Oksennus

Tunnen nyt äärimmäisen suurta tarvetta jakaa ajatuksiani, vaikka niitä onkin vaikea kiteyttää selkeäksi tekstiksi. Yritetään. Takana on jännittävä viikko yliopistolla ja edessä kauan odotettu Aamunkoi osa 2.

Olen tänä syksynä identifioinut itseni kirjallisuudenopiskelijaksi, koska onnistuin ryssimään kaikki informaatiotutkimuksen kurssit, ja olen siten saanut keskittyä täysillä rakastamaani sivuaineeseen. Sen sijaan että olisin joutunut miettimään mitään tylsiä asioita (lukuunottamatta kaupassakäyntiä), olen uppoutunut korviani myöten fiktiivisiin maailmoihin.

Kuulin lukuvuoden alussa jälleen erään version tunnetusta urbaanilegendasta, jonka mukaan jotkut tulevat kirjallisuutta opiskellessaan hulluksi. Toinen yleinen myytti on se, että kirjallisuutta opiskeltuaan ihminen ei voi enää lukea kirjoja naiivisti, nautinnon vuoksi, ja se vie lukemisesta kaiken ilon. En ole hetkeäkään uskonut, että joutuisin itse sellaiseen tilanteeseen, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen luen kaikkea edelleen viihteenä, ellei toisin käsketä. Kirjallisuuden teorioita lukiessani olen tänä syksynä kuitenkin tullut siihen päätelmään, että niiden opiskelu voi todella tehdä vähän hulluksi. Ihan täysjärkiseltä ei vaikuta touhu, joka keskittyy jonkin keksityn tutkimiseen ja omistautuu sille intohimoisesti, niin kuin sillä olisi maailmankaikkeuden kannalta jotain merkitystä. Epäonnistun jatkuvasti puolustautumaan aviomieheni hyökkäyksiä vastaan, kun tämä kyseenalaistaa kirjallisuudentutkimuksen tarkoituksen. Olenkin todennut, että ehkä se on vain jatkoa koko elämäni jatkuneelle todellisuuspakoilulle. Ja ehkä se on sitä kaikille alan sankareille. Se alkoi kirjoista ja elokuvista - ja se jatkuu niiden tutkimisena. Se tarjoaa täydellisen tekosyyn uppoutua kertomusten maailmoihin ja pohtia loputtomiin tapahtumien funktioita ja henkilöhahmojen motiiveja. Mahtavaa!

Mutta asiaan, jos sellaista nyt osoittautuu olevan. Osallistun parhaillaan suosikkiopettajani päiväkirja- ja kirjeromaaneja, sähköpostiromaaneja ja blogeja käsittelevälle kurssille. Eilen luennolla oli erityisesti puhetta päiväkirjan ja blogin kirjoittamisesta. Aihe on aina lähellä sydäntäni, ilmeisistä syistä.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa aktiivisesti teini-iässä kun kaikenlaiset tunnemyllerrykset olivat pahimmillaan. Silloin en yksinkertaisesti voinut olla kirjoittamatta. Täytin vihkon sivuja koulussa tunneilla ja liimailin niitä myöhemmin päiväkirjaani. Kai se oli jonkinlainen selviytymiskeino. Päiväkirjani olivat juuri sellaisia, jollaiseksi suosikkiopettajani kuvailee naisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja: kaikkien tunteiden oksentamista suoraan paperille. Opettaja esitti aiemmin, että jos kaikkien meidän naispuolisten opiskelijoiden teiniaikaiset päiväkirjat koottaisiin ja niistä luettaisiin pätkiä luokan edessä, emme pystyisi tunnistamaan sitä minkä olemme itse kirjoittaneet, koska kaikki olisivat niin samanlaisia. Palan halusta tietää onko tämä totta, sillä silloin kokemani tunteet vaikuttivat niin ainutlaatuisilta. Luultavasti asia jää kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi.

Tällainen oksentamistyyppinen kirjoittaminen jatkui useita vuosia, mutta lopahti hiljalleen kun olin muuttanut pois kotoa parikymppisenä. Nykyään tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten kirjoita päiväkirjaa juuri koskaan. Asiat katoavat ikuisiksi ajoiksi jos en dokumentoi niitä. Tämä ajatus taas liittyy siihen, että taidan olla kerronnallistajan perikuva. Tunnen samaa syyllisyyttä siitä, etten jaksa enää aktiivisesti teettää valokuvia ja koostaa niistä järkevää jatkumoa valokuva-albumien muodossa. Tunnen monia ihmisiä, joilla ei ole päiväkirjan tai valokuva-albumin suhteen minkäänlaisia tarpeita. Luultavasti suurin osa tuntemistani henkilöistä on sellaisia. Ehkä heistä osa on episoodikkoja, henkilöitä, jotka muistavat irrallisia tapahtumia, mutta eivät koe mitään tarvetta kerronnallistaa sitä, miten ja miksi kaikki nuo hetket ovat johtaneet juuri tähän hetkeen, millaiseksi ne tekevät tämän hetken.

