villapaitoja ja kimalaissukat sekä hyvä sydän, joka kuitenkin kätkeytyy Bridgetiltä tämän ennakkoluulojen vuoksi. Ei liene enää tällä vuosituhannella suuri rikos spoilata, että Darcy ja Bridget saavat kirjan lopussa toisensa.

Löysin molemmat kirjat vuorotellen yliopiston kierrätyshyllyltä, joten luen seuraavaksi jatko-osan. Sen jälkeen pyrin lukemaan Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan, jonka muuten löysin kahdella eurolla yliopiston kirjamarkkinoilta, ja sen kannessa on Colin Firth! (Oscar-voittaja Firth on muuten mainio esimerkki siitä, kuinka miesten viehätysvoima vaan lisääntyy iän myötä. Maailman suuria epäreiluuksia, joita myös Bridget Jones kiroaa.)

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Perjantai-illan leffaputki

59. kulttuuriteko 4.3.2011
Brothers (2009)

Anteeksi, annoin taas katteettomia lupauksia eilen päivittämisestä, mutta tässä sitä nyt ollaan. Havahduin eilen tajuamaan, että se leffa, jonka olen useita vuosia halunnut nähdä uudelleen, Rakastan sinua ikuisesti, on Susanne Bierin ohjaama. Ja Susanne Bier voitti tänä vuonna parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin elokuvastaan Kosto. Jälkikäteen havahduin myös siihen seikkaan, että ilmeisesti Bierin leffoja on nyt esitetty useampia Ylellä, ehkä Oscarin takia tai ehdokkuuden takia tai muuten vaan. Katselin Veljekset-leffan kuvausta jossain vaiheessa ja päädyin olemaan katsomatta sitä, mikä ilmeisesti oli virhe. Ja Rakastan sinua ikuisesti tulee telkkarista muuten tänään, mutta pahaksi onneksi sosiaalinen elämäni tulee pahasti television tielle, enkä pääse katsomaan sitä. No, uusintatahti on tunnetusti kiivas ja toivon, että saan pian uuden mahdollisuuden. Joka tapauksessa löysin sitten Filmtownista eilen tämän Veljekset-leffan amerikkalaisen uudelleenfilmatisoinnin ja vuokrasin sen. Kuten sanottua, valinta oli kamalan vaikea, koska ensi-iltahyllyt pursuivat elokuvia, jotka haluaisin nähdä. Natalie Portman ja Jake Gyllenhaal pääosissa saivat minut päätymään tähän.

Luulen, että jätin alkuperäisen version tietämättömyyksissäni katsomatta telkkarista sen takia, että juoniselostus kuulostaa täysin samalta kuin Pearl Harborissa. Mies kuolee sodassa ja hänen veljensä (Pearl Harborissa kai paras ystävä) alkaa lähentyä tämän vaimon (Pearl Harborissa tyttöystävän) kanssa. Sitten mies palaa sodasta eikä olekaan kuollut ja nainen joutuu tekemään vaikean valinnan. Todellakin, juoniselostukset kuulostavat identtisiltä. Toteutus on kuitenkin ihan erilainen.

Brothersissa Sam Cahill (Tobey Maguire) sotii Afganistanissa kun hänen helikopterinsa pommitetaan alas ja suruviesti viedään vaimolle. Leffan alussa koko perhe on ollut yhdessä ja Samin veli Tommy (Gyllenhaal) on juuri vapautunut vankilasta. Perinteinen vastakkainasettelu hyvän pojan ja hulttiopojan välillä tehdään selväksi. Samin katoamisen jälkeen hulttiopoika joutuu kuitenkin ryhdistäytymään ja olemaan tukena leskeksi jääneelle kälylleen ja kahdelle veljentyttärelleen. Heidän välinsä lämpenevät, mutta eivät kuumene, sillä Grace (Portman) toteaa puolitiehen jääneen suudelman jälkeen: "Meillä on vain ikävä Samia". Samaan aikaan näytetään, mitä Samille Afganistanissa tapahtuu. Hän on arabien vankina ja kokee kamaluuksia. En ole missään nähnyt pelottavampia arabeja kuin tässä elokuvassa! Sam onnistuu pysyttelemään hengissä, kunnes hänet pelastetaan ja hän pääsee kotiin perheensä luo. On kuitenkin ehtinyt tapahtua jotain niin hirveää, ettei mies ole enää oma itsensä. Hän keskittää huomionsa ja raivonsa siihen, kuinka vaimo ja veli näyttävät "rakastuneilta teini-ikäisiltä", eikä suostu puhumaan omista traumoistaan. Loppua kohti paine kasvaa ja jotain täytyy tapahtua, asioiden pitää ratketa.

Mielestäni tämä oli oikein vakuuttava elokuva ja loppukohtaus oli tehokas ja sodankuvaus karmeaa. Natalie Portman oli mainio, vaikkakin tuntui, ettei hänellä ollut repliikkejä enempää kuin oli ihan pakko. Grace tuntui sanovan vain kaikkein välttämättömimmän ja hoitelevan ilmaisun enimmäkseen ilmeillä ja eleillä. Tobey Maguire oli suorastaan ilmiömäinen ja Gyllenhaal yhtä hyvä kuin aina.

60. kulttuuriteko 4.3.2011
Jos rakastat (2010)

No mistähän sitä aloittaisi? Okei, veden alla ei voi laulaa! Eikä ambulanssimiesten ole sopivaa laulaa samalla kun onnettomuuden uhria hitsataan ulos autosta. Kirjastossa ei saa laulaa! Kotimaisessa elokuvassa ei vaan saa laulaa. En olisi koskaan tullut katsoneeksi tätä elokuvaa muuten, mutta kuulin vähän aikaa sitten, että se on Katja Kallion käsikirjoittama. Ja onhan leffalla hetkensä. Välillä siitä alkaa ihan tykätä, mutta sitten joku taas laulaa ja sitä on pakko paeta jääkaapille. Elli Vallinojaa on kuitenkin mukava katsella, samoin kesäistä Suomea talven keskellä.

Uusi Suomi kiinnittää huomiota samoihin asioihin:
"Eniten häiritsi tanssikohtaus, jossa alun kohtalokkaan autokolarin uhria pelastamaan tulleet auttajat alkavat heilutella kesken kaiken pitsalaatikoita. Kohtauksessa oli säpinää, joka meni meni vähän mauttomasti metsään eikä Helsingin kaduille kuten musiikin mukaan olisi pitänyt."
"Elli Vallinojasta voisi kyllä kysyä: mitä hänenkaltaisensa tyttö tekee tämänkaltaisessa elokuvassa? Edellinen oli vitsi. Kulunutta ilmaisua käyttääkseni: hän on löytö. Hän näyttää enkeliltä. Hän kävelee kuin enkeli. Hän laulaa kuin enkeli. Ehkäpä hän on sellainen?"
Juoni lyhyesti: Ada on äitinsä menettänyt hemmoteltu pentu, jolle kukaan ei anna tarpeeksi rakkautta. Kännipäissään hän ajaa varastetulla autolla kolarin, jossa mies loukkaantuu vakavasti. Hän menettää muistinsa, pakenee onnettomuuspaikalta ja alkaa työskennellä sairaalassa siivoojana. Hän tapaa ihanan maahanmuuttajapojan ja saa selville, että kolarin uhri on tämän pojan isä. Salaisuus varjostaa suhdetta ja mamupojan suosiosta kilpailee vielä mamutyttökin.

Käsikirjoitus perustuu vanhaan Topeliuksen satuun Adalmiinan helmestä. Haltiatarkummi antaa prinsessalle syntymälahjaksi helmen, jonka mukana tyttö saa kauneutta, älyä ja rikkautta.
"Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hän auttamattomasti samalla kadottaa nuo kolmet lahjansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä."
Ada kadottaa kolarissa helmikaulakorunsa ja muistinsa. Meikkiä hän käyttää sen jälkeen vähemmän, mutta kauneus ei katoa ja tunneälyä ainakin alkaa löytyä enemmän kuin ennen. Sadussa toinen haltiatarkummi antaakin Adalmiinalle neljännen lahjan, jonka tämä saa vain jos menettää muut kolme.
"Niin kauan kuin prinsessalla on helmensä ja nuo kolmet lahjat, niin kauan ei minun lahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minulta neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän."
Adalmiina tietysti kadottaa helmensä, muuttuu nöyräksi ja saa lopulta helmensä takaisin. Sen myötä hänestä tulee jälleen kaunis, rikas ja älykäs, mutta parasta on, että myös nöyrä sydän säilyy. Ja lopussa hän saa prinssin, joka arvosti häntä jo silloin kun hän oli ruma.

