Tarina joka elää ikuisesti

Twilight - Aamunkoi: Osa 2

(The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2) (2012)

Edwardin ja Bellan tarina on viimein saatettu loppuun - enemmän tai vähemmän kunnialla. On aika herätä leffahorroksesta. (Olen näemmä kirjoittanut kunnolla jostain elokuvasta viimeksi toukokuussa, joten nyt vähän jännittää miten tämä sujuu.)

Tällä kertaa en valmistautunut leffaan katsomalla kaikkia sitä edeltäviä osia, sillä viimevuotisesta Ao1:n ensi-illasta tuntuu olevan suunnilleen viikko - karmivaa. Vuosi sitten katsoin kaikki saagan osat putkeen ja osoittautui, etteivät ne toimi kovin hyvin omillaan, kun kirjasarjan lukemisesta oli jo kulunut niin paljon aikaa. En siis ollut valmiiksi virittäytynyt Twilight-taajuudelle mennessäni katsomaan saagan päätösosaa. Muistikuvani kirjasarjasta ovat jo hämärtyneet niin, etten osannut odottaa leffan jokaista juonenkäännettä, mikä oli varsin virkistävää. Elokuva nojaa edeltäjiensä tapaan kuitenkin hyvin vahvasti siihen uskomukseen, että sen katsojat ovat lukeneet kirjat. Asioihin viitataan ohimennen sivulauseessa, kun niitä on jo kirjoissa selitetty sivutolkulla. Sen vuoksi sympatiani ovat leffaan pakotettujen poikaystävien puolella.

Tultuani elokuvista kotiin luin ensi töikseni oman tekstini Twilightin feministisestä luennasta ja yllätyin siitä, miten hyvä se oli. Lukekaa siis tekin! Lukiessani Twilight-kirjoja en todellakaan mitenkään tietoisesti lukenut niitä feministisinä kannanottoina, eikä siinä suoraan sanottuna olisikaan mitään järkeä. Mutta vetoan edellämainitussa jutussa kirjoittamaani:

...feministisen kirjallisuuden kannalta on kuitenkin tärkeä Gayatri Spivakin herättämä kysymys: ”miksi lukea 'hyvin' (= uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?” Väärinlukeminen saattaa emansipaation kannalta olla paljon hedelmällisempää, ja feministiseen kirjallisuudentutkimukseen onkin usein liitetty idea ”vastakarvaan” lukemisesta.

Varokaa kirjoittamista, sillä on valtavia supervoimia: aloitat jotain vitsinä ja sitä mukaa kun kirjoitat, alat uskoa siihen itsekin ja jatkossa näet kaiken oman tekstisi läpi!

Mielestäni Ao2:n alussa Bellan emansipoituminen on suorastaan käsin kosketeltavaa. Leffa alkaa suoraan kohtauksesta, johon Ao1 päättyi: Bella herää vampyyriksi muuttuneena. Kaikki hahmon kömpelyys ja nuhjuisuus on poissa, räpiköivästä ankanpoikasesta on kuoriutunut joutsen (Swan!), joka toteaa: "I was born to be a vampire." 

Bella vaikuttaa ensi kertaa olevan sinut itsensä ja ruumiinsa kanssa: peilistä takaisin katsoo häikäisevän kaunis ilmestys. Kaikkien aiempien Twilight-elokuvien ajan ollaan valmistauduttu tähän: Kristen Stewart on aiemmin puettu huppareihin ja meikattu mahdollisimman vähän, jotta kontrasti tämän uudelleensyntymässä olisi mahdollisimman suuri. Ao1:ssa nähtiin loistavaa maskeerausta kun Bella raskauden aikana riutui pelottavaksi luukasaksi. Jotain hienoa on onnistuttu tekemään myös Ao2:ssa. Bella vaikuttaa pitemmältä, hoikemmalta, vähemmän tuskaiselta ja jotenkin kontrastisemmalta versiolta itsestään. Hehkeää olemusta korostetaan uudenlaisilla vaatetusvalinnoilla: mekkoja, pitkiä saappaita ja kaikkiaan hyvin istuvia kuteita. Bella todellakin löytää ja hyväksyy naisellisuutensa vasta vampyyrina, i.e. avioliitossa ja lapsen synnyttämisen jälkeen. (Ainoa mille ei ole voitu mitään on Stewartin ääni. Kirjassa kuvataan, kuinka Bellan ääni on kuin pienten kellojen helinää vampyyriksi muuttumisen jälkeen, mutta Stewart raakkuu edelleen aika ajoin kuin varis.)

Ensi töikseen vampyyriksi synnyttyään Bella rutistaa Edwardin väkivaltaiseen syleilyyn osoittaen, että hän on nyt perheen vahvin. Tämä käy hyvin ilmi koko elokuvan ajan. Edward mukautuu rooliinsa hyvänä isänä ja muuttuu siten entistäkin nössömmäksi hahmoksi. Bellan vampyrisaation myötä voimistunut kyky toimia "kilpenä" tekee hänestä konkreettisesti perheen suojelijan ja Edward jää hämmästelemään ihmeellistä vaimoaan taka-alalle.

Valitettavasti kaikki Bellan ja Edwardin välinen seksuaalinen jännite, joka oikeastaan puhkesi kunnolla kukkaan vasta Ao1:ssa, vaikuttaa täysin kuolleen avioelämän myötä. Kirjasarjan viimeisen osan loppumattomasta himosta ei näy elokuvassa jälkeäkään.

Ohjaaja Bill Condon tavoittaa molemmissa Aamunkoi-osissa hyvin sen fiilistelyn, joka aiemmissa osissa on loistanut poissaolollaan. Ao1:ssa fiilisteltiin häitä, onnea, rakkautta ja seksiä. Edward ja Bella saivat viimein olla onnellisia, eivätkä pahikset uhanneet heidän onneaan. Ainoa uhka tuli sisältäpäin, kun Bella oli vampyyrilasta kantaessaan lähellä kuolemaa. Ao2:ssa puolestaan fiilistellään kiitettävästi vampyyrina olemista tuoreen vampyyrin näkökulmasta. (Bellan ensimmäinen metsästysreissu on tosin ehkä hieman kiusallista katseltavaa.) Fiilistelylle on tilaa näissä elokuvissa sen vuoksi, että Aamunkoi on alkujaan yksi kirja, joka on jaettu kahdeksi elokuvaksi. Sen vuoksi näissä elokuvissa tapahtuu vähemmän kuin aiemmissa elokuvissa, eikä Ao1:ssa tarvinnut haaskata ollenkaan aikaa esimerkiksi taisteluun.

Cullenien perheonni, joka pyörii nyt Edwardin ja Bellan jälkeläisen, Renesmeen ympärillä, katkeaa kuitenkin lyhyeen ja edessä on vääjäämätön lopputaistelu. Cullenit haalivat vampyyreja ympäri maailmaa todistajiksi sille, että Renesmee ei ole kuolematon lapsi. Kuolemattomien lasten luominen on vampyyrimaailmassa ehdottomasti kiellettyä ja siitä seuraa kuolemanrangaistus. Lapset, joita vampyyri on purrut, ovat samalla voimakkaita ja henkisesti kehittymättömiä ja voivat tuhota kokonaisen kylän hujauksessa saadessaan raivonpuuskan. Väärinkäsitys johtaa siihen, että Volturit vyöryvät Forksiin valtavana mustana massana aikeenaan listiä vihdoin kaikki Cullenit, joiden hyveellisyys ja elämäntapa on ärsyttänyt heitä läpi kaikkien Twilight-leffojen.

No, kirjoja lukemattakin voitte ehkä arvata, että tarinan loppu on siirappisen onnellinen. Elokuvasaagan lopetus lunastaa kaikki ne odotukset, joita tällaisen eeppisen tarinan lopetukselta voi odottaa, ja jopa ylittää ne.

Vastoinkäymiset voitettuaan Bella ja Edward istuvat jälleen niityllä, joka on aiemmista osista tuttu, jolla on kosittu, suudeltu, kimallettu ja melkein jouduttu tapetuksi. Niitty palauttaa välittömästi mieleen aiempien osien onnen hetket ja on siten ainoa oikea paikka päättää tämäkin elokuva. Niityllä Bella näyttää Edwardille uuden harjoittelemansa vampyyrikyvyn avulla heidän tarinansa pieninä katkelmina aiemmista leffoista. Tämä on se hetki kun tippa nousee väkisinkin linssiin. Hyvin lyhyt kohtaus palauttaa tehokkaasti katsojan mieliin sen matkan, jonka Edward ja Bella ovat kulkeneet, sen matkan, jonka Twilight-elokuvat ovat (lukuisten ohjaajien kautta) kulkeneet ja ennen kaikkea sen matkan, jonka katsoja itse on kulkenut ensimmäisen kirjan ja viimeisen elokuvan välillä.

Lopuksi Bella sanoo Edwardille ne niin moneen kertaan kirjallisuuden historiassa toistetut sanat: Kukaan ei ole koskaan rakastanut ketään niin kuin minä sinua. Nämä sanat ovat ehkä valhe, ehkä kuluneita, kliseisiä ja osoittavat kielellä ilmaisun rajoittuneisuutta, mutta Twilight-lukijoiden universumissa ne ovat kiistatta totta. Bellan sanomana niihin todellakin uskoo - ja yksinkertaissuudessaan ne palauttavat mieleen sen aivan ainutlaatuisen kokemuksen, joka Twilight-kirjojen lukeminen ensimmäistä kertaa oli.

Leffa palautuu lopulta konkreettisesti kirjoihin, sillä näkyviin tulee oletettavasti viimeisen romaanin viimeinen lause, minkä jälkeen sivut kääntyvät ja kirja sulkeutuu. Tämä kiintoisa viittaus puhutteli minua (enkä nyt edes yritä yleistää tätä koskemaan kaikkia katsojia) sanoin: "Hei, tämä oli kuitenkin vaan satua". Ja toisaalta: "Hei, voit palata alkuun koska tahansa. Kirjat ja elokuvat elävät ikuisesti."

Ja vielä ihan lopuksi ennen lopputekstejä näemme koko sen näyttelijäkavalkadin, joka on aiemmissa osissa esiintynyt. E-e-p-p-i-s-t-ä.

Totesin Aamunkoi osa 1:sta että se on aivan eri paria kaikkien aiempien Twilight-filmatisointien kanssa. Aamunkoi osa 2 puolestaan on ikään kuin samaa paria sekä edeltäjänsä että kaikkien aiempien osien kanssa. Se kunnioittaa Twilight-elokuvien perinnettä musiikillaan, synkeydellään, jylhillä maisemillaan ja lumen läsnöololla, sekä tietysti niittysiirapilla. Se kumartaa sekä aiemmille elokuville että kirjoille. Se on jotain suurempaa, kalliimpaa, eeppisempää. Se on kerrassaan pätevä päätös elokuvasaagalle.

Olen edellä arvioinut leffaa yli-ikäisenä fanina ja osana suurempaa kokonaisuutta, suhteessa lähdemateriaaliin ja leffasaagan aiempiin osiin. Jos haluatte lukea arvion siitä millainen Aamunkoi osa 2 on elokuvana, etsikää jokin kyynisempi lähde. Vaikka tämä.