maanantai 30. syyskuuta 2013

Ompusta asiaa


204/365
jOBS (2013)

Yhdeksäntoista pisteen vihje tämän blogin uuteen tukikohtapaikkaan on ylläoleva kuva (ja toinen alla)! Näyttääkö haastavalta, kenties ihan samanlaiselta kuin kaikki muutkin Finnkinon teatterit? Kerrottakoon siis lisäksi, että tämä kyseinen teatteri kätkee sisäänsä Suomen ensimmäiset kaarevat penkkirivit, jotka "tekevät katselukokemuksesta entistä syvemmän", ja että teatterin suurin valkokangas on kooltaan 110 neliömetriä - siis nelisenkymmentä enemmän kuin asunnossamme.

Näillä seikoilla ei kuitenkaan ole juurikaan väliä siinä tapauksessa, että omakotitalon kokoiselta valkokankaalta näytetään floppia, jota ihastelemaan saapuu vain neljä ihmistä. Jobs on niin paljon parjattu elokuva, että se karkottaa takuuvarmasti leffapennosistaan tarkat tavikset, muttei suinkaan plussakeskiviikosta viisastuneita bloggareita. Sitä paitsi olen (salaa) sitä mieltä, että Ashton Kutcher on vähän aliarvostettu näyttelijä, joka ihan turhaan saa niin paljon lokaa niskaansa.


En tiedä onko tätä leffaa haukuttu ensisijaisesti siksi, että siinä olisi asiavirheitä tai epätotuuksia, vai sen vuoksi, että se olisi elokuvana huono. Selvää on, että asiavirheitä ja kiistanalaisia tulkintoja pääsee aina lipsahtamaan elämäkertaelokuviin. Steve Jobsista on olemassa paljon materiaalia, tiiliskivielämäkerta mukaan lukien, ja kritiikissä kyse lieneekin ainakin osittain siitä, mitä elokuvassa on päätetty kertoa. Itsekin kieltämättä odotin hieman henkilökohtaisempaa henkilökuvaa kuin millaiseksi Jobs paljastui.

Elokuvassa esiin tuodaan mies, jolla on missio. Nimittäin maailman muuttaminen. Jobs puskee kohti päämääräänsä julmasti kyynärpäätaktiikalla talloen jalkoihinsa niin tutut kuin tuntemattomat. Pettämättömällä bisnesvainullaan ja lähes autistisella neroudellaan hän jyrää ideansa kaikkien huulille - vain saadakseen huomata, ettei ole kovin pidetty henkilö ja tullakseen lopulta äänestetyksi ulos omasta firmastaan.


Se, että maailman muuttaminen on tapahtuva nimenomaan teknologian keinoin, tekee sen tavoittelusta entistä kylmemmän oloista. Elokuvassa yritetään kovasti esittää, että idea teknologiasta, joka on ihmisen luonnollinen jatke, olisi jotenkin kaunis. Mielestäni se on pelottava ja puistattava. Applen tuotteiden design on toki kiva ja saattaa olla, että laitteet jopa oikeasti ovat käyttäjäystävällisiä siinä tapauksessa, ettei ole joutunut jo pienenä PC-aivopesun uhriksi, jolloin jo ikkunan sulkeminen tietokoneella on haasteellinen tehtävä. Siinä, kuinka leffan Steve Jobs tavoittelee täydellisyyttä kaiken inhimillisyyden kustannuksella, on sekä jotain patologista että jotain coolia - sana, jota hän myös käyttää paljon.

Tamperelainen antoi leffalle poikkeukselliset neljä ja puoli tähteä (jotka jostain syystä on jätetty nettiversiosta pois) hehkuttaen niin Ashton Kutcherin roolisuoritusta, leffan värejä ja valaistusta kuin sen ajankuvaisuuttakin. Mainitsen tämän siksi, että muistaisitte, että aina joku jossain on eri mieltä kuin kaikki muut, ja vaikka kaikki muut lyttäisivät leffan (tai kirjan, tai...), ei ole mitään syytä, ettetkö juuri sinä voisi olla se, joka kaikesta huolimatta tykkää siitä!

Omasta mielestäni leffa on ihan okei - kiinnostavaa katsottavaa riippumatta siitä, sisältääkö se paljon asiavirheitä vai ei. Yhtä mielenkiintoinen oli toinen tämän vuoden suurista elämäkertaelokuvista, My Life with Liberace. Teknologian hypetyksestä puolestaan tuli hieman samanlainen tunne kuin merkkivaatteista The Bling Ringiä katsoessani: aluksi homma vaikuttaa maailman cooleimmalta ja sitten materialistisuus alkaa etoa. Leffana Jobs ei kuitenkaan tarjoile mitään syitä katsoa se toiseen kertaan, ellei sitten satu olemaan suuri Apple- tai Jobs-fani. Kieltämättä se kuitenkin sai kiinnostumaan kuvaamastaan henkilöstä ja melkeinpä tekisi mieleni lukea Jobsin elämäkerta. Ehdottomasti käyn ainakin katsomassa Aaron Sorkinin version tapahtumista, kunhan se valmistuu.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Missä mää oon?


Tämän blogin tukikohta on tilapäisesti muuttanut. Olen nimittän vihdoin ("viis vuotta opiskellut ja nyt vasta harjoittelussa!" - mikä kannustava alku) noussut sohvan pohjalta ja lähtenyt harjoitteluun. Asun siis arkisin erossa Armanista ja Mustakaavusta. Jotta mielenrauha pysyisi kuitenkin jatkossakin pakosalla, muutin vanhempieni nurkkiin - mutta minne? Kahdenkymmenen pisteen vihje olkoon ylläoleva kuva, jonka nappasin eilen tallustellessani kaupungin halki.

Ensimmäinen työ(harjoittelu)päiväni koostui Powerpoint-sulkeisista, esittelykierroksesta, vielä tarkemmasta esittelykierroksesta, kahviautomaattikortin hankkimisesta ja lopulta, koska ohjaajani ei keksinyt muutakaan, selatessa perehdytyskansiota, jossa kerrottiin samat asiat kuin Powerpoint-sulkeisissa. Vaikken siis toisin sanoen voi sanoa hukkuneeni työhön, olin melko lailla finaalissa päästessäni viimein pois. Saa siis nähdä miten blogistiikka jatkossa hoituu.

Toinen elämääni mullistavasti vaikuttanut uutinen on se, että Mustakaavun tehtyä selvää edellisestä kännykästäni olen viimein suostunut hankkimaan älypuhelimen. Siitä kerron vain tärkeimmän ominaisuuden: se on pinkki!

Nyt on kuitenkin jälleen tullut aika lakaista pois alta liuta kertyneitä kulttuuritekoja uusien tieltä. Vau, kylläpä kuulostaa jo kuluneelta ilmaisulta. Muistatteko niitä aikoja, kun lupasin kirjoittaa kaikista vuorokauden sisällä? Muahhahhah!


195/365
Seurapiiripyrkyri (Confessions of a Sociopathic Social Climber) (2005)

En enää edes muista missä mielenhäiriössä onnistuin tämänkin leffan katsomaan, sillä yleensä kirjastosta lainatut elokuvat jäävät lähes poikkeuksetta katsomatta, mutta juuri tässä tapauksessa niin ei käynyt. Kyseessä on tv-elokuva, joka on päätynyt Suomessakin dvd:lle vain sen vuoksi, että Jennifer Love Hewitt näyttelee siinä pääosaa.

Katya on mainostoimistossa työskentelevä bimbo, joka leffan nimen mukaisesti on lähestulkoon sosiopaatti pyrkimyksissään valloittaa maailma - tai oikeammin saada kutsu megabileisiin, joihin häntä ei ole kutsuttu hänen suututettuaan emännän. Päästäkseen luikertelemaan bailuihin avecina, Katya suostuu tylsiltä kuulostaville treffeille.

198/365
Eppu Nuotio: Paine (2010/2010)
Lukija: Eppu Nuotio

Kun pääsin äänikirjojen kuuntelun makuun, tämä sutviintuikin jo huomattavasti nopeammin kuin edellinen. Sitä tosin varmasti edesauttoi se, että syksy on ollut niin ihanan lämmin ja... syksyinen - juuri sellainen, jollainen kuvittelin syksyn olevan silloin kun pienenä haaveilin koirasta. Olen tallannut Mustakaavun kanssa maita ja mantuja ahkerasti keräten hauvaenergiaa varastoon. Siinä sivussa sujahti toiseksi viimeinen Pii Marin -romaanikin äänikirjana. Kaikki muut olen kuunnellut jossain vaiheessa edellisessä pitkäaikaisessa työpaikassani ja olen kovasti tykännyt tästä dekkarisarjasta, vaikken dekkareita suuresti muuten harrastakaan.

