Reunalla - kaunis on maailma

181-194/365

Reikäreuna-elokuvafestivaali, 7.9.2013, Orivesi

Hyvin lyhyen junamatkan päässä Tampereelta piileskelee vielä toistaiseksi suhteellisen pieni* elokuvafestivaali Reikäreuna, jonne matkaaminen on jo useampana vuonna jäänyt puheen tasolle. Tällä kertaa megalomaanista estettä festareiden tielle ei kuitenkaan ilmaantunut, joten poikkeuksellisen lämpöisenä syyslauantai-iltapäivänä puksutin kahden nuoren naisen seurassa Orivedelle.

Festivaali oli hyvin pieni ja sympaattinen. Elokuvia näytettiin elokuvateatteri Taistossa sekä Oriveden entisellä rautatieasemalla, missä junien toistuva ohisyöksyily (vain harva pysähtyi kaupungin kohdalla) oli omiaan luomaan häiriötekijöitä erityislaatuista tunnelmaa. Junien mellastus suorastaan palautti mieleen elokuvataiteen pitkän historian, jonka alkumetreillä ihmiset syöksyivät kauhuissaan ulos elokuvateattereista junan tullessa kohti kameraa. (Eihän tämä ole urbaanilegenda?)

Iltaohjelmaa piisasi niinikään Taistolla ja sen terassilla. Festivaalin ehdoton erikoisuus olivat kylpytynnyrit eli paljut, mutta onhan kylpytynnyri nyt riivatusti hauskempi sana. Kylpytynnyristä käsin oli mahdollista katsella ensin ulos pystytetyltä valkokankaalta Oulun musiikkivideofestivaalin voittajavideoita ja myöhemmin illalla laulaa karaokea. Kerta kaikkiaan niin omalaatuista meininkiä, että tällaista ei voi tapahtua missään muualla kuin Suomessa. Ehdotan muuten, että Sodankylän Midnight Sun Film Festival ottaa välittömästi ensi vuonna kylpytynnyrit ohjelmistoonsa, niin loppuu se pohjoisessa ilmastossa paleleminen.

Ehdimme tiiviin festivaalipäivämme aikana katsoa asemalla kaksi elokuvanäytöstä. Ensimmäinen niistä oli Elokuvakilpailu 2 (kulttuuriteot 181-187), jossa siis esitettiin suunnilleen puolet festivaalin lyhytelokuvakilpailun "finaaliin" päässeistä elokuvista. Näytös kokonaisuudessaan oli hyvä. Ainoastaan Metsänpeitto (2012), dokumentti luonnonhenkiä näkevästä hipistä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Musta joulu (2012), jossa maahanmuuttajajoulupukki ei saa kovin innostunutta vastaanottoa missään, osoittautui lopulta melkeinpä joulun henkeä uhkuvaksi hyvän mielen tarinaksi. Jari ja minä (2013) on kahden ystävyksen kuvaama dokumentti, joka dokumentoi heidän moninaisia keskustelujaan melko siivottomassa asunnossa, jossa he polttavat sisällä. Jari on avoin, homo ja läski, Riikka taas sulkeutunut, nätti ja kuvittelee olevansa läski. Molemmilta löytyy maailmantuskaa, mutta dokkari ei kuitekaan synnytä sellaista katsojassa. Oikeastaan koin leffan jokseenkin lohdullisena. The Chauffeurissa (2013) autonkuljettaja valmistautuu noutamaan Bob Dylanin kuuntelemalla englannin kielen kurssia vinyyliltä. Pätkä sai kilpailussa kunniamaininnan ja raati kommentoi sen "kuljettavan katsojan tyylipuhtaasti 60-luvun viattomuuteen" (Lähde: Reikareuna.com). Labyrintti (2013) puolestaan oli yleisön suosikki ja sai kilpailussakin toisen palkinnon. Tykkäsin elokuvasta itsekin, sillä se yhdistää kivasti arkisen aiheen ja surrealistiset elementit ollen samalla tunnelmallisesti valaistu ja hienosti lavastettu. Herra Ylppö vierailee rainassa äänenä.

Broken Elf Redux.

Broken Elf Redux (2010) on päivitetty versio Robert Cieslan Kinos-festivaalilla 2009 palkitusta dokumentista Broken Elf. Harmikseni en löytänyt alkuperäistä mistään voidakseni verrata versioita. Uudistetun version dokkarista voi kuitenkin katsoa kokonaan klikkaamalla tästä. Suosittelen, sillä se on sekä koskettava että häiritsevä. Aloin jossain vaiheessa leffaa miettiä, onko kyseessä sittenkin mokumentti, koska sen sisältö on niin... en keksi sanaa yrityksisistäni huolimatta, joten katsokaa itse. Aatokseni johdattelivat minut lopulta kummastelemaan, miksi elokuvafestareilla dokumentit ja fiktiot kilpailevat usein samoissa sarjoissa. Aprikoin tätä ääneen, enkä saanut seurueeltani minkäänlaista vastakaikua, mutta mitä enemmän mietin, sitä enemmän asia kummastuttaa minua. Onhan Oscar-gaalassakin dokumenttipysti erikseen. Eivätkä tietokirjat kilpaile Finlandia-palkinnosta, vaan Tieto-Finlandiasta. Ja niin edelleen. Jos hyvässä dokumentissa yleisesti ottaen arvostetaan jotain sen suuntaista kuin että se dokumentoi hyvin todellisuutta, fiktiossa taas arvostetaan sitä, millaisen todellisuuden se luo. Hyvässä fiktiossa arvostetaan muiden asioiden ohella juonta - hyvälle dokumentille pitäisi olla eri kriteerit. Vai olenko nyt ihan hakoteillä?

Kilpailunäytöksen jälkeen pidimme Siwa-eväiden siivittämän ruokatauon (ei voittoa arvoista, mutta sänkkäri plus pepsimax 2,50 oli mehevä diili) ja palasimme sitten aseman penkille katsastamaan Tampereen elokuvajuhlien oudoimmat parhaat 2013 (kulttuuriteot 187-193). Onnistuin aika tehokkaasti sivuuttamaan Filkkareilla kaikki kilpailuihin osallistuneet leffat. Tämän koosteen nähtyäni muistin, miksi pyrin tarkoituksella sivuuttamaan ne. Vaikka Reikäreunan kilpailun elokuvat olivat mielestäni hyviä, kuten sanottua, yleisesti ottaen pidän lyhytelokuvia aika omituisina. Ja ne, jotka palkitaan, ovat yleensä kaikista kamalimmat. Kärsin suuria tuskia kun silmieni edessä vilisivät Somma Sommarum (2012), Hänen tilanne (2012), Sonntag 3 (2012), Asesinato en Junin (2012) ja Häivähdys elämää (2012).

Ajatuksia kuolevaisuudesta.

Koosteen kaksi viimeistä leffaa sentään vetosivat jotenkin draaman tajuuni. Ajatuksia kuolevaisuudesta (2013) kertoo pikkupojasta, joka alkaa pohtia kuolevaisuutta saatuaan kuulla, että perheen koira on lopetettava. Leffassa käydään läpi erinäisiä peruskysymyksiä liittyen kuolemaan, mutta varsinaisesti leffasta tekee hyvän vasta sen loppuratkaisu. Filkkareilla Grand Prixin voittanut The Mass of Men (2012) puolestaan on dramaattinen kuvaus työvoimatoimistossa tapahtuvasta välikohtauksesta. Jännäksi leffan tekee sama efekti, jota käytettiin Varkaiden kaupungissa: alussa kerrotaan käytännössä kaikki mikä tulee tapahtumaan - ja sitten sama kerrotaan uudestaan, tällä kertaa paljon yksityiskohtaisemmin. Mielestäni on äärimmäisen kummallista, miten onnistuin molempien suhteen unohtamaan niin totaalisesti kaiken jo alussa oppimani.

The Mass of Men.

Illan päätteeksi katselimme lattialla istuen Olavi Uusivirran akustisen keikan Taistolla (194. kulttuuriteko). On todettava, että tunnelma keikalla oli yhtä erityislaatuinen kuin koko festareilla. Missä muualla koko yleisö on ikinä istunut koko keikan ajan lattialla (ja saliin raahatuilla sohvilla)? Artistia järjestely ei vaikuttanut kummastuttavan läheskään niin paljon kuin minua, vaan hän oli festareilla niin kotonaan, että hyppäsi keikan jälkeen palj... kylpytynnyriin ja lauloi vieläpä karaokeakin. Minä puolestani totesin keikan aikana, että älypuhelin on hankittava, sillä läppärini kokoisten kännyköidensä kanssa valokuvia napsivat yleisön edustajat onnistuivat selkeästi saamaan sata kertaa parempia kuvia kuin minä kamerallani. Mikä on kyllä väärin.

* Viime vuonna arviolta 2700 kävijää. Lähde: Wikipedia.