More is more?

Kerronpa teille jotain tämän vuoden parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaista.

Ensinnäkin on sanottava, nyt kun olen nähnyt yhdeksästä leffasta viisi, että taso vaikuttaisi kahteen edelliseen vuoteen nähden olevan aika heikko - tai jos nyt ei suorastaan heikko, niin henkilökohtaisesti minuun ei ole vielä mikään leffa kolahtanut niin, että osaisin edes arvailla mahdollista voittajaa. Viime vuoden The Artist ja edellisvuoden Kuninkaan puhe olivat suhteellisen arvattavia ja tyydyttäviä voittajia, mutta tämän vuoden suhteen olen vielä autuaasti ulapalla. Tarjonta on kieltämättä varsin kirjava. Ehdolla on niin poliittista jännäriä, musikaalia, pukudraamaa, indie-elokuvaa, verta pulppuilevaa länkkäriä, romanttista komediaa kuin silmiä rasittavaa kolmedeehifistelyäkin. Ehkä juuri genrejen kirjon takia tuntuu olevan vaikea nähdä, mikä elokuvista on ylitse muiden. Mutta vielä on neljä näkemättä ja kenties jossain niistä piilee tajunnanräjäyttävä elämys.

Toiseksi, Oscar-ehdokkaiden perusteella vaikuttaisi siltä, että viime vuoden leffoja tehtäessä on turvauduttu jonkinlaiseen "enemmän on enemmän" -ajatteluun. Kirjojen suhteen arvostan pääsääntöisesti suurta sivumäärää, mutta elokuva saa mielestäni olla todella hyvä jos sen täytyy kestää yli kaksi tuntia. Useimpien tarinoiden kertomiseen puolitoista tuntia on tarpeeksi ja jos leffa kestää 1 h 45 min se on jo tarpeeksi pitkä sisältääkseen riittävästi syvyyttä ja fiilistelyä. Eli kuinka kauan ehdokasleffat sitten kestävät? Minäpä kerron:

• Django Unchained 2 h 45 min
• Les Misérables 2 h 39 min
• Zero Dark Thirty 2 h 37 min
• Lincoln 2 h 31 min
• Piin elämä 2 h 7 min
• Rakkaus 2 h 5 min
• Unelmien pelikirja 2 h 2 min
• Argo 2 h
• Beasts of the Southern Wild 1 h 33 min

Yksi leffoista kestää siis alle kaksi tuntia. Katselu-urakka alkaa tuntua suorastaan puuduttavalta, enkä pursuile innostusta läheskään niin paljon kuin aiempina vuosina. Mutta asiaan, plussakeskiviikon lähestulkoon siedettävän mittaiseen elokuvaan...

29/365
Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook) (2012)

Olen jo melkein valmis antamaan Oscarin Unelmien pelikirjalle, sillä tähän mennessä katsomistani ehdokkaista se on kiistatta helpoimmin lähestyttävä. Leffa kulkee näennäisesti aika totuttua romanttisen komedian juonikuviota seuraillen, mutta poikkeukselliseksi sen tekevät hullut päähenkilöt. Siis oikeasti hullut, ei hassunhauskanhullut, vaan kaksisuuntainen mielialahäiriö - ja "mieheni kuoli, joten sekstailin kaikkien työkaverieni kanssa" -hullut. (Ja juu, tiedän ettei hullu ole poliittisesti korrekti termi, mutta sillä saa kuitenkin yhä kivasti niputettua kaikki mielenterveysongelmaiset saman nimikkeen alle.)

Leffan alussa Pat (Bradley Cooper) vapautuu mielisairaalasta, jonne on joutunut hakattuaan vaimonsa rakastajan henkihieveriin. Tapauksesta on seurannut jotain hyvääkin, nimittäin diagnoosi: nimi ongelmalle, jonka kanssa Pat on kamppaillut koko ikänsä tietämättä mitä vastaan oikeastaan kamppailee. Sairaalasta päästyään Pat keskittyy tavoittelemaan petollista vaimoaan takaisin. Hän uskoo voittavansa vaimon rakkauden paranemalla ja paranevansa ajattelemalla positiivisesti, näkemällä harmaiden pilvien hopeareunuksen. Sitten Patin elämään tuiskahtaa Tiffany (Jennifer Lawrence), joka on miehensä kuoleman jäljiltä lähes yhtä sekaisin päästään. Kaksikon välille syntyy ystävyyssuhde, joka kumpuaa molempien piittaamattomuudesta sosiaalisia käytösnormeja kohtaan. Ja pian heillä on yhteinen projekti, joka innostaa jalkapallofanitkin lyömään heidän puolestaan vetoa.

Elokuva käsittelee rakkauden ikuisen teeman ohella selviytymistä ja arkielämän pieniä neurooseja. Tiffanyn lanko (John Ortiz) kärsii täydellisessä kodissaan vaimonsa ja vauvansa kanssa tukehtumisen tunteesta ja lievittää sitä kuuntelemalla autotallissa Metallicaa samalla kun hajottaa tavaroita. Patin isä (Robert De Niro) on jalkapalloon liittyvässä taikauskossaan melkein yhtä pakkomielteinen kuin poikansa, joka hölkkää jätesäkki yllään ja lukee klassikkoteoksia uskoen siten saavansa vaimonsa takaisin. Leffan naishahmot hallitsevat ja hillitsevät miehiä ilman että nämä sitä tajuavatkaan. Patin äiti (Jacki Weaver) tekee sen lempeydellään ja kokkauksillaan, kun taas Tiffany vastaa miesten hullutuksiin omillaan ja voittaa nämä heidän omassa pelissään.

David O. Russellin kuudes pitkä ohjaustyö keräsi kaikkiaan kahdeksan Oscar-ehdokkuutta: paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus ja leikkaus.