Kummisetä (The Godfather) (1972)
Huh, leffalakko loppui ja sain kuin sainkin alulle projektini katsoa Kummisedät tänä vuonna, kiitos sinnikkään avomieheni. Lähes kolmituntisen sohvamaratonin jälkeen tuntuu siltä, että olen tehnyt Todellisen Kulttuuriteon. Tiesin leffasta etukäteen sen, että se on vanha, superpitkä, kertoo mafiasta ja että siinä löydetään hevosen pää sängystä. Katsoessani sitä bongasin kuitenkin monia juttuja, joihin Gilmoren tytöissä viitataan. Kyseessähän on siis todellinen klassikko, joka on IMDB:n toiseksi paras leffa.
Marlon Brando, joka näyttää ihan pomoltani, on mafiaperheen pää, joka tyttärensä häissä hoitelee bisneksiä ja kähisee elämänohjeita tyyliin: "Mies joka ei vietä aikaa perheensä kanssa ei ole mikään mies". Pomolla on poikia, jotka Al Pacinoa lukuunottamatta osallistuvat innokkaasti "perheyrityksen" pyörittämiseen. Pacinon esittämä Michael on pojista se kapinallinen, joka ei halua osallistua hevosenpääjuttuihin, vaan yrittää elää kunniallista elämää rakastamansa naisen kanssa. Kun isäpappaa ammutaan ja käyntiin pyrähtää mieletön mafiasota, Michael joutuu kuitenkin ottamaan ohjat käsiinsä, eikä aikaakaan kun hän on jo täysin kovaksikeitetty ja perii lopulta Kummisedän tittelin. (Sori nyt, mutta kyllä saan spoilata 40 vuotta vanhan leffan.) Matka tähän pisteeseen on mielenkiintoinen ja elokuva on oikeasti hyvä, vaikka sitä niin kauan kammoksuin. Ensimmäinen tappo sävähdyttää, toinen säälittää, kolmas turhauttaa ja viidennentoista kohdalla sitä huutaa "Noi on ihan moraalittomia!" mutta kolmaskymmenes onkin sitten jo arvattavissa. Varsinainen lahtaamisleffa totta vieköön, mutta viihdyttävä, uskomatonta kyllä. Vanhoille elokuville tyypillinen rauhallinen etenemistahti, pääpaino dialogissa ja tarinan eeppisyys takaavat hyvän elokuvaillan. Magnifico!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti