Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (2010)
Tiedetään, olen hitosti jäljessä. Enää kuukausi ahkeraa opiskelua jäljellä ja sitten voin omistautua kesän ajan täysipainoisesti kulttuurille.
Bongasin tämän kirjan kirjaston vippilainoista ja lainasin kun ei muutakaan kiinnostavaa ollut tarjolla. Tarina vaikutti romanttiselta, kuten jo kirjan nimestä voi päätellä. Vanha pariskunta tekee kaksoisitsemurhan, koska mies on sairas ja vaimo ei halua elää yksin. Pojantytär kiinnostuu ja alkaa penkoa heidän menneisyyttään. Lueskelin kirjaa ihan mukavasti puoliväliin ja ajattelin, että onpas aika tapahtumaköyhä kirja kun loppu on kirjoitettu alkuun ja mitä yllättävää tässä nyt enää voisi tapahtua. Sitten luin takakannen ensimmäisen kerran kunnolla ja huomasin, ettei kyseessä ollutkaan romaani vaan elämäkerta. Suhtautumiseni muuttui täysin ja jouduin pohtimaan, miksi niin kävi. Mikä on se ratkaiseva ero fiktion ja ei-fiktion lukemisessa? Miksi elämäkertojen ei edes odoteta pitävän lukijoita jännityksessä? No tietysti siksi, että yleensä tosielämä ja media ovat jo spoilanneet tarinan. Pääministerin morsianta lukiessa tiesi, ettei loppu ole onnellinen. Kerronnassa on kuitenkin myös eroja. Esimerkiksi "seivaussanojen" käyttö on elämäkerroissa yleistä, siis muissa kuin omaelämäkerroissa. Koska kirjoittaja ei ole ollut paikalla, hän joutuu päähenkilön ajatuksia arvaillessaan käyttämään sellaisia ilmaisuja kuin "hänen on täytynyt ajatella" ja "paikalla olleiden mukaan hän vaikutti surulliselta". Luulen, että tämä kirja onnistui huijaamaan minua pitkään siksi, että Adorján ei ainakaan kirjan alkupuolella käytä paljon tällaisia ilmauksia. Mukana tarinassa kulkee fiktiivinen juonne: isovanhempien viimeisen päivän kuvittelu. Mitä he tekivät, mistä he puhuivat, mitä he ajattelivat ja mitkä olivat heidän viimeiset sanansa?
Johanna Adorjánin isovanhemmat selviytyivät holokaustista, muuttivat Unkarista Tanskaan, rakastivat musiikkia ja sanoivat aina lähtevänsä maailmasta yhdessä. Silti kukaan ei jaksanut sitä uskoa. Adorján kirjoitti heidän elämäkertansa tutkimalla papereita ja haastattelemalla perheenjäseniä ja isovanhempien ystäviä. Kaikilla tuntui olevan sama tarina: he olivat tyylikäs ja herttainen pari, joka rakasti musiikkia, puhui keskenään omaa kieltään, eikä mielellään puhunut keskitysleiriajoista. Adorján kirjoittaa samalla elämäkertaa elämäkerran kirjoittamisesta, kommentoi kohtaamiaan vaikeuksia ja antaa tapaamisilleen ihmisten kanssa jopa enemmän palstatilaa kuin isovanhempiensa elämälle. Kirja painottaakin enemmän tunteita kuin tietoa. Adorján ei saa selville paljon sellaista, mitä ei jo tiennyt - tai sitten hän ei kerro sitä meille. Hän käy kirjan kirjoittamisen avulla läpi omia tunteitaan ja alkaa vasta havahtua ajattelemaan, mitä hänelle merkitsee olla juutalainen. Outo sivujuonne tarinassa onkin se, kun kirjailija kokeilee juutalaisten seuranhakupalvelua, J-Datea, ja raportoi kokemuksensa siitä.
Melko fragmentoitunut pikku teos, mutta ihan mielenkiintoinen lukukokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti