tiistai 6. joulukuuta 2016

Pikkujouluvisailua 2016


Vietimme viime lauantaina lukupiirimme pikkujouluja, joiden kulmakiveksi muodostuneeseen tietovisaan voitte nyt tutustua. Visassa on kaksi osiota, yleistä kirjallisuutta käsittelevä sekä lukupiirissä vuoden aikana luettua kirjallisuutta käsittelevä. Ulkopuolisen on jälkimmäisen kysymyksiin käytännössä mahdotonta vastata, mutta ensimmäisen parissa voitte hierotuttaa aivonystyröitänne. Kommentit visamenestyksestänne ovat tervetulleita. Viime vuoden pikkujouluvisa löytyy täältä.

Yleiskirjallisuus

1. Kuka voitti vuonna 2016 Nobelin kirjallisuuspalkinnon? (1 p.)

2. Vastaa joko a- tai b-kysymykseen
    A) Kenen tällä viikolla Amerikassa julkaistu omaelämäkerrallinen esseekokoelma on nimeltään Talking as fast as I can? (1 p.)
    B) Kenen kirjailijan omaelämäkerrallisen teoksen Lorelai päättää elää todeksi Netflixin sarjassa Gilmore girls: vuosi elämää? (2 p.)

3. Vastaa joko a tai b -kysymykseen
    A) Ketkä ovat Bridgetin lapsen isäehdokkaat elokuvassa Bridget Jones's Baby? (1 p.)
    B) Ketkä ovat Bridgetin lapsen isäehdokkaat kirjassa Bridget Jones - vauvapäiväkirja? (2 p.)

4. Mikä on Seppo Jokisen uusimman Koskinen-dekkarin nimi? (1 p.)

5. Missä hittikirjassa esitellään kodin raivausmenetelmä, jonka perusperiaatteena on kysyä itseltään jokaisen omistamansa esineen kohdalla: "Tuottaako tämä minulle iloa?" Kirjailija ja kirja. (2 p.)

6. Kuka seuraavista suomalaisista muusikoista ei ole julkaissut tänä vuonna elämäkertaa tai muuta uraansa liittyvää kirjaa? (1 p.)
    A) Jari Sillanpää
    B) Danny
    C) Cheek
    D) Pave Maijanen
    E) Pauli Hanhiniemi
    F) Antti Tuisku

7. Kenen suomalaisen artistin, runoilijan ja kääntäjän kuolemasta tuli tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta? (1 p.)

8. Mikä suomeksikin käännetty kirja on tähän mennessä Amazonin myydyin tänä vuonna? (1 p.)

9. Mikä seuraavista ei ole oikea suomalaisen käsityökirjan nimi? (1 p.)
    A) Villit vanttuut ja vallattomat villasukat
    B) Kantapään kautta
    C) Tölkeistä tarpeeksi
    D) Kahvipussin toinen ulottuvuus

10. Vastaa joko a- tai b- kysymykseen.
    A) Mistä kertoo tämän vuoden Tieto Finlandia -palkinnon voittaja, Mari Mannisen Yhden lapsen kansa? (1 p.)
    B) Kenestä kertoo Jukka Viikilän esikoisromaani, joka voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2016? (2 p.)

Tiebreak: Montako hakutulosta tulee kun hakee Amazonin kirjat-osastosta hakusanoilla "nutella cookbook"?

Vastaukset kuvan jälkeen.


Vastaukset

1. Bob Dylan
2. A) Lauren Graham B) Cheryl Strayed (Villi Vaellus)
3. A) Mark Darcy ja Jack Qwant B) Mark Darcy ja Daniel Cleaver
4. Rahtari
5. Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika
6. D) Pave Maijanen
7. Juice Leskisen
8. J.K. Rowling: Harry Potter ja kirottu lapsi
9. C) Tölkeistä tarpeeksi
10. A) Kiinan yhden lapsen politiikasta ja kiinalaisista perheistä B) Arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelistä

Tb: 60


Lukupiirikirjallisuus

Tämä osio käsittelee lukupiirissä vuonna 2016 luettuja kirjoja ja sitä mitä niistä on kirjoitettu lukupiirin "kirjojen kirjaan", johon visassa viitataan nimellä "lukupiirikirja".

1. Mikä viidestä pallosta viiden pallon opetuksessa on kuminen ja kimmahtaa pudotessaan takaisin? (1 p.) (Tässä ei ole kyse vuoden aikana luetusta kirjasta, vaan eräänlaisesta lukupiiriklassikosta, jonka huonous jaksaa edelleen aika ajoin puhuttaa. Katso syväluotaava analyysi kirjasta täältä.)

2. Minkä kirjan päähenkilöt kävivät hedelmöityshoidoissa? (1p.)

3. Missä kirjassa kertoja oli tullut isäksi huomattavan myöhäisellä iällä? (1 p.)

4. Minkä kirjan viimeinen lause kuuluu: "Mennään kotiin."? (1 p.)

5. Minkä kirjan ensimmäinen lause kuuluu: "Kaikki mitä vihaat itsessäsi - anna itsellesi anteeksi."? (1 p.)

6. Mikä on seuraavien kirjojen julkaisujärjestys alkukielellä vanhimmasta uusimpaan? (1 p.)
A) Typerysten salaliitto 
B) Jäätikön jumalat
C) Franny ja Zooey

7. Vastaa joko a- tai b-kysymykseen
A) Minkä kirjan kanssa lukupiirikirjassa suositellaan nautittavaksi täydellisesti keltaisilla ruusuilla koristeltua Nutella-kakkua? (1 p.)
B) Minkä kirjan kanssa lukupiirikirja suosittaa nautittavaksi haisevaa kiinalaista motellihuoneessa ja paketillisen kuivia eläinkeksejä? (2 p.)

8. Montako kirjaa lukupiirissä on luettu vuonna 2016? (1 p.)

9. Mistä kirjasta lukupiirikirjassa sanotaan näin: "Ihan perse oli tämä. Ärsyttävä päähahmo ja ei mitään järkeä koko kirjassa."? (1 p.)

10. Mikä kirja oli vuonna 2016 lukupiirin luetuin sen perusteella, että lukupiirikirjaan on siitä kirjoitettu kuusi arviota? (1 p.)

Tiebreak: Minkä maalainen on kirjailija Olga Tokarczuk?

Vastaukset kuvan jälkeen.


Vastaukset

1. Työ
2. Ben Elton: Vauvahorkka
3. Marilynne Robinson: Gilead
4. Toni Morrison: Koti
5. Jonas Gardell: Koomikon synty
6. C) Franny & Zooey 1961 B) Jäätikön jumalat 1968 A) Typerysten salaliitto 1980
7. A) Michael Cunningham: Tunnit B) Curtis Sittenfeld: Unelmieni mies
8. 14
9. Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
10. Jonas Gardell: Koomikon synty

Tb: Puolalainen

tiistai 15. marraskuuta 2016

Pikainen kirjailijavinkki 2


Kirjoitin jälleen yhden työhakemuksen, joilla olen voimieni ja mahdollisuuksieni mukaan pommittanut kirjastoja ympäri Suomen jo kohta puolen vuoden ajan. Myönnettäköön, etten ole ollut niin aktiivinen kuin olisi syytä olla. "Väliaikainen" työni kotisiivousten parissa vie kuitenkin mehut niin tehokkaasti niinä päivinä joina sitä teen, että työpäivän jälkeen kaadun sänkyyn ja kun sieltä taistelun jälkeen pääsen ylös, haluan vain neuloa, neuloa, neuloa ja katsoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä.

Joka tapauksessa aina kun kirjoitan työhakemukseen pitäväni kulttuuriblogia osoitteessa sejase tunnen syyllisyyttä siitä, miten huonosti tämä blogi voi ja miten nekin harvat päivitykset yhä useammin käsittelevät Nutellaa - neulomisen lisäksi toinen asia joka pitää minut onnellisena työpäivieni jälkeen (aviomiehen ja koirien lisäksi tietysti [jotka, toisin kuin Nutella ja neulominen, esittävät myös tahoillaan erinäisiä vaatimuksia]). 

Niinpä päätin jälleen rustata pikaisen kirjavinkin muistuttaakseni maailmalle, että täällä sitä yhä ollaan. Luen parhaillaan Annamari Marttisen kirjaa Ero, jossa, kuten näette, on aivan huikean psykedeelinen kansi! Ero ei ole Marttisen paras kirja, tai kenties se johtuu siitä, että siinä on vähiten henkilökohtaista samaistumispintaa minulle. Veikkaan että se kuitenkin voisi puhutella juuri parinkymmenen vuoden avioliitosta eronnutta naista hyvinkin läheisesti.

