Leffaähky

Huh, eilinen päivä oli sellainen hullunmylly, että olen vieläkin pökerryksissä ja epävarma siitä, haluanko enää koskaan katsoa elokuvia. Ajauduin suoraan koulusta (jossa koin hysteerisen naurukohtauksen ja julkista kiduttamista) Niagaran lehdistönäytökseen katsomaan elokuvaa, jonka vasta tuntia ennen hoksasin olevan ehdolla Oscarin saajaksi.

Matkalla mukaani tarttui jälleen yksi erittäin tarpeellinen juhlamekko (siis tarpeellinen ainakin sitten kun alan saada kutsuja julkkisbloggareiden sisäpiirin cocktail-kutsuille viikoittain [vitsailen, ei sellaisia ole... eihän?]), koska olin menossa niin kiireellä leffaan, etten ehtinyt vaientaa sitä ääntä päässäni, joka sanoi "täydellinen koko sulle, mahtava väri!" - hei hetkinen, ei se ollutkaan ääni päässäni, vaan innokas myyjä sovituskopissani. (Tämä blogi on muuten loistava tekosyy hassata rahaa elokuviin, kirjoihin ja festareihin, mutta joudun tätä menoa perustamaan tyyliblogin, jotta vaateostokset saavat vastaavan oikeutuksen.)

Elokuvissa join kahvia enkä vastoin odotuksiani nukahtanut, minkä vuoksi säntäsin ruokakaupan kautta kotiin päiväunille. Herättyäni join lisää kahvia, bloggasin ja lähdin taas leffaan. Se oli ehkä vähän liikaa. Pasmani menevät aivan sekaisin tällaisesta tapahtumavyörystä yhden päivän aikana. Siksipä keräsinkin tänään koko päivän voimia raahautuakseni lähisiwaan ja saadakseni kirjoitettua tämän tekstin.

42/365
Searching for Sugar Man (2012)

Searching for Sugar Man on mielenkiintoinen dokumentti hieman impostermaisilla käänteillä ja se toimii parhaiten silloin kun sen kohteesta ei tiedä mitään etukäteen. Dokkari kertoo siitä, kuinka Amerikassa täydellisesti flopanneesta Rodriquez-nimisestä artistista tuli Elvistäkin suositumpi Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan. Rodriquez vain ei koskaan tiennyt mitään megasuosiostaan, eivätkä edes dokumentin tekijät pystyneet tyhjentävästi selvittämään, kenen taskuun tuotot mittavasta levymyynnistä kaiken aikaa menivät.

Tarinan mukaan joku tyttö toi Rodriquezin levyn Yhdysvalloista Etelä-Afrikkaan poikaystävälleen ja koska se sisälsi kapinahenkisiä systeeminvastaisia lauluja, nuoret innostuivat ja alkoivat kopioida levyä. Artisti oli legenda, jonka kuolemasta liikkui monia erilaisia versioita. Kaikkien ydinajatus oli se, että flopattuaan Rodriquez teki itsemurhan lavalla - milloin aseella, milloin sytyttämällä itsensä tuleen. 1990-luvulla eräs toimittaja päätti viimein kirjoittaa jutun siitä, mitä todella tapahtui ja alkoi ottaa selvää siitä, kuka Rodriquez oikeastaan oli ja miten hän oikeasti kuoli.

Alun "mihinkäs tässä ollaan menossa" -vaiheen jälkeen dokumentti todella kaappaa katsojan mukaansa ja muistuttaa rakenteeltaan salapoliisikertomusta, joka viihdyttää ja saa mielikuvituksen laukkaamaan. Koko leffan ajan mukana soivat Rodriquezin biisit ja tunnelmanluojina toimivat pienet hämyiset animaatiokatkelmat. Enempää elokuvasta ei kannata kertoa. Jos tykkäätte tosielämän jännäreistä, käykää katsomassa.

43/365
Mestari (The Master) (2012)

Mestari kertoo Freddie Quellista (Joaquin Phoenix), toisen maailmansodan traumatisoimasta veteraanista, joka vaikuttaa löytävän henkisen kodin eksyttyään laivalle, jolla seilaa joukko uutta uskontoa harjoittavia hörhöjä. Aatteen (the Cause) johtaja Lancaster Dodd (Philip Seymour Hoffman) adoptoi Freddien suojatikseen ja tekee tästä koekaniininsa ja oikean kätensä.

Freddien mutkikas sielunmaisema purkautuu väkivaltaisina kohtauksina kaikkia niitä kohtaan, jotka epäilevät tai vastustavat Aatetta. Kuitenkin jää hieman epäselväksi, uskooko Freddie siihen itsekään. Aate muistuttaa hieman skientologiaa ja vaikuttaa pohjaavan pitkälti psykologiaan ja suggestioon. Monet vakioseurueeseen kuuluvat Mestarin omaa poikaa myöten vaikuttavat välillä epäilevän touhua, mutta mitä ilmeisimmin karismaattinen johtaja karismaattisine vaimoineen (Amy Adams) pitää yhteisön koossa.

En oikein saanut leffasta kiinni niin että jaksaisin ryhtyä analysoimaan sitä kunnolla. Kuten aina juuri ennen Oscareita, alan olla vähän täynnä elokuvia. Tänä vuonna ehdokkaiden katsominen on ollut erityisen rasittavaa, koska melkein kaikki ovat olleet ylipitkiä. Myös Mestari kestää melkein kaksi ja puoli tuntia, eikä sen katsominen illalla päiväunien ja yöunien välillä tainnut olla paras idea. Vannon, etten katso yhtään yli kaksituntista elokuvaa koko loppuvuonna.