keskiviikko 28. elokuuta 2013

Sepä se


169/365
The Thing - "se" jostakin (The Thing) (1982)

Armani on armottomasti dominoinut loman (ja minun tapauksessani "loman") elokuvavalintoja, mikä on näkynyt blogin jumahtamisena ikuisiksi ajoiksi päivittämättömyyden tilaan. Sanoin eilen, etten halua katsoa leffaa, joka tukkii jälleen blogisuoneni, koska en keksi siitä mitään sanottavaa. En siis aikonut katsoa mitään leffaa. Mutta jotenkin se taas päätyi siihen, että katsoimme leffan. Tämä varmaan vaikuttaa siltä kuin olisin superaddiktoitunut elokuvien katseluun, mutta se ei ole ollenkaan totta. Olisin ihan mielelläni lukenut hyvää kirjaa, jonka aloitin, kun Nälkäpeleistä viimein pääsin. Joskus sitä vaan on kerrassaan mahdotonta sanoa ei.

Joka tapauksessa, kyseessä on juuri sellainen bloginjumauttajaleffa kuin oletinkin ja vaarassa on jälleen kulttuuritekojen kasautuminen, ellen tartu härkää sarvista hetimmiten. Niinpä kirjoitan tätä nyt, vaikka pitäisi jo olla nukkumassa, koska herätys on kuuden ja puolen tunnin päästä.


Mikäli oikein käsitin, ryhmä tutkijoita majailee Antarktiksella tässä klassikkoelokuvassa, jonka IMDb-pisteet (8,2) kertovat jälleen kerran siitä, ettei IMDb-pisteillä ole mitään virkaa maailmassa. Taivaalta ilmestyy norjalaisia, jotka yrittävät ampua tutkijoiden koiran - syystä jota en vieläkään tajua. Sitten tutkijat löytävät ruumiin, joka näyttää joskus ehkä olleen ihminen, mutta joka nyt on jotain kammottavaa veristä ja vääristynyttä mössöä. Jonkin taudin päätellään aiheuttaneen sen ja pian kaikkia epäillään tartunnan kantajiksi.

Tykkäsin jonkin aikaa siitä, miten leffa kulkee eteenpäin. Vaikutti siltä, että käänteisesti useimmille ällömölliäisleffoille The Thingissä näytetään ällötys heti alkuun ja siirrytään sitten käsittelemään psykologisen kauhun osastoa. Harmi kyllä aika pian ällötyksiä ilmaantuu lisää.

Leffa tarjoaa hyvin vähän yllätyksiä ja kauhuelementit ovat siinä liian suoraviivaisia makuuni, mutta tunnelmassa on jotain ihan toimivaa. Porukka eristyksissä ulkomaailmalta kylmällä Antarktiksella, hulluksi tulevat toverit ja jatkuva epäily siitä, kuka kylvää kuolemaa... Tunnelmasta tuli vähän mieleen Unensieppaaja (Dreamcatcher) (2003), joka sekin lässähtää ikävästi öllimölliäisillä överimässäilyyn. Loppupuolella nukahtelin muutaman kerran ja arvioni leffasta saattaa sen(kin) vuoksi jäädä hieman vajavaiseksi. Pahoittelen.

Pee äs. Harvoinpa enää näkee näin karvaisia miespääosan esittäjiä! (Enkä edes tarkoita tuota koiraa.)

maanantai 26. elokuuta 2013

Nälän loppu

168/365
Suzanne Collins: Matkijanärhi (2010)
Suom. Helene Bützow

No niin. Jälleen olen yhtä nuortenkirjatrilogiaa sivistyneempi. Kolmannessa Nälkäpeli-kirjassa kapina rehottaa valloillaan ja Capitol listii kapinallisia minkä ehtii. Lisää on värvättävä ja saatava ihmiset sotimaan, minkä vuoksi Katnissin panosta tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Presidentti Snow'n pommitettua Katnissin kotivyöhykkeen maan tasalle hän asuttaa nyt sieltä eloonjääneiden kera Vyöhykettä 13, jonka Capitol on iät ja ajat väittänyt tuhonneensa, mutta jossa onkin koko ajan kerätty voimavaroja ja väkeä suureen vallankumoukseen. Katniss, joka tietämättään laukaisi kapinahenkisiä ajatuksia ensimmäisessä Nälkäpelissään, halutaan nyt vallankumouksen keulakuvaksi, Matkijanärheksi. Aikansa vastusteltuaan hän suostuukin, omilla ehdoillaan. Peeta, joka on edellisestä Nälkäpelistä kaapattu Capitoliin "kuulusteltavaksi", on ensinnäkin pelastettava takaisin ennen kuin Snow kiduttaa hänet kuoliaaksi. Peeta ei kuitenkaan ole ennallaan, vaan hänen muistojaan on peukaloitu hallusinogeeneilla niin, että hän uskoo Katnissin olevan kaiken pahan alku ja juuri, ja että tämä täytyy saattaa pois päiviltä. Kaukana on siis se lämmin tunnelma, joka Peetan ja Katnissin välillä on aiemmissa kirjoissa vallinnut.

Kirjan kanteen valittu sitaatti Publishers Weeklylta julistaa, että Matkijanärhi yltää harvinaiseen suoritukseen olemalla sarjan paras osa. No ehkä niin. Ainakin voidaan sanoa, että hahmot ja tarina ovat kulkeneet pitkän matkan ensimmäisestä Nälkäpeli-romaanista viimeiseen saakka. Ensimmäisen kirjan yhteydessä kirjoitin siitä, kuinka nuortenkirjan moraalikoodistoa ei juurikaan rikota, vaikka Peeta ja Katniss joutuvat areenalle taistelemaan hengestään ja päästävät muutaman muun omastaan siinä sivussa. Toisessa kirjassa on vielä jokseenkin samanlainen meininki. Matkijanärhi puolestaan on kaukana näistä kahdesta, maa on täydessä sotatilassa ja Katniss tappaa silmää räpäyttämättä vihollisia ja tielle osuvia siviilejä.

Tunnelma kirjassa on aivan erilainen kuin aiemmissa. Katnissin kotivyöhyke on raunioina, Peeta hukassa ensin fyysisesti ja sitten henkisesti, elämä Vyöhykkeellä 13 on ahdistavaa, koska siellä piileskellään maan alla, hyvät ihmiset ovat joko kuolleet tai enemmän tai vähemmän seonneet, ja nyt Katnissista tuntuu, että hän on edelleen pelinappula, tällä kertaa Vyöhykkeen 13 presidentti Coinin maailmanvalloituspelissä. Maan alta lähdetään sotimaan ja Katnissin ainoana tavoitteena on tappaa presidentti Snow, joka hänen näkemyksensä mukaan on kaiken pahuuden takana.

Matkijanärhi saattaa hyvinkin olla paras sarjan osista, mutta mielestäni sitä ei ollut läheskään yhtä miellyttävää lukea kuin aiempia osia. Taistelin kirjan kanssa alusta loppuun, sillä se ei missään vaiheessa temmannut minua mukaansa muutamaa sivua pitemmäksi ajaksi. Kellareissa ryömiminen, synkistely ja kuolema eivät vain yksinkertaisesti napanneet. Suoraan sanoen pidin kirjaa melkeinpä tylsänä. Paljon voi kuitenkin hyvittää hyvällä loppuratkaisulla, ja se täytyy Matkijanärhestä sanoa, että se, kaikessa monivaiheisuudessaan ja iloineen ja suruineen, tyydytti kaikki odotukseni.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Könttäkoonti: Leffat II


Apua, ehdin jälleen kasata ikävän läjän keskinkertaisia leffoja, joista en millään jaksaisi kirjoittaa. Mutta näiden jälkeen olen vihdoin, vihdoin, hetken aikaa kuivilla ja ajan tasalla, ja valmiina kerryttämään lisää kulttuuritekoja.

Hetkellinen työttömyyden aika on vierähtänyt enimmäkseen sohvaperunana leffojen ja Nälkäpelien parissa, mutta paperihääpäivämme kunniaksi ehdimme Armanin kanssa käydä tervehtimässä myös Korkeasaaren pesukarhuja! Mielestäni Mustakaapu tarvitsisi ehdottomasti yhden sellaisen kaverikseen, mutta valitettavasti otusten asuinsija oli verkotettu joka puolelta, eikä pienintäkään paon mahdollisuutta ollut. Hmh.


159/365
The Cabin in the Woods (2012)

Viisi nuorta lähtee viikonlopuksi mökille... "You think you know the story." Ja hetken päästä tiedätkin, kaiken, koko jutun. Okei, koko juttu ei ole se "viisi nuorta lähtee viikonlopuksi mökille" -juttu, jonka oletat tietäväsi, mutta juttu on kuitenkin tiedossasi, melkein alusta asti. Leffa ei tarjoa minkäänlaisia ylläreitä, eikä sitä ole siis mitään järkeä edes yrittää katsoa normaalina elokuvana: koko leffan pointti on sen metaisuudessa, siinä että katsoja voi spottailla siitä muita elokuvia. Siis vähän niin kuin Scary Moviet, mutta hitusen "vakavampi" ja kuitenkin aivan liian överi ollakseen vakavasti otettava.


161/365
Keinottelua (Arbitrage) (2012)

Tämä leffa, joka pääosassaan Richard Gere kertoo menestyksekkäästä bisnesmiehestä, oli muistaakseni kastia "ihan hyvä". Muistaakseni siksi, että vaikka sen katsomisesta on varmaankin suunnilleen viikko, en kykene muistamaan siitä juuri mitään. Oli kuitenkin mukava nähdä Toinen maailma -"tähti" Brit Marling tällaisessa suuren luokan elokuvassa. Marling sai aikanaan rooleja vain kauhuleffojen söpöinä blondeina ja tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että ainoa keino saada kunnon rooleja on alkaa tehdä elokuvia itse. Mukavaa nähdä, että työ on kantanut hedelmää, sillä mielestäni Marlingilla on ehdottomasti Hollywoodiin kuuluva naamataulu. IMDb kertoo, että Marling oli mukana myös leffassa The Company You Keep - Ikuiset liittolaiset, mutta sen nähdessäni en kaikesta päätellen osannut solmia langanpäitä yhteen.


162/365
Älä pelkää pimeää (Don't Be Afraid of the Dark) (2010)

Tämä on kieltämättä yksi huonoimmista näkemistäni elokuvista. Huonompiakin maa päällään kantaa, mutta yleensä jätän ne suosiolla katsomatta. Tässä pienet menninkäismölliäiset kiipivät kellarista yrittäen kiskoa lapset mukaansa. Äärimmäisen epäkiinnostavaa kauhuleffoissa on marssittaa pahikset heti alussa ruutuun ja asiaa pahentaa ainoastaan se, että pahikset tässä tapauksessa ovat niin naurettavia. Edes Katie Holmes ei pelasta.


163/365
Puhdistuksen yö (The Purge) (2013)

Odotin tämän olevan sopiva jononjatke kehnohkoille leffoille, joita tulimme Armanin kanssa katsoneeksi loman alussa, sillä Puhdistuksen yön IMDb-pisteet ovat samaa luokkaa kuin Älä pelkää pimeää -leffan - kun taas The Cabin in the Woodsin ovat huomattavasti paremmat kuin kummallakaan, mikä pistää jälleen totemaan, että joskus ne eivät kertakaikkiaan kerro mitään. Puhdistuksen yö osoittautui ihan kelpo trilleriksi, jossa on hyvä juoni, tehokas suljetun paikan asetelma, sopivasti väkivaltaa ja pelottava tunnelma, joka ei synny pelkästä säikyttelystä.

Leffan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2022, jolloin Yhdysvallat on "uudelleensyntynyt valtio", jossa työttömyys ja rikollisuus ovat alhaisempia kuin koskaan. Syynä tähän on vuosittainen puhdistuksen yö, kahdentoista tunnin ajanjakso, jolloin mitkään lait eivät ole voimassa, eivätkä hätäpalvelut toiminnassa. Kunnon kansalaiset, Sandinin perhe (Ethan Hawke perheenpäänä) mukaanlukien, piiloutuvat tuolloin kotiinsa turvajärjestelmiensä taakse, mutta jotkut lähtevät saalistamaan ja toisista tulee saalista. Piileskely-yö keskeytyy, kun perheen poika (Max Burkholder) päästää taloon apua anelevan kodittoman, jota rikkaiden nuorten lahtarijengi jahtaa. Pian helvetti on irti.

Olen tietoinen siitä, ettei Puhdistuksen yö varmaankaan yleisesti ottaen ole vuosituhannen parhaita elokuvia - jopa Iltasanomien kriitikko halveksuu sitä avoimesti. Kolmeen edelläkatsottuun verrattuna se on kuitenkin suoranainen mestariteos. Ja kauhuleffat toimivat elokuvateatterissa kun niitä käy katsomassa äärimmäisen harvoin!


165/365 (jee, enää 200 jäljellä)
Pieni tyttö, joka asuu kujan päässä (The Little Girl Who Lives Down the Lane) (1976)

Tyystin erilaisiin tunnelmiin hyppäsimme lapsitähti Jodie Fosterin mukana. 13-vuotias Rynn asuu yksin talossaan ja yrittää uskotella vuokraemännälleen, että hänen isänsä asuu siellä myös. Samaan aikaan vuokraemännän aikuinen pedofiilipoika (Martin Sheen) tunkee kylään ovista ja ikkunoista. Lopulta Rynnin elämään tulee kuitenkin hieman iloa ramman Mario-pojan (Scott Jacoby) myötä. Mutta mitä tapahtui isälle? Alkuun vähän tylsältä vaikuttanut leffa osoittautui lopulta ihan mielenkiintoiseksi, sillä jokainen juonenkäänne ei ole ennalta arvattavissa, kuten niin monissa nykyleffoissa.


166/365
Mitä odottaa kun odotat (What to Expect When You're Expecting) (2012)

Kun elokuva väittää "perustuvansa" tietokirjaan ja siitä saadaan aikaiseksi romanttinen ensemble-komedia, voisi kuvitella, että alkuperäinen kirja jotenkin edes vilahtaisi mukana kuvassa. Siis tarkoitan nimenomaan, että vilahtaisi kuvassa. Sillä tämä kyseinen kirja vilahtaa suunnilleen kaikissa muissa amerikkalaisissa elokuvissa, joissa ollaan raskaana. Wikipedian mukaan 93 prosenttia naisista, jotka lukevat raskautta käsittelevän kirjan raskautensa aikana, lukevat tämän. Mutta. Leffa on ihan kiva. Hauska, symppis ja kiva. Tykkäsin, koska olen tyttö. Armania alkoi ahdistaa jo ensimmäisen minuutin aikana, joten sain katsoa loput yksin. Ei siis treffileffa, all right!


167/365
My Life with Liberace (Behind the Candelabra) (2013)

Liberace ei ollut minulle entuudestaan lainkaan tuttu hahmo, enkä odottanut leffalta oikein mitään muuta kuin vähän glitteriä. Sitä riitti. Michael Douglas säteilee ja säihkyy Liberacena, joka houkuttelee nuoren ja viattoman Scottin (Matt Damon) maksetuksi poikaystäväkseen vuosien ajaksi. Aluksi Scott ei kaiketi edes pidä Liberacesta paljonkaan, mutta yhteiselo kasvattaa heidän välisensä tunteet elämää suuremmaksi rakkaudeksi, josta tämä tarina kumpuaa. Diggailin!

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Nälkä kasvaa pelatessa

164/365
Suzanne Collins: Vihan liekit (2010)
Suom. Helene Bützow

Katniss on pelastanut itsensä ja Peetan Nälkäpelistä, mutta tullut samalla lietsoneeksi kapinaa vailla minkäänlaista tarkoitusta tehdä niin. Hupsista. Niinpä ennen voittajien kiertuetta Katniss saa vieraakseen presidentti Snow'n, joka kehottaa häntä olemaan äärimmäisen vakuuttava rakastuneen tytönhupakon roolissaan. Tilannetta ei helpota se, etteivät Katniss ja Peeta ole juuri puhuneet toisilleen Nälkäpelin jälkeen, Peetan suututtua hänen tajuttuaan Katnissin suudelmat bluffiksi. Myöskään Katnissin ja Galen välit eivät ole olleet entisensä Nälkäpelin jälkeen, sillä Gale on päätynyt paljastamaan todelliset tunteensa ja Katniss on bellamaisen hämmentynyt kahden miehen ristitulessa.

Paradoksaalisesti elämän monimutkaisuus tuntuu hieman hellittävän, kun Katniss ja Peeta lähtevät voittajien kiertueelle vyöhykkeille. Gale jää jälleen pois kuvioista ja voittajapari esittää olevansa rakastuneempi kuin koskaan, aina julkista kosintaa myöten. Mikään ei kuitenkaan tunnu riittävän presidentti Snow'lle ja tietämättömyydessään ja varomattomuudessaan Peeta ja Katniss tulevat heittäneeksi lisää vettä kapinamyllyyn. Siitä seuraa Capitolin julmaakin julmempi kosto.

Pitkään en oikein ymmärtänyt, mihin kirjan tapahtumat oikein ovat menossa, ja kun sitten tajusin, ajatus siitä tuntui vähän uuvuttavalta. Lopulta kirja kuitenkin tempaisi mukaansa yhtä vahvasti kuin ensimmäinenkin, ja siinä on sopivasti sekä uutta että vanhaa. Uusia hahmoja esimerkiksi esitellään kiitettävän monia, jotta tarina pysyy mielenkiintoisena ja saa uutta verta, mutta kaikki vanhat tutut Haymitchia ja Effietä myöten ovat niinikään mukana. Jonkinlaisen "matkalla olon" tuntua kirjassa toki on ja se onkin selkeästi siirtymäteos - koko tarinan kannalta välttämätön, mutta vähiten kiinnostava. Hidastelua ja vetkuttelua on kirjassa enemmän kuin Nälkäpelissä ja tarina etenee oikeastaan aika vähän, päätyäkseen nopeasti trilogian viimeisen osan "reunalle", josta sitten alkaa täysi kapina ja rähinä.

maanantai 19. elokuuta 2013

Aaveita ja sivujuonia

160/365
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (2007)
Suom. Salme Moksunen

Kirjavuori-haaste on osoittautunut yllättävän helpoksi suorittaa ja siinä mielessä ihastuttavan hedelmälliseksi, että olen kuin olenkin löytänyt omasta kirjahyllystäni melkoisia aarteita. Kolmastoista kertomus singahtaa kuitenkin ehkä jopa Kaikkien Aikojen Suosikkikirjojeni harvalukuiseen(?) joukkoon ja mieleni tekisi melkein jo lukea se uudestaan.

Kirjan kehyskertomuksen päähenkilö Margaret Lea elää leppoisaa mutta yksinäistä lukutoukan elämää kirjojen keskellä. Hän työskentelee isänsä antikvariaatissa, mikä käytännössä useimmiten tarkoittaa lukemista, ja käpertyy töiden jälkeen sänkyynsä lukemaan. Harrastuksenaan hän kirjoittaa kuolleiden ja usein unohdettujen kirjailijoiden elämäkertoja.

Margaretin tyydyttävä vanhanpiian elämä järkkyy kun hän saa kirjeen Englannin tunnetuimmalta elossaolevalta kirjailijalta, Vida Winteriltä. Winter on tunnettu siitä, että hän kertoo jokaiselle lehtimiehelle erilaisen tarinan meneisyydestään, eikä kukaan oikeasti tiedä, mistä hän on putkahtanut ja kuka ollut ennen tarinoidensa suurmenestystä. Nyt kirjailija on kuitenkin sairas ja kuolemaisillaan, eikä halua enää salata totuutta, vaan kutsuu Margaretin kuulemaan ja kirjaamaan sen ylös.
"Syntymä ei oikeastaan ole alku. Meidän elämämme ei ole mitenkään erityisesti meidän elämäämme; se on pelkästään jatkoa jonkun toisen tarinalle. Ajatellaanpa esimerkiksi minua. Minun syntymästäni voisi kai luulla, että se olisi ollut tavalla tai toisella huomionarvoinen tapahtuma. Että siinä ympärillä olisi pyörinyt kummallisia enteitä ja kaiken maailman noitatohtoreita ja haltiatarkummeja. Ei suinkaan. Ei mitään sellaista. Kun minä synnyin, olin itse asiassa pelkkä sivujuoni." (s. 65)
Vida Winterin kertomuksesta ei voi eikä kannata paljastaa liikoja etukäteen. Tarina, joka siis alkaa jo ennen kirjailijan syntymää, sijoittuu Angelfieldin sukukartanoon, jota ympäröi samanlainen hieno ja hieman pelottava muotopuutarha kuin Hohdossa, sekä salaperäinen kammottavuuksien aura, joka pitää useimmat uteliaat loitolla. Kertomus keskittyy Angelfieldin kaksosiin, Adelineen ja Emmelineen, jotka jäävät lähinnä palvelusväen kasvatettaviksi, koska heidän mielenvikaista äitiään ei voisi äitiys vähempää kiinnostaa. He eivät kuitenkaan ole onnettomia, sillä heillä on toisensa, keskinäinen salakielensä ja kaksosten välinen karmivan tiivis ja salaperäinen yhteys. Loputtomasti kolttosia keksien he hiljalleen laittavat matalaksi koko kartanon ja hermostuttavat kylän muut asukkaat, kunnes tohtori Maudsley puuttuu asiaan ja hankkii heille kotiopettajattaren. Hesterin taloon tulon myötä vaikuttaa siltä, että Emmelinestä voisi vielä tulla ihminen ja ehkä jopa vaimo jollekin, mutta Adelinen mahdottomuutta ja pahansuopuutta on hankalampi taltuttaa.

