torstai 23. toukokuuta 2013

Lukija ei silmiään ummista

116/365
S. J. Watson: Kun suljen silmäni (2012)
Suom. Laura Beck

47-vuotias Christine herää joka aamu kuvitellen yhä olevansa parikymppinen. Aamu toisensa jälkeen hän käy läpi saman järkytyksen: hän onkin keski-ikäinen, naimisissa miehen kanssa, jota ei muista koskaan nähneensä ja kärsii harvinaislaatuisesta amnesiasta. Aina yön aikana hänen nukkuessaan päivän tapahtumat pyyhkiytyvät pois Christinen mielestä. Joka päivä hän saa kuulla eläneensä kokonaisen ihmisiän muistamatta siitä mitään. Alkuasetelma on siis samanlainen kuin leffassa Aina eka kerta (2004), mutta siihen yhteneväisyydet loppuvatkin. Kun suljen silmäni -kirjassa ei ole kerrassaan mitään koomista. Se on henkeen ja vereen trilleri.

Aamuna, josta kirja alkaa, Christinelle soittaa mies, joka kertoo olevansa hänen lääkärinsä, tohtori Nash. Christine suostuu tapaamiseen tohtorin kanssa ja tämä palauttaa hänelle päiväkirjan, jonka kertoo Christinen kirjoittaneen ja antaneen tohtorille luettavaksi. Tohtori Nashin kanssa Christine on tehnyt muistiharjoituksia ja alkanut lääkärin suosituksesta kirjata ylös päivän tapahtumia. Nyt hän istahtaa alas lukemaan omasta elämästään - kuin ensimmäistä kertaa.

Joka päivä Christine on lukenut alati karttuvan päiväkirjansa läpi selvittääkseen kuka oikein on. Hän on käynyt aviomiehensä Benin kanssa keskusteluja menneisyydestään ja kirjannut kaiken tarkasti muistiin. Lähes joka päivä hän on aikonut kertoa Benille päiväkirjastaan ja salaisista tapaamisistaan tohtori Nashin kanssa, mutta luettuaan sivut loppuun, päätynyt aina olemaan kertomatta. Päiväkirjan etusivulle hän on jossain vaiheessa kirjoittanut: "Älä luota Beniin".

Sivupolku: Mielessäni käväisi useampaan otteeseen, kuinka tuskastuttava ja aikaavievä prosessi päiväkirjan lukeminen kokonaan joka ikinen päivä on, ja että Christinen olisi kannattanut laatia siitä jonkinlainen tiivistelmä. Hieman tässä muuten aivan loistavassa kirjassa häiritsikin se, etteivät päiväkirjamerkinnät ole realistisen päiväkirjamaisia. Toki jokaisessa merkinnässä kerrotaan kirjoittamistilanteesta ja jopa siitä, mitä kirjoittajalla on tällä hetkellä päällään, mutta koskaan teksti ei esimerkiksi lopu kesken lauseen, kun joku tulee yllättäen keskeyttämään kirjoittamisen. Kukaan ei myöskään oikeasti kirjoita täydellisiä dialogeja kaikkine polveiluineen päiväkirjaansa käyttäen lainausmerkkejä merkitsemään puheenvuoroja, vaan päiväkirjaa kirjoitetaan tyylillä "mä sanoin sille että ... ja sitten se sanoi että...". No, tietenkään tämä ei ole ensimmäinen kirja, jossa tällaista tapahtuu, ja on totta, että täten jäsenneltyä tekstiä on miellyttävämpää lukea. Päiväkirjamuotoinen kerronta on myös tälle kirjalle välttämättömyys, koska päähenkilö ei pysty omin avuin muistamaan mitään.

Toinen häiritsevä seikka on se, että luulisi Christinen tilanteessa olevan ihmisen edes välillä haluavan valvoa, estää itseään nukahtamasta ja unohtamasta. Joka ilta hän kuitenkin menee nukkumaan normaaliin aikaan hyväksyen sen, ettei seuraavana aamuna muista mitään siitä mitä nyt tietää. Christinen tietoisuus on täysin tohtori Nashin varassa: Christine luottaa siihen, että tohtori soittaa hänelle joka päivä ja kertoo, missä päiväkirja on piilossa.