Tämä onkin siis jälleen enemmän kirjailija- kuin kirjavinkki. Annamari Marttisella on kerrassaan ammattimainen ote kirjoittamiseen ja hän onnistuu tekemään epäkiinnostavastakin aiheesta kiinnostavan ja lukijalle jotenkin läheisemmän. Tutustuin hänen kirjoihinsa teoksen Kuu huoneessa kautta, jonka sain Armanilta kuutisen vuotta sitten joululahjaksi. Kirja oli hyvä ja ahmin sen suunnilleen kerralla, vaikken ihan pystynyt määrittelemään miksi se muka minua kiehtoi. Veljeni vartija, joka kertoi huumeidenkäytöstä ja sen vaikutuksista läheisiin, oli koskettava, riipivä ja ahdistava, enkä sen luettuani palannut moneen vuoteen Marttisen teoksiin. Kesällä kassiini jotenkin hyppäsi Mitä ilman ei voi olla, joka kertoo hullusta, intohimoisesta suhteesta naimisissa olevan miehen ja naimattoman naisen välillä. Niinkin kliseinen aihe herää Marttisen näpeissä eloon kouriintuntuvasti, kiehtovasti, koskettavasti ja kaikkia muita yliadverbejä. Kyseessä on kenties paras kirja jonka olen pettämisaiheesta ikinä lukenut! Tarkoitukseni oli kesällä kirjoittaa postaus kirjasta, mutta kuten kaikki muutkin hyvät aikeet, se hautautui pölyrättien ja työhakemusten pinon alle.


Ja ettei tästäkään postauksesta täysin kultturelli tulisi, lopuksi kuva Dingosta neulomassani villapaidassa. Ilmoittauduin tänä syksynä kansalaisopiston neulontakurssille, jolle menoa olen harkinnut vuosikaudet. Olen oppinut kurssilla vaikka mitä, uskaltautunut kokeilemaan kirjoneuletta, palmikkoja, mekkoja, villapaitoja, erilaisia kavennuksia... ja tämä lieneekin syy siihen, että neulominen on vienyt niin ison osan vapaa-ajastani. Pelkästään kaikkien niiden erilaisten kirjoneulesukkien neulomiseen, jotka haluan neuloa, menisi vuosikausia ilman unta. Alla olevassa kuvassa ovat isänpäivälahjaksi päätyneet ensimmäiset kirjoneulesukkani ikinä. Jee!


tiistai 25. lokakuuta 2016

Valmistujaiskakku ja muuta makeaa


Tämä postaus on pari kuukautta myöhässä ja näiden kuvien jälkeen on kertynyt paljon muutakin jännittävää kerrottavaa, mutta tärkein ensin. Tässä se tulee: monen harjoituskakun ja jokusen viilausvinkin jälkeen lähes täydelliseksi hioutunut valmistujaiskakkuni resepti!

Nutella-moussekakku

Pohja

175 g keksejä (digestive, kaurakeksi, domino; itse käytän gluteenittomia feikki-oreoita)
75 g voita

Täyte

3,3 dl kermaa
Noin 250 g Nutellaa
200 g maustamatonta tuorejuustoa
5 liivatelehteä

Ohje

Murskaa keksit ja sekoita joukkoon sula voi. Painele leivinpaperin päälle irtopohjavuokaan.

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen 5 minuutiksi. Kaada ylimääräinen vesi pois ja lämmitä vesihauteessa juoksevaksi.

Vatkaa kerma vaahdoksi. Pehmitä tuorejuusto ja sekoita (vatkaimella) kermavaahdon joukkoon. Lisää sitten Nutella ja sekoittele, kunnes ainekset ovat täysin sekoittuneet.

Lisää liivateseos ohuena nauhana mousse-tuorejuustoseokseen.

Kaada täyte keksipohjan päälle ja nosta kylmään hyytymään ainakin neljäksi tunniksi.

Koristele esim. mansikoilla.

Lopputuloksen tulisi näyttää suunnilleen tältä...


...ja maistua taivaalliselta. Jos näin ei käy, teit sen väärin (tai et tykkää Nutellasta)! Muita tähän mennessä kokeiltuja koristeluja ovat valkosuklaa (aivan liian makea!) ja hasselpähkinärouhe (en kokeillut itse, mutta näytti kuvassa kivalta) ja ovatpa jotkut syöneet tätä hätäpäissään ilman mitään päällyskoristeitakin, eikä kuulemma maistu tylsältä. Jos keksit jotain muuta kivaa kakun päälle laitettavaksi, vinkkaathan kommenteissa.


Ei, tästä ei ole tulossa kokkailublogia ja yritän ehtiä/muistaa/jaksaa päivittää lähitulevaisuudessa muistakin aiheista kuin Nutellasta, mutta mielestäni tämä kakkuresepti on jakamisen arvoinen ja toivon ystävienne pääsevän pian nauttimaan tästä ilosanomasta.


Valmistujaisiani vietettiin elokuun lopulla kotonamme tuulen ulvoessa nurkissa samalla kun Särkänniemen delfiinejä kuljetettiin yön turvin salaa uuteen kotiinsa. Juhlien teema oli epävirallisesti nutellainen... (Niissä maisteltiin myös edellisen postauksen likööriä.)


Näin hienot leggingsit saadakseen kannatti todellakin valmistua!

torstai 11. elokuuta 2016

Nutellakermalikööri


Nutellareseptit alkavat olla jo bravuurini, vaikka en ole vielä löytänyt reseptiä, joka olisi parempaa kuin Nutella raakana, mieluiten punaviinin kanssa. Tulevia valmistujaisjuhliani varten tuumin, millaista Nutellan makuista juotavaa voisin siellä tarjota. Kuinka ollakaan, internetin syövereistä löytyi ohje kotitekoiseen Nutella-likööriin. En muuttanut alkuperäistä reseptiä mitenkään koesatsia valmistaessani, mutta suomensin sen ja muutin mittayksiköt kotomaisiksi.

Reseptin mukaan valmistettu likööri on suunnilleen 20-prosenttista (jaa käyttämäsi vodkan vahvuus kahdella niin saat aika tarkan lukeman). Näillä annostuksilla likööriin jäi melko voimakas vodkan maku ja saattaa olla, että ensi kerralla kokeilen lisätä vodkaa vähemmän. Jos halajaa pehmeämpää likööriä, kannattaa vodkan kanssa siis edetä varovasti.

Tällä reseptillä valmista likööriä tuli noin 4 dl (= 10 shottia).

Ainekset

3/4 dl Nutellaa

1/2 dl sokeria

½ tl vaniljasokeria

1 1/4 dl kuohukermaa

2 dl vodkaa

(Kermavaahtoa päälle)

Valmistus
  • Vispaa kattilassa yhteen Nutella, sokeri ja vaniljasokeri. Keitä keskilämmöllä lisäten hitaasti kuohukermaa. Vispaa varovasti kunnes ainekset ovat sekoittuneet sileäksi, pehmeäksi seokseksi.
  • Jatka lämmitystä jatkuvasti sekoittaen kunnes seos alkaa kiehua. Poista levyltä ja anna jäähtyä lähes huoneenlämpöiseksi.
  • Kun seos on jäähtynyt, sekoita vodka hyvin sen sekaan. Maista ja lisää vodkaa jos tarpeen.
  • Säilytä jääkaapissa, korkeintaan kolme viikkoa.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Klassista kohellusta ja liian hyvää piirakkaa


Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets) (2016)

No niin, kuten on monesti todettu, en käy juurikaan katsomassa animaatioelokuvia (enkä sen puoleen katso niitä kotonakaan). Aina kun katson sellaisen, ajattelen kuitenkin, että pitäisi katsoa enemmänkin. Animaatioelokuvat ovat hauskoja, oivaltavia ja hyväntuulisia. Jotkut ovat jopa erittäin kunnianhimoisia ja syvällisiä, kuten Inside Out - mielen sopukoissa. Yksi suuri syy sille, ettei animaatioita tule käytyä katsomassa on se, että niistä on tuskallisen huonosti tarjolla alkukielisiä 2D-näytöksiä. Joskus sellaisia ei ole ollenkaan. Se, että sain aikaiseksi käydä katsomassa Lemmikkien salaisen elämän, olikin poikkeuksellista ja elokuvateatteri Niagaran ansiota. Yhtä porukkaa lukuun ottamatta pienehkö yleisö koostui kokonaan aikuisista, mikä oli positiivinen asia. (Negatiivinen sen sijaan oli, että sen yhden porukan aikuinen luki lapsille kaikki tekstitykset ääneen koko leffan ajan. Paikan vaihdolla siitäkin selvittiin ilman että päitä putoili.)


Elokuva osoittautui aika lailla sellaiseksi peruskohellukseksi, joita en ole erityisen kiinnostunut katsomaan. Kuitenkin, koska leffateatterissa lähes mikä tahansa elokuva on hyvä, tempauduin toki mukaan ja nauroinkin parissa kohdassa. Vaikka aihepiiri oli kiinnostava ja eläimet söpöjä, ei toteutus päässyt lähellekään viime vuosien huippuanimaatioiden tasoa. Tarina sekoittelee aineksia perinteisistä eläinleffoista kuten Kotia kohti ja viljelee eläimiin liittyviä kliseitä minkä ehtii. Vanhemmista antropomorfistisista Disney-leffoista poiketen elokuva kuitenkin tekee pilaa eläinten eläimellisyydestä. Koirat on geneettisesti ohjelmoitu juoksemaan pallojen perässä ja jahtaamaan perhosia. Kissat taas ovat juonikkaita ketkuja, mutteivät voi vastustaa lattialla liikkuvaa valoa.