Pii Marin on toimittaja, enemmän tai vähemmän töissä YLE:llä ja joutuu jotenkin puolisattumalta aina tekemisiin erinäisten rikosten kanssa. Paineessa erikoista on se, että Pii ei tällä kertaa oikeastaan joudu setvimään rikosta, eikä mitään rikosta oikeastaan edes tapahdu. "Paine" syntyy Iiriksen päässä, jonka naapuriin Piin pikkuveli muuttaa asumaan, ja johon tämä tutustuu. Iiriksen avomies Pasi ei nimittäin suostu muuttamaan pois Iiriksen asunnosta, vaikka he ovat jo eronneet. Sen sijaan Pasi valvottaa Iiristä ja ajaa tämän hulluuden partaalle uskotellen samalla kaikille naapureista Iiriksen pomoon tämän kärsivän mielenterveysongelmista. Karmea tilanne. Samaan aikaan Pii selvittelee isänsä kohtaloa, joka on ollut tapetilla koko sarjan ajan, ja vaikuttaa viimein pääsevän oikeille jäljille, kun apuna on tuore avomies Juha Heino.


201/365
Blue Jasmine (2013)

Woody Allenin uutukainen on melkein juoneton henkilökuva Jasminesta (Cate Blanchett), joka elää pintaliitoelämää New Yorkissa, kunnes aviomies (Alec Baldwin) paljastuukin ketkuksi ja rikkauksille pitää sanoa hyvästit. Jasmine muuttaa siskonsa (Sally Hawkins) hoteisiin parantelemaan hermojaan ja kehittelemään uusia tulevaisuudennäkymiä. Cate Blanchett on ilmiömäinen - kuten mielestäni aina - ja Oscar-ehdokkuuspovailut ovat jo roolin myötä käynnissä. Ihan syystä.


202/365
Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys (2010)

Saattaapa hyvinkin olla, että olen yksinkertaisesti liian kaukana tämän kirjan kohderyhmästä, mutta jotenkin Piruettiystävyys tökki - ja suuresti. Ensinnäkin hoksasin kirjan jipon jossain parinkymmenen sivun paikkeilla ja keskityin sitten todistelemaan sitä itselleni. Toiseksi, liikaa angstia 14-vuotiaalle ja liian vähän perusteita sille. Kiitettävän lyhyt läpyskä kuitenkin. Ja mikä huomionarvoisinta, kiva fontti lukujen otsikoissa - hälypuhelimeni kamera sai puuhaa kesken lukuhetken.


203/365
Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (2007)
Suom. Lotta Toivanen

Monesti olen kertonut, kuinka en koskaan pääse novellikokoelmia loppuun. Nyt pääsin! Lainasin varta vasten tämän kirjan, jossa kaikki novellit ovat lyhyitä, korkeintaan kymmenisen sivua. Niinpä jokaisen niistä jaksaa lukea kerralla, eikä uuden tarinan aloittamisesta tule työlästä projektia, johon ei huvita ryhtyä. Tykkäsin myös siitä, että kokoelmalla on selkeä teema: kaikki novellit kertovat äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Alkuun tarinoiden makaaberista menosta tuli mieleen Dan Rhodes - ja sitten ei, koska Rhodeskaan ei ole niin makaaberi kuin Castillon. Mielenkiintoinen kokoelma, joskin tykkäsin lopulta vain muutamasta stoorista.

torstai 19. syyskuuta 2013

Kaikki mahtava loppuu aikanaan


200/365 (jee, vain 165 jäljellä!)
Täydelliset naiset (Desperate Housewives)
Kahdeksas tuotantokausi (2011-2012)

Pitkän odottelun, epäonnistuneen telkkaristaseuraamisyrityksen jälkeen ja Hullujen Päivien myytyä eioota, koska tällä sarjalla mitä ilmeisimmin on aamuvirkkuja faneja, onnistuin viimein pyydystämään Täydellisten naisten viimeisen kauden Kodin Ykkösestä viidentoista euron kohtuulliseen hintaan. Teknologisen determinismin hyvä puoli on se, että DVD:t alkavat pikkuhiljaa olla aika halpoja. Samoin DVD-soittimet - Verkkokauppa.comista lohkeaa kympillä. Huono puoli siinä tietysti on se, että kohta ne katoavat, eivätkä kympin DVD-soittimet kestä sitä, että vuoraisi seinänsä DVD-levyillä ja katselisi niitä vielä eläkepäivinään.

Joka tapauksessa (lukuun ottamatta sitä, että halpis-DVD-soittimeni tökkii luvattomasti ja levyn saa välillä ottaa ulos viisi kertaa ennen kuin se suostuu pyörimään - ja että kun valitsen tekstitykseksi suomen, se yleensä muodostuu soittimen mielessä portugaliksi tai tanskaksi... lukuun ottamatta näitä seikkoja) Täydellisten naisten viimeinen tuotantokausi oli varsin nautinnollista katsottavaa. Spoilerivaroitus! Älä missään nimessä jatka, mikäli aikomuksesi on katsoa tämä.


Muistaakseni olin aikanaan seitsemännestä tuotantokaudesta suorastaan raivoissani, koska mielestäni se oli juoneton ja tylsä. Mutta mikä pahinta, koko sarjan ajan ja kauan ennen sitäkin, yli 20 vuotta tiiviisti yhdessä pysytelleet Lynette (Felicity Huffman) ja Tom (Doug Savant) ajautuivat asumuseroon todettuaan, etteivät ole onnellisia yhdessä. Tämä ja se, että asumuseroon päätymistä pohjustettiin seiskakaudella niin tehokkaasti, että tuntui kuin olisi katsellut junaturman etenemistä hidastettuna voimatta tehdä asialle mitään, turhautti katsojan, joka oli aina pitänyt Lynetteä ja Tomia tv-sarjojen historian kalliona. Pari, jota minkään ei pitänyt koskaan erottaa, päätyi lopulta "tauolle" aika hömpältä vaikuttaneista syistä ottaen huomioon, että he olivat selvinneet viidestä lapsesta, tornadosta, tuhopoltosta, syövästä ja Tomin aviottomasta psykopaattilapsesta.


Kahdeksannen tuotantokauden suurin (ruumiskuvio on sarjan ihmissuhteisiin verrattuna ihan kuiva juttu) jännitysmomentti onkin se, onnistuvatko Tom ja Lynette vielä löytämään tiensä toistensa luokse. Ruumisjutussa ei oikeastaan ole juuri mitään mielenkiintoista, koska salaisuudet sen takana ovat katsojan tiedossa koko ajan. Vasta loppua kohti tunnelma tiivistyy, kun käy ilmi, että jonkun on todellakin otettava vastuu Alejandro/Ramonin (Tony Plana) murhasta. Tässä yhteydessä saamme huomata, kuinka paljon Gabrielle (Eva Longoria) on kasvanut ihmisenä ja hahmona ensimmäisestä kaudesta - ja kuinka suuresti Bree (Marcia Cross) välittää ystävistään.


Homman ottaa lopulta niskoilleen salakuunteleva ja syöpään kuolemaisillaan oleva Karen McCluskey (Kathryn Joosten), mikä on suunnilleen täydellisin mahdollinen ratkaisu kaikkien kannalta. McCluskeylle joudutaan todella sanomaan hyvästit tämän nukkuessa pois sarjan viimeisessä jaksossa - ja jos tämä yksin ei vielä kosketa, tieto siitä, että tämän näyttelijä kuoli syöpään vai muutamaa viikkoa myöhemmin, saa sydämen vuotamaan verta. Tiesin Joostenin keuhkosyövästä ja kuolemasta katsoessani kasikautta, enkä voinut olla jatkuvasti miettimättä, miltä tuntuu näytellä oma kuolemansa vain hetkeä ennen kuin oikeasti tietää sen tapahtuvan. Ja ennen kaikkea, millaista on uhrata viimeinen elinvuotensa näytellen sen sijaan, että... öö, no matkustelisi, keskittyisi parantumiseen, viettäisi aikaa rakkaidensa kanssa? Tällainen omistautuminen sarjalle, jota rakastan, saa minut sulaksi vahamöykyksi.


Toinen "silmänisku" tosielämän suuntaan on se, kun Susan (Teri Hatcher) pitää Alejandro/Ramonin uuden vaimon tyttärelle puheen siitä, kuinka tämän pitää kertoa jollekulle, jottei asia myrkytä häntä sisältä. Hän myös lupaa, ettei isäpuoli enää koskaan voi satuttaa häntä - saattaen susanmaisesti koko naisporukan entistä pahempiin vaikeuksiin. Näihin episodeihin silmä kiinnittyy siksi, että Hatcher koki itse hyväksikäyttöä lapsena ja kertoi siitä julkisesti ensi kertaa vuonna 2006.


Kahdeksannen kauden shokeeraavin yllätys on se, että ensimmäisestä jaksosta asti mukana ollut Mike (James Denton) kuolee. Sarjassa on toki yllättäviä kuolemia nähty ennenkin, mutta näin vähän ennen loppua ratkaisu tuntuu jotenkin sydäntäriipaisevan turhalta ja julmalta. Susan parka.