On oikeastaan mahdotonta osoittaa kirjasta sen tärkeimpiä käänteitä, minkä vuoksi jätänkin juonen referoimisen tähän. Lukiessani luulin jatkuvasti, että nyt kaikki on viimein paljastunut, eikä lisää salaisuuksia ole tulossa, mutta joka kerta olin väärässä. Salaisuuksia riittää aivan viimeisille sivuille asti ja niitä keriytyy jatkuvasti ja tiheään tahtiin esille. Tarinan vahvana intertekstinä on Kotiopettajattaren romaani, joka kulkee mukana kuin punainen lanka, joka siellä täällä pilkahtelee näkyviin, mutta on enimmäkseen piilossa. Kirja on kuitenkin velkaa myös monelle muulle perinteiselle goottilaisromanttiselle romaanille ja antaa varmaankin lukijalle sitä enemmän, mitä useamman niistä hän on lukenut.

Harvoin tapaa kirjaa, joka ihan todella olisi niin vaikea laskea käsistään kuin tämä. Luin tätä tuntitolkulla öisin, kunnes silmäni painuivat väkisin kiinni, ja aina kun jouduin keskeyttämään lukemisen kitisin suureen ääneen, koska en olisi mitenkään malttanut. Suosittelenkin Kolmattatoista kertomusta lomalukemiseksi, mieluiten mökille tai jonnekin muualle, missä kirjan kanssa voi rauhassa eristäytyä.

Ps. BBC:n tv-elokuva-adaptaatio kirjasta valmistuu jouluksi, Vida Winterinä Vanessa Redgrave.

torstai 15. elokuuta 2013

Nälkäpeli x 2

156/365
Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008)
Suom. Helene Bützow

Argh. On kerrassaan ihan mahdotonta yrittää kirjoittamalla ottaa kiinni nykyhetkestä, sillä kulttuuritekoja kertyy jatkuvasti rästiin nopeammin kuin ehdin niistä blogata. Niinpä niitä on edelleen vino pino odottamassa käsittelyä, eikä uusia huvita edes hankkia, koska hommat vaan kasautuvat, mutta minkäs teet kun olet niin koukussa kirjoihinsarjoihinleffoihin, todellisuuspakoon.

Joka tapauksessa saikkuni aikana otin viimein nykynuorisoa jonkin verran kiinni ja selvitin, mistä oikein on kyse Nälkäpelissä, josta aiheutunutta kohkaamista on Twilightiinkin verrattu. Sanottakoon, etten ole yrittänyt mitenkään tietoisesti taistella tätä trilogiaa vastaan sen vuoksi, että massat rakastavat sitä - se vaan ei yksinkertaisesti juurikaan kiinnostanut minua. Yritän lisäksi yleisesti ottaen vältellä sarjoja ja keskittyä itsenäisiin teoksiin, sillä sitoutuminen on raskasta, etenkin mikäli seuraavan osan ilmestymistä joutuu vielä odottelemaan sormet syyhyten. Siinä mielessä luinkin Nälkäpelin juuri oikeaan aikaan, samoin kuin Twilight-saagan: kaikki kirjat ovat ilmestyneet, suomennettu ja pahin kirjastoruuhka on mennyt ohi, joten sain ne nopeasti kerralla käsiini. Ensimmäinen leffa on kuvattu ja levitetty, joten päähenkilön ulkonäkö ei sitten myöhemmin pääse yllättämään, vaan voin koko ajan kuvitella Katnissin Jennifer Lawrencen näköiseksi - mutta en kuitenkaan ole missannut kaikkea fanihysteriaa, sillä kolme elokuvaa odottaa vielä julkaisuaan. (Nälkäpeli: Vihan liekit, saa sopivasti Suomen ensi-iltansa 22. marraskuuta.)

Pakko myöntää, että olin koukussa. En ehkä sillä tavalla ahmimiskoukussa kuin - köh - sen erään toisen sarjan ensimmäisiltä sivuilta asti (eiköhän se nimi nyt ole tullut jo tarpeeksi usein mainittua?), mutta luin innokkaasti ja kiinnostuneena. Tällaisten sarjojen ensimmäisissä osissa on aina paljon hyvin kiinnostavia asioita, sillä uutta ja outoa maailmaa esitellään, eikä lukija tiedä siitä ennalta juuri mitään.

Nälkäpeli sijoittuu eräänlaisen "maailmanlopun" jälkeiseen aikaan, tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen. Luonnonkatastrofit ja ruoasta käyty sota ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan. Mäiskinnän raunioista on noussut Panem, kolmetoistavyöhykkeinen maa, jota johdetaan Capitolista käsin. Vyöhykkeet nousivat kapinaan Capitolin hirmuvaltaa vastaan, minkä seurauksena kolmastoista vyöhyke tuhottiin lopullisesti ja muistutukseksi asukkaille tottelevaisuuden hyveestä kehitettiin Nälkäpeli. Joka vuosi jokaiselta vyöhykkeeltä lähetetään Nälkäpeliin yksi poika ja yksi tyttö tappamaan toisiaan. Viimeinen eloonjäänyt on voittaja, joka tuo mukanaan rikkauksia omalle vyöhykkeelleen. Capitolin ylenpalttisuudessa eläville asukkaille televisiosta seurattava Nälkäpeli on suurta viihdettä, jonka voittajasta lyödään vetoa ja jonka osanottajia sponsoroidaan ja fanitetaan. Vyöhykkeillä asukkaita vaaditaan katsomaan ohjelmaa ja jos siinä on meneillään jotain jännittävää, koulutkin sulkeutuvat siksi aikaa. Nälkäpeli on tärkeää valistustyötä, jonka avulla kansalaiset pysyvät kurissa ja nuhteessa.

16-vuotias Katniss Everdeen ilmoittautuu vapaaehtoisena Nälkäpeliin arpaonnen kolahdettua hänen 12-vuotiaan pikkusiskonsa kohdalle. Vyöhykkeen 12 poikatribuutiksi valikoituu Peeta Mellark, joka on muinoin heittämällä Katnissille leivän lähestulkoon pelastanut tämän perheen nälkäkuolemalta. Ajatus Peetan kuolemasta tuntuu siis ymmärrettävästi ikävältä.

Peeta ja Katniss lähtevät saman tien valintansa jälkeen junalla kohti Capitolia ja alkavat valmistautua taisteluun elämänsä puolesta. Matkalla heitä tsemppaa ja ohjeistaa Haymitch, ainoa vyöhykkeen 12 asukas, joka on koskaan voittanut Nälkäpelin. Tai tsemppaa ja tsemppaa, sillä Haymitch on jo useamman vuoden ajan katsellut, kuinka hänen valmennettavansa marssivat kuolemaansa, eikä hänellä ole suuriakaan toiveita Peetan ja Katnissin suhteen. Haymitch keskittyisikin kaikkein mieluiten Capitolin järjestämään viinatarjoiluun, mutta Katniss ja Peeta ovat niin kiintyneitä henkiriepuihinsa, että laittavat ensi töikseen Haymitchin ojennukseen ja vaativat ohjausta.