Pian käy selväksi lukijalle - joka lukee Christinen päiväkirjaa samalla kuin tämä itse - että Benin vastaukset Christinen kysymyksiin vaihtelevat päivästä toiseen eivätkä välttämättä vastaa aina totuutta. Christine tosin pohtii, muutteleeko Ben kertomuksiaan vain saadakseen päiviinsä vaihtelua: hänhän joutuu selittämään vaimolleen samat asiat päivästä toiseen. Välillä Christine myös pohtii, onko hänen päiväkirjansa edes totta, vai onko hän kirjailijanurasta aikanaan haaveilleena kirjoittanut fiktiota. Tohtori Nashin mukaan amnesiapotilailla on usein taipumusta "satuiluun", jolla he pyrkivät täyttämään mielensä mustia aukkoja. Kun ei muista mitään, on vaikea olla varma mistään. Matkansa varrella Christine ehtiikin epäillä niin aviomiestään, lääkäriään, parasta ystäväänsä kuin itseäänkin ja tartuttaa väistämättä epäilynsä lukijaankin.

Kirjan juonesta ei kannata paljon kertoa. Salaisuudet paljastuvat yksitellen ja tekevät kirjasta äärimmäisen koukuttavaa luettavaa. Kolme yötä meni niin, etten todellakaan pystynyt sulkemaan silmiäni ennen kuin ne painuivat väkisin kiinni. Poikkeuksellisen hyvä trilleri kirja on siinäkin mielessä, että vaikka se on piinaavan kiinnostava, se ei kuitenkaan aiheuta myöhään yöllä luettunakaan painajaisia tai pelkotiloja. Henkilökohtaisesti tosin ahdistun hieman tällaisista Päiväni murmelina -tyyppisistä tarinoista, minkä vuoksi varmaan olenkin vältellyt kirjaa näin kauan. Lopulta kirjassa ei kuitenkaan ole niin paljon saman toistoa kuin voisi kuvitella, vaan mielenkiinto pysyy alusta loppuun hyvin yllä.

Kirjaan perustuvaa Before I Go to Sleep -elokuvaa filmataan parhaillaan ja sen pääosassa nähdään Nicole Kidman ja sivuosissa ainakin ihana Oscar-voittaja Colin Firth.

9 kommenttia:

  1. Onpa kyllä tosi kiinnostavan oloinen kirja! Taitaa mennä lukulistalleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu suositan. Eikä tän kanssa kauan nokka tuhise!

      Poista
  2. ihanaa, että tästä tehdään elokuva, jossa COLIN FIRTH!

    VastaaPoista
  3. Tämä oli kyllä koukuttava trilleri, tykkäsin kyllä. Tuo on niin totta tuo pohdintasi päiväkirjamerkinnöistä; ainahan kirjoissa päiväkirjat ovat lähes täydellisiä tyyliin "nielaisin palan kurkustani, räpsytin silmiäni ja hivelin rystysiäni" jne... =D Kuka tuollaista nyt päiväkirjaansa kirjoittaa... Tai who knows, ehkä joku. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon varmaan joskus yrittänyt, mutta hirveän aikaavieväähän se on, ja päiväkirjaa kirjoittaessa alkaa sattua käteen niin että on pakko vähän oikoa mutkia. :D Mutta jos kirjoittaisi koneella, voisi sitä paremmin muotoillakin - korjailla myös. Tekisiköhän se päiväkirjasta jotenkin vähemmän autenttisen?

      Poista
    2. Mäkin aina mietin noita päiväkirjajuttuja. Siksi esim Anne Frankin päiväkirja on saanut mietteliääksi (vaikkakin piilopaikassa tuskin oli paljon tekemistä, joten hänellä on ollut aikaa kirjoittaa niin paljon!) Joskus nuorempana yritin kirjoittaa hyvää päiväkirjatekstiä, mutta ei siinä paljon repliikkejä ollut, ainoastaan kerroin että sitten kaverini sanoi sitä ja tätä.

      Poista
    3. Tätäkin kirjaa voi kyllä puolustaa sillä, ettei Christinellä oikeasti ole mitään muuta elämää kuin kirjoittaa kaikki keskustelunsa mahdollisimman yksityiskohtaisesti muistiin.

      Anne Frankin päiväkirjasta muistan joskus sen luettuani saaneeni hirmuiset kicksit, koska se on niin mielettömän hyvin kirjoitettu teinitytöltä. Yritin sen jälkeen jäljitellä sen tyyliä omassa päiväkirjassani kauan. Kamalan aikaavieväähän se tosiaan on jos yrittää kirjoittaa hyvää tekstiä ilman että korjailee sitä. En sitten tiedä miten paljon Annen päiväkirjaa on jälkeenpäin editoitu, luulisi että siitä joku täysin alkuperäinenkin painos on joskus otettu.

      Poista
  4. Hyvä kirja, mutta kirjoitustyyli vei uskottavuutta.


    http://bitterteablog.blogspot.fi/

    VastaaPoista