Kahdeksas tuotantokausi ei ole sarjan paras, muttei varmasti huonoinkaan. Mielestäni se tekee kiitettävästi kunniaa koko sarjalle viittailemalla menneeseen, marssittamalla ruutuun jo kauan sitten poistuneita hahmoja vierailemaan, palaamalla jälleen Mary Alicen itsemurhaan, josta kaikki alkoi, ja jopa lähettämällä Breelle täsmälleen saman viestin kuin tälle: "I know what you did. It makes me sick. I'm going to tell."

Sarjan päätteeksi Susan ajaa vielä kerran korttelin ympäri ja tällä matkalla häntä katselevat lukuisat sarjasta jo kuolleet hahmot - voi pojat että siinä muuten lahdattiinkin! - Mike mukaanlukien, lempeästi saatellen Susanin kohti uutta. Täytyy sanoa, etten ollut edes muistanut kaikkia niitä hahmoja. Yhden puuttuminen kuitenkin pisti silmään, nimittäin Edie Brittin (Nicolette Sheridan). Syykin on selvä. Sheridan käräjöi varmaan vielä tänäkin päivänä sarjan luojaa Marc Cherryä vastaan väittäen saaneensa laittomat potkut ja Cherryn lyöneen häntä sitä edeltäneen kahakan päätteeksi. En yleensä mielelläni ole tietoinen tämänkaltaisista kulisseissa tapahtuvista asioista, enkä todellakaan varta vasten lue julkkisjuoruja tietääkseni niistä. Haluan mitä mieluiten fiktioni fiktiona: Edie Britt kuoli ja sillä hyvä. Tässäkin postauksessa olen kuitenkin maininnut jo Joostenin syövän, Hatcherin hyväksikäytön ja nyt Sheridanin oikeusjutun. Se, että ylipäänsä tiedän nämä jutut, kertoo siitä, miten suuri juttu sarja on ollut - ei vain minulle, vaan myös juorulehdille ja miljoonille muille ihmisille. Noin niin kuin todetakseni itsestäänselvyyden.


Sarjan loppu on yhtä aikaa sekä hyvä että pettymys. Susan, Bree, Lynette ja Gabby muuttavat kaikki vuorotellen pois Wisteria Lanelta, eivätkä enää koskaan pelaa pokeria yhdessä. Mieluummin olisin tietysti kuvitellut naisten jatkavan ikuisesti lähiöelämäänsä yhdessä sarjan loputtuakin, mutta toisaalta on melkeinpä yhtä miellyttävää ajatella, että kaikkien kadulla viettämiensä vuosien jälkeen naiset viimein pääsevät eläkkeelle juonittelusta ja salailusta. Ja onneksi Susanin taloon muuttaa nainen, joka selkeästi piilottelee uuden sukupolven salaisuutta...

maanantai 16. syyskuuta 2013

Sydän syrjällään


199/365
Kirottu (The Conjuring) (2013)

James Wanin ohjaama Kirottu jatkaa aika samoilla linjoilla kuin kaksi vuotta sitten Halloweenina katselemamme Riivattu. Tällä kertaa leffan juoni perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu 1970-luvun alkuun, mikä mahdollistaa kaikille naispuolisille hahmoille pitkät yöpaidat luomaan goottilaista tunnelmaa.

Carolyn (Lili Taylor) ja Roger (Ron Livingston [Sinkkuelämää-Berger!]) Perron muuttavat viiden tyttärensä kanssa unelmataloon, johon ovat sijoittaneet kaikki rahansa ja toiveensa. Kuten arvata saattaa, pian alkaa tapahtua kummia. Carolyn saa mystisiä mustelmia, lapset heräilevät öisin siihen että joku tarraa heitä jalasta, pienimmällä on mielikuvitusystävä, toinen alkaa kävellä unissaan, kolmas näkee tumman hahmon, koira heittää veivinsä, ovet paukkuvat itsekseen ja niin edelleen. Epätoivon vallassa Carolyn kääntyy demonologipariskunta Ed (Patrick Wilson) ja Lorraine (Vera Farmiga, jossa on jotain kamalan ihastuttavaa, vähän kuin nuoren Felicity Huffmanin ja Teri Hatcherin vastustamaton yhdistelmä) Warrenin puoleen ja he havaitsevat heti pahuuden läsnäolon talossa.

Talo vaatii Warrenien mukaan ehdottomasti manaamista, mutta jotta Vatikaanista saataisiin lupa siihen, on heidän kerättävä vakuuttava todistusaineisto. Pariskunta ottaa Perronien hädän sydämenasiakseen ja valloittaa kauhujen talon tukijoukkojen ja huuhaavälineistön sekasotkulla. Räyhähenget muuttuvat aggressiivisemmiksi demonologien läsnäolosta ja tilanne sen kun pahenee.


Kirotussa säästellään yliluonnollisen varsinaista näyttämistä kiitettävän pitkään ja kun sille linjalle lähdetään, väläytellään sitä silti nopeasti ja harvakseltaan, niin ettei leffa tunnu muuttuvan missään vaiheessa täysin älyttömäksi. Viimeiset parikymmentä minuuttia ovat toki aika hirveää katsottavaa ja leffasta jää käteen ahdistunut, hengästynyt, tuskastunut ja läpeensä kammottunut olo. Puistatti vielä kotonakin.

James Wanin ohjaustöihin lukeutuu sellainenkin moderni kauhuklassikko kuin Saw ja kaikkien näiden kolmen näkemäni leffan jälkeen voin sanoa todella tykkääväni Wanin tyylistä. Pidin sekä Riivatusta että Kirotusta, joissa molemmissa on samanlainen perusteellinen ja kauhuelokuviksi jokseenkin "rauhallinen tunnelma". Leffat kasvattavat aitoa mielenkiintoa lisäämällä säikyttelyä hiljalleen ja sisältämällä pitkiä hengitystä tasaavia jaksoja. Wan ohjaa tyylikästä peruskauhua, joka on omiaan juuri Halloween-maratoneihin tai treffeille, joilla poika haluaa saada tytön tarrautumaan itseensä.

Saw on Riivattu/Kirottu-parista erottuva, enemmänkin trilleri kuin kauhuleffa ja mielestäni on suorastaan herkullista, miten vähän siinä tapahtuu. Jatko-osat ovatkin sitten ihan eri juttu, eivätkä edes Wanin ohjaamia. Sekä Riivatusta että Kirotusta on myös tekeillä jatko-osa. Tämä trendi lienee kauhuelokuvien kaikista kauhistuttavin vitsaus.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Kuin yhtä perhettä


197/365
Perfect Mothers (Two Mothers/Adore) (2013)

Löyhästi nobelisti Doris Lessingin pienoisromaaniin perustuva tarina kahdesta keski-ikäistyvästä bestiksestä on siirtynyt valkokankaalle kahden suosikkinäyttelijöihini lukeutuvan blondin luotsaamana ja Anne Fontainen ohjaamana. Loistavat lähtökuopat siis. Suomalaisessa mediassa leffa onkin niittänyt pääosin positiivisia arvioita, mutta Metacriticissä sen saamien arvioiden keskiarvo on vain 38/100.

Itse en oikein voinut välttyä tuntemasta lievää, mutta jatkuvaa ällötystä elokuvan melkein insestisen tunnelman vuoksi. Lil (Naomi Watts) ja Roz (Robin Wright-ex-Penn) ovat pikkutytöistä asti olleet parhaita ystäviä ja vielä keski-ikäisinäkin he asuvat toistensa naapureina viettäen kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Heidän keskenään suunnilleen samanikäiset poikansa Ian (Xavier Samuel) ja Tom (James Frecheville) ovat niinikään parhaita kavereita ja jostain syystä rakastavat myös coolien äitiensä kanssa hengailua. Lilin mies on leffan alussa jo kuollut, mutta Rozin mies Harold (Ben Mendelsohn) sinnittelee kuvioissa tuntien kuitenkin, että Roz on parisuhteessa enemmän Lilin kuin kenenkään muun kanssa. Kun Harold pyytää Rozia muuttamaan kanssaan Sydneyyn työnsä perässä, vaimo joutuu suuren valinnan eteen.


Viikkoina, joina Rozin pitäisi järjestellä muuttoaan Haroldin perään, alkaa äiti-poika-nelikko koetella rajoja ja loputtaa ylittää ne rytinällä. Ian viettelee Rozin, johon uskoo olevansa rakastunut, ja pari jää heti kiinni puuhistaan Tomille. Ikään kuin kostoksi Tom ja Lil aloittavat myös seksisuhteen keskenään. Naiset puivat tilannetta keskenään ja toteavat, etteivät ole aikoihin olleet näin onnellisia, eivätkä lopulta näe syytä lopettaa suhteita. Harold katoaa vaivihkaa kuvioista.

Lil ja Roz asuvat rannikolla lähellä merta, ihanissa taloissa joissa ainakin yksi seinä on kokonaan ikkunaa merelle päin. Naiset hengailevatkin paljon rannalla ja kuljeskelevat ympäriinsä höyhenenkevyissä vaaleissa tunikoissa tai uikkareissa. Heidän kyllä näytetään ohimennen käyvän töissä, mutta joutilaisuus ja pysähtyneisyys on elokuvassa vallitseva tunnelma. Syntyy vahva mielikuva lomailusta, vaikka uskomattomien näköalojen ja rantatalojen maailma onkin Lilille ja Rozille arkipäivää. Niinpä naisten ja poikien suhteissa on myös heti lomaromanssin tuntua. Kun viikot nopeasti venähtävät vuosiksi ilman että pojat odotusten mukaisesti kyllästyisivät vanheneviin rakastajattariinsa, suhteisiin alkavat hiipiä aikuisten ongelmat. Koko kupla, jossa nelikko on elänyt, puhkeaa viimeistään silloin kun yhden heistä on poistuttava sen ulkopuolelle työkomennukselle.


Koko se tapa, jolla elokuvassa ihmissuhteita käsitellään ja hoidetaan, on jotenkin aika sairas. Lil ja Roz ovat niin läheisiä, että heitä jopa luullaan välillä lesboiksi, ja Harold on aina tuntenut itsensä kolmanneksi pyöräksi parivaljakon kanssa. Kun Roz sitten hyppää sänkyyn Lilin pojan kanssa, tämä sen sijaan että olisi raivoissaan, tekeekin samoin ja pian naiset jo puivat suhteitaan keskenään. Ainoastaan pojat osoittavat aluksi jonkin sortin normaalia käytöstä nujakoidessaan vihaisina toistensa suhteista omiin äiteihinsä. Nelikon tiivis yhteenliimautuminen tuntuu kaikin puolin omituiselta, insestiseltä ja ällöttävältä, etenkin kun Ian vielä ääneen toteaa Rozin olleen hänelle aina "kuin toinen äiti". Pitäisi ehkä lukea Lessingin romaani, jos haluaisi selvittää, mikä kertomuksen varsinainen "viesti" on. Lopuksi komppaan Turun Sanomien arviota: "Perfect Mothers tekee seksuaalisuudesta erikoistehosteen ja identiteettipelistä muotokielen. Äidit, jotka makaavat toistensa poikien kanssa, eivät ole niinkään todellisen tai elokuvallisen rohkeuden majakoita kuin väsyneitä keskustelunavauksia."

perjantai 13. syyskuuta 2013

Hitti vai huti?

196/365
Salla Simukka: Valkea kuin lumi (2013)

Lumikki Anderssonista kertova trilogia, jonka Punainen kuin veri aloitti ja Musta kuin eebenpuu tulee ensi keväänä päättämään, on osoittautunut varsinaiseksi hitiksi. Tai ainakin niin voisi päätellä siitä, että trilogian käännösoikeudet on myyty kolmeenkymmeneen maahan. "Kiinan kustantaja suunnittelee mittavaa markkinointia Lumikki-trilogialle aikomuksenaan tehdä se tunnetuksi kiinalaiselle nuorisolle Twilight-sarjan ja Harry Potterin tapaan." (Lähde: Tammi.) Eikä tiedotetta edes ole julkaistu aprillipäivänä.

Kiinnitin sarjan ensimmäisen osan julkaisun yhteydessä huomiota siihen, miten paljon sitä markkinoitiin katukuvassa. Harvoinpa uusi nuortenkirja saa mainostilaa bussipysäkeiltä. Suomalainen kirjakauppa nosti teoksen "halutuimmat kirjat juuri nyt" -standiinsa John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen vierelle. Kuuluisassa Nyt-liitteen kirjabloggajia käsitelleessä jutussa mainittiin, että Punainen kuin veri lähetettiin arvostelukappaleena pyytämättä monille kirjabloggajille. Sen vuoksi se sai heti paljon huomiota blogeissa. Jostain syystä Tammi on siis päättänyt valita Lumikki-trilogian nuortenkirjastonsa "lippulaivaksi", jonka kansitaiteeseenkin on kiistatta panostettu enemmän kuin keskivertonuortenkirjaan. Juuri visuaalisesti hienolla ulkoasulla oli muuten suuri merkitys siinä, että käännösoikeuksista suorastaan kamppailtiin.

No, nousiko hype? Kaiketi. Vieläkään en ole henkilökohtaisesti törmännyt ihmiseen, joka olisi lukenut ensimmäisen Lumikki-kirjan, saatika suositellut sitä, puhumattakaan siitä, että olisin kuullut kenenkään sattumalta puhuvan siitä kadulla tai edes telkkarissa. Mutta kirjabloggaajat kieltämättä ovat lukeneet kirjaa ahkerasti. Pikainen (mutta äärimmäisen syväluotaava) kvantitatiivinen tutkimusretkeni PIKI-verkkokirjastoon paljasti kuitenkin, että Punainen kuin veri -teos on Pirkanmaan alueella lainattu kirjastosta tänä vuonna 561 kertaa. Jotta lukema sanoisi jotain, vertasin sitä taattuun hittiin, Nälkäpeliin. Se on lainattu tänä vuonna 444 kertaa. Tietenkään mittaus ei olisi pätevä millään tieteellisillä kriteereillä, sillä pitäisi ottaa huomioon teosten ikä eli ilmestymisajankohta, molempien teosten kappalemäärät kirjastossa ja se, että pirkkalaiskirjailijana Simukkaa luultavasti nostetaan esiin ja lainataan enemmän Pirkanmaalla kuin esimerkiksi Oulussa. Mutta onhan tämä tulos suuntaa-antava: jonkinlaisesta hitistä voidaan puhua. (Ja mainitaan nyt vielä, että Tähtiin kirjoitettu virhe on lainattu vain 248 kertaa tänä vuonna.)

Luettuani Nytistä, että ensimmäistä Lumikki-kirjaa lähetettiin kirjabloggaajille pyytämättä, rohkaistuin pyytämään arvostelukappaletta trilogian toisesta osasta - ja sain sen. Jee! On ilo omistaa näin kaunis kirja.

Trilogian toisessa osassa Lumikki on lähtenyt ansaitulle lomalle Prahaan. Kauan rento meininki ei kuitenkaan jatku, sillä sarjan juoni tuntuu olevan, että Lumikki sotketaan kerran toisensa jälkeen vaarallisiin juttuihin, joihin hän ei millään lailla haluaisi sekaantua, ja jotka eivät hänelle mitenkään kuulu. Tällä kertaa seikkailu alkaa siitä kun Lumikki kohtaa Prahassa pari vuotta itseään vanhemman Zelenkan, joka uskoo olevansa hänen sisarensa. Lumikki ei heti osta Zelenkan tarinaa, mutta se saa hänet kuitenkin muistamaan kauan sitten unohdettuja asioita ja näkemään painajaisia, joihin Zelenka tuntuu jotenkin liittyvän.

Zelenka vie Lumikin tapaamaan "perhettään", askeettisesti elävää uskonnollista yhteisöä, joka kutsuu itseään Valkeaksi perheeksi. Lumikki haistaa palaneen käryä, lyöttäytyy yksiin lahkon toimia tutkivan journalistin Jirin kanssa ja saa peräänsä palkkamurhaajan. Taas. Ja taas juostaan hautausmaalla pakoon.

Uskonlahkon yhteyteen kietoutuva juoni on äärimmäisen kiinnostava, mutta valitettavasti kirja on sille aivan liian lyhyt. Asiat yksinkertaistuvat, kirjan maailmankuva on turhan mustavalkoinen, eikä lahkon jäseniin tai heidän motiiveihinsa ehditä paneutua. Kirja on nopeasti luettu, eikä se jätä käteen paljon mitään. Itsenäisen juonensa puolesta Valkea kuin lumi on siis huomattavasti heikompi esitys kuin niin lupaava Punainen kuin veri.

Mielenkiintoisinta tarinassa onkin tällä kertaa Lumikin oman henkilöhistorian avautuminen. Ensimmäisen kirjan antamat viitteet aukeavat, mutta trilogian viimeiseenkin osaan jää vielä panoksia. Lumikin kesäromanssi, jonka päättymistä tämä jo edellisessä kirjassa tuskaili, osoittautuu varsin kiehtovaksi jopa verrattuna Simukan aiemmin luomiin fiktiivisiin suhteisiin, ja Lumikin näytelmänomaiset perhesuhteet jäävät myös kummittelemaan mielen perukoille. Toivottavasti trilogian viimeinen osa ei petä odotuksia, vaan onnistuu solmimaan kaikki langat nätisti yhteen.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Reunalla - kaunis on maailma


181-194/365
Reikäreuna-elokuvafestivaali, 7.9.2013, Orivesi

Hyvin lyhyen junamatkan päässä Tampereelta piileskelee vielä toistaiseksi suhteellisen pieni* elokuvafestivaali Reikäreuna, jonne matkaaminen on jo useampana vuonna jäänyt puheen tasolle. Tällä kertaa megalomaanista estettä festareiden tielle ei kuitenkaan ilmaantunut, joten poikkeuksellisen lämpöisenä syyslauantai-iltapäivänä puksutin kahden nuoren naisen seurassa Orivedelle.

Festivaali oli hyvin pieni ja sympaattinen. Elokuvia näytettiin elokuvateatteri Taistossa sekä Oriveden entisellä rautatieasemalla, missä junien toistuva ohisyöksyily (vain harva pysähtyi kaupungin kohdalla) oli omiaan luomaan häiriötekijöitä erityislaatuista tunnelmaa. Junien mellastus suorastaan palautti mieleen elokuvataiteen pitkän historian, jonka alkumetreillä ihmiset syöksyivät kauhuissaan ulos elokuvateattereista junan tullessa kohti kameraa. (Eihän tämä ole urbaanilegenda?)


Iltaohjelmaa piisasi niinikään Taistolla ja sen terassilla. Festivaalin ehdoton erikoisuus olivat kylpytynnyrit eli paljut, mutta onhan kylpytynnyri nyt riivatusti hauskempi sana. Kylpytynnyristä käsin oli mahdollista katsella ensin ulos pystytetyltä valkokankaalta Oulun musiikkivideofestivaalin voittajavideoita ja myöhemmin illalla laulaa karaokea. Kerta kaikkiaan niin omalaatuista meininkiä, että tällaista ei voi tapahtua missään muualla kuin Suomessa. Ehdotan muuten, että Sodankylän Midnight Sun Film Festival ottaa välittömästi ensi vuonna kylpytynnyrit ohjelmistoonsa, niin loppuu se pohjoisessa ilmastossa paleleminen.


Ehdimme tiiviin festivaalipäivämme aikana katsoa asemalla kaksi elokuvanäytöstä. Ensimmäinen niistä oli Elokuvakilpailu 2 (kulttuuriteot 181-187), jossa siis esitettiin suunnilleen puolet festivaalin lyhytelokuvakilpailun "finaaliin" päässeistä elokuvista. Näytös kokonaisuudessaan oli hyvä. Ainoastaan Metsänpeitto (2012), dokumentti luonnonhenkiä näkevästä hipistä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Musta joulu (2012), jossa maahanmuuttajajoulupukki ei saa kovin innostunutta vastaanottoa missään, osoittautui lopulta melkeinpä joulun henkeä uhkuvaksi hyvän mielen tarinaksi. Jari ja minä (2013) on kahden ystävyksen kuvaama dokumentti, joka dokumentoi heidän moninaisia keskustelujaan melko siivottomassa asunnossa, jossa he polttavat sisällä. Jari on avoin, homo ja läski, Riikka taas sulkeutunut, nätti ja kuvittelee olevansa läski. Molemmilta löytyy maailmantuskaa, mutta dokkari ei kuitekaan synnytä sellaista katsojassa. Oikeastaan koin leffan jokseenkin lohdullisena. The Chauffeurissa (2013) autonkuljettaja valmistautuu noutamaan Bob Dylanin kuuntelemalla englannin kielen kurssia vinyyliltä. Pätkä sai kilpailussa kunniamaininnan ja raati kommentoi sen "kuljettavan katsojan tyylipuhtaasti 60-luvun viattomuuteen" (Lähde: Reikareuna.com). Labyrintti (2013) puolestaan oli yleisön suosikki ja sai kilpailussakin toisen palkinnon. Tykkäsin elokuvasta itsekin, sillä se yhdistää kivasti arkisen aiheen ja surrealistiset elementit ollen samalla tunnelmallisesti valaistu ja hienosti lavastettu. Herra Ylppö vierailee rainassa äänenä.

Broken Elf Redux.

Broken Elf Redux (2010) on päivitetty versio Robert Cieslan Kinos-festivaalilla 2009 palkitusta dokumentista Broken Elf. Harmikseni en löytänyt alkuperäistä mistään voidakseni verrata versioita. Uudistetun version dokkarista voi kuitenkin katsoa kokonaan klikkaamalla tästä. Suosittelen, sillä se on sekä koskettava että häiritsevä. Aloin jossain vaiheessa leffaa miettiä, onko kyseessä sittenkin mokumentti, koska sen sisältö on niin... en keksi sanaa yrityksisistäni huolimatta, joten katsokaa itse. Aatokseni johdattelivat minut lopulta kummastelemaan, miksi elokuvafestareilla dokumentit ja fiktiot kilpailevat usein samoissa sarjoissa. Aprikoin tätä ääneen, enkä saanut seurueeltani minkäänlaista vastakaikua, mutta mitä enemmän mietin, sitä enemmän asia kummastuttaa minua. Onhan Oscar-gaalassakin dokumenttipysti erikseen. Eivätkä tietokirjat kilpaile Finlandia-palkinnosta, vaan Tieto-Finlandiasta. Ja niin edelleen. Jos hyvässä dokumentissa yleisesti ottaen arvostetaan jotain sen suuntaista kuin että se dokumentoi hyvin todellisuutta, fiktiossa taas arvostetaan sitä, millaisen todellisuuden se luo. Hyvässä fiktiossa arvostetaan muiden asioiden ohella juonta - hyvälle dokumentille pitäisi olla eri kriteerit. Vai olenko nyt ihan hakoteillä?

Kilpailunäytöksen jälkeen pidimme Siwa-eväiden siivittämän ruokatauon (ei voittoa arvoista, mutta sänkkäri plus pepsimax 2,50 oli mehevä diili) ja palasimme sitten aseman penkille katsastamaan Tampereen elokuvajuhlien oudoimmat parhaat 2013 (kulttuuriteot 187-193). Onnistuin aika tehokkaasti sivuuttamaan Filkkareilla kaikki kilpailuihin osallistuneet leffat. Tämän koosteen nähtyäni muistin, miksi pyrin tarkoituksella sivuuttamaan ne. Vaikka Reikäreunan kilpailun elokuvat olivat mielestäni hyviä, kuten sanottua, yleisesti ottaen pidän lyhytelokuvia aika omituisina. Ja ne, jotka palkitaan, ovat yleensä kaikista kamalimmat. Kärsin suuria tuskia kun silmieni edessä vilisivät Somma Sommarum (2012), Hänen tilanne (2012), Sonntag 3 (2012), Asesinato en Junin (2012) ja Häivähdys elämää (2012).

Ajatuksia kuolevaisuudesta.

Koosteen kaksi viimeistä leffaa sentään vetosivat jotenkin draaman tajuuni. Ajatuksia kuolevaisuudesta (2013) kertoo pikkupojasta, joka alkaa pohtia kuolevaisuutta saatuaan kuulla, että perheen koira on lopetettava. Leffassa käydään läpi erinäisiä peruskysymyksiä liittyen kuolemaan, mutta varsinaisesti leffasta tekee hyvän vasta sen loppuratkaisu. Filkkareilla Grand Prixin voittanut The Mass of Men (2012) puolestaan on dramaattinen kuvaus työvoimatoimistossa tapahtuvasta välikohtauksesta. Jännäksi leffan tekee sama efekti, jota käytettiin Varkaiden kaupungissa: alussa kerrotaan käytännössä kaikki mikä tulee tapahtumaan - ja sitten sama kerrotaan uudestaan, tällä kertaa paljon yksityiskohtaisemmin. Mielestäni on äärimmäisen kummallista, miten onnistuin molempien suhteen unohtamaan niin totaalisesti kaiken jo alussa oppimani.

The Mass of Men.

Illan päätteeksi katselimme lattialla istuen Olavi Uusivirran akustisen keikan Taistolla (194. kulttuuriteko). On todettava, että tunnelma keikalla oli yhtä erityislaatuinen kuin koko festareilla. Missä muualla koko yleisö on ikinä istunut koko keikan ajan lattialla (ja saliin raahatuilla sohvilla)? Artistia järjestely ei vaikuttanut kummastuttavan läheskään niin paljon kuin minua, vaan hän oli festareilla niin kotonaan, että hyppäsi keikan jälkeen palj... kylpytynnyriin ja lauloi vieläpä karaokeakin. Minä puolestani totesin keikan aikana, että älypuhelin on hankittava, sillä läppärini kokoisten kännyköidensä kanssa valokuvia napsivat yleisön edustajat onnistuivat selkeästi saamaan sata kertaa parempia kuvia kuin minä kamerallani. Mikä on kyllä väärin.

* Viime vuonna arviolta 2700 kävijää. Lähde: Wikipedia.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Kun maailma on liikaa


180/365
Kaunis poikamme (Beautiful Boy) (2010)

Lörpöttelin aiemmin, etteivät draamaelokuvat oikein istu seuraan, vaan niitä pitää katsoa salaa yksin kotona. No, sanoista tekoihin. Kaunis poikamme on äärimmäisen yksin katsottava elokuva, eikä sovi tipan tippaa seuraan, ei niin minkäänlaiseen. Leffa kertoo vanhempien (Maria Bello ja Michael Sheen) surutyöstä sen jälkeen kun heidän teini-ikäinen poikansa (Kyle Gallner) on ryhtynyt kouluammuskelijaksi ja tappanut lopuksi itsensä.

Alun epäuskon jälkeen Bill ja Kate lähtevät ahdistavasta kodistaan pakosalle, ensin Katen veljen (Alan Tudyk) luo ja lopulta ihan minne tahansa muualle. Toisistaan jo aikojen saatossa pahasti etääntynyt pariskunta vaikuttaa melkeinpä löytävän toisensa surun keskellä, koska kenestäkään ulkopuolisesta ei ole ymmärtämään heidän kokemuksiaan. Miehen ja vaimon suruprosessit kulkevat kuitenkin aivan eri reittejä, eivätkä juuri risteä, mikä saa heidät pohtimaan, onko suhteella ainokaisen kuoleman jälkeen enää mitään pohjaa.

Leffassa esitetyt tunteet vaikuttavat hyvin realistisilta ja sitä katsoessa meinaa sydän pakahtua. Mysteeri ampumisen taustalla jää avonaiseksi kysymykseksi niin vanhemmille kuin katsojallekin, eikä massamurhaajaa hahmona opita tuntemaan kovinkaan hyvin. Näkökulma onkin selkeästi rajattu kertomaan siitä, mitä muun maailman hirviöinä pitämät vanhemmat kokevat tapauksen jälkeen. Hieman syvemmin ristiriitaiseen surutilanteeseen oltaisiin toki voitu paneutua. Välillä elokuvaa katsoessa voisi kuvitella vanhempien olevan kenen tahansa uhrin vanhemmat ja heidän mahdollisesti poikaansa kohtaan kokemansa negatiiviset tuntemukset sivuutetaan turhan helposti surun ja syyllisyyden noustessa etualalle.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Laukkuun sopiva kirja

179/365
David Benioff: Varkaiden kaupunki (2009)
Suom. Hilkka Pekkanen

Kirjan johdanto antaa ymmärtää, että Varkaiden kaupunki perustuu ainakin osittain David Benioffin isovanhempien kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Mitään isoa numeroa tästä hypoteettisesta elämäkerrallisesta aspektista ei ole tehty, sillä mainintaakin siitä on vaikea löytää. Alusta asti itse johdanto tuntui vähän kököltä ja päälleliimatulta ratkaisulta, jolla ei oikein ole mitään virkaa tarinassa. Alku on kuitenkin tässä tapauksessa tavallaan loppu, jolloin tarinan loppuratkaisu tulee käytännössä melkeinpä kerrottua heti alkuun. Kumma kyllä kirjan konkreettiseen loppuun päästyäni en edes muistanut, että kaikki oli tiiviisti kerrottu heti alussa, ja ymmärsin lukemani vasta lukiessani johdannon toiseen kertaan. Niinpä johdanto voisi yhtä hyvin olla epilogi. Ja epilogia olisin sanalla sanoen ehkä kaivannutkin irrallisen oloisen alun pariksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Leningradin piirityksen ensimmäiseen talveen. 17-vuotias venäjänjuutalainen Lev jää kiinni kuolleen saksalaisen sotilaan ryöstämisestä ja vangitaan odottamaan kuolemaansa. NKVD:n eversti tarjoaa kuitenkin Leville ja tämän kohtalotoverille Koljalle tilaisuutta pelastaa nahkansa hankkimalla hänelle 12 kananmunaa. Leningradissa ei ole nähty munia kesäkuun jälkeen, mutta koska everstin tyttären hääkakkuun tarvitaan niitä, on niitä jostakin hankittava.

Takakannessa munien etsintä kuulosti absurdilta hankkeelta, joka kirjan sivuilla muuntui ihan järkeväksi tehtäväksi ja nopeasti sivujuoneksi. Varkaiden kaupunki on veijaritarina, joka kertoo ystävyydestä sodan julmuuden keskellä.
"Enimmäkseen hän puhui kuitenkin yhdestä viikosta, vuoden 1942 ensimmäisestä viikosta, jonka aikana hän tapasi isoäidin, tutustui parhaaseen ystäväänsä ja tappoi kaksi saksalaista." (s. 13)
Epätoivoisella munanetsintämatkallaan Lev ja Kolja kohtaavat kannibalismia, nälkää, kylmyyttä, huoria, natseja, partisaaneja ja jopa yhden kukon - mutta munia ei tunnu kukaan nähneen kesän jälkeen.

Kirja onnistui välillä tempaamaan mukaansa pitkiksi ajoiksi kerrallaan, mutta enimmäkseen sen lukeminen oli melkoista takkuamista. Jostain syystä lukukokemus toi mieleeni Nälkäpeli-sarjan viimeisen osan lukemisen. Vaikka puitteet ovat kirjoissa melko lailla erilaiset, molemmissa ollaan keskellä sotaa. Kävellään, ollaan väsyneitä ja nälkäisiä, pelätään, tapetaan välillä joku ja niin edelleen. Matkijanärhen maailma oli kuitenkin ehkä simppelimpi ja ihmiset selvemmin joko hyviksiä tai pahiksia. Todellisia sota-aikoja kuvaavissa romaaneissa on välillä vaikea ymmärtää kaikkia termejä (kuten NKVD ja partisaanit) ja motiiveja (kuten miksi kuolleen saksalaisen ryöstämisestä ammutaan) ja erilaisia armeijan hierarkioita. Kun asiaan ei kiinnosta tarpeeksi paneutua, saattaa jotain ehkä mennä ohi.

Kirjaa oli kuitenkin ilo lukea julkisilla paikoilla, sillä tunsin itseni supertyylikkääksi joka kerta kaivaessani sen esiin, koska romaanin kansi sopii niin nätisti yhteen (Desigual!)-laukkuni kanssa.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Koirani tykkää tassutella ja minä kuuntelen samalla äänikirjaa

178/365
Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (2009/2011)
Suom: Titia Schuurman
Lukija: Sinikka Sokka

Kyllä, totta se on. Olen juuri saanut kuunneltua loppuun vuoden ensimmäisen äänikirjan! En yleensä kuuntele juurikaan äänikirjoja, vaikka pidän niistä kovasti, sillä kun joudun tilanteisiin, joissa ihmiset yleensä kenties kuuntelevat niitä, luen mieluummin itse. (Ja lisäksi niitä on todella raastavaa siirtää levyiltä koneelle ja koneelta iPodiin.) Ainoa tilanne, jossa voin kuvitella kuuntelevani äänikirjaa, on silloin kun kävelen ulkona päämäärättömästi - mitä en missään nimessä harrasta, hyi. Huhtikuussa kun Mustakaapu muutti meille, kävelyt saivat kuitenkin tarkoituksen ja muutuin kertaheitolla sekä koiraihmiseksi että ulkoilmaihmiseksi. Tai no, siis ainakin koiraihmiseksi, joka käy koiransa kanssa ulkona... koska on pakko. Silloin tuumasin, että ehkä ryhdyn jälleen myös äänikirjaihmiseksi ja alan kuunnella kirjoja kävellessäni. No, neljä kuukautta tähän yhteen kirjaan meni, mutta alku se on hidaskin alku.

Valitsinkin siis viisaasti kun päätin aloitella äänikirjankuuntelu-urani kirjalla, jonka olen jo aiemmin lukenut itse. Eipä niin, että tästä kirjasta olisi vaaraa muutenkaan pudota pahasti kärryiltä. Kirja on hyvin helposti seurattava, eikä siitä voi unohtaa tärkeitä tapahtumia, vaikka kuunteluhetkien välillä vierähtäisi kuukausikin. Osittain halusinkin kuunnella tämän kirjan uudelleen juuri selvittääkseni, missasinko jotain olennaista lukiessani sitä. En nimittäin voi oikein ymmärtää, miten näin tavanomaisen tylsä kirja voi olla lähtöisin Renate Dorresteinin kynästä.

Parasta kirjassa on ehkä sen nimi. Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa kertoo kaikessa ytimekkyydessään keski-ikäisyyden ydinasiat, lukuun ottamatta kuivaa emätintä, joka paljastetaan vasta sisäsivuilla. (Hieman harhaanjohtava se tosin on, sillä poika, jolla on seksielämä, vilahtelee puheissa vain sivuhahmona, joka koko tarinan ajan on matkoilla.)

Kirja kertoo maailman näkymättömimmästä asiasta: keski-ikäisestä naisesta. Heleen tuskailee kuumien aaltojensa keskellä, kun hänen äitinsä saa infarktin ja sen myötä dementoituu ja alkaa vaatia päivittäistä hoitoa. Siinäpä kirjan juoni tiivistettynä. Vaikka kuinka yritin, en nyt toisellakaan kerralla onnistunut kovin paljon tykkäämään tästä kirjasta. Mielestäni se on kerta kaikkiaan tavallinen, vaikka mukana onkin ihan kiinnostava yritys johtaa lukijaa harhaan loppuratkaisun suhteen - vaikka vihjailut meinasivatkin mennä lähes kokonaan ohi korvien kuunnellessa kirjaa. Jouduttuaan äitinsä sairauden armoille Heleen itse käy läpi kolmatta(kohan se oli) elämänvaihettaan, jossa hyväksytään mennyt ja tuleva ja muuta diipadapaa, minkä hän tekee pohtimalla suhdettaan äitiinsä. Vaikka asiaa kuinka vatvotaan, en mitenkään pysty - toisellakaan kertaa - lopulta ymmärtämään, mikä Heleenin äidissä on niin pahasti vialla, että tytär tuntee suorastaan vihanneensa tätä koko elämänsä.

