maanantai 28. maaliskuuta 2011

Lainaa vain (mutta palauta viikon kuluessa)


82. kulttuuriteko 26.3.2011
Renate Dorrestein: Lainaa vain (2011, suomenkielinen painos)

Pirkanmaalla (ja varmaan muuten muuallakin) kirjastoissa on nykyisin käytössä vippilainasysteemi. Vippikirjoiksi tulee uusia tai erityisen suosittuja kirjoja, jotka ovat sitten heti ensimmäisinä näkösällä kun asiakas astuu sisään kirjojen ihmemaahan. Vippikirjoja ei voi varata eikä uusia ja niiden laina-aika on viikko. Niiden myöhästymismaksukin on suurempi kuin muilla lainoilla. Systeemi on mukava, koska se tarjoaa edes jonkinlaisen mahdollisuuden lukea juuri ilmestyneitä kirjoja ostamatta niitä. Ja kun laina-aika on niin lyhyt, kirja myös tulee luettua nopeasti, vaikka kaiken muun kustannuksella. Lainatessaan vippilainan asiakas sitoutuu siihen ja kirjastoon tietoisesti ja harkiten. Vippien katsomista ei voi välttää, koska ne ovat niin tyrkyllä. Himoitessaan jotain kirjaa asiakas joutuu punnitsemaan, haluaako hän kirjan juuri nyt niin kovin, että sitoutuu tulemaan kirjastoon uudelleen viikon sisällä, ja ehtiikö hän todellakin lukea sen. Vippisysteemi onkin kirjastolta varsinainen neronleimaus koukuttaa uutuuksia himoitsevat kirjahamsterit palaamaan pian.

Olin jälleen kerran kirjastoon mennessäni onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että tällä kertaa en muuten varmasti nappaa mitään vippilainaa mukaani, ellen tosissani halua sitä, koska ne kymmeneen kertaan mainitut koulujutut stressaavat niin etten ehdi edes ajatella lukemista. Tämän kirjan kuitenkin todellakin halusin, vaikka sen olemassaolo valkeni vasta siinä pöydän ääressä. On muutamia kirjailijoita, joiden teoksia odotan kauan ennen niiden ilmestymistä: Marian Keyes, Katja Kallio, Jodi Picoult, Renate Dorrestein. (Alice Seboldin kohdalla olen jo luopunut toivosta, että hänen teoksiaan koskaan suomennettaisiin lisää.) Renate Dorrestein on saavuttanut jopa sellaisen harvinaislaatuisen aseman, että olen lukenut yhden hänen kirjansa englanniksi. (Alice Seboldin Luckyn pääsin puoleenväliin, mutta jostain syystä se jäi sitten kesken.) Tällä kertaa uusi kirja tuli kuitenkin ihan puskista enkä ollut osannut aavistaakaan, että sellainen oli tulossa. Mieletön löytämisen riemu!

En kuitenkaan odottanut kirjalta mahdottomia, sillä Dorresteinin edellinen kirja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa oli kovin tavanomainen ja kepeä verrattuna Kivisydämeen ja Without Mercyyn, jotka ovat loistavia. Lainaa vain käsittelee rankkoja aiheita lempeästi ja tavallaan humoristisesti ollen samalla kepeä ja ajatuksia herättävä.

Nettie huolehtii teini-ikäisestä tyttärenpojastaan, joka on saanut aivovaurion synnytyksessä ja siivoaa työkseen vessoja maan alla. Hän on yksinäinen ja väsynyt, eikä Igorista ole hänelle paljonkaan seuraa. Maailma kuitenkin valaistuu hieman kun Igor pääsee suojatyökeskukseen töihin ja alkaa pikkuhiljaa itsenäistyä. Igor tapaa ensirakkautensa ja suree katkerasti tämän menetystä. Lohduksi Nettie päättää eräänä iltana ryhdistäytyä ja paistaa Igorille lättyjä. Tämä lätynpaisto johtaa hurmioituneeseen kokkausinnostukseen, josta tulee Nettien elämän suunta ja Igorinkin teini-iän kuohut laantuvat kun hän lihoo kahdeksan vuoden aikana kolmekymmentä kiloa. Elämä on leppoisaa ja mukavan rauhallista ja uusien reseptien kokeilu tuo siihen kaivattua lisäväriä.

Sitten Igor kohtaa Lisan, joka on onnettomuudessa saanut niinikään aivovaurion. Igor ja Lisa ovat jollain omituisella tavalla molemmat niin pihalla, että he ovat melkein samalla taajuudella. Koska heidän pääkoppansa eivät kykene monimutkaisten keskustelujen muodostamiseen, he lähinnä harrastavat seksiä yhdessä. Eräänä päivänä he löytävät puistosta vauvan ja pitävät itsestäänselvänä, että sen voi ottaa mukaan. Tietämättä että vauva ei ole Lisan, Nettie ottaa pikku perheen hoiviinsa ja nauttii nyt todella olostaan. Samaan aikaan kadonnutta vauvaa etsitään kissojen ja koirien kanssa ympäri Hollantia, eikä kukaan tajua epäillä mitään. Sitten Nettie päättää etsiä käsiinsä tyttärensä, Igorin äidin. Lopulta koko sekamelska kasautuu kaaokseksi, eikä kukaan enää tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti