Ensimmäinen länkkärikirjani

34/365
Charles Portis: Kova kuin kivi (1968)
Suom. Liisa Ryömä ja Pirkko Sand

Tähän Charles Portisin kirjaan perustuva Coenin veljesten elokuva jäi katsomatta kahden vuoden takaisessa Oscar-jahdissa, koska en kerta kaikkiaan saanut itseäni kiinnostumaan siitä tarpeeksi. (Coenin veljekset tuottavat minulle usein päänvaivaa.) Kirjakaan ei etukäteen erityisesti napannut ja olen aika yllättynyt siitä, että luin sen loppuun - eikä se edes ollut tylsä.

Tarina sijoittuu jälleen suunnilleen samoihin aikoihin kuin Django Unchained ja Lincoln. Kirjan kertoja, 14-vuotias Mattie lähtee jahtaamaan Tom Chaneyna tuntemaansa miestä, joka on tappanut hänen isänsä. Mattien pyrkimys on joko tappaa Chaney itse tai saattaa tämä hirtettäväksi. Avukseen hän värvää "lihavan, mursuviiksisen, pesemättömän, lemahtavan ja enimmäkseen humalaisen silmäpuolen", pahamaineisen Rooster Cogburnin. Mukaan matkalle tuppautuu vielä "keikarimainen, kaamean isoilla kannuksilla ja teksasilaisilla helyillä kolisteleva" LaBoeuf, joka myös on saman miehen perässä.

Kaksi miestä ja tyttö ratsastelevat pitkin maita ja mantuja ja alkukankeuden jälkeen kaiketi solmivat jonkinlaisia tunnesiteitä toisiinsa. Vaikka en missään vaiheessa oikeastaan kiinnostunut itse tarinasta suuremmin, kirja soljui loppuun lähes huomaamatta. Portisin tekstissä on jotain vastaansanomattoman mukaansatempaavaa, piilevää huumoria ja menevää tarinankerrontaa.

"Kapteeni Finch katsahti LaBoeufiin ja kysyi sitten Roosterilta: - Tämäkö on se mies joka ampui Nedin hevosen hänen altaan? Rooster sanoi: - Sama jätkä, se kuuluisa hevostenampuja El Pasosta Texasista. Sen tarkoitus on panna kaikki käveleen. Väittää sen vähentävän ilkivaltaa."

Kuvailu on elävää ja kaikista tarinan väkivaltaisista ja surkeista käänteistä huolimatta Mattie vaikuttaa kokevan elämänsä suurimman seikkailun ja hänen minuuttaan määrittävät tärkeät päivät. Lopuksi käy ilmi, että Mattie muistelee seikkailuaan vuosikymmenien jälkeen, mikä asettaa hänen vannomansa ja vakuuttamansa asiat kyseenalaiseen valoon. Mielenkiintoista on myös Mattien tapa viljellä viittauksia Raamattuun - onko tapa lähtöisin kertovan vai kokevan minän mielestä?

Kova kuin kivi herätteli minussa kaihoisaa kaipuuta kirjallisuudenopiskelun pariin ja veikkaanpa, että kirja on innoittanut monia kirjallisuudentutkijoita. Ilman Coenin veljesten leffaa tämä amerikkalainen klassikko olisi varmaan hautautunut varastojen uumeniin piiloon sukupolveltani - tulevista puhumattakaan. Nyt teoksesta on kuitenkin otettu uusi painos ja se on varustettu Donna Tarttin hurmioituneilla jälkisanoilla.