Nälkäpelin esihaastattelujen aikana Peeta paljastaa koko Panemille olleensa rakastunut Katnissiin siitä asti kun näki tämän ensimmäisen kerran. Katniss on raivoissaan, mutta ymmärtää pian Peetan strategian edut ja alkaa pelata tämän kanssa samaan pussiin. Vyöhykkeen 12 traagiset rakastavaiset herättävät kaikkien huomion ja saavat osakseen paljon sympatiaa ja - mikä tärkeintä - sponsoreita, jotka auttavat heitä selviytymään areenalla.

Esivalmistelujen aikana Katniss ja Peeta ystävystyvät, mutta lopulta väistämätön on edessä ja Nälkäpeli alkaa. Ennemmin tai myöhemmin "rakastavaisten" on ratkaistava, kumpi heistä saa elää. Heti pelin alussa he lähtevät eri suuntiin. Peeta ujuttautuu liittoutumaan selviytyäkseen ja Katniss suosii alkuun lähinnä piileskelytaktiikkaa ja yrittää olla tulematta tapetuksi.


Nälkäpeli on mielenkiintoinen kirja, koska sen alkuasetelma sotii niin vahvasti yleistä nuortenkirjojen moraalinormistoa vastaan. Twilight-saagassa Bellan halu muuttua vampyyriksi osoittautui samanlaiseksi moraaliseksi koetinkiveksi kuin tappaminen Nälkäpelissä: lukija ihmettelee, miten koko sopasta voidaan selvitä niin, etteivät päähenkilöt muutu vastenmielisiksi ja että lukija pystyy hyväksymään ratkaisut oikeutettuina. Stephenie Meyer on uskomattomien onnellisten loppujen supertaitaja ja (Twilight-spoileri) Bellan muuttaminen vampyyriksi saa moraalisen oikeutuksensa siitä, että ilman sitä tämä kuolisi synnyttäessään Edwardin lasta.

Nälkäpelistä ei selvitä jalat ihan yhtä kuivina, mutta aika lähelle kuitenkin. (Yksityiskohtaisia spoilereita, maalaa näkyviin.) Peeta tappaa pelin aikana yhden tai kaksi kanssakilpailijaansa. Ensimmäisestä ei lukijalle jää täyttä varmuutta, sillä "ammattilaisten" jengi on jo hoidellut varsinaisen työn, mutta kun kuoleman merkkiä eli kanuunan laukausta ei kuulu, Peeta lähtee katsomaan, tuliko siitä valmista vai ei. Palatessaan hän sanoo hoitaneensa homman ja laukaus kuuluu. Näin ollen lukijalle jää kuitenkin mahdollisuus tulkita tilanne niin, että uhri vain sattuu kuolemaan juuri kun Peeta on tätä katsomassa - ja vaikka Peeta olisikin tämän tappanut, kyseessä olisi melkeinpä palvelus, tuskista päästäminen. Toisen (tai ensimmäisen) kerran Peeta tappaa vahingossa. Hän poimii tietämättään tappavia myrkkymarjoja jättäen ne lojumaan avoimelle paikalle, josta Ketunnaamaksi kutsuttu tyttö sitten varastaa ne ja popsii suihinsa.

Katniss, vaikka onkin Peetaan verrattuna aika kovis, selviää hänkin melko lievillä tahroilla sielussaan. Hänen piileskellessään puussa ammattilaisten jengi löytää hänet, eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin tiputtaa heidän keskelleen vainopistiäisten pesä, minkä seurauksena pari heistä kuolee pistoksiin. Epäsuoraa tappamista etäältä ja vieläpä itsepuolustukseksi. Toisen kerran Katniss tappaa pojan, joka on juuri seivästänyt hänen liittolaisensa, 12-vuotiaan Rue-tytön. Itsepuolustusta ja kosto: vieläkin moraalisesti hyväksyttävää. Enimmäkseen Katniss siis välttelee tappamista ja odottaa muiden kilpailijoiden listivän toisensa, mutta viimeisestä vastuksesta hän joutuu tekemään selvää. Ammattilaisiin kuulunut Catokin taistelee kuitenkin pelinjärjestäjien lähettämiä mutanttiotuksia vastaan tuntitolkulla ja ulvoo armoa, ennen kuin Katniss tarttuu jousipyssyynsä. Silloin kyseessä on armelias teko. Ja loppu on historiaa: Katnissin rohkeuden ja riskinottokyvyn seurauksena areenalta nostetaan ylös kaksi voittajaa.


158/365
Nälkäpeli (The Hunger Games) (2012)

Katsoin leffan saman päivän iltana, jolloin pääsin kirjan loppuun, eikä se koskaan ole elokuvan kannalta paras mahdollinen lähestymistapa. Niinpä leffa tuntui lähinnä tapahtumien "läpijuoksulta", eikä se luonnollisesti herättänyt samanlaisia tunteita kuin kirja.

Eniten pettynyt olin siihen, millaiseksi Peetan (Josh Hutcherson) hahmo on valkokankaalle siirtyessään muovautunut. Kirjan Peeta näyttäytyy urheana, rakkaansa puolesta kaiken uhraavana, varmana kalliona, johon voi turvata ja luottaa joka tilanteessa. Leffan Peetasta on tullut sanalla sanoen tunari, jota Katniss (Jennifer Lawrence) saa pelastella ojasta ja allikosta henkensä kustannuksella. Oikeastaan on aika jännää, että kaikki samat tapahtumat on kyllä esitetty kirjassakin, mutta kun niitä leffassa ladellaan nopeasti peräjälkeen ja jätetään pois liian monta pientä urotyötä, samasta Peetasta tuleekin äkkiä ihan uskomaton nössö. Katniss puolestaan paljastaa kyllä alussa herkän ja pelokkaan puolensa, mutta loppua kohti muuttuu kirjallista esikuvaansa paljon kovemmaksi tyypiksi, jonka laskelmointi nostetaan kaikkien todellisten tunteiden yläpuolelle.

Jälleen kerran jäin kieltämättä ihmettelemään, olisinko tajunnut leffasta hölkäsen pöläystäkään ilman, että olisin ensin lukenut kirjan. Kaikkia pieniä viittauksia, jotka edustavat kirjassa kymmenen sivun verran selitettyä asiaa, ei millään voi tajuta, ja vaikka kokonaisuuden ymmärtäisikin, yksityiskohtia missaamalla menettäisi paljon. Sillä tarina, joka leffaa varten on melko hienoksi pureskeltu, on oikeastaan aika loistava. Mielenkiinnolla tarraan kirjan jatko-osiin ja ehkä seuraavat leffatkin uppoavat hieman paremmin, kun saan etäisyyttä niiden ja kirjojen välille.


maanantai 12. elokuuta 2013

Könttäkoonti: Sarjat


154/365
Kylmä rinki (Oz)
Ensimmäinen tuotantokausi (1997)

Tässäpä jälleen yksi tv-sarja, jota en koskaan olisi uskonut katsovani. Parisuhde voi vaikuttaa ihmiseen mitä kummallisimmin tavoin. Kylmä rinki sijoittuu Oswaldin "kokeelliseen" vankilaan ja sarja keskittyy kuvaamaan erilaisia selviytymiskeinoja, valtataisteluja ja kriisejä, joita vankina olo vaatii ja aiheuttaa. Ensimmäisellä kaudella varmaan kiinnostavin henkilöhahmo on Tobias Beecher (Lee Tergesen), joka on varoittavana esimerkkinä tuomittu vankeuteen rattijuoppoudesta ja kuolemantuottamuksesta. Beecher on asianajaja ja umpinössö, jonka hengen puolesta katsoja saa pelätä jatkuvasti. Paremman strategian puutteessa hän valitsee alistumisen natsisika Vern Schillingerin (J. K. Simmons) "bitchiksi", mikä johtaa hänet pian todellisuuspakoon eli huumeisiin ja lopulta kapinoimaan ja ottamaan homman haltuun.

Muutaman jakson ajan sarja tuntui vähän tylsältä ja valtavaan hahmomäärään oli vaikea tottua, kun selkeitä päähenkilöitä ei heti nosteta esiin. Jokainen jakso keskittyy joko yhteen hahmoon, ryhmittymään tai teemaan, jonka ympärille saattaa kietoutua myöhemminkin taka-alalle jääviä henkilöitä. Teemat, kuten seksi, uskonto, valta ja kuolemanrangaistus, ovat kuitenkin kiinnostavia ja niin tämäkin sarja onnistui koukuttamaan nopeasti - kaudella on vain kahdeksan jaksoa, mutta puolivälistä saakka odotin jo innokkaasti illan Oz-hetkiä.


157/365
Jälkiä jättämättä (The Killing)
Kolmas tuotantokausi (2013)

Ookei, paljastan, että kolmoskauden ensimmäinen jakso saattaa järkyttää monia katsojia: Linden hymyilee ja Holderilla on puku! Mitä hittoa on tapahtunut? Ensinnäkin kakkoskauden lopun ja kolmoskauden alun välissä on vierähtänyt suunnilleen vuosi. Linden on muuttanut saareen, hankkinut työpaikan vailla stressiä ja vastuuta, aloittanut terveet elämäntavat ja hankkinut nuoren loverboyn. Umpitylsä teini-ikäinen poika on lakaistu isänsä huollettavaksi, mikä tekee sarjasta paljon mukavampaa katsottavaa kuin aiemmin. Holder puolestaan on puksuttanut poliisivoimissa tarmokkaasti, saanut ylennyksen ja uuden vähemmän vinksahtaneen työparin ja alkanut hänkin seurustella.

Luonnollisesti nämä näennäisonnelliset kuviot on luotu vain romutettaviksi ja pian Holder kiikuttaa Lindenin paratiisiin tutkintakansioita, joihin Linden tarraa silmät kiiluen kuin narkkari neulaan. Ja pian meininki on samanlaista kuin ensimmäisellä ja toisella kaudella, erona vain se, että nyt Linden ja Holder tuntuvat olevan paremmin sovussa ja toimivan sulavassa yhteistyössä ikuisen naljailun ja ovien paiskomisen sijaan.

Kolmannella kaudella Rosie Larsen ja sarjan tanskalainen äiti Forbrydelsen ovat viimein saaneet rauhan ja sarja lähtee omille teilleen uusine juonineen. Alkuun juoni teini-ikäisiä prostituoituja tappavasta sarjamurhaajasta tuntui vähän tylsältä, mutta kiinnostavaksi sen tekee pian kaksi seikkaa. Ensinnäkin Linden alkaa uskoa, että hänen vuosia aiemmin vaimonsa murhasta vankilaan toimittamansa Ray Seward (Peter Sarsgaard) onkin syytön ja että murhaaja on sama, joka nyt listii teinityttöjä. Huono homma, sillä Seward odottaa jo pian tapahtuvaa teloitustaan.

Mielenkiintoista onkin se, että kuolemaantuomitun viimeisiä hetkiä ja jopa vanginvartijoiden yksityiselämää kuvataan vankilan seinien sisäpuolella. Jälkiä jättämättä -sarjan hienous piilee juuri siinä, miten pitkälle sen inhimillinen ymmärrys ulottaa lonkeronsa, sen sijaan että sarja keskittyisi kuvaamaan vain poliisitutkintaa. Toinen kaudesta mielenkiintoisen tekevä ulottuvuus on se, miten teiniprostituoitujen elämää kuvataan läheltä, sympaattisesti mutta realistisen oloisesti. Heidän koko elämänsä ei ole kurjuutta ja surkeutta, vaan siihen mahtuu myös unelmia, ihastuksia ja teinimäistä kikatusta. Jengin sydän on Bullet (Bex Taylor-Klaus), luonnontieteistä kiinnostunut poikatyttö ja lesbo, josta pian tulee Holderin tiedonantaja.

Kolmoskausi tuntui olevan liian nopeasti ohi, vaikka siinä on vain yksi jakso vähemmän kuin aiemmilla kausilla. Kauden laatu ja fiilis ovat kuitenkin taatusti samaa tasoa kuin aiemminkin, eikä amerikkalaisversion lähtö omille teille alkuperäisversiostaan ole tehnyt sille lainkaan hallaa.

perjantai 9. elokuuta 2013

Könttäkoonti: Leffat


150/365
The Beach (2000)

Olen jotenkin mielessäni vieläkin rekisteröinyt tämän suhteellisen "uudeksi" elokuvaksi, joten sen katsominen viimein, 13 vuotta valmistumisen jälkeen, oli jokseenkin hupaisa ja absurdi kokemus. Kyseessä ei ole leffa, joka kestäisi aikaa. Sen jokaisesta solusta huokuu 1990-2000-lukujen vaihde ja Leonardo DiCaprion kaula suorastaan huutaa sellaista helmikaulakorua, joka Jasper Pääkkösellä oli alkuaikojen Salkkareissa.

Pursuit of happinessia tavoitellessaan parikymppinen Richard (DiCaprio) matkustaa Thaimaahan ja saa siellä kuulla tarunomaisesta saaresta, jossa on ihanaa ja elämä täydellistä, etenkin koska siellä kasvaa silmänkantamattomiin pilveä. Richard houkuttelee mukaansa saarta etsimään ranskalaispariskunnan (Virginie Ledoyen ja Guillaume Canet), jonka naispuolista jäsentä himoitsee ei-niin-salaa. Saari löytyy ja käy ilmi, että siellä asustaa kokonainen idealistien yhteisö. Hetken aikaa elämä on todellakin ihmisen parasta aikaa, mutta pian luonto - ja sitten ihmisluonto - näyttävät pimeän puolensa.

Odotin, että leffa olisi ollut "enemmän" trilleri, mutta kyllä ysärimeiningille naureskelu ja höperehtiminenkin välillä jaksaa viihdyttää. Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen pätkä nimenomaan aikansa kuvana.


151/365
Marley & Me (2008)

Tämä kuuluu niihin elokuviin, joita en entisessä elämässäni olisi ikipäivänä tullut katsoneeksi. Koska minusta kuitenkin on viimeisten neljän kuukauden aikana tullut täysin ja totaalisesti yllättäen koiraihminen, alan mahdollisesti katsoa enenevässä määrin hassunhauskoja koiraelokuvia. Pelottava skenaario. Marley & Me kuitenkin osoittautui Hyvin Vääräksi Elokuvaksi tuoreelle koiranomistajalle. Pitkitetty, venytetty ja vanutettu tuskainen loppu oli niin kamalaa katsottavaa, ettei Armani edes pystynyt pysymään television ääressä.

Mutta siihen asti kyllä tykkäsin. Leffa osoittautui vähemmän koiruuspainotteiseksi kuin odotin ja se keskittyy kuvaamaan erään pariskunnan elämänvaiheita, joihin kaikkiin koira väistämättä kuuluu. Leffa on virkistävä tapaus kahdesta syystä. Ensinnäkään siinä ei ole sitä kaikista romanttisista komedioista tuttua juonikuviota, jonka jokainen osaa jo ulkoa. Tapahtumia ei ihan oikeasti pysty ennustamaan, vaan elokuvaa katsoo mielenkiinnolla ja välillä kunnolla yllättyen. Toiseksi elokuva kertoo pariskunnasta, joka pysyy yhdessä alusta loppuun, siis normaalista arjesta ja tavallisten ihmisten onnen ja vastoinkäymisten hetkistä. Näitäkään leffoja ei maailmassa ole niin paljon kuin rakastumisesta kertovia.

Marley & Me perustuu John Groganin samannimiseen omaelämäkerralliseen teokseen. John (Owen Wilson) on toimittaja, joka ei tajua, miten on onnistunut pääsemään naimisiin upean Jennyn (Jennifer Aniston) kanssa. Pelätessään, että Jennyn biologinen kello pian naimisiinmenon ja talon hankkimisen jälkeen alkaa tikittää, John hankkii tälle koiranpennun sitä lykätäkseen. Pennusta kasvaa pian talon kokoinen, kaiken eteensä sattuvan syövä tai tuhoava, alati karkaileva Marley.

Hauskoja hetkiä koiran kanssa seuraa kuitenkin arvaamaton elämänmuutos, sillä karvakasasta huolehtiminen saa Johnin biologisen kellon tikittämään Jennyn tahtiin ja vauva tulee kuin tuleekin taloon. Ja sitten seurataan perheen elämänmuutoksia, iloja ja suruja, joita kaikkia Marley on todistamassa. Leffa onnistui itse asiassa herättämään ajatuksia. Arkirealistisella kuvauksella on ehkä se haittapuoli, että elokuva ei välitä kovin positiivista kuvaa siitä, mitä lasten hankkiminen tuo tullessaan. Aiemmin on ollut suhteellisen kiellettyä olla haluamatta lapsia, mutta nyttemmin aiheesta on alettu puhua avoimemmin - minkä kääntöpuoli on se, että suomalaisia pidetään nykyään maailman lapsivihamielisimpänä kansana.

Vähän aikaa sitten kerrottiin tutkimuksesta, jossa tutkittiin, kummat ovat onnellisempia, henkilöt joilla on lapsia, vai henkilöt joilla ei ole. Tulos oli mullistava, sillä sen mukaan onnellisempia ovat ylivoimaisesti lapsettomat. En ehkä täysin usko siihen juttuun, vaikka jotenkin ymmärränkin tuloksen. Lapsi tuo mukanaan niin paljon huolta ja vaivaa, että se varmasti "nollaa" onnellisuuden, jota lapsi tuottaa. Lyhyessä ajassa olen kuitenkin huomannut, että hirveästi huolta ja vaivaa aiheuttava koirakin tuo talouteen niin paljon onnellisuuspisteitä, että lopulta homma kannattaa. Ja tämä kaiketi on myös Marley & Men sanoma, niin koirien, miesten kuin lastenkin suhteen. Mutta täytyy sanoa, että enimmän osan ajasta Jenny ei vaikuta työtaakkansa alla kovin onnelliselta.


155/365
Shame (2011)

Tätä katsoessani olin jo kaamean flunssan kourissa, eikä leffa ollut siihen mielen- ja ruumiintilaan ollenkaan oikea. Niinpä päädyin loppupuoliskon ajan leikkimään Mustakaavun kanssa ja katsomaan leffaa vain toisella silmällä. Shame kertoo seksiriippuvuudesta, sisarussuhteesta ja häpeästä. Se on enemmän tunnelmia kuin tulkintaa, enemmän sitä, miten kerrotaan kuin sitä, mitä kerrotaan, ja sellaiset leffat ovat ylipäänsä minulle aina haaste. Siispä: meni vähän ohi.


Könttäkoonti: Kirjat

Olen täysin luovuttanut bloggaamisen suhteen viime aikoina. Työ, koira, mies, nukkuminen ja bloggaaminen eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Nyt olen kuitenkin onnistunut järjestämään itseni neljän päivän sairaslomalle, minkä jälkeen ensi viikolla alkaakin "oikea" "loma", toisin sanoen lyhyehkö työttömyysjakso ennen lukukauden alkua. Niinpä viimein on sekä aikaa, että aika katsoa eteenpäin, kohti syksyä (krää) ja lakaista vanhat kulttuuriteot maton alle. Tai siis pikemminkin nostaa pöydälle, sillä mattoja meillä ei ole ollut sen jälkeen kun Mustakaapu saavuttuaaan merkkasi jokaisen yksitellen, eikä niitä vieläkään ole pesty.

Kuten kenties (tuskinpa vain) olette huomanneet, kulttuuritekojen numerot eivät ole hetkeen edenneet täällä lineaarisesti. Koska bloggaaminen ei ole innostanut, olen yrittänyt käyttää hyväksi edes sitä, jos jokin tietty kirja tai leffa on inspiroinut enemmän, ja skipannut tylsempiä välissä. Niinpä nyt seuraa kirimiskuromis-kasaanraapimispostauksia, jotka uuvuttavuuden pienentämiseksi jaan muutamaan osaan aineiston mukaan. Ensin ovat vuorossa lempilapseni, kirjat.

Täytyy muuten sanoa, että kuvittelin mielessäni tämän kulttuuritekoläjän paljon suuremmaksi ja olin ihan varma, että olisin aikataulussa edellä verrattuna vuoden 2011 365 kulttuuritekoa -yritelmääni, joka "feilasi" pahanlaatuisesti. Pyh ja pah, tähän aikaan vuodesta olin kaksi vuotta sitten saanut kasaan kolmisenkymmentä kulttuuritekoa enemmän kuin nyt! Kovin lupaavalta ei siis vaikuta, mutta onhan tässä vielä vuotta jäljellä...

146/365
Magnus Mills: Taivaanrannan kulkijat (2001)
Suom. Eva Siikarla

Kirjan nimetön kertoja asustaa autiomaassa peltisessä talossaan yksinäisyydestään nauttien aivan rauhassa, kun hän yhtäkkiä löytääkin oveltaan naisen ja pian itsensä eriskummallisesta parisuhteesta. Alkuun tarina tuokin mieleen Erlend Loen Naisen talloman, mutta pian käy ilmi, ettei nainen olekaan koko kirjan juju. Varsinaisesti päähenkilön saa tolaltaan Michael Hawkins, joka on muuttanut lähistölle peltitaloon ja alkanut kaivaa valtavaa kanjonia. Ensin hän on ollut yksin, mutta sana kiirii nopeasti ja vaeltajia alkaa virrata Hawkinsin luo kainalossaan pellinkappaleita, unelmanaan asua kanjonissa peltisessä talossa - mikä on aikoinaan ollut myös päähenkilön haave. Aikansa kihistyään peltitalossaan hänen on lopulta pakko lähteä katsomaan, mitä niin ihmeellistä Hawkinsissa on, että kaikki haluavat muuttaa hänen naapurikseen. Hawkins onkin melko messiaaninen hahmo, jonka karismalla selkeästi hypnotisoidaan massoja.