Joka tapauksessa olen vuosikausien ajan kehitellyt erilaisia teorioita siitä, miksi en enää jaksa kirjoittaa päiväkirjaa. Tällä hetkellä mieleeni tulee ensimmäisenä kirjoittamisen hitaus. Aina kun otan asiakseni kirjoittaa päiväkirjaa, huomaan että käteni on kipeä ja kaksi tuntia on kulunut, vaikka olen kirjoittanut vasta murto-osan siitä mitä olisin halunnut - ja kaiken lisäksi olen ajautunut ajatuksissani ihan hakoteille ja kirjoittanut jotain ihan muuta kuin olin suunnitellut.

Toiseksi olen havainnut, että kautta aikojen olen kirjoittanut päiväkirjaani aina kaikkein negatiivisimmat tuntemukseni, pahimmat ajatukseni ja syvimmät salaisuuteni. Vähäpuheisin olen ollut aina ollessani rakastunut ja onnellinen, monisanaisin ollessani juuri eronnut ja itsemurhan partaalla. Kesällä kirjoitin matkapäiväkirjaa häämatkallani ja huomasin nauttivani kirjoittamisesta hullun lailla. Olinkin siis keksivinäni uuden teorian. Jos kirjoittaisin päiväkirjaani positiivisia asioita ja kohtaisin maailman samalla lailla kuin matkoilla - niin että sillä on aina jotain uutta mielenkiintoista tarjottavaa, ehkä touhu ei tuntuisi aina niin likaiselta ja jättäisi jälkeensä pahan olon tunnetta. Yritin tätä. Ei toiminut. Kolmen kuukauden jälkeen en ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan päiväkirjaani hääpäivästäni, joka kiistatta oli tähänastisen elämäni onnellisin päivä. Pääsin polttariraportin loppuun kaksi kuukautta sitten ja käteni oli niin väsynyt, etten jaksanut edetä häihin asti.

Hmm.

Nyt minulla on jälleen uusi teoria! Kuulin sen eilisellä luennolla. Suosikkiopettajani ja innokas kirjallisuudenopiskelija-päiväkirjankirjoittaja-naisryhmä päätyivät kaikki siihen yhteisymmärrykseen, että ihminen tuntee jonkinlaista häpeää kirjoittaessaan minä. Tuli myös mainituksi, että suomen kieli sallii minä-sanan välttelyä lähes loputtomuuksiin asti, kun sen voi sisällyttää verbiin: tulin, näin, voitin! Puhuttiin myös passiivin käytöstä minän välttelyn keinona: Tuli käytyä koulussa, tuli vedettyä kännit...

En muista, päädyttiinkö luennolla selittämään sitä, mistä tämä häpeä johtuu. Mieleeni johtui viikon takainen keskustelu ystävieni kanssa siitä, miksi kampaajalla on niin vaikea sanoa, mitä oikeasti haluaa, ja miksi on aivan mahdotonta sanoa, jos lopputulos ei miellytä. No ehkä tämä tosiaan on suomalainen piirre. Ehkä päiväkirjan kirjoittaminen on siksi niin vaikeaa, että koska sitä oletusarvoisesti kirjoitetaan vain itselle, siihen pitäisi voida kirjoittaa se, mitä oikeasti ajattelee ja mitä tahtoo elämältä. Ehkä nämäkin vaikeudet liittyvät todellisuuspakoiluun, eikä ihminen halua myöntää itselleen, jos elämässä ei kaikki ole täydellistä.

Mutta hei, ei siinä ole järkeä. Juurihan kerroin kirjoittaneeni kaikkein eniten onnettomina hetkinäni. Nykyään en avaa sanaista arkkuani edes silloin. Miksi sitten teininä? Oliko päiväkirjan kirjoittaminen todellakin välttämätön selviytymiskeino? Vai... onko ihminen teini-iässä vielä niin lähellä lapsuutta, ettei täydellinen itsetiedostavuus ja häpeä omasta itsestä ole vielä kehittynyt tarpeeksi?

Olen ehkä taipuvainen kallistumaan tämän teorian kannalle. Teini-iässä sitä todella ajattelee kokevansa jotain uniikkia, jotain mitä kukaan muu ei koskaan ole kokenut. Kun sitä kasvaa aikuiseksi ja menee opiskelemaan kirjallisuutta, joutuu lukemaan kirjeromaaneja, jotka ovat täynnä "kukaan ei ole koskaan kokenut tällaisia tuskia" -vuodatusta. Ja ylipäänsä, kun lukee kirjoja kirjojen perään, havaitsee hiljalleen, että kaikki maailman henkevät ajatukset, joita on pitänyt ominaan ja nerokkaina, on kirjoitettu maailmankirjallisuuteen. Kaikki. Siispä, mikä on päiväkirjan kirjoittamisen pointti? Voisin ihan hyvin koostaa päiväkirjani kopioista kirjojen sivuista. Ja tätähän tiedostamattani teinkin teininä, kun tapanani oli kirjoittaa päiväkirjaani biisinsanoja, jotka tuntuivat kertovan minusta, ja otteita kirjoista, joissa ilmaistiin tuntemukseni niin kauniisti kiteytettyinä.

Lisäksi päiväkirjan kirjoittamiseen liittyy lukemisen ongelma. Sitä kirjoitetaan toki itselle, mutta samalla täytyy tiedostaa, että joku mahdollisesti löytää ja lukee sen joskus. Ehkä häpeä syntyy tästä paradoksista. Mitä jos lapseni joskus löytää päiväkirjani, johon olen kirjoittanut kaikkein ilkeimmät ajatukseni ja pahimmat tekoni, onnettomimmat hetkeni? Ajatteleeko hän silloin, että olen elänyt kaksoiselämää ja ollut koko ajan onneton salaa?

Voin toisaalta riemukseni todeta, etten ole ollut moneen vuoteen kovinkaan onneton. Eikä päiväkirjatekstiä ole syntynyt. Rakastuin, muutin yhteen miehen kanssa, tapasin ihania ihmisiä, menin naimisiin, löysin tasapainon - jos sallitte naistenlehtimäisen ilmauksen - ja kun joku jälkipolven edustaja löytää päiväkirjani, hän näkee luultavasti raportin siivouksesta syntyneestä riidasta.

Kyllä, päiväkirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Ehkä ainoa oikea tapa kirjoittaa sitä olisi kirjoittaa joka päivä jokin pieni tapahtuma, muisto, hetki.

Mutta hei, onneksi meillä on blogit! Joku eilisellä luennolla totesi, että blogissa minän kirjoittaminen on helpompaa. On vaikea ymmärtää miksi, mutta niin se todellakin vaikuttaisi olevan. Luulen, että tämä liittyy tarkempaan tietoisuuteen yleisöstä. En joudu spekuloimaan sitä, kuka ja milloin löytää blogini, vaan tiedostan, että se on vapaasti kenen tahansa löydettävissä. Tiedän, että ainakin parikymmentä ihmistä lukee tämän tekstin kun julkaisen sen. Tiedän, että muutama ystäväni lukee sen ja tiedän, että joukko tuntemattomia lukee sen. Varustaudun myös siihen, että on olemassa mahdollisuus, että äitini, opettajani, kanssaopiskelijani ja vihamieheni lukevat sen. Pohdin siis jatkuvasti sitä, millaisen kuvan itsestäni annan, enkä paljasta mitään tulenarkaa. Niinpä tulen rakentaneeksi itsestäni sellaista kuvaa, jonka haluan muille antaa - sen sijaan, että vain oksentaisin kaikki tunteeni ruudulle.

Eilisellä luennolla tutustuimme pikaisesti Kolmas pyörä -blogiin. Lueskelin sitä myöhään yöhön asti kiinnostuneena. Blogissa juuri täysi-ikään tullut tyttö kertoo anonyymisti suhteestaan vanhempaan, naimisissa olevaan mieheen. Vuoden aikana blogissa on käynyt lähes kolme miljoonaa lukijaa! Aihe vaikuttaa koskettavan suomalaisia syvästi. Tarina on niin kliseinen, ettei ketään kiinnostaisi lukea enää yhtään romaania aiheesta. Mies pettää, sanoo vaimolleen olevansa ylitöissä, uskottelee tyttöystävälle jättävänsä vaimon, tyttöystävä tuntee raivoa, epävarmuutta ja kaikenlaista sekavaa ja kuvittelee löytäneensä jotain ainutlaatuista, koska aikuinen mies on ihan eri asia kuin oman ikäiset pojat. Luin blogia vähän hämmentyneenä ja epäilin jopa, mahtaako se olla fiktiota. Kerronnassa tai tarinassa ei ole kerrassaan mitään omaperäistä, kaikki on tuttua fiktiivisistä ja todellisista uskottomuuskertomuksista. Blogista tekee mielenkiintoisen ainoastaan se, että se oletettavasti on totta. Päätin alkaa seurata blogia, sillä tuoreimmassa merkinnässä vihjataan, että mies aikoo piakkoin erota vaimostaan. Suhtaudun ajatukseen skeptisesti, mutta odotan mielenkiinnolla, miten tarinassa käy.

Blogin lukeminen herätti minussa itsensäpaljastelun tarpeen ja huomasin kaipaavani päiväkirjamaista blogia, johon voisin oksentaa ajatukseni. Näin viime yönä jälleen unta, joka toistuu eri muodoissa usein, ja josta en ole kertonut kenellekään. Sormeni olivat jo syyhyten näppäimillä perustamassa salaista sosiaalipornoblogia, mutta tulin viime hetkellä järkiini. En kestäisi blogin salailua ja sisimpäni avaamista täysin tuntemattomalle lukijajoukolle - etenkään kun mahdollisuutena olisi päätyä jonkun kirjallisuudenopiskelijajoukon analyysin kohteeksi. Ajattelin sen sijaan avata hieman sisintäni "tutulle", olemassaolevalle lukijajoukolleni. Niille, jotka urheasti sinnittelivät tekstin loppuun asti, voin nyt kertoa, että olen asettanut mietintämyssyn päähäni ja pyrin hiljalleen kehittämään tästä blogista jotain, mikä kertoisi hieman enemmän minusta. Aika näyttää, mihin päädyn.