torstai 31. tammikuuta 2013

Lättänäversioiden puolesta!


26/365
Piin elämä 3D (Life of Pi) (2012)

Tästä leffasta saisi hyvän sellaisen mainoksen, joita pyörii leffateatterissa ennen elokuvan alkua, eikä kukaan varmastikaan muista mitä ne mainostavat, mutta ovat ensinäkemällä ihan nokkelia:
"Intialainen mies ajelehtii veneessä tiikerin kanssa.
Valkokankaalla tuokin juttu muuttui vaikuttavammaksi."
Paitsi ettei muuttunut. Melkein koko elokuvan ajan Pii (Suraj Sharma) lilluu veneessä tiikerin kanssa, eikä siinä ole mitään mielenkiintoista. Lopuksi päälle läntätään vaihtoehtoinen tarina, jota ei oikein enää kahden tunnin kolmedeelasien kanssa kärvistelyn jälkeen jaksa kuunnella, ja joku mukasyvällinen ajatus Jumalasta.

Olen lukenut leffasta pelkkiä haltioituneita kommentteja tuttavieni Facebook-seiniltä viime viikkojen aikana. Olen myös kuullut kaikilta, siis ihan kaikilta, että kyseessä on visuaalisesti tajunnanräjäyttävä elämys, joka on pakko katsoa suurelta kankaalta ja mieluiten vielä 3D:nä. Kilttinä tyttönä tottelin näitä neuvoja, eikä Finnkino edes tarjonnut lättänäversiota järjelliseen aikaan.

Ärr. Vieläkin pistää vihaksi ne lasit.

Anu Silfverberg toteaa Hesarin arvostelussa näin:
"...nurinkurisesti 3D saa monet kuvat näyttämään jotenkin litteiltä. On kuin lähellä olevat hahmot ja esineet olisi leikattu taustan eteen, ja vaikutelma on oudon kulissimainen. Siksi jokaisen elokuvan kohdalla nousevat odotukset: onko tämä vihdoin se elokuva, jossa raskaat lasit oikeasti lunastavat painonsa?"
Aivan. Ja ei, en usko että mikään leffa antaa oikeutusta niille laseille, ikinä. Luulen että kevyemmät ja mukavammat lasit keksitään ensin. Ja sittenkin 3D-efekti olisi useimmiten täysin turha lisä. Sama arvostelu jatkuu:
"Koska tarina on satumainen, 3D-efektin luonnottomuus ei juurikaan haittaa. Mutta väistämättä kahden tunnin aikana tulee mieleen, että oikeastaan mieluummin sitä katsoisi vain hyvää elokuvaa, ilman erityisiä elokuvankatselulaseja."
Niinpä. Ja mitä siihen visuaaliseen tajunnanräjäyttävyyteen noin muuten tulee, Dome.fin Olli Sulopuiston mielestä "värikylläinen merimaisema näytti lähinnä toritaiteilijan maalaukselta. Reaktio pysyi yhtä voimakkaana elokuvan alusta loppuun." Joudun komppaamaan Ollia, vaikka tästä postauksesta taitaakin nyt tulla arvostelun sijaan arvostelureferaatti.

Voi tietenkin olla mahdollista, että olen nyt hieman ahdasmielinen, mutta mielestäni visuaalisen hienouden hienoutta vähentää melko lailla tieto siitä, että kaikki se on peräisin tietokoneiden uumenista. Aidot kauniit maisemat ja oikeat söpöt eläimet ilahduttavat varmasti lähes kaikkia maailman ihmisiä jonkin verran. Mutta miksi pitäisi ihastella jotain feikkiä, joka melkein näyttää oikealta? Siksikö juuri, että se on feikkiä ja näyttää oikealta? Leffan tiikerin kuvista noin 90 prosenttia on Sulopuiston mukaan tehty tietokoneella. Vautsi, kyllä se ihan tiikeriltä näyttää, hieno juttu. Osaisinpa itsekin käyttää tietokonetta noin hyvin!

Juonihan tuossa tulikin jo selitettyä. Niiden haltioituneiden Facebook-päivitysten perusteella loukkasin nyt ainakin 80 prosenttia tämän tekstin lukijoista. Loput 20 prosenttia, älkää vaivautuko katsomaan tätä leffateatterissa ellei ole ihan pakko.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Pieni sarjismaraton

En ymmärrä missä vaiheessa onnistuin jäämään jälkeen näin pahasti. Ehkä silloin kun rymysin viikonlopun polttareissa keskellä metsää, tai kun odotin ensin kuukauden että tyttökirjaesseeni kirjoittaisi itse itsensä ja kirjoitin sitä sitten yhden äreän ja kireän viikonlopun ajan, tai... no hällä väliä. Tammikuu lähenee loppuaan ja on aika ottaa pieni kiri sarjisten muodossa.


23/365
Tuuli Hypén: Nanna 2 - Jäljet pelottavat! (2011)

Luin ensimmäisen Nanna-albumin aika tarkalleen kaksi vuotta sitten ja olen edelleen aika samoilla linjoilla: en tajua kettuuden pointtia. Mitä se yrittää symboloida, korostaa tai kertoa, vai yrittääkö mitään? Onko se vaan yksinkertaisesti söpöä että tytöllä on ketunkorvat ja pöyheä häntä? Söpöhän tämä sarjis on, sitä ei voi kiistää, ja edelleen pidän eniten niistä stripeistä ja kuvista, joissa on mukana oikeita kettuja, sillä niiden söpöys ylittää järjen rajat.

Tuttu tunne.

Ritu ja Nanna asuvat edelleen yhdessä ja pelaavat paljon roolipelejä. Sen lisäksi he joutuvat erinäisiin haastaviin tilanteisiin opintojensa, Kelan ja muiden cityeläinten kanssa. Opiskeluaiheiset stripit ovat samaistuttavia ja nokkelia samaan tapaan kuin ensimmäisen albumin stripit, joissa Ritu lupaa viedä Nannan syömään kaupungin kalleimpiin ravintoloihin. Cityeläimelliset stripit ovat epäkiinnostavia - en voisi vähempää välittää saako machokissa Misse iskettyä epäselvännäkijä-kissaihastuksensa. Mahdollisesti muistan ensimmäisen Nanna-albumin liian ruusuisessa valossa, mutta mielestäni piirrosjälkikin vaikuttaa huonommalta tässä toisessa. (Ja kettuja on liian vähän!)

Näin myös tapahtui.

24/365
Maria Björklund: Kaksin - Rakkautta ilmassa (2011)

Erehdyin ulkoasun perusteella luulemaan että tämä olisi juonellinen tarina, mutta olin totaalisesti väärässä. Jokaisessa stripissä esiintyy uusi pariskunta - homoja, lesboja, heteroita ja biseksuaaleja. Sofi Oksasen kirjoittaman esipuheen mukaan kaikki parisuhdetilanteet ovat yleismaailmallisesti tunnistettavia ja samaistuttavia ja "albumin katse on niin hyväksyvä, että sen lukijan hyvinvointia edistävää vaikutusta ei voi kieltää". Oksanen käyttää siitä jopa sanaa voimaannuttava. No joo. Täytyy tunnustaa, ettei tämä sarjakuva ampaissut suosikkilistalleni.

Klikkaa isommaksi.

25/365
Julien Neel: Mimu 1 - Päiväkirjaelämää (2004)
Suom. Heli Suhonen

Ihmettelin pitkään tätä lukiessani, miksi hahmot tuntuivat niin tutuilta vaikken ollut Mimusta kuullutkaan, mutta arvoitus ratkesi googlaamalla. TV2 on esittänyt Mimu-albumeihin perustuvaa sarjaa, jota olen varmaankin jonain unettomana aamuna tullut puolivahingossa katsoneeksi. (Tänään ei ollut uneton aamu, vaan nukuin puoli kahteen ja aika jolloin joskus olin hereillä piirrettyjen tullessa telkkarista tuntuu hyvin kaukaiselta.) Kaikesta päätellen Mimu, jonka alkuperäinen ranskankielinen nimi on Lou, on supersuosittu sarjakuvasankaritar.

Bongasin albumin kirjaston lastensarjakuvaosastolta, jonka vastikään löysin ja joka on hieman hämmentävä, sillä pääsääntöisesti vaikuttaa siltä, että kaikki tunnetut sarjakuvat kuten Asterixit ja Akut on vain jaettu tasan lasten ja aikuisten kesken mielivaltaisesti. Mimu-albumi on ulkoasultaan niin värikäs ja kuvakirjamainen, että sitä en usko löytyvän aikuisten puolelta, eikä lasten hyllyssä vuorostaan ole näkynyt "vuoden parhaat eroottiset sarjakuvat" -kokoelmia.


Juuri tämä värikäs ulkoasu ja kannen söpö kissa kiinnittivät huomioni. Sama värikylläisyys pursuaa albumin sisältäkin ja sitä on sen söpöyden ja selkeyden vuoksi ilo lukea. Mitään huikeita oivalluksia tai äärimmäisen hauskoja juttuja en albumista löytänyt, mutta viihdyin kyllä sen parissa.

Mimu on esiteini-ikäinen tyttö, joka asuu kaksin yksinhuoltajaäitinsä kanssa, pitää vaatteiden suunnittelemisesta ja ompelemisesta ja vastustaa muotia. Mimu on ihastunut naapurin poikaan Ripaan, mutta on niin ujo, ettei suhteesta meinaa tulla mitään vaikka kiinnostus osoittautuukin molemminpuoliseksi. Äitiään Mimu yrittää parittaa naapuriin muuttavalle Rikhardille, mutta äiti vaikuttaa olevan kiinnostuneempi konsolipeleistä kuin - no, mistään muusta. (Tuttu tunne hetkittäin.) Symppis albumi.

Klikkaa isommaksi.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Tunti liikaa


22/365
Django Unchained (2012)

Juuri kun pääsin puhumasta perässähiihtämisestä on kerrottava, että Django Unchained on ensimmäinen Tarantino-leffani ikinä. Kerron tämän siksi, että saisitte jälleen havaita kuinka sivistymätön olen ja samalla siksi, että havaitsette kuinka ihailtavan avoin olen uusille asioille. Kuten jo totesin, Oscar-ehdokkaita metsästäessäni tulen aina katsoneeksi elokuvia, joita en normaalisti noteeraisi mitenkään.

Alkuun varoitan teitä, jotka aiotte katsoa Djangon leffateatterissa: nukkukaa päiväunet ja käykää vessassa ennen elokuvaa, ostakaa paljon karkkia ja varautukaa vesipullolla, sillä leffa on piiiiiiitkä. Mainoksineen tähän elämykseen tuhraantui minuuttia vaille kolme tuntia, joten oikeanlainen asennoituminen on paikallaan.

Django Unchained kertoo palkkionmetsästäjä Dr. Schultzista (Christoph Waltz), joka ensinäkemältä vaikuttaa kierolta pahikselta, mutta osoittautuukin pian hyvikseksi. Vaikka Schultz listiikin ihmisiä rahasta, hän sentään listii pahoja ihmisiä, jotka ovat listineet hyviä ihmisiä. Ja kaiken kukkuraksi Schultz on orjuutta vastaan. Etsiessään pahamaineista veljeskoplaa aseensa tähtäimeen Schultz vapauttaa joukon orjia ja palkkaa yhden heistä, Djangon (Jamie Foxx), tunnistamaan oikeat veljekset. Djangosta ja Schultzista tulee tasaveroisia kumppaneita ja verisen talven jälkeen he lähtevät retkelle, jonka päämääränä on pelastaa Djangon orjavaimo (Kerry Washington) ilkeän ja arvaamattoman Calvin Candien (Leonardo DiCaprio) kynsistä.

En tunne olevani pätevä arvioimaan Django Unchainedia, koska länkkärigenre ja Tarantino-genre ovat molemmat minulle vieraita. Niinpä sanon vain, että verta roiskuu, Waltz, Foxx ja DiCaprio tekevät loistavat roolit, Schultzin hahmo on mainio ja vaikka leffa ei missään nimessä olekaan tylsä, siinä on taatusti tunnin verran turhaa materiaalia.

Django Unchained on ehdolla seuraavien Oscarien saajaksi: paras elokuva, paras miessivuosa (Christoph Waltz), paras alkuperäinen käsikirjoitus, paras kuvaus ja parhaat äänitehosteet.

"Haaaave you met Ted?"


21/365
Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother) 
Ensimmäinen tuotantokausi (2005-2006)

Tässä se tulee, Vuoden Suuri Uutinen. Jo vuosien ajan ystäväni, tuttavani, satunnaiset ohikulkijat koirineen ja kissoineen ja jopa puiden lehdet ovat kuiskineet korvaani tämän sarjan nimeä. Alan jo muutenkin olla kuuluisa siitä, että hiihdän aina perässä kun on kyse suosituista pakko katsoa/lukea/kuunnella -jutuista ja sitten kun niihin ryhdyn, rakastun ilman estoja. En varsinaisesti ole vältellyt sarjaa missään vaiheessa, mutta piratismiestoisen "aina töissä primetimen aikaan" -henkilön on joskus yksinkertaisesti vaikea aloittaa tv-sarjojen seuraaminen. Näin kauan kesti ennen kuin sarjan ensimmäinen kausi sattui olemaan paikalla kirjastossa.

Ensisilmäyksellä alkaa kohtauksella, jossa keski-ikäinen mies (jota ei koskaan näytetä) alkaa kertoa kyllästyneen näköisille teini-ikäisille lapsilleen (tytölle ja pojalle) tarinaa siitä, kuinka hän tapasi heidän äitinsä. Pian käy selväksi, että isä aikoo olla kertomuksessaan varsin yksityiskohtainen ja tarina onkin kestänyt jo kahdeksan tuotantokauden ajan. Päämäärä kuitenkin unohtuu nopeasti ja mielenkiintoiseksi muodostuu itse matka. (Ah, rakastan tätä vertausta ja käytän sitä häikäilemättä jokaisessa esseessäni ja luentopäiväkirjassani!)

Ensimmäisessä jaksossa tutustutaan sarjan varsinaisiin päähenkilöihin, Tediin (Josh Radnor), Lilyyn (Alyson Hannigan), Marshalliin (Jason Segel), Barneyyn (Neil Patrick Harris) ja Robiniin (Cobie Smulders). Arkkitehti Ted ja tuleva lakimies Marshall ovat parhaat ystävykset ja kämppikset. Barney on pelimies, joka vaikuttaa aina ilmaantuvan paikalle kutsumatta ja tarjoaa auliisti "apuaan" mitä naisten iskemiseen tulee. Barneyn työnkuva ei koko ykköskauden aikana selviä, mutta hieno toimisto tällä ainakin on - ja paljon erilaisia motivaatiojulisteita.

Kun Marshall ensimmäisessä jaksossa kosii pitkäaikaista tyttöystäväänsä Lilyä, Tedin pariutumisvietti herää ja hän päättää alkaa metsästää Sitä Oikeaa. Kuin tilauksesta kantabaariin tipahtaa kaikin puolin täydellisen oloinen Robin, joka vie Tediltä heti jalat alta. Suhteesta ei kuitenkaan vaikuta tulevan mitään, koska Robin ei kaipaa sitoutumista ja Ted puolestaan haluaa naimisiin ja kahden lapsen isäksi. Niinpä Robinista tulee kaveriporukan täydentävä viides rinkula ja Tedin vaimonmetsästys jatkuu. Se vaan ei olekaan aivan helppo tehtävä kun unelmien nainen on jo kerran löytynyt, ja niinpä Ted hakkaa päätään seinään Robinin kanssa kerran jos toisenkin.

Kuten Modernin perheen kanssa kävi, tätäkin sarjaa piti katsoa jokunen jakso ennen kuin aloin lämmetä, mutta alkukankeuden jälkeen katsomistahtini oli varsin vauhdikasta. Moderniin perheeseen verrattuna - enkä nyt väitä että näitä sarjoja olisi mitenkään järkevää verrata toisiinsa - Ensisilmäyksellä on juonellisempi, minkä vuoksi pidän siitä vielä enemmän.

Minulle kävi juuri niin kuin koulussa aina varoiteltiin. Jäin koukkuun ja kirjasto johti kovempiin aineisiin: maksoin Netflixistä. Jatkoa siis seuraa: "Suit up!"


lauantai 26. tammikuuta 2013

Poika joka ei kiroillut


20/365
Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta (1994)
Suom. Hans Nissen

En koskaan pitänyt sinusta on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, joka kertoo Chesterin kipeistä teinivuosista. Tarina sijoittuu enimmäkseen 1970-luvun Montrealiin, Chateauguayn lähiöön. Chesterin nuoruutta varjostaa äidin mielisairaus, koulukiusaaminen ja kyvyttömyys ilmaista tunteita. Chesterin ollessa neljännellä luokalla äiti saa paska-sanasta raivokohtauksen, jonka seurauksena Chester ei koskaan suostu kiroilemaan. Koulun muut pojat ottavat elämäntehtäväkseen parantaa Chesterin tästä vaivasta ja härnääminen äityy välillä niin pahaksi, että Chester haaveilee bussin alle hyppäämisestä. Feminiinisen Chesterin ystävät ovatkin enimmäkseen tyttöjä. Kaksi vuotta nuorempi Carrie on toivottoman rakastunut Chesteriin, mutta kun tämän romanttiset tunteet heräävät, ne kohdistuvatkin Carrien ystävään Skyhyn. Päivätolkulla Chester yrittää päkistää rakkaudentunnustusta esiin, mutta kun se viimein pulpahtaa ilmoille, ei hän tiedä miten siitä pitäisi jatkaa.

Surumielinen tarina, joka on kivasti piirretty, hohkaa 1970-lukua ja käsittelee teininä olemisen vaikeutta monesta näkökulmasta.


perjantai 25. tammikuuta 2013

Seksiä ja salaisuuksia

19/365
Sara Shepard: Valehtelevat viettelijät: Kaivattu (2006)
Suom. Paula Takio

Mittavan kirjasarjan ensimmäisen osan alkuasetelma on tämä: viiden hengen kaveriporukan "pomo" Alison on mystisesti kadonnut. Alison on ollut klassinen karismaattinen ja julma johtaja, joka on saattanut alamaisensa tekemään asioita, joita he myöhemmin katuvat. Alisonin katoamisen jälkeen muu porukka on hiljalleen hajonnut kaikkien salaisuuksiensa painon alla. Kolme vuotta katoamisen jälkeen tapaus on jo melkein unohtunut kaikilta, kun tytöt tahoillaan alkavat saada tekstiviestejä ja sähköposteja salaperäiseltä A:lta, joka vaikuttaa tietävän kaikkien synkimmät salaisuudet, jotka vain Alison on tiennyt. Mysteeriviestit muuttuvat pian pelottaviksi, sillä A uhkaa paljastaa kaiken. Kaivattu keskittyy lähinnä sarjan päähenkilöiden esittelyyn ja kirjan lopussa vanha kaveriporukan jäljelle jääneet jäsenet löytävät uudelleen toisensa. Arvoitukset eivät juuri ensimmäisessä osassa ratkea.

Kiinnostuin Valehtelevista viettelijöistä (Pretty Little Liars) ensisijaisesti tv-sarjana, jota jossain kuvailtiin Täydellisten naisten nuorisoversioksi. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi hankkia sitä käsiini telkkarista katsomisesta puhumattakaan, joten tartuin tilaisuuteen tutustua ideaan kirjasarjan ensimmäisen osan kautta. Luettuani sen loppuun selvitin, että kirjasarjaan on kirjoitettu jo 15 osaa ja päätin suosiolla luovuttaa Kaivatun jälkeen. Ikävästi lukiessa tuntui siltä, että taidan olla vähän liian vanha tällaiseen...

...ja toisaalta ihmettelin lukiessani, mikä oikein on alun perin kirjasarjan kohderyhmä ja minkä ikäisiä tytöt ovat olevinaan. Olen joskus aiemmin kirjoittanut täällä siitä, kuinka eräät suomalaiset nuortenkirjailijat sievistelevät seksijuttujen kanssa kuin vanhat tädit ja etäännyttävät siten teoksensa niiden kohderyhmästä. Olen varmaan itse muuttunut huomaamattani sellaiseksi tädiksi, sillä Kaivattua lukiessani silmäni laajenivat aivan päinvastaisesta syystä. Jotenkin tuntui kovin nuortenkirjaan sopimattomalta, että lukioikäinen tyttö iskee miehen baarista ja painelee tämän kanssa vessaan "pikaiselle". Samoin suuni suorastaan loksahti auki kohdassa, jossa toinen tyttö - vielä hikipinkona tylsimyksenä tunnettu - tarjoaa ihan viattomasti paljasta takapuoltaan siskonsa poikaystävälle, jotta tämä voisi avuliaasti levitellä sille kylmägeeliä.

Jo kirjasarjan ensimmäisestä osasta huomaakin, että sarjaa on kirjoitettu televisioon tähdäten. En osaa sanoa miksi, mutta tv-sarjoissa tällainen yliseksuaalisuus ei yleensä ole näin silmiinpistävän häiritsevää. Kaivattu toi vahvasti mieleeni Gossip Girlin, josta myös luin joskus pari ensimmäistä osaa ja jossa on samankaltainen idea: joku tuntematon vaikuttaa tuntevan kaikkien salaisuudet ja koko homma kietoutuu sen mysteerin ympärille, kuka tuo tuntematon on. Täydellisiin naisiin löytyy toki myös yhtymäkohtia: molemmissa sarjoissa viiden hengen kaveriporukasta on yksi poissa ja muilla kammottavia yhteisiä salaisuuksia. Uskonkin yhä, että Valehtelevat viettelijät voi tv-sarjana olla vallan viihdyttävä. Koko kirjasarjan lukemiseen ei toivottavasti kukaan yli 16-vuotias tuhlaa aikaansa, sillä sen kirjalliset ansiot ovat olemattomat.

torstai 24. tammikuuta 2013

Ken-nukesta tuli isona oikea elokuvaohjaaja


18/365
Argo (2012)

Oscar-ehdokasleffojen katseleminen on siitä kiva juttu, että alkuvuodesta tulee aina katsottua paljon leffoja, joita en ikinä muuten tulisi nähneeksi. Tammi-helmikuussa tapitankin aina tiiviisti niitä ja loppuvuoden katson niin paljon hömppää kuin tahdon. Ben Affleckin kolmas pitkä ohjaustyö Argo on juuri sellainen elokuva, johon en kiinnittäisi muuten mitään huomiota, enkä tiennyt lainkaan mistä on kyse mennessäni sitä katsomaan.

Tositapahtumiin perustuva Argo kertoo 1970-80-lukujen vaihteen Iranin panttivankikriisistä. Vanha shaahi on syösty vallasta ja Yhdysvallat on ottanut tämän suojelukseensa. Iranilaiset mellakoivat ja haluavat shaahin luovutettavaksi, jotta hänet voitaisiin asianmukaisesti hirttää. Amerikka on kuitenkin taipumaton ja iranilaiset hyökkäävät suurlähetystöön ottaen useita panttivankkeja. Suurlähetystön työntekijöistä kuusi onnistuu pakenemaan ja piiloutumaan Kanadan suurlähettilään kotiin.

Amerikassa tilannetta pohditaan usean kuukauden ajan ja lopulta päätetään pelastaa nämä kuusi paennutta kotimaahan. Apuun kutsutaan CIA:n pakospelialisti Tony Mendez (Ben Affleck). Surullisen koiranpennun näköinen Mendez ottaa amerikkalaisten vapautuksen sydämenasiakseen ja keksii pian juonen, joka on niin älytön, että saattaa jopa toimia.

Argo on paperilla tylsä historiallinen draama, mutta valkokankaalla se kasvaa melkein trilleriksi, kun pakomatkan monia kompastuskiviä saa jännittää henkeä pidätellen. Leffassa on samanlaista Oscar-täkyilyä kuin viime vuonna Hugossa ja The Artistissa, sillä niiden tapaan Argo kiinnittyy elokuvateollisuuden maailmaan. Tälle aspektille suodaan kuitenkin lopulta aika vähän huomiota ja pienestä höpsöttelyjuonesta huolimatta elokuva on oikein vakavasti otettava poliittinen jännäri.

Oscareissa Argo on ehdolla kategorioissa paras elokuva, miessivuosa (Alan Arkin), sovitettu käsikirjoitus, leikkaus, musiikki, äänitehosteet ja äänitys. Ihan hyvin ehdokkuus olisi voinut tulla myös kategoriassa meikki ja hiukset, niin aidosti 1970-luvulla elokuvassa ollaan. Musiikkia en kieltämättä elokuvassa edes huomannut kun jännitin niin kiihkeästi karanneiden kohtaloa.


keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Topelius-palkittu scifikaksikko

Luin viime viikolla junamatkojen aikana Salla Simukan scifikirjaparin toisen puolikkaan, Toisaalla. Ensimmäinen puolikas, jonka luin viime vuonna, oli nimeltään Jäljellä. Näköjään en tullut siitä kirjoittaneeksi tänne, joten otetaanpa alkuun pieni kertaus. Kirjoitin kirjasta pienen esseen scifi- ja fantasia-aiheiselle kurssille poissaolon korvaavana tehtävänä ja leikkelen siitä nyt otteita tähän.


Salla Simukka: Jäljellä (2012)
Kirja kertoo 15-vuotiaasta Emmistä, joka tuntee olevansa niin näkymätön, että päättää kadota saadakseen huomiota. Emmi majoittuu yhdeksi yöksi hylättyyn leikkimökkiin ja palaa sitten kotiin tuumien aiheuttaneensa riittävästi huolta. Yllättäen Emmi kuitenkin huomaa, että kotoa ovat kaikki kadonneet. Samoin naapurista ja kaikesta päätellen koko Tampereelta. Televisio, netti, radio ja kännykät ovat lakanneet toimimasta. Kaikki jäljet ihmisistä ovat tyystin hävinneet. Parin viikon päästä Emmi uskaltautuu keskustaan ja tapaa Onervan, jonka teorian mukaan he ovat kuolleet ja joutuneet Helvettiin. Myöhemmin tytöt löytävät vielä Atron ja lopulta kolmikko suuntaa kohti Helsinkiä selvittämään, onko sekin autioitunut.
Kirja ei määrittele tarkkaan aikaa, johon se sijoittuu, mutta kyseessä on lähitulevaisuus, luultavasti ennemmin kymmenien kuin satojen vuosien päässä. Tampereella suuret maamerkit kuten Näsinneula, Kalevan kirkko, rautatieasema, Stockmann ja Hämeensilta ovat yhä paikoillaan. Rautatien päälle on kuitenkin rakennettu asuintaloja ja urheiluareena ja keskustassa kohoaa Näsinneulaa korkeampia pilvenpiirtäjiä. Teksti vilisee pieniä yksityiskohtia, kuten kiitopyöriä, joita ei sen tarkemmin selitellä. Paperikirjat on vaihdettu sähköisiin ja autot sähköautoihin. Vanhanaikaisella autolla ajamisesta joutuu maksamaan huikeat päästömaksut. Hauska tulevaisuusskenaario on myös Emmin ja Onervan ryöstöretki karkkikauppaan:
Oli vitamiineja, kuituja ja maitohappobakteereja sisältäviä terveyskarkkeja. Oli tuoksukarkkeja, joita syömällä alkoi tuoksua vaniljalta, ruusuilta tai inkivääriltä. Oli piristäviä ja rauhoittavia mielialakarkkeja. Oli yllätysmakukarkkeja, jotka maistuivat ensin joltain ja muuttivat sitten makuaan kesken kaiken. Emmi ja Onerva suuntasivat kuitenkin tavallisten karkkien luo, joita jotkut sanoivat myös retrokarkeiksi.” (Jäljellä, 52)
Vaikka Simukan luoma fiktiivinen maailma onkin asteen verran omaamme edellä ja sen kuvailu tapahtuu pienten teknologisten kehitysaskelten raportoimisen avulla, on Jäljellä kuitenkin selvästi pehmeää scifiä. Teknologiset keksinnöt toimivat hassuina pieninä yksityiskohtina, melkein kuin lavasteina (vrt. Umberto Eco ja keskiaika kulissina) palvellen kirjan juonta ja henkilöhahmojen kehitystä. Pehmeä scifi perustuu humanistisiin tieteisiin ja tieteellinen realismi jää taka-alalle. Esimerkkinä pehmeisiin tieteisiin perustuvasta novumista on teoksessa esitetty koulujärjestelmä. Siinä ihmiset ryhmitellään omien lahjakkuusalueidensa mukaan niin aikaisin kuin mahdollista ja jaetaan ryhmiin, joissa heitä kohdellaan heidän omien erityistarpeidensa mukaisesti. On esimerkiksi Dramaatikkoja, Sentimentaaleja, Intellektuaaleja, Aktivisteja, Analyytikkoja, Numeerikkoja ja Visualisteja. Emmi kuuluu Potentiaaleihin, joka kauniisti sanottuna tarkoittaa sitä, ettei hän vielä ole löytänyt omaa lahjakkuusaluettaan. 15-vuotias Potentiaali on kuitenkin kummajainen, sillä monet pystytään luokittelemaan ryhmiin jo päiväkodissa.
Teoksessa on kaikesta huolimatta myös fantasiafiktion piirteitä ja se viittaakin voimakkaasti fantasian alkulähteelle, satuihin. Keskeisenä intertekstinä on H.C. Andersenin Pieni merenneito, Emmin lempisatu. Emmi kuljettaa (harvinaista) paperikirjaa mukanaan ja tulkitsee saavansa kirjalta toimintaohjeita. Emmi löytää kirjan usein eri paikasta kuin mihin on sen jättänyt, avoinna tietystä kohdasta, joka vaikuttaa sopivan hänen omaan elämäänsä sillä hetkellä tai vastaavan mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Aluksi nämä ”satuviittaukset” ovat epämääräisiä ja saattaisivat olla sattumanvaraisia. Tarinan edetessä ne käyvät kuitenkin täsmällisemmiksi, niin ettei muille tulkinnoille ole sijaa: joku tai jokin jättää niitä tarkoituksella Emmille.
Arvoitukset eivät ratkea Jäljellä-teoksessa, vaan lukija jätetään armottoman cliffhangerin äärelle. Toisaalla on tämän kirjapalapelin toinen palanen, joka paljastaa kaiken. Jos olet lukenut Jäljellä-kirjan ja odottelet vielä kiihkeästi jatko-osan saamista hyppysiisi, en suosittele jatkamaan tämän tekstin lukemista!
17/365
Salla Simukka: Toisaalla (2012)

En ollut Jäljellä-kirjasta vielä täysin vakuuttunut, sillä siinä ilmeni paljon sellaisia Salla Simukan maneereja, jotka aina pistävät silmään ja ärsyttävät. Tykkäsin kyllä siitäkin, mutta pelotti jo etukäteen, että arvoitus ratkeaisi jollain kammottavan tökeröllä tavalla. Toisaalla teki kuitenkin lopulta vaikutuksen, yllätti kypsyydellään ja teki tästä parivaljakosta ehdottomasti Simukan tuotannon kärkikaksikon. Jäljellä ja Toisaalla noteerattiin myös Suomen Nuorisokirjailijoiden piirissä ja yhdessä niille myönnettiin juuri Topelius-palkinto.

Toisaalla kertoo samat tapahtumat kuin Jäljellä, mutta eri näkökulmasta. Kirjan päähenkilö on Samuel, onneton nörtin perikuva, jonka elämään tuovat iloa ainoastaan pelit, joita hän iltaisin jauhaa kunnes nukahtaa. Yhtäkkiä Samuelin tylsä elämä saa jännittävän käänteen, kun hänet kiskaistaan yllättäen työhaastatteluun. Pitkään ei edes selviä millaisesta työstä on kyse, sillä hanketta pidetään salassa kaikin mahdollisin keinoin. Samuel päättää kuitenkin katsoa kortit loppuun ja ajautuu lopulta työhön, josta maksetaan tähtitieteellistä palkkaa ja jossa eettiset periaatteet lentävät romukoppaan.

Jäljellä-kirjan arvoitus ratkeaa aika nopeasti. Samuelin työnkuvaan kuuluu The Empty World -nimisen virtuaalitodellisuuden testauksen ohjaus. Pelistä on tarkoitus tulla rikkaiden hupia. Se tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi matkustaa maailman ympäri tapaamatta ollenkaan turisteja. Samuelia ihmetyttää, miksi pelin kehittäjät haluavat luoda täydellisen kopion omasta maailmastamme, kun he voisivat luoda omia fantastisia universumeja.
"Ihmiset kuulemma halusivat tuttua ja turvallista. He halusivat nähdä tämän meidän maailmamme, mutta rauhassa, vailla häiriötekijöitä, seikkailuna. En voinut ymmärtää ihmisiä. Kun olin säätänyt viisi tuntia tomaatin makua löytääkseni oikean kirpeyden ja makeuden yhdistelmän, olisin halunnut vain iskeä pelin ostajiksi kaavailtujen upporikkaiden ja kyllästyneiden ihmisten käteen oikean tomaatin ja sanoa, että ime tuosta."
Jotta testitilanteessa saataisiin mahdollisimman luotettavaa tietoa siitä, kuinka hyvin luotu maailma vastaa todellista maailmaa, on koekaniineiksi valikoitu joukko alaikäisiä, jotka viskataan tyhjään maailmaan vailla tietoa siitä, ettei se ole totta. Osan teineistä vanhemmille on maksettu ja osalle taas tarjottu ainutlaatuista mahdollisuutta päästä kokeilemaan uudenlaista peliterapian muotoa. Jäljellä-kirjan päähenkilö Emmi on paiskattu tyhjään maailmaan nimenomaan terapiamielessä. 15-vuotias Potentiaali on uudessa yhteiskunnassa poikkeava ja Emmin vanhemmat uskovat, että Emmi löytää kriisin keskelle osuessaan omat vahvuutensa.

Samuel saa Emmin henkilökohtaiseksi ohjattavakseen, eikä aikaakaan kun hän jo rakastuu Emmiin palavasti. Samuelin käy onnetonta Emmiä sääliksi ja pian hän alkaa tiputella peliin vihjeitä, joiden avulla toivoo Emmin päättelevän, ettei tyhjä maailma ole totta. Satuviittaukset osoittautuvat siis Samuelin koodaamiksi viesteiksi.

Kun koko kuvio lopulta selviää Emmille, tämä pitää kokemusta ja vanhempiensa toimintaa suorastaan julmuutena. Lukija ja Samuel kuitenkin huomaavat, että olkoon kuinka karua tahansa, "terapia" on kiistatta toiminut. Emmistä tulee näiden kahden kirjan kuluessa kuin toinen ihminen, vahvempi ja varmempi.

Kirjaa oli nautinnollista lukea, sillä scifistisiä yksityiskohtia on todella hiottu, kuvailu on mielenkiintoista ja uskottavaa ja saa virtuaalitodellisuudet vaikuttamaan pelottavan realistisilta.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Kaasoa viedään


Olen auttamatta tipahtanut aikataulusta, sillä kuten osa lukijoistakin varmasti jo ymmärtää, elämää ei voi etukäteen suunnitella. Kaoottisen viikonloppuni tapahtumat leffoina: Working Girl, Polttarittaret, Erämaan armoilla ja I Am Legend.


Havaitsen jälleen myös sen, miten vahvasti fyysinen ja henkinen hyvinvointini ovat kytköksissä toisiinsa, sillä maanantai toi mukanaan herpeksen - ei vain huuleen vaan myös nenän alle - ja kuumeisen olon. Mutta kaikesta huolimatta, Kohti uutta ja vanhat pois alta.


16/365
Laura Lähteenmäki: Kaaso (2009)

Kuten ehkä saatoitte lukea "rivien välistä", olin todellakin viikonloppuna ystäväni polttareissa. Niinpä tämän kirjan lukeminen juuri nyt oli oikein teemaan sopiva veto, vaikken kaaso olekaan. Koin ensimmäiset polttarini vasta viime kesänä ja ne olivat omani. Menin myös naimisiin ennen kaikkia läheisiä ystäviäni. Molemmat kaasoni olivat kaasoina ensimmäistä kertaa ja osoittivat ihailtavaa kiinnostusta ja sinnikkyyttä toimenkuvaansa kohtaan. Näistä kaikista syistä suhtaudun vielä aika naiivin sinisilmäisesti kaikkeen häihin liittyvään touhotukseen ja uskon yhä, että häiden järjestäminen on stressaavaa lähinnä morsiamelle. Laura Lähteenmäen Kaaso kuitenkin tarjoaa asiaan hieman erilaisen näkökulman.

Ilona on yhden kesän aikana kolmen eri morsiamen kaaso. Hän on ollut talven Ranskassa töissä ja odottanut kesää innolla. Töiden ohella kaasoilu rymähtää kuitenkin niskaan epämiellyttävänä taakkana, morsiamet esittävät vaatimuksia, eikä kukaan kysy miten Ilonalla Ranskassa meni. Vaikka eipä siinä juuri kertomista olisikaan, sillä kaikesta päätellen tämä paiski sielläkin vain töitä ja opetteli päivät pitkät nitomaan paperinippuja oikeansuuntaisesti.

Kesän ensimmäinen morsian on Ilonan paras ystävä Raisa, joskaan lämmin ystävyys ei käy ilmi juuri mistään. Raisa on raskaana ja hänen tyttärensä, Ilonan kummityttö Vilma, on syntynyt edellisestä suhteesta. Raisan uskonnollinen äiti ei hyväksy uusperhettä ja salaa Ilona on tämän kanssa samaa mieltä. Lukijalle hän myös myöntää avoimesti, ettei pidä kummilapsestaan.
"Hän on sellainen. Kehuu vaikka ei oikeasti pidäkään. Hän ei myöskään ymmärrä Raisan valintaa, Jania, mutta ei tietenkään sano mitään. Hänet on kasvatettu kohteliaaksi, isä oli touhussa suorastaan kunnianhimoinen. Eikä Raisan onni ole häneltä pois. Hän ei edes huolisi Raisan elämää. Olisi hirveää, jos hänellä olisi esimerkiksi kuusivuotias lapsi."
Toinen kesän morsiamista on Ilonan sisko Marikki. Tälle Ilona on "siskokaaso" eli välttämätön paha, joka joutuu tekemään yhteistyötä "pääkaason" (paras ystävä) ja "tuppautujan" kanssa. Vaikka vastuun voisi kolmen kaason kesken kuvitella jakautuvan, Ilona onnistuu ottamaan siskon häistä pultit jos toisetkin.
"Tietenkin. Totta kai materiaalit on täytynyt hankkia etukäteen ja siksi tietää, mitä askarrellaan. Ilona ei ole ajatellut tätä, mutta kun hän tajuaa, hän raivostuu. [...]
- Mitä perkelettä me on tapeltu näistä sitten puolitoista tuntia? hän huutaa ja työntää sormeaan kylkiluiden väliin aivan kuin voisi kaivaa jotakin ulos. - Minulla on muutakin tekemistä kuin leikkiä teidän valtapelejänne!
Ensin kaasot säikähtävät, mutta sitten pääkaaso sanoo liioitellun rauhallisesti, että Ilona ehtii baariin vielä ihan hyvin, ja tuppautuja tirskahtaa kuin vähä-älyinen.
Ei voikaan olla aivan viisas, jos haluaa kaasoksi vapaaehtoisesti."
Siskokaason tuskaa ei lievitä se tosiasia, että pikkusisko on kiistatta äidin lemmikki, kun taas Ilona, kolmikymppinen sinkku, epäonnistuu kaikissa yrityksissään tuntea kuuluvansa samaan perheeseen äidin ja siskon kanssa. Se, mitä Ilona nimittää kohteliaisuudeksi, on tämän äidin mielestä "kieroutta". Äiti kannattaa suoraa puhetta, mikä Ilonan mielestä tarkoittaa Marikin kehumista ja Ilonan kritisoimista. (Tosin jos hautoo niin vihamielisiä ja mustia ajatuksia läheisiään kohtaan kuin Ilona, on mielestäni ihan järkevää verhota ne kohteliaisuuksien peittoon.)

Kolmas morsian on Janita, jonka kaaso Ilona on ollut jo kerran aiemmin. Ensimmäisten häiden jälkeen Janita on vienyt Ilonan nenän edestä työpaikan ja Ilona Janitan aviomiehen. Kaason ja morsiamen suhde on siis jo valmiiksi kiero ja katkera, mutta Ilona ei osaa sanoa ei imartelevalle kunniatehtävälle.

Lopulta vielä neljäs morsian, Ilonan työkaveri Ulla, päättää pikaisesti raahata avomiehensä alttarille, ja vailla mielikuvitusta pyytää Ilonaa järjestämään hänelle morsiussaunan perinteisine riitteineen.
"Häihin liittyvät sanat saavat voimaan pahoin: lahjalista, ateriaviini, koemeikki. Somistus, nimenmuutos, kiitoskortit. Jos Ilona menee joskus naimisiin, hän ei kysy ketään kaasokseen. Hän ei halua kiusata yhtäkään ihmispoloa niin kuin häntä kiusataan. Vaikka toisaalta: miksei hän maksaisi potut pottuina ja ottaisi kaasokseen jokaisen kesän morsiamen? Hänellä olisi neljä kaasoa, eikä hän säästelisi näitä yhtään. Ei häntäkään ole säästelty. Onko kaasous siis vahinko, joka laitetaan kiertämään?"