Elokuvassa loppu on tulkittu vähän rosoisemmin, mutta yhdessä mennään ja rannalla lauleskellaan kuitenkin. Loppua kohti leffa muuttuu koko ajan vähemmän kamalaksi. Ehkä lauleskelu vaatii vain vähän tottumista. Tai no, aika paljon.

Kiinnostaisi muuten tietää, mitä leffajulisteen kuvassa on oikein tehty Elli Vallinojan naamalle. Hän näyttää kuvassa enemmän Rebecca DeMornaylta kuin itseltään.


61. kulttuuriteko 5.3.2011
Yölento (Red Eye) (2005)

Ihan tyhmää, että viikonloppuisin telkkarista tulee kauhea määrä kiinnostavia leffoja ja viikolla ei juuri mitään. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka tekevät yövuoroa ja valvoisivat mielellään telkkarin parissa! Jouduin tekemään raastavan valinnan The Doorsin ja Yölennon välillä. Jälkimmäinen voitti, koska halusin nähdä, mitä Wes Craven on saanut Screamien jälkeen aikaiseksi. Rachel McAdams on myös hyvä syy katsoa mikä tahansa leffa.

Oli ihan jännä pätkä, varsinkin lentopelkoiselle. Lopussa touhu meni tietysti yhtä naurettavaksi kuin Screameissa ja täysin epärealistinen väkivallan kuvaus raivostutti. Jos tyyppi saa kynän henkitorveensa, kukkaruukun päähänsä ja luodin palleaansa, luulisi hengen jo lähtevän.

Lisan vierustoveri lentokoneessa ottaa hänet panttivangikseen ja käyttää häntä apurinaan poliitikon salamurhan järjestelyssä. Pelissä on Lisan isän henki. Alussa on kekseliästä dialogia ja hyytävä tunnelma, mutta kun lentokoneesta päästään pois, leffa riistäytyy vähän käsistä. Elokuvan alkuperäinen nimi on aika kummallinen ja harhaanjohtava. Ilmeisesti se liittyy jotenkin lentoyhtiön nimeen, mutta se ei oikein käynyt leffasta ilmi. Ihan kelpo trilleri.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Lyhyesti lukupiiristä

58. kulttuuriteko 28.2.2011
Magnus Mills: Ei mitään uutta idän pikajunasta (2000)

Onko muuten karkausvuodessa 366 päivää vai mitä sille ylimääräiselle päivälle tapahtuu? No, onneksi tänä vuonna ei tarvitse miettiä sitä, sillä helmikuu loppui Oscar-gaalan päivänä. Samana päivänä sain luettua loppuun viimeisen lukupiirikirjamme. Oscareista kirjoittaminen vei voimat moneksi päiväksi ja meinasin tulla valvomisesta kipeäksi, mutta vitamiineilla ja unella piileskelin uhkaavalta vaaralta. Vitamiineissa on muuten voimaa. En edes muista koska olisin ollut viimeksi kipeä, vaikka olen aina ollut se, joka kaatuu ensimmäisenä sänkyyn flunssa-aallon vyöryessä päälle. Päivittäinen annokseni: Pirkka-multivitamiinia, Pirkka-B-vitamiinia, Elivo-D-vitaaminia, Vida-Vahvaa-sinkki+B6-vitamiinia, Piimax-C+Biotiinia (kauniille hiuksille ja vahvoille kynsille), Möllerin tuplaa ja Elivo Kirkas Iho -kapseli (finneihin ja ihon epäpuhtauksiin). Kunhan mainitsen. Mutta jospa nyt sananen siitä kirjasta.

Ei liene liioiteltua sanoa, että luemme aika paljon tylsiä ja/tai huonoja kirjoja lukupiirissä. Osaltaan asiaan varmaan vaikuttaa se, että sivumäärä saa olla kirjassa korkeintaan 300, koska muuten sitä ei ehtisi lukea kahdessa viikossa. (Paitsi jos kirja olisi hyvä, mutta siihen ei voi luottaa, koska edustamme niin monenlaisia eri makuja.) Lisäksi kirjaa täytyy löytyä pääkirjaston hyllystä vähintään neljä kappaletta, mikä oikeastaan karsii välittömästi joukosta kaikki suositut kirjat. Harmillista. Tarvitsisimme kustantajasponsorin. Joka tapauksessa siis tämä kirja oli lukupiirin kriteereillä todella hyvä valinta ja saavutti niinkin korkean lukeneisuuden kuin 4/5. Vertailun vuoksi sanottakoon, että edellinen kirja, Riadin tytöt saavutti lukeman 2/4 (en laske sitä yhtä joka oli lukenut kirjan aiemmin eikä muistanut siitä mitään) ja sitä edellinen, Enkelin kosketus lukeman 1/4 (vaikka se oli kyllä oikeasti hyvä, ja olin todella äreissäni siitä ettei kukaan muu edes yrittänyt lukea sitä!). Tykkäsimme kaikki tästä kirjasta, enemmän tai vähemmän. Paluumuuton tehneen jäsenemme ansiosta saimme ponkaistua käyntiin myös melkein kunnollisen kirjakeskustelun.

Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö saapuu pieneen englantilaiseen kylään aikeenaan viettää siellä muutama päivä ja jatkaa sitten matkaa moottoripyörällään Intiaan. Leirintäalueen omistaja pyytää häntä maalaamaan aitansa ja muukalainen suostuu paremman tekemisen puutteessa. Kirjasta ei kannata kertoa paljon enempää, jos joku vaikka haluaa lukea sen. (Erittäin hyvä lukupiirikirja, jos kilpailevien lukupiirien jäseniä löytyy yleisöstä.) Kirja on todella nopeasti luettu ja aiheuttaa mukavia puistatuksia ja hermostuneita naurahduksia kun välillä ei tiedä, itkeäkö vai nauraa. Psykologisesti mielenkiintoinen tapaus ja jälkipuinti voi osoittautua erittäin antoisaksi.

Kävin äsken lahkeet lepattaen Filmtownissa hakemassa kaksi leffaa ja aloittelen tässä vapaapäiväni viettoa mozzarellapizza uunissa. Valinnanvara ensi-iltaleffoissa (joita en yleensä vuokraa, mutta nyt on kuponkeja!) oli puistattavan hyvä, ja valinta oli vaikea. Toivottavasti illan elokuvista on johonkin. Lisää raportointia luvassa myöhemmin tänään.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Yhteenveto helmikuun jälkeen

Leffat: 28
Kirjat: 13
Sarjakuvat: 9
Tv-sarjat: 2
Taidenäyttelyt: 2
Keikat: 2
Festarit/messut: 1
Muut: 1 (Oscar-gaala)

Vaikka tämä nyt tietysti näyttää siltä, että elokuvat valtaavat pian tämän blogin helppoutensa ansiosta, on huomautettava, että olen tänä vuonna jo lukenut enemmän sarjakuvia ja käynyt enemmän taidenäyttelyissä kuin varmaan viimeisten kahden vuoden aikana yhteensä. Blogi siis toimii kannustimena kulttuuritekoihin, kuten oli tarkoituskin.

Olen taas ihan ketusti jäljessä, mutta kärppänä tilanteen tasalla ja lupaan yrittää skarpata viikonloppuna (vaikka onkin synttärijuhlia tulossa). Sopivasti putkahti eilen luukusta Filmtownin kuponkejakin. Helmikuun vika kulttuuriteko on edelleen kirjoittamatta, mutta kirjoitan siitä vasta lukupiirin jälkeen, siis luultavasti huomenna.

Kirjablogeissa liikkuu aina kaikenlaisia haasteita, tyyliin lue sata klassikkoa vuodessa jne jne. En koskaan jaksa osallistua sellaisiin, koska tykkään lukea sitä mitä haluan ja lukupiirin takia luen jo tarpeeksi sellaista mitä en halua. Aamulla sain kahvitäpinöissäni bussissa kuitenkin idean haasteeseen, jota lukijan sopii kokeilla jos huvittaa. Ideana olisi lukea sellaisia kirjoja, joita näkee jonkun muun lukevan bussissa tai kahvilassa tai missä vaan julkisesti. Siihen sisältyisi mukavasti pientä etsintää, jännitystä ja kyttäämistä kun yrittäisi saada kirjan nimen selville. Määrän saa kukin päättää itse.