Haukuista huolimatta ymmärrän, että kirja saattaa puhutella toisia enemmän kuin minua. Vaikka aihe ja käänteet ovat mielestäni enimmäkseen tylsiä, kirja ei kuitenkaan ole tylsästi kirjoitettu. Muistaakseni lukiessani sen itse paperimuotoisena kahlasin sen kuin huomaamatta vauhdilla läpi ja pysähdyin vasta lopuksi ihmettelemään, mitä oikein tapahtui. Äänikirjana tarina ei ehkä toimi ihan yhtä hyvin, sillä tahti tuntuu välillä tuskallisen verkkaiselta ja tapahtumat itseään toistavilta, kun niiden läpi ei voi kahlata nopeasti. Lukijasta ei kuitenkaan ole pahaa sanottavaa - Sinikka Sokalla on herttainen, mutta muuntautumiskykyinen nainen, joka taipuu hyvin kaikkien hahmojen suiksi.

Sarjistripla nallenmielisille


175-177/365
Émile Bravo: Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua (2010),
Seitsemän nälkäistä kääpiökarhua (2011) ja
Kaunotar ja kääpiökarhut (2012)
Suom. Mikael Ahlström

Émile Bravon kääpiökarhutrilogia perustuu tuttuihin satuihin, jotka sitten laittaa aivan sekaisin. Jättimäinen neito nukkuu kääpiökarhujen vuoteessa, jolloin apuun haetaan prinssi nimeltä Kultakutri, joka ei kuitenkaan innostu naikkosen pussaamisesta. Talven tullen Talvisaapasjalkakissa huijaa nalleilta viimeisenkin maitokulhon ja houkuttelee heidät eksyttämään yhden veljistä metsään, jotta ruoka riittäisi paremmin. Punahilkka pelastaa söpön kisun hoteisiinsa matkalla, mutta eksytetyn karhuveljen tie käy kohti piparkakkutaloa, jossa lihoneet ja makeaan kyllästyneet Hannu ja Kerttu ovat enemmän kuin iloisia karhupaistista. Ja viimein metsään eksynyt prinsessa säntää kolkuttelemaan kääpiökarhujen ovea ja tästä eroon pääseminen vaatii jälleen pikaista prinssin etsintää.

Kääpiökarhusarja on kivasti ja selkeästi piirretty ja viittaukset tuttuihin satuihin ovat ilmiselviä, mutta saavat välillä aivot raksuttamaan kun kaiken yrittää täsmällisesti sijoittaa paikoilleen. Kirjat alkavat mukavasti suunnilleen siitä mihin edellinen jäi ja kaikissa lopetus on kiistatta napakka ja huvittava. Käsittääkseni kirjat on suunnattu enemmänkin lapsille, mutta diggailen näistä kyllä nallenmielisenä aikuisenakin ja olen sitä mieltä, että tiettyä kulttuurista kaikupohjaa niiden lukeminen vaatii.



maanantai 2. syyskuuta 2013

Luota pinkkiin!

174/365
Cecelia Ahern: Tyttö peilissä (2012)
Suom. Terhi Leskinen

Tämä kaksi novellia sisältävä pikku kirjanen vaikuttaa kenties vähän rahastukselta romaanien välissä, mutta en kerta kaikkiaan pysty vastustamaan mitään näin pinkkiä! Kahden novellin kokoelma on myös minulle sopiva, sillä jos novelleja olisi yksikin enemmän, jäisi kirja mitä luultavimmin kesken. En tiedä mikä siinä on, mutta en vaan koskaan pääse novellikokoelmia loppuun. Ne on liian helppo lopettaa minkä tahansa tarinan päätökseen.

Kun puhutaan "aikuisten saduista", puheen kohteeseen ei yleensä halua koskea pitkällä tikullakaan. Tämän kirjan niminovelli Tyttö peilissä on kuitenkin juuri sellainen aikuisten satu, jollaisia aikuisten satujen pitäisi ollakin, ja joka herätti kaipuun enempään. Novelli alkaa siitä, kun Lila vie lapsena ystävänsä Sarahin isoäitinsä Mellien luona käymään. Lilan mielestä Mellien talo on taianomainen ja täynnä seikkailuja ja isoäiti kuorruttaa pöydän aina mitä moninaisimmilla herkuilla. Sarahin selkäpiitä kuitenkin karmii koko vierailun ajan ja pian hän pyytää päästä kotiin.
"'Mutta miksi?' Lila katsoi vuoroin Mellietä ja vuoroin Sarahia ikään kuin kumpikin heistä olisi tiennyt jotain, mitä he eivät kertoneet hänelle." (s. 21)
Kotimatkalla Sarahin äiti tivaa syytä tytön aikaiseen lähtöön ja Sarah selittää häntä karmineen, että kaikki talon peilit oli peitetty mustilla kankailla.
"'Ehkä hän ei vain pidä itsensä näkemisestä, kulta pieni. Jotkut ihmiset ovat sellaisia.'
'Mutta, äiti, se ei voi johtua siitä.
'Miksei?'
'Koska Lilan isoäiti on sokea.' Sitten Sarah madalsi äänensä kuiskaukseksi, vaikka he olivat kaukana talosta. 'Hänellä ei ole lainkaan silmiä.'" (s. 24)
Tarina jatkuu 18 vuotta myöhemmin, Lilan hääpäivänä. Hän menee Mellien luo pukeutuakseen hääpukuunsa, eikä voi vastustaa kiusausta. Hän menee huoneeseen, johon häntä on aina kielletty menemästä, poistaa mustan kankaan ja katsoo peiliin. O-ou!

Kuten sanottua, Lilan tarina sai himoitsemaan lisää samanlaisia novelleja. Selkäpiitäni karmi jatkuvasti lukiessani tarinaa. Valitettavasti kirjan toinen tarina, Muistojentekijä, ei ole ollenkaan samaa tasoa. Siinä vanha ja surullinen mies pitää vastaanottoa ihmisille, jotka haluavat saada tai palauttaa tiettyjä muistoja. Asiakas kuvailee muiston, jonka haluaa ja mies järjestää sen keksimänsä koneen avulla tämän mieleen. Apunaan miehellä on "vastaanottoapulainen", jonka hän pelasti kadulta, ja joka nyt valitsee asiakkaiden kirjeiden perusteella ne, jotka pääsevät käsittelyyn. Melankolisessa tarinassa on vähän liikaa aikuisuutta ja liian vähän satua makuuni.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Hypestä allikkoon?

172/365
Gillian Flynn: Kiltti tyttö (2013)
Suom. Terhi Kuusisto

Tähän kirjaan olisin sen ulkoasun perusteella saattanut tarttua kiinnostuneena siihen törmätessäni, mutta takakannen ympäripyöreän ja tavanomaisen kuuloisen tekstin perusteella olisin luultavasti jättänyt sen hyllyyn. Ellen siis olisi tehnyt aiemmin sitä havaintoa, että tämä on yksi niistä kirjablogien "must read" -kirjoista, jollainen esimerkiksi Emma Donoghuen Huone oli aikanaan.

En vieläkään ymmärrä, miten kirja päätyy tällaiseksi must read -kirjaksi, sillä kyseessä ei suinkaan yleensä ottaen ole loistava kirja, jota kaikki yksissä tuumin suitsuttavat. Aluksi se on ehkä saattanutkin olla sellainen, ja kun kirja sitten on kerännyt tarpeeksi hypeä ympärilleen, tuuli kääntyy. Alkaa ilmaantua blogitekstejä, joissa todetaan, ettei kirja ole niin hyvä kuin hypetys antaa ymmärtää. Yleinen mielipide jakautuu, mikä paradoksaalisesti lisää kiinnostusta kirjaan entisestään, sillä jostain syystä vallalla on käsitys, että juuri hyvä kirja jakaa mielipiteitä. (Siis miten sekin nyt muka on mahdollista? Se, että puolet lukijoista sanoo kirjan olevan huono, tekeekin siitä vain paremman?) Ja koska kirjalla alkaa olla "joko tykkäät tai sitten et" -status, syntyy mielikuva, että kirjan lukeminen alkaa jo melkeinpä kuulua yleissivistykseen (vrt. vaikkapa Fifty Shades of Grey). Se on tietysti harhaa. Tällaiset kirjat eivät koskaan todella päädy siihen asemaan, että niiden lukeminen kuuluisi yleissivistykseen (vrt. vaikkapa Kotiopettajattaren romaani), mutta ne ratsastavat maineellaan sen aikaa, että tekevät kirjoittajastaan rikkaan.

Kiltti tyttö on "uuden sukupolven" dekkari - sellainen, joka kuvaa henkilöidensä maailmaa jotenkin syväluotaavammin kuin keskittymällä pelkkään tapahtuneeseen rikokseen. Itse en tällaisia kirjoja oikeastaan edes laittaisi dekkarihyllyyn Maria Kallioiden ja Koskisten viereen, mutta paremman luokituksen puutteessa kirjasto tekee niin. (Sen vuoksi tällaiset kirjat jäisivät minulta löytämättä ilman kirjabloggaajia.)

