Pikainen kirjailijavinkki 2

Kirjoitin jälleen yhden työhakemuksen, joilla olen voimieni ja mahdollisuuksieni mukaan pommittanut kirjastoja ympäri Suomen jo kohta puolen vuoden ajan. Myönnettäköön, etten ole ollut niin aktiivinen kuin olisi syytä olla. "Väliaikainen" työni kotisiivousten parissa vie kuitenkin mehut niin tehokkaasti niinä päivinä joina sitä teen, että työpäivän jälkeen kaadun sänkyyn ja kun sieltä taistelun jälkeen pääsen ylös, haluan vain neuloa, neuloa, neuloa ja katsoa Gilmoren tyttöjä Netflixistä.

Joka tapauksessa aina kun kirjoitan työhakemukseen pitäväni kulttuuriblogia osoitteessa sejase tunnen syyllisyyttä siitä, miten huonosti tämä blogi voi ja miten nekin harvat päivitykset yhä useammin käsittelevät Nutellaa - neulomisen lisäksi toinen asia joka pitää minut onnellisena työpäivieni jälkeen (aviomiehen ja koirien lisäksi tietysti [jotka, toisin kuin Nutella ja neulominen, esittävät myös tahoillaan erinäisiä vaatimuksia]). 

Niinpä päätin jälleen rustata pikaisen kirjavinkin muistuttaakseni maailmalle, että täällä sitä yhä ollaan. Luen parhaillaan Annamari Marttisen kirjaa Ero, jossa, kuten näette, on aivan huikean psykedeelinen kansi! Ero ei ole Marttisen paras kirja, tai kenties se johtuu siitä, että siinä on vähiten henkilökohtaista samaistumispintaa minulle. Veikkaan että se kuitenkin voisi puhutella juuri parinkymmenen vuoden avioliitosta eronnutta naista hyvinkin läheisesti.

Tämä onkin siis jälleen enemmän kirjailija- kuin kirjavinkki. Annamari Marttisella on kerrassaan ammattimainen ote kirjoittamiseen ja hän onnistuu tekemään epäkiinnostavastakin aiheesta kiinnostavan ja lukijalle jotenkin läheisemmän. Tutustuin hänen kirjoihinsa teoksen Kuu huoneessa kautta, jonka sain Armanilta kuutisen vuotta sitten joululahjaksi. Kirja oli hyvä ja ahmin sen suunnilleen kerralla, vaikken ihan pystynyt määrittelemään miksi se muka minua kiehtoi. Veljeni vartija, joka kertoi huumeidenkäytöstä ja sen vaikutuksista läheisiin, oli koskettava, riipivä ja ahdistava, enkä sen luettuani palannut moneen vuoteen Marttisen teoksiin. Kesällä kassiini jotenkin hyppäsi Mitä ilman ei voi olla, joka kertoo hullusta, intohimoisesta suhteesta naimisissa olevan miehen ja naimattoman naisen välillä. Niinkin kliseinen aihe herää Marttisen näpeissä eloon kouriintuntuvasti, kiehtovasti, koskettavasti ja kaikkia muita yliadverbejä. Kyseessä on kenties paras kirja jonka olen pettämisaiheesta ikinä lukenut! Tarkoitukseni oli kesällä kirjoittaa postaus kirjasta, mutta kuten kaikki muutkin hyvät aikeet, se hautautui pölyrättien ja työhakemusten pinon alle.

Ja ettei tästäkään postauksesta täysin kultturelli tulisi, lopuksi kuva Dingosta neulomassani villapaidassa. Ilmoittauduin tänä syksynä kansalaisopiston neulontakurssille, jolle menoa olen harkinnut vuosikaudet. Olen oppinut kurssilla vaikka mitä, uskaltautunut kokeilemaan kirjoneuletta, palmikkoja, mekkoja, villapaitoja, erilaisia kavennuksia... ja tämä lieneekin syy siihen, että neulominen on vienyt niin ison osan vapaa-ajastani. Pelkästään kaikkien niiden erilaisten kirjoneulesukkien neulomiseen, jotka haluan neuloa, menisi vuosikausia ilman unta. Alla olevassa kuvassa ovat isänpäivälahjaksi päätyneet ensimmäiset kirjoneulesukkani ikinä. Jee!