Sepä se

169/365

The Thing - "se" jostakin (The Thing) (1982)

Armani on armottomasti dominoinut loman (ja minun tapauksessani "loman") elokuvavalintoja, mikä on näkynyt blogin jumahtamisena ikuisiksi ajoiksi päivittämättömyyden tilaan. Sanoin eilen, etten halua katsoa leffaa, joka tukkii jälleen blogisuoneni, koska en keksi siitä mitään sanottavaa. En siis aikonut katsoa mitään leffaa. Mutta jotenkin se taas päätyi siihen, että katsoimme leffan. Tämä varmaan vaikuttaa siltä kuin olisin superaddiktoitunut elokuvien katseluun, mutta se ei ole ollenkaan totta. Olisin ihan mielelläni lukenut hyvää kirjaa, jonka aloitin, kun Nälkäpeleistä viimein pääsin. Joskus sitä vaan on kerrassaan mahdotonta sanoa ei.

Joka tapauksessa, kyseessä on juuri sellainen bloginjumauttajaleffa kuin oletinkin ja vaarassa on jälleen kulttuuritekojen kasautuminen, ellen tartu härkää sarvista hetimmiten. Niinpä kirjoitan tätä nyt, vaikka pitäisi jo olla nukkumassa, koska herätys on kuuden ja puolen tunnin päästä.

Mikäli oikein käsitin, ryhmä tutkijoita majailee Antarktiksella tässä klassikkoelokuvassa, jonka IMDb-pisteet (8,2) kertovat jälleen kerran siitä, ettei IMDb-pisteillä ole mitään virkaa maailmassa. Taivaalta ilmestyy norjalaisia, jotka yrittävät ampua tutkijoiden koiran - syystä jota en vieläkään tajua. Sitten tutkijat löytävät ruumiin, joka näyttää joskus ehkä olleen ihminen, mutta joka nyt on jotain kammottavaa veristä ja vääristynyttä mössöä. Jonkin taudin päätellään aiheuttaneen sen ja pian kaikkia epäillään tartunnan kantajiksi.

Tykkäsin jonkin aikaa siitä, miten leffa kulkee eteenpäin. Vaikutti siltä, että käänteisesti useimmille ällömölliäisleffoille The Thingissä näytetään ällötys heti alkuun ja siirrytään sitten käsittelemään psykologisen kauhun osastoa. Harmi kyllä aika pian ällötyksiä ilmaantuu lisää.

Leffa tarjoaa hyvin vähän yllätyksiä ja kauhuelementit ovat siinä liian suoraviivaisia makuuni, mutta tunnelmassa on jotain ihan toimivaa. Porukka eristyksissä ulkomaailmalta kylmällä Antarktiksella, hulluksi tulevat toverit ja jatkuva epäily siitä, kuka kylvää kuolemaa... Tunnelmasta tuli vähän mieleen Unensieppaaja (Dreamcatcher) (2003), joka sekin lässähtää ikävästi öllimölliäisillä överimässäilyyn. Loppupuolella nukahtelin muutaman kerran ja arvioni leffasta saattaa sen(kin) vuoksi jäädä hieman vajavaiseksi. Pahoittelen.

Pee äs. Harvoinpa enää näkee näin karvaisia miespääosan esittäjiä! (Enkä edes tarkoita tuota koiraa.)