Tarina alkaa Amyn ja Nickin viidentenä hääpäivänä. Pariskunta on käynyt läpi raskaita asioita, elämänmuutoksen ja aviokriisin, mutta hääpäivä voisi olla uuden alku. Amy kokkaa Nickille kreppejä ja kertoo niiden ääressä yhä rakastavansa tätä kaikesta huolimatta. Sitten hän kehottaa Nickiä menemään rannalle mietiskelemään avioliittoaan ja mitä siltä haluaa. Siihen mennessä kun Nick pääsee työpaikalleen, Amy on kadonnut. Talosta löytyy kamppailun jälkiä.

Poliisin, yleisön ja jopa Nickin kaksoissiskon mielestä Nick käyttäytyy Amyn katoamisen jälkeen epäilyttävästi. Alibia ei ole, koska kukaan ei nähnyt Nickiä rannalla, "kamppailun jäljet" alkavat pian vaikuttaa jotenkin hämäriltä ja joku on pessyt keittiön lattian verestä. Nick ei ole ostanut vaimolleen hääpäivälahjaa ja hymyilee lehdistötilaisuudessa. Vähintäänkin erikoista.

Kirjan luvut vuorottelevat Nickin nykyhetkessä Amyn katoamisen jälkeen ja katkelmina Amyn päiväkirjasta alkaen siitä, kun Amy ja Nick tapasivat toisensa. Mitä pitemmälle päiväkirjassa edetään kohti nykyhetkeä, sitä selvemmiksi käyvät Nickin ja Amyn kertomusten ristiriitaisuudet ja suoranaiset erot. Kuten kansikin julistaa, jokaisella tarinalla on kaksi puolta.

Suunnilleen puoleenväliin saakka kirja kerää mielestäni painetta ja kiinnostusta, tarina alkaa tuntua äärimmäisen kierolta, eikä lukija tiedä mitä tai ketä uskoa. Sitten kirjassa tapahtuu käänne. Joihinkin kirjabloggareihin se on vaikuttanut niin, että he vasta sen jälkeen kiinnostuivat tarinasta. Toiset taas arvasivat sen olevan koko ajan tulossa. Omalla kohdallani se jotenkin lässäytti koko tarinan. Aloin väkisinkin odottaa, että tulossa olisi vielä toinen vastaava käänne, sillä olisihan köyhää, jos kirjan jippo paljastuisi jo puolivälissä. Yllätyksiä tarinassa toki on luvassa edelleen, mutta toista vastaavanlaista käännettä ei tule. Ja loppu on mielestäni vain tyhmä, vaikka toiset varmaankin kokevat sen vaikuttavana.

Leena Lumi toteaa kirjasta: "Gillian Flynnin Kiltti tyttö [...] on kirjavuoteni suurin mysteeri – minulle itselleni.  Yleensä olen hyvin varma siitä, pidänkö jostain kirjasta tai en, mutta Kiltin tytön kohdalla olen pakotettu odottamaan ajan armon valaisevan ajatukseni." Olen samoilla linjoilla. Mietin ja mietin, onko kirja mielestäni hyvin kirjoitettu vai ei. Tykkäsinkö sen hahmoista? Oliko loppu sittenkin vaikuttava, eikä yhtään tyhmä? Onko avioliittokuvaus tässä uskottavan raastavaa vai raastavan uskomatonta? Mistä kirja lopulta kertoi? Oliko siinä psykopaatteja? Uskon tosin, että ehdin unohtaa koko kirjan ennen kuin muodostan siitä jonkinlaisen mielipiteen. Mitään niin mieleenpainuvaa ei Kiltissä tytössä ole, että se jäisi kummittelemaan mieleni perukoille.

Tylsäähauskaajänskää!


170/365
Satimessa (In the Bedroom) (2001)

Oletteko ikinä miettineet, mitä tapahtuu niille elokuville, joita kriitikot ylistävät ja jotka ovat ehdolla ties minkä palkintojen saajaksi, vaikkapa viiden Oscarin, mukaan lukien paras elokuva? Minäpä kerron. Suurin osa niistä unohtuu. Joskus, vahingossa jonkun löytäessä ne (krhm, Netflixistä), ne lopulta päätyvät jonkun lomalla tylsyyksissään kymmeniä elokuvia katselevan wannabe-leffakriitikon blogiin vain kuullakseen olevansa umpitylsiä.

Kuten Leffatykin (viiden tähden) arvostelussa todetaan, "kyseessä ei ole mikään perjantai-illan koko perheen iloittelu, vaan äärimmäisen pessimistinen ja synkkä kokonaisuus". Ongelma kenties piilikin jälleen kerran odotushorisontissa. Jotenkin onnistuin vakuuttumaan alustavan tutkimukseni perusteella siitä, että kyseessä olisi jonkin sortin jännäri tai trilleri, mutta kyseessä on kiistatta puhdasverinen draama. Eikä draamoissa sinänsä ole mitään vikaa. Ne vain sattuvat olemaan pikemminkin sitä genreä, jota katson yksin kotona salaa aviomiehen ollessa töissä tai jossain. Draamaelokuvat eivät oikein istu seuraan. Niinpä leffailta meni hölpöttelyn ja tylsistymisen puolelle.

Juoni? Vanhemmanpuoleisen pariskunnan ainoa teini-ikäinen poika tapetaan. Sitten surraan. Leffa kyllä käsittelee aidon oloisesti vanhempien tunteita, mutta Rabbit Hole tekee senkin mielestäni paremmin. (Myös se löytyy Netflixistä, ou jee!)

Rooleissa mm. Sissy Spacek ja Marisa Tomei, jotka molemmat olivat leffasta ehdolla Oscarin saajiksi.


171/365
Scoop (2006)

Tuskin käy kiistäminen, etteikö Woody Allenin kaikissa leffoissa olisi aika lailla samanlainen tunnelma. Niinpä Woodyn mikä tahansa leffa on suhteellisen varma valinta, jos hänestä sattuu tykkäämään. Henkilökohtaisesti en ole järjettömän suuri fani, mutta suhtaudun leffoihin pari kertaa vuodessa -suopeudella. Parasta Woody Allenin elokuvissa on takuu siitä, että ne eivät koskaan kestä kauemmin kuin reilun puolitoistatuntisen.

Kun kovan luokan toimittaja Joe Strombel (Ian McShane) saa kuoltuaan vihjeen siitä, että vapaalla jalalla juoksenteleva Tarot-murhaaja saattaisi olla rikkaan perheen vesa Peter Lyme (Hugh Jackman), hän ei malta pysyä nahoissaan matkalla tuonelaan, vaan materialisoituu nuorelle journalistiopiskelijalle, Sondralle (Scarlett Johansson) saadakseen viimeisen skuuppinsa. Sondra tarvitsee avukseen  projektiinsa neuroottisen taikurin Sidin (Woody Allen), jonka "katoamislaatikkoon" Strombel tykkää ilmestyä. Horjuvan, hykerryttävän ja pian erityislaatuiseksi ystävyydeksi muuttuvan yhteistyön turvin Sondra ja Sid soluttautuvat Peterin läheisyyteen leikkien olevansa isä ja tytär. Pian Sondra ja Peter ovat kuitenkin umpirakastuneita toisiinsa ja varsinaisen skuupin kalastelu meinaa jäädä taka-alalle - olisihan ikävää, jos tuore poikaystävä osoittautuisikin murhaajaksi. Hauska leffa, taattua Woody-laatua.


173/365
Phone Booth (2002)

Olen muka ollut kaikki nämä vuodet näkemättä tätä elokuvaa, mutta kun viimein näin sen, olo oli koko ajan sellainen kuin olisinkin jo nähnyt sen. Hämmentävää. Olenko tosiaan nähnyt sen ja unohtanut täysin - vaikka muistankin leffan siten että se tuntuu tutulta, vai tuntuuko se siksi tutulta, että se muistuttaa miljoonia muita elokuvia? Kumma juttu, sillä mielestäni Phone Booth ei edes mitenkään vakavasti muistuta kaikkia muita maailman leffoja. Hmm.

Joka tapauksessa, kyseessä on melkein kokonaan yhteen puhelinkoppiin sijoittuva leffa, joka tuntuu aika lailla pitemmältä kuin on (1 h 18 min). Koko elokuvan ajan Stu (Colin Farrell) puhuu puhelimessa mysteerimiehen kanssa, joka uhkailee häntä ja vaatii häntä kertomaan vaimolleen (Radha Mitchell), että on soitellut toiselle naiselle (Katie Holmes) kyseisestä puhelinkopista. Stu hikoilee ja puhuu, puhuu ja hikoilee, ja joutuu pian selviämään joukosta puhelimelle kärkkyviä ihmisiä ja sitten laumasta poliiseja ja tv-kameroita. Tällaiset suljetun tilan trillerit ovat aina lähtökohtaisesti kiinnostavia ja koko homma pysyy ihan hyvin kasassa, vaikkei juoni itsessään tarjoakaan järisyttäviä yllätyksiä tai käänteitä.