35/365
Zero Dark Thirty (2012)
Zero Dark Thirty on ehdottomasti yksi parhaista tämän vuoden Oscar-ehdokasleffoista. Vaikka se on parhaan elokuvan ehdokkaista kolmanneksi pisin ja kestää 2 h 37 min, sen kesto on oikeutettua, eikä leffaa katsoessa tylsisty hetkeksikään. Kun vaikkapa supertylsän Lincolnin tapahtumat sijoittuivat suunnilleen kuukauden mittaiselle ajanjaksolle, Zero Dark Thirty kattaa yli kymmenen vuotta intensiivistä etsintää. Vaikka istumalihakset joutuvatkin leffateatterissa koetukselle, yhtään lyhyemmin leffaa ei olisi voitu tehdä vesittämättä aihetta täysin.
Zero Dark Thirty on samaan tapaan dokumentaarinen ja toteava kuin Argo, ja kertoo sekin CIA:n operaatiosta, paljon suuremmasta vain. Leffa alkaa 9/11-iskusta, joka käynnistää maailman suurimman etsintäoperaation Osama bin Ladenin kiinnisaamiseksi ja tappamiseksi. Asialle omistautuu intohimoisesti ja jopa pakkomielteisesti naisagentti Maya (Jessica Chastain), joka on rekrytoitu CIA:n palvelukseen suoraan lukiosta. Mayalla ei ole minkäänlaista yksityiselämää, mutta uskoa ja tarmoa sitäkin enemmän. Emme saa tietää, miksi bin Ladenin kiinniotto on tälle niin tärkeää - onko taustalla henkilökohtaisia syitä vai onko Maya vain ylitunnollinen työntekijä - mutta hän jyrää tahtonsa läpi miesten maailmassa silloinkin kun kukaan muu ei enää usko bin Ladenin löytymiseen.
Etsintä muistuttaa melkoisesti neulan hakemista heinäsuovasta ja agenttien arkipäivät kuluvat miljoonien perättömien vihjeiden tarkistamiseen. 2/3 leffasta kuluu Abu Ahmed -nimisen miehen etsintään, jonka Maya uskoo olevan bin Ladenin kuriiri, tai vähintäänkin joku tärkeä henkilö, koska kukaan ei vaikuta tietävän hänen olinpaikkaansa, vaikka kaikki kuulustellut vangit hänet tuntevat. Lopulta bin Ladenin piilopaikka löytyy lähes sattumalta - siis ehkä, voi olla että ammattimaisesti piileskelevä henkilö on myös joku ihan muu, mutta jälleen kerran joku tärkeä kuitenkin. Piilopaikkaa katsellaan pitkään ilmasta ennen kuin tehdään mitään. Mayan hermot ovat pinnassa ja on suoranainen ihme, ettei hän kertaakaan elokuvan aikana käy kenenkään kimppuun.
Leffassa esitetään suoraan ja laajalti CIA:n vankeihin käyttämiä kidutuskeinoja, mikä on saanut mediassa paljon huomiota ja jakanut mielipiteitä. Kidutusta ei kritisoida tai puolustella, se vain todetaan. Jokseenkin irvokas on tosin kohtaus, jossa näytetään televisiossa vakuuttelevaa Barack Obamaa, joka lupaa, ettei Yhdysvallat kiduta vankejaan. Mayan kehitys reilun kymmenen vuoden aikana on selvä. Elokuvan alun kidutuskohtauksessa tämä säpsähtelee ja kääntää kiusaantuneena katseensa, mutta jo muutaman vuoden päästä antaa itse kuulustelussa merkkejä piestä kuulusteltavaa.
Elokuva on tyylikäs, loppuun asti hiottu, viihdyttävä, kiinnostava ja jännittävä. Loppu saa katsojan riemuitsemaan enemmän kuin murhasta koskaan on soveliasta, ja kyyneltymään Mayan mukana kun kaikki viimein on ohi. Pystejä? Vähintäänkin naispääosasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti