Missä mää oon?

Tämän blogin tukikohta on tilapäisesti muuttanut. Olen nimittän vihdoin ("viis vuotta opiskellut ja nyt vasta harjoittelussa!" - mikä kannustava alku) noussut sohvan pohjalta ja lähtenyt harjoitteluun. Asun siis arkisin erossa Armanista ja Mustakaavusta. Jotta mielenrauha pysyisi kuitenkin jatkossakin pakosalla, muutin vanhempieni nurkkiin - mutta minne? Kahdenkymmenen pisteen vihje olkoon ylläoleva kuva, jonka nappasin eilen tallustellessani kaupungin halki.

Ensimmäinen työ(harjoittelu)päiväni koostui Powerpoint-sulkeisista, esittelykierroksesta, vielä tarkemmasta esittelykierroksesta, kahviautomaattikortin hankkimisesta ja lopulta, koska ohjaajani ei keksinyt muutakaan, selatessa perehdytyskansiota, jossa kerrottiin samat asiat kuin Powerpoint-sulkeisissa. Vaikken siis toisin sanoen voi sanoa hukkuneeni työhön, olin melko lailla finaalissa päästessäni viimein pois. Saa siis nähdä miten blogistiikka jatkossa hoituu.

Toinen elämääni mullistavasti vaikuttanut uutinen on se, että Mustakaavun tehtyä selvää edellisestä kännykästäni olen viimein suostunut hankkimaan älypuhelimen. Siitä kerron vain tärkeimmän ominaisuuden: se on pinkki!

Nyt on kuitenkin jälleen tullut aika lakaista pois alta liuta kertyneitä kulttuuritekoja uusien tieltä. Vau, kylläpä kuulostaa jo kuluneelta ilmaisulta. Muistatteko niitä aikoja, kun lupasin kirjoittaa kaikista vuorokauden sisällä? Muahhahhah!

195/365

Seurapiiripyrkyri (Confessions of a Sociopathic Social Climber) (2005)

En enää edes muista missä mielenhäiriössä onnistuin tämänkin leffan katsomaan, sillä yleensä kirjastosta lainatut elokuvat jäävät lähes poikkeuksetta katsomatta, mutta juuri tässä tapauksessa niin ei käynyt. Kyseessä on tv-elokuva, joka on päätynyt Suomessakin dvd:lle vain sen vuoksi, että Jennifer Love Hewitt näyttelee siinä pääosaa.

Katya on mainostoimistossa työskentelevä bimbo, joka leffan nimen mukaisesti on lähestulkoon sosiopaatti pyrkimyksissään valloittaa maailma - tai oikeammin saada kutsu megabileisiin, joihin häntä ei ole kutsuttu hänen suututettuaan emännän. Päästäkseen luikertelemaan bailuihin avecina, Katya suostuu tylsiltä kuulostaville treffeille.

198/365

Eppu Nuotio: Paine (2010/2010)

Lukija: Eppu Nuotio

Kun pääsin äänikirjojen kuuntelun makuun, tämä sutviintuikin jo huomattavasti nopeammin kuin edellinen. Sitä tosin varmasti edesauttoi se, että syksy on ollut niin ihanan lämmin ja... syksyinen - juuri sellainen, jollainen kuvittelin syksyn olevan silloin kun pienenä haaveilin koirasta. Olen tallannut Mustakaavun kanssa maita ja mantuja ahkerasti keräten hauvaenergiaa varastoon. Siinä sivussa sujahti toiseksi viimeinen Pii Marin -romaanikin äänikirjana. Kaikki muut olen kuunnellut jossain vaiheessa edellisessä pitkäaikaisessa työpaikassani ja olen kovasti tykännyt tästä dekkarisarjasta, vaikken dekkareita suuresti muuten harrastakaan.

Pii Marin on toimittaja, enemmän tai vähemmän töissä YLE:llä ja joutuu jotenkin puolisattumalta aina tekemisiin erinäisten rikosten kanssa. Paineessa erikoista on se, että Pii ei tällä kertaa oikeastaan joudu setvimään rikosta, eikä mitään rikosta oikeastaan edes tapahdu. "Paine" syntyy Iiriksen päässä, jonka naapuriin Piin pikkuveli muuttaa asumaan, ja johon tämä tutustuu. Iiriksen avomies Pasi ei nimittäin suostu muuttamaan pois Iiriksen asunnosta, vaikka he ovat jo eronneet. Sen sijaan Pasi valvottaa Iiristä ja ajaa tämän hulluuden partaalle uskotellen samalla kaikille naapureista Iiriksen pomoon tämän kärsivän mielenterveysongelmista. Karmea tilanne. Samaan aikaan Pii selvittelee isänsä kohtaloa, joka on ollut tapetilla koko sarjan ajan, ja vaikuttaa viimein pääsevän oikeille jäljille, kun apuna on tuore avomies Juha Heino.

201/365

Blue Jasmine (2013)

Woody Allenin uutukainen on melkein juoneton henkilökuva Jasminesta (Cate Blanchett), joka elää pintaliitoelämää New Yorkissa, kunnes aviomies (Alec Baldwin) paljastuukin ketkuksi ja rikkauksille pitää sanoa hyvästit. Jasmine muuttaa siskonsa (Sally Hawkins) hoteisiin parantelemaan hermojaan ja kehittelemään uusia tulevaisuudennäkymiä. Cate Blanchett on ilmiömäinen - kuten mielestäni aina - ja Oscar-ehdokkuuspovailut ovat jo roolin myötä käynnissä. Ihan syystä.

202/365

Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys (2010)

Saattaapa hyvinkin olla, että olen yksinkertaisesti liian kaukana tämän kirjan kohderyhmästä, mutta jotenkin Piruettiystävyys tökki - ja suuresti. Ensinnäkin hoksasin kirjan jipon jossain parinkymmenen sivun paikkeilla ja keskityin sitten todistelemaan sitä itselleni. Toiseksi, liikaa angstia 14-vuotiaalle ja liian vähän perusteita sille. Kiitettävän lyhyt läpyskä kuitenkin. Ja mikä huomionarvoisinta, kiva fontti lukujen otsikoissa - hälypuhelimeni kamera sai puuhaa kesken lukuhetken.

203/365

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (2007)

Suom. Lotta Toivanen

Monesti olen kertonut, kuinka en koskaan pääse novellikokoelmia loppuun. Nyt pääsin! Lainasin varta vasten tämän kirjan, jossa kaikki novellit ovat lyhyitä, korkeintaan kymmenisen sivua. Niinpä jokaisen niistä jaksaa lukea kerralla, eikä uuden tarinan aloittamisesta tule työlästä projektia, johon ei huvita ryhtyä. Tykkäsin myös siitä, että kokoelmalla on selkeä teema: kaikki novellit kertovat äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Alkuun tarinoiden makaaberista menosta tuli mieleen Dan Rhodes - ja sitten ei, koska Rhodeskaan ei ole niin makaaberi kuin Castillon. Mielenkiintoinen kokoelma, joskin tykkäsin lopulta vain muutamasta stoorista.