Kaikki mahtava loppuu aikanaan

200/365 (jee, vain 165 jäljellä!)

Täydelliset naiset (Desperate Housewives)

Kahdeksas tuotantokausi (2011-2012)

Pitkän odottelun, epäonnistuneen telkkaristaseuraamisyrityksen jälkeen ja Hullujen Päivien myytyä eioota, koska tällä sarjalla mitä ilmeisimmin on aamuvirkkuja faneja, onnistuin viimein pyydystämään Täydellisten naisten viimeisen kauden Kodin Ykkösestä viidentoista euron kohtuulliseen hintaan. Teknologisen determinismin hyvä puoli on se, että DVD:t alkavat pikkuhiljaa olla aika halpoja. Samoin DVD-soittimet - Verkkokauppa.comista lohkeaa kympillä. Huono puoli siinä tietysti on se, että kohta ne katoavat, eivätkä kympin DVD-soittimet kestä sitä, että vuoraisi seinänsä DVD-levyillä ja katselisi niitä vielä eläkepäivinään.

Joka tapauksessa (lukuun ottamatta sitä, että halpis-DVD-soittimeni tökkii luvattomasti ja levyn saa välillä ottaa ulos viisi kertaa ennen kuin se suostuu pyörimään - ja että kun valitsen tekstitykseksi suomen, se yleensä muodostuu soittimen mielessä portugaliksi tai tanskaksi... lukuun ottamatta näitä seikkoja) Täydellisten naisten viimeinen tuotantokausi oli varsin nautinnollista katsottavaa. Spoilerivaroitus! Älä missään nimessä jatka, mikäli aikomuksesi on katsoa tämä.

Muistaakseni olin aikanaan seitsemännestä tuotantokaudesta suorastaan raivoissani, koska mielestäni se oli juoneton ja tylsä. Mutta mikä pahinta, koko sarjan ajan ja kauan ennen sitäkin, yli 20 vuotta tiiviisti yhdessä pysytelleet Lynette (Felicity Huffman) ja Tom (Doug Savant) ajautuivat asumuseroon todettuaan, etteivät ole onnellisia yhdessä. Tämä ja se, että asumuseroon päätymistä pohjustettiin seiskakaudella niin tehokkaasti, että tuntui kuin olisi katsellut junaturman etenemistä hidastettuna voimatta tehdä asialle mitään, turhautti katsojan, joka oli aina pitänyt Lynetteä ja Tomia tv-sarjojen historian kalliona. Pari, jota minkään ei pitänyt koskaan erottaa, päätyi lopulta "tauolle" aika hömpältä vaikuttaneista syistä ottaen huomioon, että he olivat selvinneet viidestä lapsesta, tornadosta, tuhopoltosta, syövästä ja Tomin aviottomasta psykopaattilapsesta.

Kahdeksannen tuotantokauden suurin (ruumiskuvio on sarjan ihmissuhteisiin verrattuna ihan kuiva juttu) jännitysmomentti onkin se, onnistuvatko Tom ja Lynette vielä löytämään tiensä toistensa luokse. Ruumisjutussa ei oikeastaan ole juuri mitään mielenkiintoista, koska salaisuudet sen takana ovat katsojan tiedossa koko ajan. Vasta loppua kohti tunnelma tiivistyy, kun käy ilmi, että jonkun on todellakin otettava vastuu Alejandro/Ramonin (Tony Plana) murhasta. Tässä yhteydessä saamme huomata, kuinka paljon Gabrielle (Eva Longoria) on kasvanut ihmisenä ja hahmona ensimmäisestä kaudesta - ja kuinka suuresti Bree (Marcia Cross) välittää ystävistään.

Homman ottaa lopulta niskoilleen salakuunteleva ja syöpään kuolemaisillaan oleva Karen McCluskey (Kathryn Joosten), mikä on suunnilleen täydellisin mahdollinen ratkaisu kaikkien kannalta. McCluskeylle joudutaan todella sanomaan hyvästit tämän nukkuessa pois sarjan viimeisessä jaksossa - ja jos tämä yksin ei vielä kosketa, tieto siitä, että tämän näyttelijä kuoli syöpään vai muutamaa viikkoa myöhemmin, saa sydämen vuotamaan verta. Tiesin Joostenin keuhkosyövästä ja kuolemasta katsoessani kasikautta, enkä voinut olla jatkuvasti miettimättä, miltä tuntuu näytellä oma kuolemansa vain hetkeä ennen kuin oikeasti tietää sen tapahtuvan. Ja ennen kaikkea, millaista on uhrata viimeinen elinvuotensa näytellen sen sijaan, että... öö, no matkustelisi, keskittyisi parantumiseen, viettäisi aikaa rakkaidensa kanssa? Tällainen omistautuminen sarjalle, jota rakastan, saa minut sulaksi vahamöykyksi.