Tarinan pääosassa on Max, pieni koira, joka asuu New Yorkissa omistajansa Katien kanssa, johon on aivan hulluna. Päivät pitkät Max odottaa Katieta oven takana ja iltaisin vaalii suhdettaan tähän. Max pitää itseään kaupungin onnekkaimpana koirana. Kaikki kuitenkin muuttuu kun Katie raahaa kotiin valtavan löytöjärkäleen, Duken, jonka kanssa Max joutuu nyt jakamaan ruokansa ja omistajansa. Koirien yrittäessä juonitella toisensa pois kuvioista molemmat joutuvat hukkateille ja eksyvät kaupungin syövereihin. Seuraa erittäin klassista kohellusta ja kisailua kun karvakaksikko pakenee voimansa yhdistäen rankkuria. Turrikat turvautuvat suojaa etsien alamaailman väkeen, hylättyihin lemmikkeihin, jotka asuvat viemäreissä ja pyrkivät tuhoamaan ihmiskunnan(!). Ko-hel-lus-ta.


Leffa on kaikesta päätellen suunnattu nuoremmille katsojille kuin vaikkapa Inside Out ja perheen pienimmille se onkin ihan kelpo katselmus. Aikuisesta yleisöstä elokuva ei kirvoittanut kuin pari naurunhörähdystä, mutta Finnkinon päivänäytöksessä meininki olisi varmasti eri luokkaa. Yhteenvetona, leffasta ei ole juurikaan pahaa sanottavaa (paitsi että rankkurit vs. lemmikit -taisto on niin käsittämättömän kulunut juttu, ettei sitä olisi tarvinnut tässäkin leffassa toistaa kymmeneen kertaan!), muttei merkittävästi hyvääkään (paitsi että animaatioeläimet ovat söpöjä ja etenkin koiramainen luonne on vangittu Maxin hahmoon hyvin).


Lopuksi, tällä blogilla on nyt ehkä meneillään jonkilainen identiteettikriisi, jonka seurauksena se saattaa olla jonkin aikaa melkoinen sillisalaatti. Silläkin uhalla, ettei sillisalaatti tunnetusti ole joulupöydän suosikkiherkku, päätin jakaa kanssanne myös eilisen piirakkani reseptin. En uskalla edes kertoa miten lyhyessä ajassa piirakka oli kadonnut ja 4/5 siitä omiin kitusiini. Tästä tuli siis jopa liian hyvää. Yhdistelin reseptin Valion ja Kotikokin marjapiirakkaohjeista ja lopputuloksen pitäisi upota ainakin ihmisiin, jotka tykkäävät juustokakusta ja kirpeistä vadelmaherkuista. (Vadelmat voi toki vaihtaa kokonaan mustikoihin jos niin haluaa.) Kuten sanottua, yhdistelmä toimi täydellisesti. Resepti on myös gluteeniton ja takuulla epäterveellinen.


Gluteeniton tuorejuusto-marjapiirakka

Pohja
  • 100 g voita
  • 1 dl sokeria
  • 1 muna
  • 2 ½ dl gluteenitonta jauhoseosta , esim. Semper (itse käytin Finaxia, joka rulaa!)
  • 1 tl leivinjauhetta

Täyte
  • 2 dl pakastevadelmia
  • 0,5 dl pakastemustikoita
  • (½ dl) sokeria
  • 2 munaa
  • 200 g maustamatonta tuorejuustoa
  • 2 tl vaniljasokeria

Valmistus
  • Vaahdota huoneenlämpöinen voi ja sokeri. Lisää muna sekä jauho-leivinjauheseos. Sekoita tasaiseksi. Leivtä taikina voideltuun (Ø 24 cm) piirakkavuokaan.
  • Levitä marjat ja sokeri piirakan päälle. (Alkuperäisessä ohjeessa sokeria oli puoli desiä, mutta ripottelin sitä vain vähän marjojen päälle, koska tykkään kirpeydestä piirakassa.) Sekoita munat ja vaniljasokeri tuorejuustoon. Kaada seos vuokaan.
  • Kypsennä 200 asteessa n. 30 min.

perjantai 5. elokuuta 2016

Laatu vs. tappajavarpaat


Ostin nämä Adidaksen lenkkarit Hulluilta päiviltä huhtikuussa hintaan 39,95. Reilun kolmen kuukauden päästä - ja sanotaan nyt vielä että en ole juurikaan käyttänyt näitä heinäkuussa - lenkkarit näyttävät tältä. Ja sanotaan sekin, että kärkien reikien puhkeamiseen meni korkeintaan muutama viikko.

Juttuhan on niin, että minulla on hieman ylöspäin katselevat isovarpaat, jotka kaiken lisäksi vaivasenluiden vuoksi kaartuvat sisäänpäin. Äitini sanoo niitä "suvun varpaiksi". Niinpä jos ostan Seppälän alesta vitosen kangasballerinat, niissä on viikossa reikä keskellä kärkeä. Hyväksyn tämän, enhän muuta voi.

Pitäisikö minun kuitenkin hyväksyä muutaman viikon jälkeen vastaavat reiät merkkilenkkareissa, joiden pitäisi olla terveelliset jaloilleni ja suunnitellut kestämään juoksemista (jota en juurikaan ole ne jalassa harrastanut)? Kengissä, jotka maksaessaan lähes 40 euroa ovat olevinaan edulliset.

Kirjoissa, joita aikanaan lueskelin Project 333:n innoittamana, kerrottiin kuinka merkkivaatteet valmistetaan yleensä samoilla tehtailla, samoista materiaaleista ja yhtä huonosti palkattujen ihmisten toimesta kuin piraattivaatteet ja halpismerkit. Näistäkin lenkkareista löytyy teksti "Made in Indonesia". Mistä siis tietää saavansa laatua ja eettistä muotia ostaessaan merkkituotteita? En tiedä!

Ihmiset vaikuttavat uskovan sokeasti hintalappua. Pelkästään se, että tuote on kalliimpi kuin vastaava Henkkamaukassa, saa uskomaan, että sen tekemiseen on taatusti käytetty enemmän resursseja ja parempia materiaaleja. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, mikä tekee kalliimmasta tuotteesta vielä isomman rikoksen ihmiskuntaa vastaan. Ja eettisyys on monitahoisempi kysymys kuin äkkiseltään uskoisi.

Yleisesti ottaen edullisesta hintalapusta kuitenkin voidaan päätellä, että sitä kantava vaate ei liene järin kunniallisesti tuotettu. Kuitenkin minulla on H&M:stä ostettuja kymmenen vuotta vanhoja ja paljon käytettyjä lempivaatteita, jotka eivät näytä edes kulumisen merkkejä - ja sitten on Adidaksen lenkkareita, jotka kestävät ehjinä muutaman viikon ja Desigualin t-paitoja, jotka menevät pilalle ensimmäisessä pesussa. Kestävyytensä vuoksi halpisvaatteet ovat tällöin eettisempiä, vaikka se ei välttämättä ole ollut valmistajan pyrkimys.

Vaatteiden ostaminen järkevästi ei ole helppoa. Onko lukijoilla luottomerkkejä jotka kestävät aikaa ja käyttöä?

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Hyvää ja kaunista


Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You) (2016)

Kävin katsomassa tämän kesän odotetuimman leffan heti ensi-illassa, mutta vaati toisen katselukerran ja vielä vähän aikaa että pääsin henkisesti kirjoitusvireeseen. Todellakin, viimeksi olen varmaan käynyt katsomassa saman leffan kahdesti (ja silloin peräti kolmesti) teatterissa Titanicin ollessa kova juttu. Olin silloin 12-vuotias. Yhtä eeppistä rakkaustarinaa Jojo Moyesin kirjaan perustuvasta elokuvasta ei kyllä mitenkään saa, eikä se varmaankaan tule jäämään ihmisten mieliin pitemmäksi aikaa kuin täksi kesäksi. Leffa on kuitenkin kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut adaptaatio kirjasta, joka rehellisesti sanoen oli korkeintaan hieman keskivertohömppäkirjaa parempi.

Lou jää elokuvan alussa työttömäksi ja joutuu koulutusta ja taitoja vailla ottamaan vastaan minkä tahansa työn osallistuakseen perheensä elättämiseen. Tie vie työkkärin kautta neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Lou ottaa sydämenasiakseen Willin elämänilon palauttamisen ja tulee siinä samassa kehittäneeksi vakavia tunteita tätä kohtaan. Onneksi ne eivät jää yksipuolisiksi.


Se, mikä keskivertohömppäkirjasta teki niin koskettavan että minun oli luettava se kahteen kertaan, olivat henkilöt: Lou ja Will, jotka ikään kuin astuivat ulos kirjasta ja hömppäkirjaskenen kahleista, tulivat elävinä uniini ja muuttivat asumaan sydämeeni. Ja se, mikä tekee kirjaan perustuvasta elokuvasta paremman kuin kirja (erittäin harvinaista, mutta totta myös Paper Townsin kohdalla), johtuu ennen kaikkea siitä, miten hyvin Emilia Clarke ja Sam Claflin muuttuvat valkokankaalla Louksi ja Williksi. Louta katsellessa on melkein pakko hymyillä koko ajan, minkä vuoksi onkin täysin uskottavaa, että hymy tarttuu pian katkeroituneen Willinkin huulille. Enimmäkseen leffaa hallitseekin vahva feelgood-meininki.

Jojo Moyes on itse laatinut leffan käsikirjoituksen, mikä osaltaan selittänee käsikirjoituksen onnistuneisuutta. Kaikki suosikkikohtaukseni kirjassa on tuotu valkokankaalle ja vieläpä lähestulkoon juuri sellaisina kuin ne kuvittelinkin. Parissa dialoginpätkässä oli mielestäni kökköyttä, joka olisi varmasti unohtunut yhden katsomiskerran jälkeen, koska kokonaisuus on niin onnistunut, mutta toisella kerralla huomasin jäykistyväni hetkeä ennen huonoja kohtauksia. Luultavasti näiden keskustelujen luonnottomuus johtuu siitä, että muutamaan repliikkiin on yritetty tiivistää kymmenen sivua kirjan tekstiä.

Seksikysymyksen käsittely on varmaankin tiiviys- ja korrektiussyistä jätetty käsittelemättä senkään verran kuin kirjassa. Se oli tavallaan odotettavissa, sillä vaikka esimerkiksi The Sessions (2012) keskittyy lähes pelkästään tabujen rikkomiseen vammaisseksin ympäriltä, ei chick flickeissä ole tapana ylittää merkittävästi rajoja. (Yhtään ei oikeastaan yllättänyt, että pensaslabyrintin tapahtumat, jotka mainitaan sekä kirjassa että sen jatko-osassa, on sivuutettu elokuvassa kokonaan.) Toisaalta, lääpintää ja läheisyyttä piisaa kyllä tarpeeksi romantiikannälän tyydyttämiseksi.


Toinen asia mikä elokuvassa hieman häiritsi oli musiikki. Nykyaikaiset poppibiisit asettavat elokuvan niin vahvasti ajalliseen kontekstiin, että jos sen katsoo uudestaan kolmen vuoden päästä, tuntuu leffa luultavasti jo vanhahtavalta. Sääli että leffa on musiikilla pilattu, sillä muuten se on tunnelmaltaan hyvinkin ajaton, samaan tapaan omassa kuplassaan ja ajan saavuttamattomissa kuin Gilmoren tytöt. Molempien ajattomuutta vahvistaa niiden sijoittuminen fiktiivisiin pikkukaupunkeihin ja dialogin tärkeys kaiken muun kustannuksella.

Vaikka totesinkin, että elokuva on jopa parempi kuin kirja johon se perustuu, voi olla, että leffasta saa kaikken eniten irti mikäli on lukenut kirjan. Täyteen ahdettu ensi-iltasali vaikutti olevan täynnä kirjan lukeneita, sillä nyyhkiminen ja niistäminen alkoi voimakkaana jo ns. ennen aikojaan. En muista koskaan kuulleeni mitään vastaavaa ja henkilökohtaisesti voin sanoa olleeni elokuvan jälkeen ihan yhtä järkyttynyt kuin luettuani kirjan ensimmäisen kerran loppuun - siitä huolimatta että tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Onneksi toinen katselukerta toimi samoin kuin kirjan kanssa ja onnistuin pääsemään tarinasta yli.

Kaiken kaikkiaan Kerro minulle jotain hyvää on oikein mukiinmenevä kesäleffa, joka herättää varmaankin ainakin ajatuksia, ellei sitten suuria tunteita. Tai sitten olette kylmäsydämisiä ja -hermoisia, eikä teitä hetkauta mikään!

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Touko-kesäkuun kuulumiset (onnea minä!)


Kesäkuu meni niin nopeasti töitä raataessa, etten edes ehtinyt tehdä vaatekuvaa valmiiksi sen aikana. Samaan hengenvetoon totean, että taidan lopettaa Project 333:n tähän. Kuvien ottaminen ja tekeminen raastaa välillä hermoja ja kaiken lisäksi pitäisi taas koostaa uusi vaatevalikoima, kiivetä porrasjakkaralle ja kaivaa tyhjiöpakkauspussit vaatehuoneen ylähyllyltä ja ääh, puuh. Olen lisäksi rikkonut niin paljon projektin sääntöjä ettei siinä tunnu olevan oikein pointtia. Viimeisten parin kuukauden aikana olen todennut, että projekti sopii hyvin opiskelijalle tai toimistotyöläiselle, mutta siivoustyöläiselle, joka tällä hetkellä olen, kelpaisi aika lailla erilainen vaatevalikoima kuin se, jonka olen koostanut. (Antakaa mulle oman alan töitä!)

Vaateostokset touko-kesäkuussa (takuulla jotain unohtaen)

  • 5 paria sukkia, 3 €, Citymarket
  • Kukkamekko (vika kuva), 22,50 €, Indiska
  • Mentalwearin Sue Ellen -paita (tokavika kuva), 1 €, Radiokirppis
  • Jazzhousut (ne on taas täällä!; rivi 4, kuva 6), 5 €, KappAhl
  • Pitkä harmaa hame (rivi 5, kuva 3), Esprit
  • Pinkit Crocsit (vika kuva), 24,47 €, Crocs
  • Mustat leggingsit, 4,95 €, New Yorker

Erityisen tyytyväinen olen Sue Ellen -paitalöytööni, jota muistan katselleeni kaihoisasti joskus muinoin kymmenen vuotta sitten, kun Mentalwearin paidat  tulivat myyntiin. Paita oli hyvän hintainen, ihanan värinen ja varmaan melkein käyttämätön sekä istuu täydellisesti päälleni. Olen enimmäkseen ohittanut printtipaitojen käyttövaiheen, mutta tähän olen jo ehtinyt kiintyä kovasti. Tarkempi kuva paidasta löytyy esimerkiksi Instagramista. Merkin eduksi täytyy sen sanomallisuuden lisäksi sanoa, että paidat ovat tämän yhden testikappaleen perusteella varsin hyvälaatuisia. Ikivanha blogipostaus (ei omani) näistä paidoista löytyy muuten täältä.


Valmistumistani filosofian maisteriksi juhlin ostamalla pitkään kaipaamani Ted Bakerin laukun, joka kaiken lisäksi sattui olemaan Stockmannilla -30% alennuksessa. Hintaa ihanuudelle jäi noin 150 euroa. Vähän kirpaisi tilin kilahtaessa lähes nollille, mutta toisaalta yhdeksän vuoden mittaista opintaivalta täytyi sen viimein päättyessä juhlia. Muovisesta ulkoasustaan huolimatta laukku on muuten aitoa nahkaa. Mikähän pinkki eläin sen vuoksi on menettänyt henkensä? Möhköfantti?


Valmistumisesta puheen ollen, sehän kävi lopulta melko kivuttomasti. Vuosikaudet pelkäsin gradun kirjoittamista ja olin opinnoissa jatkuvasti ihan pihalla siitä, mitä valmistuakseni oikein pitäisi edes suorittaa. Tämä johtui pitkälti siitä, että opetussuunnitelma muuttui kolme kertaa opiskeluaikanani (kiitti vaan Tampereen yliopisto), eli aina kun olin ehtinyt sisäistää vanhan, tuli taas iso muutos ja lähes koko opiskeluaikani oli erilaisten vastaavuustaulukkojen kanssa vekslaamista. Lopputuloksena opiskelin yhdeksän vuotta ja suoritin vahingossa jopa liikaa opintopisteitä.

Valmistuin kandiksi vuosi sitten ja aloin saman tien työstää graduani. Aiheen valinnan jälkeen loppu oli uskomattoman helppoa. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat työstäneet graduaan vuosikausia, enkä suoraan sanoen ymmärrä, mikä siinä voi kestää. Kirjoitustyö valmistui muutamassa kuukaudessa aineiston kahlaamisen jälkeen.Toki prosessia helpotti se, että suhtauduin hankkeeseen koko ajan ainoana tavoitteenani valmistua, enkä pyrkinyt hyvän arvosanan hankkimiseen. Vastaavassa tilanteessa oleville suosittelen samaa menetelmää ja kannustan tekemään joka päivä jotain. Kun jossain kohtaa jää jumiin, voi jatkaa jostain toisesta, tai vaikka laitella pilkkuja paikalleen. Pääasia ettei hommaa jätä pöytälaatikkoon hautumaan pitkää viikonloppua pitemmäksi ajaksi, vaan kannattaa olla jatkuvasti edes tekevinään jotain työn kimpussa.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Pikainen kesäkirjavinkki


Tai oikeastaan kirjailijavinkki. Kesäkirjoista (kepeitä, koukuttavia, jännittäviä, koskettavia) parhaat syntyvät tällä hetkellä Liane Moriartyn läppärillä. Aiemmin olen lukenut jo kirjat Hyvä aviomies ja Nainen joka unohti ja viime viikolla ahmaisin parissa päivässä kirjan Mustat valkeat valheet. Suosittelen Moriartyn tuotantoa erittäin lämpimästi kesämökille, biitsille, lentomatkoille, juniin ja aamukahvihetkiin parvekkeelle. Kirjat ovat kuin hiilareita: mitä enemmän luet, sitä enemmän niitä tekee mieli!

Mustat valkeat valheet keskittyy Pirriween ala-asteen vanhempien ja heidän ihmissuhteidensa ympärille. Näennäisesti kyse on lapsista ja kirjan keskiössä on varsinainen koulukiusaamismysteeri, jonka ratkaisua saadaan odottaa viimeisille sivuille asti. Lasten asioista vanhemmat kuitenkin saavat pontta omiin taisteluihinsa ja lopulta tilanne kärjistyy koulun visailuillassa, jossa tarjolla on ennenkuulumattoman vahvoja pinkkejä drinkkejä. Kirjan lukeminen on USA Todayn mukaan kuin joisi arsenikilla terästettyä pinkkiä Cosmopolitania. Kirjassa käsitellään vaikeitakin aiheita, mutta siitä huolimatta lopputulos on kevyt ja loppuun asti viihdyttävä.

Lukiessani kirjaa bongasin sattumalta Reese Witherspoonin Instagram-kuvan, johon hän oli tägännyt sen nimen. Pikainen googlaus paljasti, että Ally McBealin luoja David E. Kelley on luonut kirjaan perustuvan sarjan, joka tullaan näyttämään HBO:lla. Siinä näyttelevät Witherspoonin lisäksi mm. Nicole Kidman, Alexander Skarsgård, Laura Dern ja Shailene Woodley.


sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Jotain hölmöä, jotain komeaa, jotain surullista

Servetit: Tiger.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä (2016)

Tämä kirja on jatko-osa Moyesin teokselle Kerro minulle jotain hyvää, joten jos et ole lukenut sitä, älä lue tätä postausta! Spoilerit alkavat heti.

Louisa, jonka opimme em. kirjassa tuntemaan, on viettänyt Willin kuoleman jälkeisen vuoden pakoillen suruaan ensin Pariisissa ja sitten milloin missäkin reissaten. Nyt hän on asettunut Lontooseen perintörahoilla ostettuun asuntoon, jota ei ole viitsinyt edes sisustaa ja töihin lentokentällä sijaitsevaan pubiin, jossa hän seuraa päivästä toiseen muiden ihmisten lähtöä seikkailuihin. Tarinan alussa Lou joutuu onnettomuuteen, jonka seurauksena hän pääsee jälleen väleihin perheensä kanssa - äiti kun ei ole edellisen kirjan tapahtumien vuoksi suostunut enää puhumaan hänelle.

Sairasloman aikana töihin on tullut uusi pomo, joka on kamala nalkuttaja ja Lou joutuu isänsä mieliksi käymään sururyhmässä, jonka jäsenet tuntuvat käyvän läpi aivan eri asioita kuin Lou. Mutta muutakin tapahtuu ja Louisan elämä on jälleen mullistumassa. Hänen ovelleen nimittäin ilmestyy 16-vuotias Lily, joka väittää olevansa Willin ja tämän lukioaikaisen tyttöystävän intohimon hedelmä, josta Willillä ei ole ollut aavistustakaan.

Lily on elämässään täysin hukassa ja sekoilee minkä ehtii. Lou ottaa hänet siipiensä suojaan, koska ei voi kääntää selkäänsä Willin jälkikasvulle, mutta menettää hermonsa ja vähän muutakin useammin kuin kerran. Pian hän ottaakin elämäntehtäväkseen yhdistää Lily uuden perheensä, Traynorien, eli Willin vanhempien ja siskon kanssa.

Samaan aikaan Lou tapaa sururyhmänsä kautta komean ja miehekkään ambulanssikuski Samin, jonka kanssa hänellä synkkaa heti. Lou miettii kuitenkin edelleen joka käänteessä Williä, josta Lily olemuksellaan jatkuvasti muistuttaa, eikä emotionaalinen sitoutuminen uuteen suhteeseen ole helppoa. Työolosuhteiden kiristyessä Lou myös joutuu jälleen miettimään, mitä oikein haluaa elämällään tehdä. Toiselta puolelta maailmaa putkahtaakin houkutteleva työtarjous.

Kirjoitin Kerro minulle jotain hyvää kirjasta, että jos aikoo lukea yhden hömppäkirjan kymmenessä vuodessa, kannattaa lukea se. Itse tein kirjalle jotain, mitä en muista koskaan ennen tehneeni: päästyäni sen loppuun, aloitin sen parin päivän kuluttua uudestaan alusta ja luin toiseen kertaan! Willin ja Loun tarina jäi elämään uskomattoman elävästi mieleeni ja olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä on harvinaisen tärkeä ja kypsä hömppäkirja.

Jos olisit tässä -kirjaa en sen sijaan voi erityisemmin suositella lukemaan, vaikka lukisi kymmenessä vuodessa sata hömppäkirjaa. Kiitoksissa Jojo Moyes kiittää lukijoitaan saamistaan runsaista someviesteistä, joissa oltiin kiinnostuneita Loun myöhemmistä vaiheista ja kertoo, ettei ehkä olisi päätynyt kirjoittamaan tätä kirjaa ilman niitä. Ymmärrän hyvin, että Kerro minulle jotain hyvää jätti lukijoihin tyhjiön, sillä koin sen itsekin. Kirjan loppu, vaikka onkin juuri sellainen jonka kirja rehellisyyden nimissä vaatii, on niin umpisurullinen, että siitä jää väkisinkin paha mieli. Jos olisit tässä on se sokerikuorrutteinen onnellinen loppu, jota lukijat jäivät tarinalle kaipaamaan.

Kirja on perushömppää ja sisältää kaikki mahdolliset chick lit -kliseet höpsöistä vanhemmista karseaan pomoon ja päähenkilön kykyihin ja koulutukseen nähden täysin epäuskottavaan työtarjoukseen, puhumattakaan tämän tolkuttoman huonosta onnesta miesrintamalla. Willin teini-ikäisen tyttären yllättävä ilmaantuminen on tavallaan jopa uskottavaa hahmon tuntien, mutta toisaalta niin moneen kertaan nähty ja älyvapaa käänne, että silmienpyörittelyltä en voinut välttyä.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

333: Huhtikuu - opintoputken loppu häämöttää


Kesti näin kauan ennen kuin tajusin että huhtikuu on kauan sitten loppunut ja pitäisi tämä vaatepostaus raapia kasaan. Olen melko tehokkaasti onnistunut viime aikoina työstämään ja ajattelemaan vain graduani, joka pitäisi palauttaa suunnilleen viikon päästä. Vielä sen kanssa on tekemistä, mutta jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, ei sen kanssa tule varsinaisesti edes kiire. Mieleeni on useammin kuin kerran hiipinyt ajatus: näinkö helppoa tämä on? Olenkin varma, että jonkun mutkan maailmankaikkeus vielä kaivaa taskustaan tielleni. Toivottavasti ei kovin tiukkaa.

Huhtikuussa shoppailin tarpeellisia vaatteita urakalla:

  • Adidaksen lenkkarit Hulluilta päiviltä, 39,90 €
  • Kevättakki Zalandolta, 39,90 €
  • Pitkähihainen paita kirppikseltä, 2 €
  • Tuulitakki peräkonttikirppikseltä 3 €
Koiranvientivaatteiden hamstraaminen on nykyään salainen paheeni. Lenkkarit ja tuulitakki kuuluvat tähän kategoriaan. Kevättakin osto oli myöntymys Armanin monivuotiselle anelulle että hankkisin uuden välikausitakin. Mistään ei meinannut löytyä yhtään sen tyylistä joista tykkään ja mitä enemmän käytän tätä Zalandosta ostamaani, sitä vähemmän siitäkään pidän. Väri ja malli ovat kivat, mutta materiaali on jotenkin liian sporttinen. Taskuille vaikuttaa nopeasti tapahtuvan muodonmenetys kun uskallan tunkea niihin kännykkäni, bussikorttini ja huulirasvani. Sama efekti tapahtui edellisen Zalandosta tilaamani kevättakin kanssa: aloin inhota sitä koska se näytti liikaa "koiranvientitakilta". Joka tapauksessa punainen väri on edistystä, koska yleensä olen ostanut vain mustia, harmaita ja ruskeita takkeja. Kuvassa poseeraan takki päällä Tampereen yliopiston Opintoputkessa, korkealla ilmassa kulkevassa käytävässä, joka johtaa rakennuksesta toiseen. Viittä vaille päätin jo näyttää teille naamani, mutta koska tässä(kin) kuvassa oli vähän tyhmä ilme, jääköön suuri paljastus odottamaan suotuisampaa hetkeä tulevaisuudessa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Jotain hyvää, jotain kaunista, jotain traagista


Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (2015)

Olen aika hidas lukija, mutta aloitin tämän viisisataasivuisen kirjan perjantaiaamuna ja lopetin räkä poskella sunnuntai-iltapäivänä. Sunnuntaiaamuna heräsin viiden tunnin unien jälkeen siihen, että olin nähnyt unta kirjan tapahtumista ja minun oli pakko herätä lukemaan sitä silmät ristissä. Olen tietoinen siitä, että kyseessä on hömppäkirja, johon vahvasti eläytyminen on ehkä jollain lailla vähän "noloa". Toisaalta se, että eläydyn siihen vahvasti ja kyynelehdin sen parissa kertoo vain, että olen hömppäkirjojen kohderyhmää. Eikä siinä oikeastaan pitäisi olla mitään hävettävää.

