sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Hyvää ja kaunista


Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You) (2016)

Kävin katsomassa tämän kesän odotetuimman leffan heti ensi-illassa, mutta vaati toisen katselukerran ja vielä vähän aikaa että pääsin henkisesti kirjoitusvireeseen. Todellakin, viimeksi olen varmaan käynyt katsomassa saman leffan kahdesti (ja silloin peräti kolmesti) teatterissa Titanicin ollessa kova juttu. Olin silloin 12-vuotias. Yhtä eeppistä rakkaustarinaa Jojo Moyesin kirjaan perustuvasta elokuvasta ei kyllä mitenkään saa, eikä se varmaankaan tule jäämään ihmisten mieliin pitemmäksi aikaa kuin täksi kesäksi. Leffa on kuitenkin kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut adaptaatio kirjasta, joka rehellisesti sanoen oli korkeintaan hieman keskivertohömppäkirjaa parempi.

Lou jää elokuvan alussa työttömäksi ja joutuu koulutusta ja taitoja vailla ottamaan vastaan minkä tahansa työn osallistuakseen perheensä elättämiseen. Tie vie työkkärin kautta neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Lou ottaa sydämenasiakseen Willin elämänilon palauttamisen ja tulee siinä samassa kehittäneeksi vakavia tunteita tätä kohtaan. Onneksi ne eivät jää yksipuolisiksi.


Se, mikä keskivertohömppäkirjasta teki niin koskettavan että minun oli luettava se kahteen kertaan, olivat henkilöt: Lou ja Will, jotka ikään kuin astuivat ulos kirjasta ja hömppäkirjaskenen kahleista, tulivat elävinä uniini ja muuttivat asumaan sydämeeni. Ja se, mikä tekee kirjaan perustuvasta elokuvasta paremman kuin kirja (erittäin harvinaista, mutta totta myös Paper Townsin kohdalla), johtuu ennen kaikkea siitä, miten hyvin Emilia Clarke ja Sam Claflin muuttuvat valkokankaalla Louksi ja Williksi. Louta katsellessa on melkein pakko hymyillä koko ajan, minkä vuoksi onkin täysin uskottavaa, että hymy tarttuu pian katkeroituneen Willinkin huulille. Enimmäkseen leffaa hallitseekin vahva feelgood-meininki.

Jojo Moyes on itse laatinut leffan käsikirjoituksen, mikä osaltaan selittänee käsikirjoituksen onnistuneisuutta. Kaikki suosikkikohtaukseni kirjassa on tuotu valkokankaalle ja vieläpä lähestulkoon juuri sellaisina kuin ne kuvittelinkin. Parissa dialoginpätkässä oli mielestäni kökköyttä, joka olisi varmasti unohtunut yhden katsomiskerran jälkeen, koska kokonaisuus on niin onnistunut, mutta toisella kerralla huomasin jäykistyväni hetkeä ennen huonoja kohtauksia. Luultavasti näiden keskustelujen luonnottomuus johtuu siitä, että muutamaan repliikkiin on yritetty tiivistää kymmenen sivua kirjan tekstiä.

Seksikysymyksen käsittely on varmaankin tiiviys- ja korrektiussyistä jätetty käsittelemättä senkään verran kuin kirjassa. Se oli tavallaan odotettavissa, sillä vaikka esimerkiksi The Sessions (2012) keskittyy lähes pelkästään tabujen rikkomiseen vammaisseksin ympäriltä, ei chick flickeissä ole tapana ylittää merkittävästi rajoja. (Yhtään ei oikeastaan yllättänyt, että pensaslabyrintin tapahtumat, jotka mainitaan sekä kirjassa että sen jatko-osassa, on sivuutettu elokuvassa kokonaan.) Toisaalta, lääpintää ja läheisyyttä piisaa kyllä tarpeeksi romantiikannälän tyydyttämiseksi.


Toinen asia mikä elokuvassa hieman häiritsi oli musiikki. Nykyaikaiset poppibiisit asettavat elokuvan niin vahvasti ajalliseen kontekstiin, että jos sen katsoo uudestaan kolmen vuoden päästä, tuntuu leffa luultavasti jo vanhahtavalta. Sääli että leffa on musiikilla pilattu, sillä muuten se on tunnelmaltaan hyvinkin ajaton, samaan tapaan omassa kuplassaan ja ajan saavuttamattomissa kuin Gilmoren tytöt. Molempien ajattomuutta vahvistaa niiden sijoittuminen fiktiivisiin pikkukaupunkeihin ja dialogin tärkeys kaiken muun kustannuksella.

Vaikka totesinkin, että elokuva on jopa parempi kuin kirja johon se perustuu, voi olla, että leffasta saa kaikken eniten irti mikäli on lukenut kirjan. Täyteen ahdettu ensi-iltasali vaikutti olevan täynnä kirjan lukeneita, sillä nyyhkiminen ja niistäminen alkoi voimakkaana jo ns. ennen aikojaan. En muista koskaan kuulleeni mitään vastaavaa ja henkilökohtaisesti voin sanoa olleeni elokuvan jälkeen ihan yhtä järkyttynyt kuin luettuani kirjan ensimmäisen kerran loppuun - siitä huolimatta että tiesin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Onneksi toinen katselukerta toimi samoin kuin kirjan kanssa ja onnistuin pääsemään tarinasta yli.

Kaiken kaikkiaan Kerro minulle jotain hyvää on oikein mukiinmenevä kesäleffa, joka herättää varmaankin ainakin ajatuksia, ellei sitten suuria tunteita. Tai sitten olette kylmäsydämisiä ja -hermoisia, eikä teitä hetkauta mikään!

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Touko-kesäkuun kuulumiset (onnea minä!)


Kesäkuu meni niin nopeasti töitä raataessa, etten edes ehtinyt tehdä vaatekuvaa valmiiksi sen aikana. Samaan hengenvetoon totean, että taidan lopettaa Project 333:n tähän. Kuvien ottaminen ja tekeminen raastaa välillä hermoja ja kaiken lisäksi pitäisi taas koostaa uusi vaatevalikoima, kiivetä porrasjakkaralle ja kaivaa tyhjiöpakkauspussit vaatehuoneen ylähyllyltä ja ääh, puuh. Olen lisäksi rikkonut niin paljon projektin sääntöjä ettei siinä tunnu olevan oikein pointtia. Viimeisten parin kuukauden aikana olen todennut, että projekti sopii hyvin opiskelijalle tai toimistotyöläiselle, mutta siivoustyöläiselle, joka tällä hetkellä olen, kelpaisi aika lailla erilainen vaatevalikoima kuin se, jonka olen koostanut. (Antakaa mulle oman alan töitä!)

Vaateostokset touko-kesäkuussa (takuulla jotain unohtaen)

  • 5 paria sukkia, 3 €, Citymarket
  • Kukkamekko (vika kuva), 22,50 €, Indiska
  • Mentalwearin Sue Ellen -paita (tokavika kuva), 1 €, Radiokirppis
  • Jazzhousut (ne on taas täällä!; rivi 4, kuva 6), 5 €, KappAhl
  • Pitkä harmaa hame (rivi 5, kuva 3), Esprit
  • Pinkit Crocsit (vika kuva), 24,47 €, Crocs
  • Mustat leggingsit, 4,95 €, New Yorker

Erityisen tyytyväinen olen Sue Ellen -paitalöytööni, jota muistan katselleeni kaihoisasti joskus muinoin kymmenen vuotta sitten, kun Mentalwearin paidat  tulivat myyntiin. Paita oli hyvän hintainen, ihanan värinen ja varmaan melkein käyttämätön sekä istuu täydellisesti päälleni. Olen enimmäkseen ohittanut printtipaitojen käyttövaiheen, mutta tähän olen jo ehtinyt kiintyä kovasti. Tarkempi kuva paidasta löytyy esimerkiksi Instagramista. Merkin eduksi täytyy sen sanomallisuuden lisäksi sanoa, että paidat ovat tämän yhden testikappaleen perusteella varsin hyvälaatuisia. Ikivanha blogipostaus (ei omani) näistä paidoista löytyy muuten täältä.


Valmistumistani filosofian maisteriksi juhlin ostamalla pitkään kaipaamani Ted Bakerin laukun, joka kaiken lisäksi sattui olemaan Stockmannilla -30% alennuksessa. Hintaa ihanuudelle jäi noin 150 euroa. Vähän kirpaisi tilin kilahtaessa lähes nollille, mutta toisaalta yhdeksän vuoden mittaista opintaivalta täytyi sen viimein päättyessä juhlia. Muovisesta ulkoasustaan huolimatta laukku on muuten aitoa nahkaa. Mikähän pinkki eläin sen vuoksi on menettänyt henkensä? Möhköfantti?


Valmistumisesta puheen ollen, sehän kävi lopulta melko kivuttomasti. Vuosikaudet pelkäsin gradun kirjoittamista ja olin opinnoissa jatkuvasti ihan pihalla siitä, mitä valmistuakseni oikein pitäisi edes suorittaa. Tämä johtui pitkälti siitä, että opetussuunnitelma muuttui kolme kertaa opiskeluaikanani (kiitti vaan Tampereen yliopisto), eli aina kun olin ehtinyt sisäistää vanhan, tuli taas iso muutos ja lähes koko opiskeluaikani oli erilaisten vastaavuustaulukkojen kanssa vekslaamista. Lopputuloksena opiskelin yhdeksän vuotta ja suoritin vahingossa jopa liikaa opintopisteitä.

Valmistuin kandiksi vuosi sitten ja aloin saman tien työstää graduani. Aiheen valinnan jälkeen loppu oli uskomattoman helppoa. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat työstäneet graduaan vuosikausia, enkä suoraan sanoen ymmärrä, mikä siinä voi kestää. Kirjoitustyö valmistui muutamassa kuukaudessa aineiston kahlaamisen jälkeen.Toki prosessia helpotti se, että suhtauduin hankkeeseen koko ajan ainoana tavoitteenani valmistua, enkä pyrkinyt hyvän arvosanan hankkimiseen. Vastaavassa tilanteessa oleville suosittelen samaa menetelmää ja kannustan tekemään joka päivä jotain. Kun jossain kohtaa jää jumiin, voi jatkaa jostain toisesta, tai vaikka laitella pilkkuja paikalleen. Pääasia ettei hommaa jätä pöytälaatikkoon hautumaan pitkää viikonloppua pitemmäksi ajaksi, vaan kannattaa olla jatkuvasti edes tekevinään jotain työn kimpussa.