Toinen "silmänisku" tosielämän suuntaan on se, kun Susan (Teri Hatcher) pitää Alejandro/Ramonin uuden vaimon tyttärelle puheen siitä, kuinka tämän pitää kertoa jollekulle, jottei asia myrkytä häntä sisältä. Hän myös lupaa, ettei isäpuoli enää koskaan voi satuttaa häntä - saattaen susanmaisesti koko naisporukan entistä pahempiin vaikeuksiin. Näihin episodeihin silmä kiinnittyy siksi, että Hatcher koki itse hyväksikäyttöä lapsena ja kertoi siitä julkisesti ensi kertaa vuonna 2006.

Kahdeksannen kauden shokeeraavin yllätys on se, että ensimmäisestä jaksosta asti mukana ollut Mike (James Denton) kuolee. Sarjassa on toki yllättäviä kuolemia nähty ennenkin, mutta näin vähän ennen loppua ratkaisu tuntuu jotenkin sydäntäriipaisevan turhalta ja julmalta. Susan parka.

Kahdeksas tuotantokausi ei ole sarjan paras, muttei varmasti huonoinkaan. Mielestäni se tekee kiitettävästi kunniaa koko sarjalle viittailemalla menneeseen, marssittamalla ruutuun jo kauan sitten poistuneita hahmoja vierailemaan, palaamalla jälleen Mary Alicen itsemurhaan, josta kaikki alkoi, ja jopa lähettämällä Breelle täsmälleen saman viestin kuin tälle: "I know what you did. It makes me sick. I'm going to tell."

Sarjan päätteeksi Susan ajaa vielä kerran korttelin ympäri ja tällä matkalla häntä katselevat lukuisat sarjasta jo kuolleet hahmot - voi pojat että siinä muuten lahdattiinkin! - Mike mukaanlukien, lempeästi saatellen Susanin kohti uutta. Täytyy sanoa, etten ollut edes muistanut kaikkia niitä hahmoja. Yhden puuttuminen kuitenkin pisti silmään, nimittäin Edie Brittin (Nicolette Sheridan). Syykin on selvä. Sheridan käräjöi varmaan vielä tänäkin päivänä sarjan luojaa Marc Cherryä vastaan väittäen saaneensa laittomat potkut ja Cherryn lyöneen häntä sitä edeltäneen kahakan päätteeksi. En yleensä mielelläni ole tietoinen tämänkaltaisista kulisseissa tapahtuvista asioista, enkä todellakaan varta vasten lue julkkisjuoruja tietääkseni niistä. Haluan mitä mieluiten fiktioni fiktiona: Edie Britt kuoli ja sillä hyvä. Tässäkin postauksessa olen kuitenkin maininnut jo Joostenin syövän, Hatcherin hyväksikäytön ja nyt Sheridanin oikeusjutun. Se, että ylipäänsä tiedän nämä jutut, kertoo siitä, miten suuri juttu sarja on ollut - ei vain minulle, vaan myös juorulehdille ja miljoonille muille ihmisille. Noin niin kuin todetakseni itsestäänselvyyden.

Sarjan loppu on yhtä aikaa sekä hyvä että pettymys. Susan, Bree, Lynette ja Gabby muuttavat kaikki vuorotellen pois Wisteria Lanelta, eivätkä enää koskaan pelaa pokeria yhdessä. Mieluummin olisin tietysti kuvitellut naisten jatkavan ikuisesti lähiöelämäänsä yhdessä sarjan loputtuakin, mutta toisaalta on melkeinpä yhtä miellyttävää ajatella, että kaikkien kadulla viettämiensä vuosien jälkeen naiset viimein pääsevät eläkkeelle juonittelusta ja salailusta. Ja onneksi Susanin taloon muuttaa nainen, joka selkeästi piilottelee uuden sukupolven salaisuutta...