Kirjan mielenkiintoisin tapahtumavaihe alkaa oikeastaan vähän turhan myöhään. Olen tykännyt molemmista aiemmin lukemistani Millsin kirjoista, Ei mitään uutta idän pikajunasta ja Aidantekijät, eikä niissä kummassakaan voi varsinaisesti sanoa "tapahtuvan" kovin paljon. Taivaanrannan kulkijat kuitenkin jostain syystä tuntui melkeinpä puuduttavan tylsältä. En aistinut siitä samaa kutkuttavaa kammotuksen tunnelmaa kuin edellämainituissa missään vaiheessa. Toisaalta kirja on niihin verrattuna lopetukseltaan varsin tyhjentävä ja kokoava. Kerrankin tarina ei vaikuta loppuvan töksähtäen kesken, vaan "matka", jonka kertoja-päähenkilö kulkee, saavuttaa selkeän kulminaatiopisteen.

152/365
Sean Stewart: Kehä (2005)
Suom. J. Pekka Mäkelä

Pidin myös Sean Stewartilta aiemmin lukemastani kirjasta, Matkijalinnusta, jonka vieressä kirjahyllyssäni pölyttymässä Kehäkin on nököttänyt niin kauan kuin muistan. Niinpä myös tämä kirja on mukana Kirjavuoressani, joka onkin sen myötä edennyt mukavasti puoliväliin.

Epäilin Matkijalinnun uskomattoman uskottavan naisnäkökulmakuvauksen vuoksi, että Sean Stewart olisi oikeasti nainen. Kehän myötä luovuin nopeasti tästä epäilyksestä, sillä se on puolestaan aivan yhtä vahvasti uskottavaa miesnäkökulmakuvausta. Muuta uskottavaa tarinassa ei sitten tietysti olekaan. Matkijalinnun "fantastisen" ulottuvuuden pystyy sulattamaan huomattavasti helpommin kuin Kehän aaveita näkevän Will "Dead" Kennedyn. Tarina pyörähtää käyntiin, kun Willin kaukainen serkku pyytää häntä häätämään autotallissaan asuvaa aavetta. "Sukurakkauden", joka on yksi kirjan kantavista teemoista, vuoksi Will suostuu vastahakoisesti hommaan, eikä siitä hyvää seuraa. Pian Williä itseään piinaa aave jos toinenkin. Ja kuitenkin suurimmaksi esteeksi hänen onnen tiellä osoittautuvatkin hänen omat sisäiset demoninsa.

Matkijalinnussakaan ei mielestäni ollut sen kummempaa juonta, mutta jostain syystä se toimi tunnelmakuvauksina roimasti paremmin kuin Kehä. Tai sitten se yksinkertaisesti johtui siitä, että naisnäkökulma vetoaa minuun naisena enemmän kuin tällainen miehinen alakulo. Tai ylipäänsä siitä, että Kehä on aika alakuloinen kirja. Sekä se että Matkijalintu sijoittuvat Houstoniin, mutta paikasta saa kirjojen perusteella kaksi aivan erilaista mielikuvaa. Aiempi mielikuvani oli helteinen, ihanan kuuma ja raukea, tämä uudempi taas tuskainen, hikinen ja tappava.

Kuten Taivaanrannan kulkijat, myös Kehä alkoi jossain vaiheessa tuntua puuduttavalta ja tylsältä - siinä tapahtuu, muttei kuitenkaan tapahdu. Luulen kuitenkin, että enimmäkseen kirjan tuskaisuus johtui siitä, että olen onnistunut hankkimaan itselleni painoksen, jonka sivut ovat menneet sekaisin. Juuri kun olin päässyt kirjassa sivulle 216 ja siinä alkoi ensimmäistä kertaa tapahtua jotain kiinnostavaa, huomasinkin yhtäkkiä olevani sivulla 241! Ärsyynnyin suunnattomasti ja jatkoin väkisin lukemista yrittäen arvailla, mitä hittoa oikein olin missannut puuttuvien sivujen mukana. Loppua kohti pääsin suunnilleen kärryille - tai niin luulin - ja soljuin jälleen mukavasti tarinan mukana, kun kirja teki sen taas! Yhtäkkiä hyppäsin sivulta 264 sivulle 217 ja jouduinkin lukemaan katkelman, jonka sisältöä olin epämääräisesti arvellut. Kyllä otti päähän. Kirjan kuuluu olla luotettava, lineaarisesti etenevä kapine.

153/365
Tatiana de Rosnay: Mokka (2012)
Suom. Pirkko Biström

Nelikymppisen Justinen elämä keikahtaa nurin kun hänen 13-vuotias poikansa Malcom jää auton alle ja vajoaa koomaan ajajan paetessa paikalta. Justine vannoo kostoa ja päättää löytää päälleajajan. Siinäpä kirjan juoni pääpiirteissään. Lainasin Mokan kirjastosta ilman minkäänlaisia ennakkotietoja kirjasta tai kirjailijasta, koska se osui siellä silmiini ja koska yleensä tykkään niistä Bazar Kustannuksen kirjoista, jotka päädyn lukemaan. Takakansi vihjaili psykologisesta jännityksestä ja aihepiiri nyyhkyfiktiosta, joten odotin lukuelämykseltä jotain sen kaltaista kuin Rosamund Luptonin Mitä jäljelle jää tarjosi. Kauas jäi.

Ensinnäkään psykologisesta jännityksestä ei juuri ole puhettakaan ennen kuin ihan viime metrillä. Jahkailua ja vatvomista on sitäkin enemmän. Nyyhkyfiktiossa kyllä löytyy, mutta ehkä jopa jotenkin liikaa. Kirjoitustyylissä on jotain kummallisen vastenmielistä, naiivia, niin ettei kirja oikein onnistu koskettamaan, vaikka siinä kaikki ainekset siihen onkin. (Ja lopun kirsikka koko sörsselin päällä vasta kruunaakin komeuden.) Vannon, että pyörittelin silmiäni lukiessani tämän:
"Malcomiin törmännyt auto oli varmasti ollut mallia 500 SE. Sen täytyi olla peräisin 1980-luvulta. Se oli tummanruskea. Mercedeksen sivuilla juuri siitä väristä käytettiin nimeä 'mokka'. Hiukan väänneltynä kooma. Mokka. Kooma." (s. 87)
Myönnetään, että luin kirjan ennätysvauhtia, mutta halveksin sitä lähes koko ajan. Mokka on puhdas viihderomaani ilman mitään sen hienostuneempia sävyjä ja se tarjoaa harvempia tunteisiin vetoavia hetkiä kuin sen pitäisi oikeuttaakseen olemassaolonsa. Muistan tämän ensi kerralla kun kirjan kanteen on valittu kiittävä arvio Cosmopolitanista!