Jotenkin kirjan aihe ui ihoni alle ja kun pääsin loppuun, tunsin suurta tyhjyyttä. Lisäksi ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että kirja särki sydämeni. Viime yönä näin jälleen unta kirjan tapahtumista ja kun huomasin miettiväni sen lukemista heti uudelleen, taivuin lopulta tekemään kirjastoon varauksen tarinan jatko-osasta (jonka nimeä en mainitse, koska se on mielestäni jo itsessään spoileri tämän kirjan kannalta). Kaikki itseään kunnioittavat hömppäkirjabloggarit lienevät lukeneen kirjan jo vuosi sitten, mutta itse pääsin sen jäljille vasta nyt nähtyäni siihen perustuvan elokuvan trailerin teatterissa. (Sittemmin olen katsonut sen varmasti ainakin kymmenen kertaa.)

Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Louisa, joka jää työttömäksi ja joutuu perheensä taloudellisen ahdingon vuoksi ottamaan vastaan käytännössä minkä tahansa työpaikan. Siten hän päätyy neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Will on järjettömän komea ja törkeän rikas, mutta pari vuotta sitten tapahtunut onnettomuus on jättänyt hänet muiden armoille ja katkeroittanut hänet. Will on elänyt täyttä elämää vuorikiipeillen, benjihyppien ja laajasti sekstaillen, eikä hän voi hyväksyä elämäänsä vanhempiensa ja ruumiinsa vankina tuppukylässä, jonka nimeä ei kirjassa paljasteta. Vastoin järjen häivähdystäkään Willin äiti palkkaa kömpelön, kokemattoman ja erittäin kummallisen tyylitajun omaavan Louisan Willin seuralaiseksi, koska uskoo hänen voivan piristää tätä.

Työsuhde alkaa takkuillen, mutta sinnikkyydellä (ja koska Will ei pääse pakoon) Louisa saa pomonsa lopulta hieman avautumaan, hymyilemään ja lähtemään ulos talosta. Louisa laatii seikkailukalenterin ja aikoo saada Willin syleilemään jälleen elämää. Jos niin ei aivan tapahdukaan, ainakin hän saa Willin tekemään lähes mitä vain puolestaan. Sillä hups, kun kaksi ihmistä on niin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa, on vaikeaa välttää rakastumista.

Kirjassa ehkä parasta on se, että Louisan rakkaus esitetään melkeinpä luonnollisena ja onnellisena asiana. Tämän genren kirjoissa sankarittarella on yleensä kymmenen estettä, ongelmaa ja epäröinnin aihetta suhteessaan siihen komistukseen johon tämä nyt onkaan suhteessa. Siksi on suorastaan hämmästyttävää, että Louisa ei epäröi kahta kertaa tajutessaan olevansa rakastunut neliraajahalvaantuneeseen mieheen. Will hurmaa myös Louisan vanhemmat ja siskon, eikä suhteelle vaikuta olevan muita esteitä kuin se, että Louisa lukee netistä "tetrojen" keskustelupalstalta, ettei kaksoisrooli toimi: ollakseen Willin rakastaja, on Louisan lakattava olemasta tämän henkilökohtainen avustaja.

Kestää jonkin aikaa tajuta, että kirja kertoo oikeastaan nimenomaan Louisasta. Se on toki aivan loogista, koska kyseessä on selvästi naisille suunnattu viihdekirja, romanssi tai jopa chick lit -kirja. Willin tarina on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Louisan, joka kummallisia vaatteitaan lukuunottamatta on aika tylsä. Louisa on asunut koko ikänsä pienessä englantilaisessa kaupungissa, ja työskennellyt kuusi vuotta kahvilassa, jonka hän on mieltänyt unelmatyöpaikakseen. Lisäksi hän kehtaa väittää olevansa onnellinen, vaikka asuu vanhempiensa luona varastokopissa, jonka nimittäminen huoneeksi olisi rikollista. Louisan siis ollessa kirjan varsinainen päähenkilö, tulee Willistä sivuhenkilö, jolla on tehtävä suhteessa päähenkilöön. Vaikka kirja näennäisesti kertoo siitä, kuinka Lou yrittää piristää Williä ja saada tämän tuntemaan elämänsä arvokkaaksi, tulee Will itse asiassa kuin vaivihkaa muuttaneeksi Louisan käsityksen itsestään ja maailmasta. Willin motto, joka on leffan traileriinkin vangittu, on että kaikilla on velvollisuus elää yksi ainoa elämänsä täysillä. Will, jolta mahdollisuus täyteen elämään on viety, ei kestä katsella Louisan tuhlaavan omaansa. Lopulta molemmat henkilöt työskentelevät saman mission kimpussa, mutta Louisan sitä tajuamatta enemmän hänen itsensä kuin Willin hyväksi.

Tässä vaiheessa sanottakoon, että jos aikoo lukea yhden hömppäkirjan kymmenessä vuodessa, suosittelen lukemaan tämän. Se ei ehkä ole paras ikinä - en arvota Moyesin tyyliä kovin korkealle eikä aikomuksenani ole kahlata koko hänen tuotantoaan läpi - mutta se on takuulla yksi ajatuksia herättävimmistä ja sydäntäsärkevimmistä tarinoista, eikä se päästä lukijaa otteestaan pitkään aikaan senkään jälkeen kun kannet on viimeisen kerran suljettu. (Luin muuten erään blogiarvion, jonka kirjoittaja oli saanut kirjan arvostelukappaleena kustantajalta - ja sen mukana oli toimitettu nenäliinapaketti. Asiallista.)

Sitten seuraa armottomia spoilereita, joita en missään tapauksessa suosittele lukemaan ennen kirjaa!


Lukijallehan on alusta asti selvää, että hän lukee rakkaustarinaa. Sen kertoo kirjailijan nimi, kirjan genre ja kannen design, sekä takakanteen painetut sanat: "aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina". Lopun lähestyessä uhkaavasti aloin kuitenkin olla jopa hieman närkästynyt, sillä lupailtu rakkaustarina uhkasi mielestäni jäädä vain muutaman sivun mittaiseksi, kun se ei tuntunut ollenkaan pääsevän vauhtiin. Ja niinhän siinä kävi. Will torppaa Louisan suunnitelmat yhteisestä tulevaisuudesta ja ilmoittaa mieluummin menevänsä Dignitas-klinikalle päättämään päivänsä. Louisa vetää kilarit, koska hänen mielestään Will sanoo, ettei Louisan rakkaus riitä syyksi elää. Ja ehkä se ei riitäkään. Ehkä on kohtuutonta vaatia, että yhden ihmisen rakkaus olisi toiselle ainoa syy elää muuten kestämätöntä elämää. Tämä on hömppäkirjalle harvinaisen kypsä oivallus: rakkaus on mahtavaa ja tärkeää, mutta se ei pysty muuttamaan olosuhteita.

Tiesin alusta asti, että kirja tulee päättymään Willin kuolemaan, koska luin jatko-osan Jos olisit tässä takakansitekstin ennen kuin aloin lukea tätä. (Miksi? Koska olen idiootti!) Niinpä Willin kuolema ei sinänsä ollut syynä sydämeni särkymiseen. Syitä siihen on monia. Ensinnäkin se, miten Louisa tuhlasi Willin viimeisen viikon olemalla tälle vihainen! Kuinka Louisa melkein missasi hyvästien hetket, koska hänen itsetuntonsa oli saanut kolauksen! Toiseksi se, miten Willin perhe tuhlasi tämän viimeisen puolivuotisen olemalla tarkoituksellisen etäinen. Ja kolmanneksi, tämä ehkä eniten: se ettei Willin ja Louisan suhde saanut täyttymystään.

Suomeksi: ei seksiä.

Surffaillessaan tetrapalstalla Louisa törmää yhä uudestaan siihen, että kaikkein mieluiten neliraajahalvaantuneet harrastaisivat seksiä, jos saisivat valita kaikesta maailman tekemisestä. On hämmentävää, että tämä tuodaan esiin, mutta sitä ei oikeastaan kommentoida millään tavalla. Louisa vaikuttaa olevan valmis hommiin ja tekemään Willin tavalla tai toisella onnelliseksi, mutta ei kuitenkaan ole erityisen aktiivinen ottaakseen askelta fyysiseen suuntaan. Sekin olisi ihan ymmärrettävää, että häntä pelottaisi mitä touhusta tulee, mutta kun asiaan ei kajota sanallakaan, tuntuu että se vain on jätetty puolitiehen. Niinpä kirja ehkä osaltaan jatkaa pitkäaikaista perinnettä pitää vammaisten seksielämää tabuna.

Ehkä seksin puute suuressa rakkaustarinassa ei kaikkien mielestä ole merkittävä asia, mutta kun tarina itsessään on jo niin helkkarin surullinen, pitääkö sen olla vielä kaiken kukkuraksi niin surullinen, ettei Willille voida suoda edes yhtä unohduksen hetkeä - ja Louisalle jotain muisteltavaa? Suhteen huipennukseksi jää suudelma ennen totuuden hetkeä, kaiken murskaantumista. Luku jossa Louisa ja Will tuijottavat toisiaan silmiin sängyssä mitään puhumatta on tosin jollain lailla vaikuttavampi kuin mikään ihana rakastelukuvaus, jonka olen Danielle Steelin romaaneista lukenut. Se jäi kummittelemaan mieleeni ja siellä se elää omaa elämäänsä varmaan ikuisuuteen asti.

Lueskelin keskustelupalstaa, jossa jaettiin ajatuksia ja tunteita kirjasta ja huomasin, että se on herättänyt ennenkuulumattoman suuria kuohuja ihmisissä. Eräs kommentoija kirjoittaa:
"I loved this book and keep reading it over & over which is something I have never done before with any book. I am not sure if a am hoping a different ending will appear or if I just am not wanting to say goodbye to Lou and Will. I read that the author herself struggled with the ending and at one point was going to give the reader a choice of which one to read. I would really like to read that alternative ending. Maybe then I can put this book to rest."
Juuri tuolta minusta tuntuu. Ja vaikken olekaan kovin kiinnostunut Louisan tarinasta ilman Williä, on minun jonkinlaisen tyydyttävän sulkeuman toivossa pakko lukea kirjan jatko-osakin.

Monet muut kommentoijat toivat esiin ajatuksen, että Willin olisi pitänyt antaa Louisalle esimerkiksi puolen vuoden mittainen jatkoaika, nauttia vähän elämästä ennen kuolemaa. Ajatus kuulostaa vähän höpsöltä. Ehkä Lou selviää näin vähemmillä henkisillä vammoilla. (Kyllä, huomaan puhuvani kirjan päähenkilöistä kuin todellisista ihmisistä.) Tajusin kuitenkin itsekin ainakin alitajuisesti toivoneeni, että pariskunta päätyisi yhteen ja sen jälkeen Will kokisi luonnollisen kuoleman. Se olisi ollut huomattavasti miellyttävämpi ratkaisu kuin se, johon kirjailija on päätynyt. Toisaalta on todettava, kuten monet em. keskustelussakin, ettei kirja jäisi vainoamaan meitä näin, jos siinä olisi yhtään erilainen loppu.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

NightVisions 2016: Jos menisin niin menisin...


Jonain päivänä aion vielä toteuttaa pitkäaikaisen suunnitelmani mennä NightVisions -festareille Helsinkiin! Se on kuitenkin niitä asioita, jotka tulevat aina jotenkin odottamatta ja yllättäen, enkä koskaan tunne olevani oikein henkisesti valmis pakkaamaan kamojani ja oikeasti lähtemään sinne. Yöjunista ei edes tarvitsisi murehtia, sillä "Naikkareilla" voi leffoja katsoa läpi yön ja ryömiä aamulla silmät sikkarassa junaan kohti kotia. Mutta pysyisikö siellä hereillä koko yön ja uskaltaisiko salista enää ikinä poistua sinne asteltuaan? Elämä - ja festarit - ovat täynnä epävarmuustekijöitä ja koska olen arkajalka, tyydyn jälleen vain nojatuolimatkailemaan. Löysin festarin ohjelmakatalogin, (joka on hieno!) ja poimin siitä tärpit, joita itse menisin katsomaan, jos menisin. Jos haluatte tihrustaa esittelytekstejä kuvista, klikkaamalla ne suurenevat. Pisteet vaaleanpunaisen ja violetin sävyjen käytöstä kauhuleffakatalogissa!

The Witch (2015)


"Vuoden odotetuin ja ylistetyin genre-elokuva" on Naikkareilla Pohjoismaiden ensi-illassa. Kyseessä lienee jonkinlainen Tapaus. Trailerin perusteella leffa vaikuttaa mielestäni aika geneeriseltä, mutta esittelyteksti lupaa sen karttelevan kauhuelokuvan konventioita, mikä on aina mielenkiintoista jos kyseessä on kauhuelokuva.

Darling (2015)


Jos kuva kertoo jotain leffan tunnelmasta, vaikuttaa se ehdottomasti kiinnostavalta katsottavalta. Lisää kutkuttelee vertaus Roman Polanskin vanhempiin klassikkoleffoihin Rosemaryn panajainen ja Inho.

Lost river (2014)


Ryan Goslingin (kyllä, Ryan Goslingin!) käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama kauhuelokuva (kyllä, kauhuelokuva)? Kuvauksen perusteella vaikuttaa makuuni aivan liian häröltä, mutta olisihan se silti nähtävä. Yleissivistyksen nimissä. Ja ei, Gosling ei näyttele siinä, mutta Mad Menin povipommi Christina Hendricks kyllä!

Hevn (2015)


Norjalainen kauhutarina kostosta. En tiennyt että "rape and revenge" -tarina on ikäänkuin oma genrensä, mutta vaikuttaa hyvältä. En ole myöskään ikinä nähnyt norjalaista kauhuelokuvaa, joten tämä olisi ehdoton tärppi.

Roar (1981)


Leffaa askarreltiin kasaan 11 vuotta ja sen työtiimistä 70 jäsentä loukkaantui kuvausten aikana. Kuvaaja pääsi lähes päänahastaan ja kaikkiaan lienee ihme, ettei kukaan kuollut. Leffassa näyttelevät Hitchcockin luottonaama Tippi Hedren ja tämän teini-ikäinen tytär Melanie Griffith.

V#tun puhelinmyyjät The Movie! Murha aurinkorannikolla (2016)


Öö, mitäh? Kaikesta päätellen muutaman vuoden takaiset Salkkarielokuvat avasivat ovia, joiden olisi pitänyt pysyä suljettuina iäti... Mielenkiinnosta tämä olisi nähtävä, vaikken ole tositeeveesarjaa seurannutkaan ja olisin siis luultavasti ihan pihalla. Toivottavasti tällaiset leffat kuitenkin jäävät lyhytikäiseksi trendiksi.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

333: Maaliskuu

Klikkaa isommaksi.
Maaliskuusta ei mitään raportoitavaa. En ostanut mitään enkä kyllästynyt vaatteisiini. Jälleen moni jäi jopa käyttämättä. Talvikausi on niin tylsä, että en edes odottanut erityisen innolla uusien vaatteiden valintaa, joka nyt oli edessä huhti-kesäkuu-kaudelle. Se on myös melkoinen show ja huomattavasti helpompaa olisi jatkaa samoilla vaatteilla kuin tähänkin asti ja täydennellä kokoelmaa kaupasta välillä. Mutta ei. Urheasti kaivoin jälleen tyhjiöpakkaukset vaatekomeron ylähyllyltä, levittelin kaikki vaatteeni ympäriinsä ja sovittelin niitä päätyäkseni järkeviin valintoihin.

Nämä vaatteet valitsin huhti-kesäkuuksi:

  • 2 takkia (kevät- ja keväisempi)
  • 4 farkut (squin, kahdet suorat ja leveälahkeiset)
  • 2 mustat leggingsit
  • 1 printtihousut (odottakaas kun näette!)
  • 2 neuletakkia (pinkki ja musta)
  • 1 neulepaita
  • 4 t-paitaa
  • 12 pitkää paitaa/tunikaa/mekkoa (kyllä vaan, keväällä mekkoillaan!)
  • 2 pitkähihaista paitaa

Vaatteita oli tässä 30. Jätin pari paikkaa auki uusia ostoksia varten, sillä tarvitsen (Armanin mielestä jo varmaan kuudetta vuotta putkeen) ainakin uuden kevättakin. Lisäksi, koska kevät vappupalloineen ja pörriäisineen on hulluttelun aikaa, tarvitsen ainakin yhden ylivärikkään mekon. Niitä löytyy onneksi jo vaatehuoneestani Desigualin muodossa. Tiedetään, merkki alkaa olla vähän out, koska sitä on nykyään kaikilla. Koska kuitenkin väitän olevani ensimmäinen maailmassa, joka sen löysi - ennen kuin sitä sai Suomesta muualta kuin Stockmannilta - pidätän oikeuteni käyttää sitä edelleen. Lisäksi pidätän oikeuteni käyttää juttuja joista tykkään siitäkin huolimatta, että ne olisivat out.

Nyt on mahdollisuutenne päästä vaikuttamaan, sillä saatte valita, mikä Desigual-mekoistani pääsee mukaan huhti-kesäkuun vaatekarnevaaleihin! Katso kuva alla ja vastaa kyselyyn tämän postauksen oikealla puolella. Vastausaikaa on viikko tästä hetkestä.


Olisi pitänyt ottaa kuvat mekoista päälläni, mutta olkaa luottavaisia: nämä istuvat kaikki paremmin kuin mitkään muut vaatteeni ikinä.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Filkkarit viidessä minuutissa


Tampere Film Festival 2016

Pikainen katsaus Filkkareihin nyt kun ne ovat jo autuaasti takanapäin (ja staffilaiset kittaavat paraikaa ilmaista kaljaa napoihinsa, oih). Takaan että ehditte lukea tämän tekstin viidessä minuutissa, sillä tunnollisille graduajille ei heru täysimittaisia festareita eikä varsinkaan loputonta bloggausaikaa. Ehdin viikonlopun aikana kuitenkin käydä katsomassa neljä elokuvanäytöstä.

La 12.3.2016 @ Plevna 6
Penelope Spheeris

Wayne's Worldista ja mm. musiikkidokkareista tunnetun Penelope Spheerisin nimikkonäytöksessä nähtiin ohjaajan varhaista lyhytelokuvatuotantoa lähinnä 1960-70-luvuilta. Spheerisillä on omintakeinen tyyli tehdä "dokumentteja", joissa sekoittuvat fiktiiviset ja totuudelliset ainekset ja joissa ohjaaja on aina läsnä, joskus konkreettisesti kuvassa muita ohjailemassa. Osa sarjan lyhäreistä oli puhtaasti fiktiivisiä. Kaikkien elokuvien tyyliksi oli ohjelmassa määritelty "experimental", joka on yleensä paha merkki. Jonkinlaisen hämmennyksen valtaan sarjaa katsoessa kyllä jouduin, mutta viimeiset kolme elokuvaa olivat tosi mielenkiintoisia. Tuorein dokkari sarjassa oli vuodelta 1998 ja se kertoi Spheerisin äidistä. Kaksi sitä edeltävää puolestaan kertoivat Jimmy/Jenniferistä, naisen ja miehen välimaastoon sijoittuvasta transsukupuolisesta ja hänen ihmissuhteistaan. Aihetta käsitellään hyvin 1970-lukulaisesti, mikä on virkistävää katsottavaa 2010-luvulla. Samoin ovat vaatteet joita näissä lyhäreissä näkee. Lääh!


La 12.3.2016 @Plevna 2
Jennifer Reeder 2

Tässä lyhärikoosteessa oli neljä 20-30 minuutin mittaista elokuvaa - paras pituus lyhärille jos minulta kysytään. Nevermind, jossa Reeder huulisynkkaa Nirvanan biisiä, tosin kestää aivan liian kauan ja on korvia särkevää kärsimystä, jolle ei loppua näy. Se olikin muusta leffasarjasta hyvin irrallinen, sillä kaikki muut olivat huikeita ja keskenään hyvin samankaltaisia. Muut kolme elokuvaa jakoivat keskenään feministisen, naisia voimaannuttavan teeman, toivat esiin naisten keskinäisen solidaarisuuden ja olivat visuaalisesti kauniita. Oli hauskaa katsoa kerralla monta elokuvaa, sillä tietyt esineet ja asiat sekä osa näyttelijöistä siirtyivät sujuvasti osaksi seuraavankin leffan kalustoa. Yhteistä kaikille kolmelle leffalle oli myös se, että niiden päähenkilöt pitävät itselleen tsemppauspuheita tyyliin "sinä olet rakastava ja rakastettava, olet sen arvoinen, olet vahva soturi". Leffoissa oli jotain hyvin viatonta ja puhdasta ja ne tuottivat hyvää mieltä. Varmasti Filkkareiden ohjelmiston parhaimmistoa kautta aikojen. Valitettavasti jouduin kipittämään bussiin vähän ennen viimeisen leffan loppua. Nyyh.

Su 13.3. @ Niagara
Ydinvoima: Fukushima

Ostin tähän lipun, koska sen sai S-etukortilla vitosella (jihaa!), kun en oikein tiennyt mitä muutakaan katsoa. Näytökseen oli koottu Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen tehtyjä lyhäreitä, joissa tapahtuma tavalla tai toisella oli läsnä. Mukana oli dokumentteja, animaatiota ja fiktiota ihan mukavassa suhteessa. Suosikkini näytöksen leffoista oli 663114, laulukaskaasta ja onnettomuuden vaikutuksista sen elämään kertova animaatio.


Su 13.3. @ Niagara
Palkittu pitkä elokuva: Tuntematon pakolainen

Päätin mennä katsomaan palkittua pitkää elokuvaa, koska pääsääntöisesti tykkään pitkästä elokuvasta taiteen muotona enemmän kuin lyhäristä - samoin kuin pidän kirjoista enemmän kuin novelleista. Kilpailussa oli ehdolla useampikin, jotka olisin ollut kiinnostunut näkemään, mutta tämä ei oikeastaan kuulunut niihin. Saatoin ehkä vähän räplätä kännykkääkin elokuvan aikana. Ihan suoraan sanottuna en usko, että tämä oli kilpailun paras elokuva. Luultavasti se voitti aiheen ajankohtaisuuden takia, mutta kukaan ei muista sitä enää vuoden parin päästä.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Viiden kirjan haaste


Reta Todella vaiheessa -blogista haastoi minut viiden kirjan kirjahaasteeseen. Ehdin vastata siihen jo joulukuussa Facebookissa, joten enää ei asiaa tarvitse erikseen miettiä. Täältä pesee.

1/5 Kirja jota luen nyt

No tämä on sentään vaihtunut joulukuulta. Aloin lukea Jennifer Weinerin Pieniä maanjäristyksiä, joka löytyy pokkarina kirjahyllystäni ja jonka olen lukenut aiemminkin. Makoilin eräänä päivänä sängyllä päiväunilta herättyäni ja mietin, että pitäisi lukea joskus läpi kaikki kirjahyllyni kirjat, koska ainakin tähänastisen tietämykseni mukaan omistan mielestäni maailman parhaat kirjat. Miksi siis mennä merta edemmäs kalaan? (No siksi tietysti, että löytäisin lisää maailman parhaita kirjoja.) Laskeskelin karkeasti, että kirjahyllyni kahlaamiseen menisi tällä lukutahdilla noin viisi vuotta - olettaen etten sinä aikana lukisi mitään muuta. Päätin siis aloittaa urakan heti. Ja graduilun vastapainoksi haluan tänä keväänä vain ehdottoman keveitä kirjoja, jotka saavat aivoni lepäämään, eivätkä vaadi niiltä mitään. Kieltäydyn jyrkästi lukemasta mitään, mikä ei imaise mukaansa ensimmäisten kolmen sivun aikana.


2/5 Kirja jota rakastin lapsena

Tulee mieleen moniakin, muttei oikeastaan yhtä ylitse muiden, joten valitsin tähän Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, koska se on yhtenä harvoista lastenkirjoista päätynyt hyllyyni vielä aikuiskodissakin. Siinä oli noitia, tonttuja, lumottuja kuninkaanpoikia, merenpohjaan iäksi jääneitä prinsessoja ja kaikkea mitä vaan seikkailulta voi toivoa. Päivikin satu, jolle se on jatkoa, oli melkein yhtä rakastettu, mutta sitä en ole koskaan omistanut. Siinä oli ihana kansikin.

3/5 Kirja joka jäi kesken

Emmanuelle Arsan: Emmanuelle. Oli vaan liian pornoa.


4/5 Kirja joka teki suuren vaikutuksen

Erittäin suuren vaikutuksen minuun teki aikanaan Lionel Shriverin Poikani Kevin, johon en tosin useiden vuosien aikana ole vieläkään saanut palattua uudelleen. Kirjahyllynkahluuprojektissa sekin onneksi tulee vastaan. Olin tästä niin fiiliksissä, että kirjoitin ensimmäisen kirjallisuudentutkimuksen esseeni kirjan kertojasta näppis sauhuten ja suorastaan euforisessa olotilassa.

5/5 Kirja johon palaan aina uudelleen

Näitäkin on monta, mutta kirja, johon ehkä useimmin olen palannut joko konkreettisesti tai ajatuksissani, on Renate Dorresteinin Kivisydän. Maailmassa varmaan on parempiakin kirjoja, mutten ole sellaiseen vielä törmännyt. Ymmärrän kuitenkin että lukukokemus on subjektiivinen asia, mutta siitäkin huolimatta olen uskaltanut tätä kaikille suositella suosituksia kysyttäessä.