Pidin tästä kirjasta todella, todella paljon. Lähteenmäki kirjoittaa elämänmakuisesti ja mukaansatempaavasti. Paha mieli, rääkki ja masennuksen tunne hyppää sivuilta käsinkosketeltavana ja häistä teemana tulee ihan toisenlainen spektaakkeli kuin amerikkalaisissa komedioissa.

Mutta Ilona, tämä "kaason" irvikuva... Nopean blogikierroksen jälkeen totesin, että useimmat kirjan lukeneet uskovat sen todella kertovan siitä, kuinka Ilona ei osaa sanoa kenellekään ei ja kuinka häntä sen vuoksi käytetään hyväksi. Monet lukijat totesivat, että morsiamet esittävät kohtuuttomia vaatimuksia ja ovat mustasukkaisia kaason muista morsiamista. En ollut hetkeäkään samaa mieltä. Mielestäni Ilona on vastenmielinen ja itsekeskeinen tyyppi, joka on suorastaan odottanut koko talven, kuinka pääsee kesällä leikkimään marttyyria ja hautomaan murhanhimoisia ajatuksia muita kohtaan. Kirja kertoo Ilonan rääkkäämistä enemmän siitä, kuinka postmodernin ajan ihmiset ovat niin loputtoman yksin. Edes paras ystävä tai sisko ei tunnu läheiseltä, vaan vaatimuksia esittävältä taakalta muiden kiireiden ohella.

Mielestäni morsianten vaatimuksissa ei ole mitään ihmeellistä. Uskon, että on ihan luonnollista soittaa kaasolle, jos oma äiti uhkaa olla tulematta häihin, ja uskon myös, että polttarien järjestäminen on ehkä kaason tehtävistä tärkein, ja että morsiamen on ihan normaalia vähän hiillostaa kaasoa, jos vaikuttaa siltä, ettei tämä ole tehnyt asian eteen mitään.

Ja ihan totta, millainen kaaso unohtaa lahjalistat ja ostaa kaikille häälahjaksi samanlaisen paistinpannun?

Kuten sanottua, suhtaudun ehkä vielä hieman naiivisti häihin ja kaason pestiin lähinnä positiivisena asiana. Epäilemättä saattaisin olla hieman nihkeä jos toimisin kaasona kolmelle morsiamelle saman kesän aikana. On toki myös merkitystä sillä, kenen kaasona joutuu olemaan. Kerroin tästä kirjasta viikonloppuna helmikuun morsiamelle ja hänen kaasolleen, ja olimme yhtä mieltä siitä, että A) olisi todella surullista, jos ei olisi ketään niin hyvää ystävää, että pitäisi pyytää kaasoksi joku työkaveri, joka olisi luotettava, mutta ei läheinen ja B) olisi ikävää olla sellainen kaaso.

Omat polttarini olivat maailman parhaat ja juuri minulle räätälöidyt, ne olivat kaikkea mitä toivoin ja vielä enemmän. Viikonlopun polttarit olivat yhtä lailla morsiamensa näköiset, enkä olisi itse osannut sellaisia järjestää. Millaiset polttarit siis järjestäisin työkaverille, jonka yksityiselämästä tai mieltymyksistä en tietäisi juuri mitään? Ja jos olisin sellaisen ihmisen kaaso, miten etäisiä muut polttarivieraat olisivatkaan?

Ilona ruikuttaa kirjassa klassisesti sitä, että alun perin kaason tehtävä oli toimia morsiamen pukijana hääpäivän aamuna. Höpö höpö, ajat muuttuvat! Kaikissa häälehdissä kuitenkin tolkutetaan, että avoimuus on kaiken alku ja juuri. Kaasolle on hyvä tehdä heti alkuun selväksi, mitä tältä vaaditaan. Kaason puolestaan on parempi kertoa suoraan jos taakka kasvaa liian suureksi, kuin hautoa sisällään paisuvaa vihaa morsianta kohtaan.

Mahdollisesti kaikkein eniten tässä kirjassa häiritsi kohta, jossa Ilona, pääkaaso ja tuppautuja valitsevat hääkarkkirasian mallia Marikin häihin. Onko todella mahdollista, että maailmassa on morsiamia, jotka uskovat näin tärkeän päätöksen kaasoilleen (joista vain yksi on hyvä ystävä)? Pelkkä askarteleminen olisi vielä jotenkin realistista, joskin orjuutusta mikäli morsian ei osallistu siihen itse, mutta mallin valinta? En ymmärrä.

Ennen omia häitäni vietin paljon aikaa eräällä loistavalla hääfoorumilla ja tunnustan, että pohdimme tarkkaan ja syvällisesti karkkirasioiden mallia ja karkkien koostumusta jopa puolen vuoden ajan. Jotkut morsiamet jopa valmistivat karkit itse ja kokeilivat useampaa reseptiä ennen kuin löysivät tyydyttävän. Karkkien valinnassa piti ottaa huomioon esimerkiksi vanhojen ihmisten hampaat, lasten tukehtumisvaara, mahdollinen helle joka sulattaisi suklaan ja niin edelleen. Karkkirasian taas tuli sopia teemaan, väreihin, kattaukseen ja morsiusparin persoonallisuuteen. En olisi todellakaan voinut kuvitellakaan jättäväni moista päätöstä kaasoilleni, vaikka he olivatkin hyviä ja hyvän maun omaavia ystäviäni.

Haluan käyttää tämän postauksen teemaa hyväkseni kiittääkseni vielä kerran kaasojani, ihania ystäviäni, mielettömiä mimmejä, jotka kertaakaan kitisemättä hoitivat senkin mitä en itse tajunnut hoitaa, olivat tukenani joka päivä ja osoittivat polttareillani tuntevansa minut paremmin kuin itse tunnen itseni.


torstai 17. tammikuuta 2013

Tyhmä bloggaaja käy elokuvissa


14/365
Beasts of the Southern Wild (2012)

Tällaisten elokuvien jälkeen joudun aina itsesäälin, häpeän ja pettymyksen pyörteisiin, koska en pysty näkemään sitä, mikä niissä kaikkien mielestä on niin hienoa. Beasts of the Southern Wild on kaikesta päätellen yksi viime vuoden merkkitapauksista, indie-elokuva joka on kerännyt kaikki mahdolliset ehdokkuudet ja palkinnot aina Oscar-ehdokkuuksia myöten. Tajuntoja on räjähtänyt, uusia maailmoja auennut, kyyneliä virrannut - ja kaikki mitä ajattelin leffateatterissa oli: "voi tuska, kauankohan tää vielä kestää?".

Elokuva ei ole sillä tavalla monimutkainen ja tuskallisen kikkaileva kuin The Tree of Life, mutta koska se ei sijoitu 2010-luvun New Yorkiin, olin alusta asti pihalla siitä, missä päin maailmaa ja millä vuosituhannella liikutaan. Maantietoni on aika heikkoa ja perustuu suurelta osin tekemiini matkoihin, eli kaukaisin paikka mentaalisella maailmankartallani on Ranska. Uutisia en juuri seuraa ja jos seuraan, klikkaan todennäköisemmin juttua Fifty Shadesin kuumista sivuista kuin juttua jossa kerrotaan, että jossain tulvii. Nyt pidätte minua ihan tyhmänä. Ja juuri siksi inhoan tällaisia elokuvia - ne saavat minut tuntemaan itseni niin saakelin tyhmäksi.

Leffa kertoo viisivuotiaasta Hushpuppysta (Quvenzhané Wallis), joka asuu isänsä Winkin (Dwight Henry) kanssa Bathtubissa, paikassa, joka on eristetty muusta maailmasta padolla. Pian myrsky uhkaa Bathtubia ja monet lähtevät sitä pakoon. Wink kuitenkin kieltäytyy hylkäämästä kotiaan ja kohta kaikki ympärillä kelluu. Hetken tunnelma on kuin siinä Muumilaakson tarinoita -jaksossa, jossa teatteri lipuu ympäriinsä ja muumit sukeltelevat talonsa alakerrassa iloisesti kalastelemassa astioita. Sitten eläimet kuitenkin alkavat kuolla ja Wink päättelee, että yhteisön vallanneesta vedestä on päästävä eroon. Kaikkea tätä värittää Hushpuppyn vilkas mielikuvitus, joka tuo leffaan "fantasiaelementtejä" ja epäilyä siitä, mikä tapahtui oikeasti ja mikä tytön mielessä.


15/365
Moderni perhe (Modern Family)
Ensimmäinen tuotantokausi (2009-2010)

Huh, onneksi pääsin leffasta lopulta kotiin turvallisen jenkkikomediani pariin! En muuten katso koskaan jenkkikomedioita, korkeintaan komediallisia draamoja. Tämä tarttui kirjastosta mukaani lähinnä siksi, etten tiennyt sen olevan komedia. Tiesin vain, että sarja on tosi suosittu ja kahmii palkintoja kuin Räikkönen ikään.

Ensimmäiset viisi jaksoa mietin, että koskahan tässä alkaa joku juoni. Sitten muistin, ettei Seinfeldissakaan ollut juonta ja hyväksyin asian. Sen jälkeen nauroin tauotta vedet silmissä, enkä lopettanut ennen kuin olin katsonut kauden loppuun. Enkä todellakaan osaa vastata kysymykseen, miksi sarja on niin hauska.

Sarjan moderni perhe koostuu kolmesta modernista alaperheestä. Perheen pää on Jay (Ed O'Neill), joka on eronnut vaimostaan ja ottanut uuden vaimon (Sofia Vergara), joka on nuori, kurvikas ja kolumbialainen. Hän on tuonut liittoon esiteini-ikäisen poikansa, joten kyseessä on uusperhe.

Mitchell (Jesse Tyler Ferguson) on Jayn poika ja Cameron (Eric Stonestreet) hänen poikaystävänsä. Kauden alussa he adoptoivat Vietnamista tyttövauvan. Siis sateenkaariperhe.

Claire (Julie Bowen) taas on Jayn tytär ja ilmeisesti vertailukohta moderneille virityksille, sillä hänen perheensä on oikeastaan todella perinteinen. Claire on kotiäiti, joka luotsaa kolmea lastaan ja miestään turvallisesti, määräilevästi ja välillä räjähdellen läpi elämän karikoiden. Clairelle lankeaakin usein pahan poliisin rooli, sillä hänen miehensä Phil (Ty Burrell) on päättänyt olla "cool" isä, vaikka epäonnistuu pyrkimyksessään melkein aina.

Kaipa sarjan hauskuus syntyy siitä, että kaikissa sen perheissä on jotain yleismaailmallisesti perheille ominaista. Ja kun perheet oppii tuntemaan, kiintyy niiden jokaiseen jäseneen auttamattomasti. Suosikkia on mahdoton valita.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Vielä pari tyttöklassikkoa

12/365
Ethel S. Turner: Seitsemän sisarusta (1894)
Suom. Laila Järvinen

Tämä oli viimeinen kuudesta tyttökirjasta, jotka luin (edelleen vasta tulevaa - tai sain sentään jo otsikon kirjoitettua) tyttökirjaesseetäni varten. Ihmettelin tosin suuresti, miten kirja on eksynyt kurssin lukulistalle, sillä en ollut koskaan kuullutkaan siitä. Kirjastostakin piti kaivaa se yksi ainoa homehtunut painos varastosta, eikä kirja edes mielestäni osoittautunut tyttökirjaksi.

Tarina kertoo yhdeksänhenkisestä Woolcottin perheestä, jonka seitsemästä lapsesta vanhin on 16-vuotias ja nuorin vuoden vanha. Äitipuoli Ester on itsekin vasta kahdenkymmenen ja ainoastaan nuorin lapsi on hänen omansa. Niinpä taloa, jossa perhe asuu, kutsutaankin syystä Hyrskynmyrskyksi.

Lapset ovat kukin omalla tavallaan kovia keppostelemaan, eikä mikään oppi mene heidän päähänsä edes sillä, että kapteeni Woolcott armotta pieksee keppostelijat. Eräänä päivänä 13-vuotias Judy ylittää rajansa niin pahanpäiväisesti, että isä lähettää hänet julmasti yksin sisäoppilaitokseen. Tässä vaiheessa kuvittelin, että kenties tyttökirjaosuus nyt alkaa ja siirrytään tarkastelemaan, kuinka Judy koulussa oppii ihmisten tavoille. Vielä mitä. Keppostelu jatkuu kotona samaan malliin kuin ennenkin ja elämä jatkuu ilman Judya... kunnes tämä päättää karata koulusta.

Lasten luontoretkellä tapahtuu jotain käänteentekevää, jota ei jäädä kovin tarkasti analysoimaan, vaan kerrotaan lyhyesti kaikkien hieman muuttuneen sen jälkeen ja kapteenin pitäneen lapsistaan hieman enemmän, vaikkei hän sitä osannutkaan osoittaa. Turner kirjoitti kirjalle vielä kolme seuraajaa, joissa Woolcottin perheen jäsenet seikkailevat.

Tarinan opetus niin vanhemmille kuin teinitytöille lienee: älä kiristä korsettia liian tiukalle!


13/365
Pikku naisia (Little Women) (1994)

Sisältää juonipaljastuksia!

Tyttökirjaurakan päätteeksi lapsuuteni suosikkielokuva sattuikin sopivasti tulemaan telkkarista. Leffa kattaa ilmeisesti molemmat kirjan osat, joista ensimmäinen on hämäävästi nimeltään Pikku naisia (ja toinen ei-hämäävästi Pikku naisia II - hämäävyys syntyy siis siitä, että puhuttaessa Pikku naisista voidaan tarkoittaa joko vain ensimmäistä osaa tai molempia osia yhdessä). Tarinan ensimmäinen puolikas on aina ollut lähempänä sydäntäni, sillä aiemmin mainitsemani anime-elokuva, jonka katsoin suunnilleen tuhat kertaa ennen kuin Winona Ryder hyppäsi Jon saappaisiin, käsitti vain sen.

No niin, nyt tietysti eksyin matkalle Googleen ja sain havaita, ettei kyseessä edes ollut elokuva, vaan sarja, joka oli sumeilematta leikelty Suomeen elokuvan mittaiseksi pätkäksi (niin kuin Hopeanuolellekin tehtiin) - ja että animesarjoja on Pikku naisista tehty ainakin kaksi, ja että ainakin toinen niistä itse asiassa kattaa molempien kirjojen tapahtumat. Näin Internet romuttaa lapsuusmuistot.


Joka tapauksessa siis tämänkin elokuvan sydän on se ensimmäinen puolikas, kaunis ja idyllinen lapsuuden aika Marchin perheen kodissa sodan aikana. Aika päättyy perheen vanhimman tyttären Megin (Trini Alvarado) kihlaukseen ja siihen mennessä perhe on selvinnyt kaikista murheistaan kuiville. Kirjan viimeisillä sivuilla vietetään iloista joulunaikaa jälleennäkemisen ja rakkauden merkeissä.

Sitten alkaa aikuisuus. Meg muuttaa miehensä kanssa asumaan, Amy (lapsena pienenpieni Kirsten Dunst ja myöhemmin Samantha Mathis) matkustaa Eurooppaan Marchin tädin seuraneitinä opettelemaan maalausta ja Jo (Winona Ryder) riitaantuu Laurien (Christian Bale) kanssa annettuaan tälle rukkaset, mikä ajaa Laurien rilluttelemaan ja Jon lopulta karuun ja pelottavaan New Yorkiin kokeilemaan siipiään kirjailijana. Suloinen, sairaalloinen ja ujo Beth (Claire Danes) taas jää ihan yksin lapsuudenkotiin pitämään vanhemmilleen seuraa.

Vaikka tämän ajan pitäisi olla iloista ja useimmille nuorille se kai onkin, en voi välttyä tunteelta, että elokuvan toisessa puoliskossa on jotain kovin, kovin surullista. Perheen sirpaloitumista ympäriinsä ei voi kestää, niin kuin ei Bethin kuolemaakaan, tai sitä, etteivät Jo ja Laurie päädy lopulta yhteen, eikä edes sitä, että Laurie ja Amy päätyvät, sillä juttu vaikuttaa molempien osalta hieman "tyytymiseltä". Olisinkin kannattanut - jos minulla siihen aikaan olisi mielipiteitä ollut - elokuvan filmaamista kahdessa osassa. Niin oltaisiin saatu ainakin yksi kiistatta onnellinen loppu.

Kiitettävää elokuvassa on se, että siitä on jätetty kirjan opettavainen sävy kokonaan pois ja lisätty kenties ripaus feminismiä.


maanantai 14. tammikuuta 2013

Junailua


11/365
Anna Karenina (2012)

Pienellä manipuloinnilla aviomieheni kolmikymppisjuhlaleffaksi valikoitui Jack Reacherin sijaan Anna Karenina. Lopulta päätös osoittautuikin oikeaksi, sillä mies oli siitä suorastaan liekeissä ja julisti sen viiden ja puolen tähden leffaksi.

Nyt täytyy häpeillen tunnustaa, että niin paljon kuin olenkin kirjallisuutta opiskellut, ei ole käynyt mielessäkään lukea Tolstoin tuhatsivuista tiiliskiveä. Vielä häpeällisempää on tunnustaa, etten ole aiemmin edes nähnyt mitään siitä tehtyä filmatisointia. O-ou! Olen siis sivistymätön moukka, mutta eilispäivän jälkeen edes asteen verran sivistyneempi. (Ja koska kuitenkin olen opiskellut kirjallisuutta niin paljon, olin sentään jotenkin kartalla siitä mistä tarina kertoo ja miten se päättyy.)

Luin leffasta useamman arvostelun, joissa todettiin, että Anna Karenina on adaptoitu telkkariin tai valkokankaalle toistakymmentä kertaa, ja että Joe Wrightin ohjaama tuore filmatisointi pesee kirkkaasti kaikki aiemmat. Ei siis mikään huono idea tutustua klassikkoon vasta nyt.

Wright on ohjannut aiemmin mm. elokuvan Sovitus ja Anna Kareninassa on paljon samaa kuin siinä. Molemmat elokuvat representoivat representoimista. Sovituksessa teema oli läsnä jo Ian McEwanin kirjassa, kun taas Tolstoin metafiktiivisistä piirteistä en sattuneesta syystä osaa sanoa. Vaikkei kirja itsessään käsittelisikään mitenkään esittämistä tai kirjoittamista, mielestäni on taatusti paikallaan, että moneen kertaan aiemmin filmattu yli sata vuotta vanha tarina, joka niin vahvasti määrittää koko länsimaista kirjallisuuden kaanonia, jotenkin tiedostaa jo olevansa taidetta. (Huh, pitkä lause.)

Wright hallitsee mestarillisesti elokuvallisilla keinoilla kikkailun. Kun Sovituksessa oli jatkuvasti läsnä kirjoituskoneesta lähtevä rytmikäs naputusääni kuin vihjeenä taustalla, Anna Kareninassa vastaavan rytmin luovat toistuvat junasta lähtevät äänet. Junamotiivi on elokuvassa läsnä muutenkin kuin ääninä, junassa myös toistuvasti istutaan, junia nähdään usein ja juna on kohtalokas jo heti elokuvan alussa. Kun kreivi Vronski ensi kerran suutelee Annan kättä junassa, juna nytkähtää ja kirskahtaa johtaen pahaenteisesti yhden miehen kuolemaan.

Elokuva on lavastuksen, musiikin ja koreografian juhlaa. Henkilöt vaikuttavat aika ajoin tanssivan vaikkeivät tanssikaan, sillä liikehdintä on hiottu niin täydelliseksi että se luo leffaan leikkivän rytmin. Musiikki leiskuu suorastaan intohimoisena ja äänimaailma on äärimmäisen dramaattinen. Aika ajoin elokuva muistuttaa jopa maalausta. Tanssiaisissa Annan ja Vronskin pyörähdellessä muut parit seisovat asentoihinsa jähmettyneinä kunnes pääpari tulee tarpeeksi lähelle ja parit liikahtavat tanssiin kuin olisivat aina tanssineet. Tämä muistuttaa katsojaa siitä, että elokuvassa ei tapahdu mitään ennen kuin joku katsoo sitä, eikä ruudun ulkopuolella ole mitään, vaikka kuvittelemmekin sinne ne hahmot, jotka eivät ole mukana itse kohtauksessa.

Entäpä se tarina sitten? Aika tylsä. Wrightin ulkoisesti hienossa elokuvassa aviorikoksesta tulee koko tarinan sisältö, kun Tolstoin kirja epäilemättä painottaa ideoita ja kommentoi yhteiskunnallisia olosuhteita. Aviorikostarinasta riittää juuri ja juuri juttua reilun kahden tunnin mittaiseen leffaan. Siispä päättelen, että kirjan tuhannesta sivusta kahdeksansataa käsittelee kommunismia (ja tämä on juuri se syy, miksei mielessäni ole käväissyt lukea teosta).

Syystä jota en itsekään tiedä, Keira Knightley herättää minussa leffassa kuin leffassa negatiivisia fiiliksiä ja ehkä siksi pidin Annaa melko vastenmielisenä hahmona. Aaron Taylor-Johnsonin Vronski herätti ensin ajatuksen: "vitsi mikä pelle", mutta ehkä se johtui viiksistä, sillä pian olin hänen sinisten silmiensä lumoissa yhtä syvästi kuin Anna. Jude Law Annan aviomiehenä taas onnistuu mestarillisesti piilottamaan itsensä parran ja tylsyyden alle.

Jos Anna Karenina ei voita Oscaria lavastuksesta tai musiikista, lupaan syödä hattuni - sen viininpunaisen joka oli kaupassa tosi chic ja kotona aivan täti (mistä puheenollen, kyllä se pysti puvustuksestakin olisi ihan paikallaan).


sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Oscar-ehdokkaat 2013


Tietoa voittajista löydät tästä.
Ennusteeni voittajista näet tästä.
Omat suosikkini on palkittu täällä.
Arvioita ehdokasleffoista pääset lukemaan klikkailemalla alla olevia linkkejä. 

Ehdokkaat (lihavoidut nähty)

Elokuva

Argo
Beasts of the Southern Wild
Django Unchained

Piin elämä (Life of Pi)
Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook)
Lincoln
Zero Dark Thirty
Rakkaus (Amour)
Les Misérables

Ohjaus

Ang Lee - Piin elämä
David O. Russell - Unelmien pelikirja
Benh Zeitlin - Beasts of the Southern Wild
Steven Spielberg - Lincoln
Michael Haneke - Rakkaus

Miespääosa

Bradley Cooper - Unelmien pelikirja
Daniel Day-Lewis - Lincoln
Hugh Jackman - Les Misérables
Joaquin Phoenix - Mestari (The Master)
Denzel Washington - Lento (Flight)

Naispääosa

Jennifer Lawrence - Unelmien pelikirja
Quvenzhané Wallis - Beasts of the Southern Wild
Jessica Chastain - Zero Dark Thirty
Emmanuelle Riva - Rakkaus
Naomi Watts - Selviytyminen (The Impossible)

Miessivuosa

Alan Arkin - Argo
Robert De Niro - Unelmien pelikirja
Christoph Waltz - Django Unchained
Tommy Lee Jones - Lincoln
Philip Seymour Hoffman - Mestari

Naissivuosa

Helen Hunt - The Sessions
Jacki Weaver - Unelmien pelikirja
Sally Field - Lincoln
Anne Hathaway - Les Misérables
Amy Adams - Mestari

Alkuperäinen käsikirjoitus

Django Unchained
Zero Dark Thirty
Rakkaus
Moonrise Kingdom
Lento

Sovitettu käsikirjoitus

Argo
Piin elämä
Unelmien pelikirja
Beasts of the Southern Wild
Lincoln

Animaatio 

Frankenweenie
ParaNorman
Urhea (Brave)

The Pirates! Band of Misfits
Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph)

Vieraskielinen elokuva

Rakkaus (Itävalta)
Kon-Tiki (Norja)
No (Chile)
A Royal Affair (Tanska)
War Witch (Kanada)

Kuvaus

Anna Karenina
Django Unchained
Piin elämä
Lincoln
Skyfall

Leikkaus

Argo
Piin elämä
Unelmien pelikirja
Lincoln
Zero Dark Thirty

Lavastus

Anna Karenina
Piin elämä
Lincoln
Les Misérables
Hobitti: Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey)

Maskeeraus ja hiukset

Hobitti: Odottamaton matka
Hitchcock
Les Misérables

Puvustus

Anna Karenina
Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman)
Lincoln
Les Misérables
Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror)

Musiikki

Anna Karenina
Argo
Piin elämä
Lincoln
Skyfall

Laulu

Pi's Lullaby (Piin elämä)
Skyfall (Skyfall)
Suddenly (Les Misérables)
Before My Time (Chasing Ice)
Everybody Needs a Best Friend (Ted)

Erikoistehosteet

Piin elämä
Prometheus
Lumikki ja metsästäjä
The Avengers
Hobitti: Odottamaton matka 

Äänitehosteet

Argo
Django Unchained
Piin elämä
Zero Dark Thirty
Skyfall

Äänitys

Argo
Piin elämä
Lincoln
Les Misérables
Skyfall

Lyhytelokuva

Asad
Buzkashi Boys
Curfew
Death of a Shadow (Dood Van Een Schaduw)
Henry

Lyhytanimaatio

Paperman
Adam and Dog
Fresh Guacamole
Head over Heels
The Longest Daycare

Dokumentti

Searching for Sugar Man
5 Broken Cameras
The Gatekeepers
How to Survive a Plague
The Invisible War

Lyhytdokumentti

Inocente
Kings Point
Mondays at Racine
Open Heart
Redemption

Hyveen tiellä

10/365
Louisa M. Alcott: Pikku naisia (1868)
Suom. Sari Karhulahti

Jouduin viikonloppuna henkilökohtaisen kriisin kouriin, joka sekoitti kulttuuriaikatauluni apinan raivolla. Kaikki menetti merkityksensä ja "kaiken" joukossa ovat aina ensimmäisenä typerät itselle asetetut tavoitteet. Olen kuullut viikonlopun aikana olevani hullu ja "get over it"- ja "kyllä se vielä järjestyy" -tyyppisiä kommentteja enemmän kuin lain pitäisi sallia, löytänyt päästäni kaksi uutta harmaata hiusta, jotka uskoakseni ovat suoraa seurausta tästä katastrofista, sekä itkenyt niin että silmieni ympärille on tullut punaisia kuivia läikkiä, kuten aina talvisin vollottaessa. Jos joskus saan kiinni sen tyypin, joka kaiken tämän aiheutti, en tunne armoa. Ja empatiakyvyttömille siteeraan Ally McBealia:
- Miksi sinun ongelmasi ovat aina isompia kuin kaikkien muiden?
- Koska ne ovat minun!
Okei, mutta riittää uhkailu ja itsesääli. Tyttökirjaesseeni kirjoittamisajankohta lähestyy, sillä Pikku naisten jälkeen luettavana on enää yksi kirja (jonka olin suunnitellut lukevani loppuun perjantaina, mutta, noh, kuten sanottua...).

Pikku naisia oli esseetä varten lukemistani tyttökirjoista se kaikkein "klassikoin", johon jopa viitataan kautta rantain muissa kirjoissa. (Setä Pitkäsääressä vähemmän kautta rantain, sillä siinä todetaan suoraan, että kaikki muut tytöt korkeakoulussa oli kasvatettu Pikku naisten hengessä). Tykkäsin kirjasta - tarina on ollut aina suosikkini, ensin anime-elokuvana, sitten Winona Ryder -elokuvana. Olen aina tuntenut suurta viehtymystä idyllejä kohtaan, joissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Sen vuoksi varmaan rakastan Gilmoren tyttöjäkin. En kuitenkaan lämmennyt kirjalle ihan viiden tähden arvoisesti, koska en pitänyt sen paikka paikoin jäkättävästä opettavaisuudesta. Teoksen voimakkaasti vaikuttavana intertekstinä on John Bunyanin Kristityn vaellus ja jo se kertoo paljon.

Kirja kertoo Marchin perheestä Amerikan sisällissodan aikana. Perheen isä on yrittäessään auttaa ystäväänsä menettänyt paljon rahaa, minkä vuoksi perhe elää nyt miltei köyhyydessä. Ainoastaan vanhin tytär Meg muistaa kunnolla loiston ajat ja haaveilee sen vuoksi jatkuvasti ylellisyyksistä. Perheen isä on lähtenyt sotimaan ja taloa asuttavat siis neljä sisarusta ja heidän äitinsä. Meg, Jo, Beth ja Amy pyrkivät paremmiksi ihmisiksi ja olemaan kiitollisia siitä mitä heillä on, mutta lipsuvat jatkuvasti okaisella hyveen tiellä, jolle heidän äitinsä heidät sitten lempeästi paimentaa takaisin. Tytöt tutustuvat pian sosiaalisen poikatyttö Jon kautta naapurin nuoreen herraan, Laurieen. Hänen kauttaan tytöt pääsevät silloin tällöin maistamaan ylellisyyttä ja lisäksi monenmoisia kolttosia ja huveja.

Kuten sanottua, kirjassa ei paljon tapahdu, paitsi että kaikki tytöt kehittyvät ihmisinä, kasvavat fyysisesti, naisistuvat, kokeilevat siipiään, oppivat kaikenlaista ja kokevat kauhun hetkiä Bethin sairastuessa vakavasti (tämäkin väännellään kirjassa rangaistukseksi siitä että tytöt välillä unohtavat arvostaa kaikkea hyvää elämässään). Kirjana Pikku naisia on lukemistani tyttökirjoista ehkä eniten kärsinyt ajan kulumisesta, sillä nykyään pedagoginen lasten- ja nuortenkirjallisuus on aika lailla pannassa. Jos opettavaisen ulottuvuuden pystyy hyvillä mielillä sivuuttamaan, kirja on kuitenkin varsin mainiota ajankulua, hauska, viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu.

Pahoittelen innotonta tekstiä. Olen henkisesti lamassa.

torstai 10. tammikuuta 2013

Bees & Honey



9/365
Sisko tahtoisin jäädä (2010)

Dear Eki!

Oon 27w, 170 cm ja 56 kg, onx ok? Välillä tuntuu siltä että pitäisköhän tässä iässä jo alkaa ajatella lasten hankkimista. Toisaalta mietin maapallon ylikansoitusta ja sitä et lapsia ammutaan kouluissa ja ne jää koko ajan lumen ja autojen alle. Vauvasta ois varmaan hirvee huoli ja pelko ja vaiva ja se vaan huutais koko ajan kovaa (näin oon kuullu). Oisko vinkkejä miten vauvakuumeesta pääsis helpolla?

Nimim. UnetonTampereella

Eki vastaa:

Hyvä UnetonTampereella. Mittasi ovat ok, joskin olet lähellä alipainoa. Muistathan syödä hyvin ja monipuolisesti! Vauvakuumeeseesi on olemassa helppo ratkaisu: katso Marja Pyykön ohjaama nuorisoleffa Sisko tahtoisin jäädä. Sen jälkeen et varmasti halua lapsia ainakaan pariin vuoteen. Varmuuden vuoksi voit ostaa elokuvan kotiin ja katsoa sen aina tarvittaessa. Elokuva plagioi juonensa yhdeksän vuoden takaisesta teiniklassikosta Kolmetoista ja kuvaa samanlaisen tarinan paljon kökömmin, huonommin näyteltynä ja äänekkäämpänä. Jos epäilet, että vauvat huutavat koko ajan kovaa, elokuva opettaa, että teinit ne vasta huutavatkin, KOVAA! Ja hakkaavat sitten vanhoja miehiä henkihieveriin, koska "jos mä v*ttu haluun jäätelöö, mä v*ttu otan jäätelöö. Heti!" Lisätietoja voit kysyä opinahjosi terveydenhoitajalta.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Tabuja rikkomassa

Oho, tipahin kirjotusaikataulusta heti ku olin eilen niin väsy etten jaksanu skriivaa, mut kulttuuritekojen kaa oon viä iha ajassa, joten no worrys mun rakkaat lukijat. <3 Mulla alko eilen pakkoruotsi - siis yläasteen jälkeen en uskonu että sekin päivä viel koittais - mut lähin sielt menee ku ahisti nii. Tänää alko pakkoenkku - siis v*ttu tätä pakotuksen määrää - ja siel oli pakko sinnitellä. Se ei ollu niin paha ku T. on siä kans ja laskettiin yhes minuuttei tunnin loppuun - tai siis kolmen tunnin, huhu. En koskaan muista kuin rankkoi uuden jakson alut on. M. on ollu ylitöis ja oon joutunu menee nukkuukki yxin. :(

Nyt varmaan aattelette täst tekstist et oon skitzonnu tai jotai ja uudet lukijat luulee et oon joku superteinix, hähä, luulkoot. No ei vais, ku kävin just tsiikaa jonku teinimisun blogii ja siit tuli niin mieleen oma elämä, ku sekään ei vissiin diggaa ruotsista, ni jäi sit tää skriivaustyyli jotenki päälle. Diggaattex? Se sano ihan oikein siit ruotsista, et "mä osaan enkkuu ja muuta en tarvi". Sit se kirjotti siä blogis Vero Modan niinku "Wero Moda" ja New Yorkerin "Newyourker", ja ku se oli ostanu Ideaparkin Newyourkerist kledjui se merkkas niitten hinnat dollareina. Siis niinq $. (Laitoin eka vahingos tohon semmosen lakipykälämerkin, haha. Niinq §. Koskahan sitäki normitavis näppixes tarvii???) En tiä oliks se tsubu tosissaan vai itseironinen. Ironia on joskus mulle vaikeeta ja makes mii säääd. :(

Mut eilen mua kumminki piristi ruåtsimasixen keskellä se ku sain lohtumättöö frendien kaa (kiitti I ja J, luv u <3) ja sen jälkeen mentii viä I:n kans leffaan. Jos mä vaix kerron siit jotai ku ei mun elämäs oo oikein mitää tapahtunu. <3


8/365
The Sessions (2012)

Saatoittekin ehkä jo aavistaa, että eräs aikakausi on jälleen alkamassa: Oscareihin valmistautuminen! Toistaiseksi ehdokkaista on olemassa vasta arvailuja, ennusteita ja huhuja, sillä ne julkistetaan 15. tammikuuta - eli ihan kohta! The Sessions saattaa hyvinkin olla kiinni miespääosa- ja naissivuosapysteissä, joten kävin väijymässä leffan jo ennakkoon Niagaran vitosen tiistaissa.

Elokuva perustuu tositapahtumiin ja Mark O'Brienin niistä kirjoittamaan artikkeliin. O'Brien sairasti kuusivuotiaana polion ja menetti sen myötä liikuntakykynsä täysin. 38-vuotiaana hän päätti hankkiutua eroon neitsyydestään ja teki sen "seksisijaisen" (sex surrogate) avulla. Ensireaktioni juttuun oli, että kaiken maailman ammatteja sitä onkaan!

Seksisijainen on jonkinlainen seksiterapeutti, joka harrastaa asiakkaidensa kanssa seksiä ja saa heidät siten pääsemään seksuaalisuutensa käsittelemiseen liittyvistä ongelmista. "Sessioiden" määrä on rajattu maksimissaan kuuteen. Seksisijaisen ammatti, kuten se elokuvassa selitetään, eroaa prostituoidun työstä siten, että prostituoitu haluaa asiakkaan palaavan takaisin, mutta seksisijainen haluaa saatella tämän ongelmattomana uusien seksikumppaneiden maailmaan ja päästä tästä eroon.

Mark (John Hawkes) on seksin harrastamisen ajatuksestakin silminnähden kauhuissaan ja lukiessaan aiheesta kertovia kirjoja säikähtää kuollakseen sekä kuvia että kaikkia seksiin liittyviä termejä. Seksisijaisella, Cherylillä (Helen Hunt), onkin edessään melkoinen urakka Markin kanssa, joka ei ole edes nähnyt penistään kolmeenkymmeneen vuoteen. Seksisijaisen ja asiakkaan välille kehittyy lämmin tunneside ja Mark rakastuu Cheryliin, joka suo hänelle miehisiä onnistumisen kokemuksia. Kuuntelijana ja esipaimenena Markin projektin edistymiselle toimii Isä Brendan (William H. Macy), jonka silmät vuoroin laajenevat järkytyksestä, vuoroin kiiluvat vähän liiankin kiinnostuneesti.

Tykkäsin leffasta kovasti, sillä se on jotain ihan erilaista kuin kaikki se muu, mikä teattereissa pyörii. Kertaakaan en ajatellut elokuvan aikana tietäväni miten se päättyy, tai odottanut sen päättymistä. Elokuva on sopivan pituinen, lämminhenkinen, hauska - joskaan ei niin koominen kuin traileri antaa ymmärtää - ja John Hawkes pääosassa äärimmäisen sympaattinen. Haastavaa ja mielenkiintoista aihetta käsitellään suorasukaisesti ja intensiivisesti, mutta ilman pornografista vivahdetta. Viisi tähteä!


7/365
Vastaparit (2010)

Tämäpä nyt sattuikin hassusti ja oikeastaan aika sopivasti, sillä juuri ennen The Sessionsia sain loppuun Helsinki-Filmin tuottaman Vastaparit-sarjan, joka liikkuu vähän samassa aihepiirissä. Katsoin sarjan kerran viikossa -tahdilla telkkarista jo silloin kun se tuli (2010 ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken!), mutta lainasin sen paremman puutteessa kirjastosta neulomisviihteeksi. Sarja oli toisella kerralla parempi kuin ensimmäisellä - melkein kaikki sarjat ovat parempia kun niitä saa katsoa siinä tahdissa kuin itse haluaa.

Vastapareja puffattiin aikoinaan näyttävästi telkkarissa, katukuvassa ja Facebookissa ja sen uhottiin puhuvan siitä, mistä ei puhuta. Lopputulos jäi mielestäni vähän vaisuksi ja sarjasta kehittyykin enemmän perinteinen ihmissuhdesoppa kuin mitään muuta. On kuitenkin totta ettei liikuntavammaisuutta käsitteleviä sarjoja ainakaan Suomessa liiemmin ole nähty. Odotan kovasti, josko jenkkireality Push Girls vielä joskus tulisi meilläkin telkkarista.

Tapahtumien keskiössä on onnettomuus, joka tapahtuu ensimmäisessä jaksossa. Roni (Eero Milonoff) jää bussin alle ja joutuu sen seurauksena pyörätuoliin. Tapahtuma mullistaa kaikkien läheisten elämän. Ronin veljen (Esa Latva-Äijö) vaimo (Sari Puumalainen) tajuaa, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa ja ottaa miehestään eron. Mies syyttää siitä bussia ajanutta kuljettajaa. Maikku (Pamela Tola) puolestaan syyttää Ronin onnettomuudesta itseään ja se puhkaisee hänessä paniikkihäiriön. Maikun poikaystävä ja Ronin yhtiökumppani Kalle (Teemu Palosaari) joutuu ottamaan firman yksin hoitoonsa ja selviytymään läheisriippuvaisesta tyttöystävästä. Ronin avovaimo Elena (Miina Maasola) on kaiken keskellä oikea enkeli lukuunottamatta yhtä pientä lipsahdusta, joka pistääkin sitten koko pakan sekaisin.

Extremelajeja ja kiipeilyä rakastavalle Ronille liikuntavammaisuuden hyväksyminen on kivinen tie. Jopa niin kivinen, että hahmosta on onnistuttu saamaan niin vastenmielinen, ettei tämän kohtalo oikein voi liikuttaa katsojaa. Lähipiiri kuitenkin jostain syystä roikkuu Ronissa kuin tämä olisi kaiken keskus. Ronin k-päisyys läheisiään kohtaan pyrkii kaiketi realismiin, mutta takaumista päätellen tämä on ollut k-pää jo ennen onnettomuutta. Sarjan viesti lieneekin: "Mä oon ihan sama jäbä ku silloin ennen onnettomuutta".

Entäpä se puhuminen siitä mistä ei puhuta? No joo, yhdessä jaksossa puhutaan seksistä ja toisessa Ronilla tulee julkisesti kakka housuun. Ihmisten suhtautumisen käsitteleminen, jota mainoskampanjoissa painotettiin, jää hyvin hienovaraisen vihjailun varaan. Positiivista sarjassa ovat hyvät näyttelijät, paikoin varsin hyvä dialogi ja sen käsitteleminen laajamittaisesti, kuinka yhden ihmisen onnettomuus mullistaa monta elämää. Ja tietysti rakkaus, joka kaikki esteet voittaa!