Aaveita ja sivujuonia

160/365
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (2007)
Suom. Salme Moksunen

Kirjavuori-haaste on osoittautunut yllättävän helpoksi suorittaa ja siinä mielessä ihastuttavan hedelmälliseksi, että olen kuin olenkin löytänyt omasta kirjahyllystäni melkoisia aarteita. Kolmastoista kertomus singahtaa kuitenkin ehkä jopa Kaikkien Aikojen Suosikkikirjojeni harvalukuiseen(?) joukkoon ja mieleni tekisi melkein jo lukea se uudestaan.

Kirjan kehyskertomuksen päähenkilö Margaret Lea elää leppoisaa mutta yksinäistä lukutoukan elämää kirjojen keskellä. Hän työskentelee isänsä antikvariaatissa, mikä käytännössä useimmiten tarkoittaa lukemista, ja käpertyy töiden jälkeen sänkyynsä lukemaan. Harrastuksenaan hän kirjoittaa kuolleiden ja usein unohdettujen kirjailijoiden elämäkertoja.

Margaretin tyydyttävä vanhanpiian elämä järkkyy kun hän saa kirjeen Englannin tunnetuimmalta elossaolevalta kirjailijalta, Vida Winteriltä. Winter on tunnettu siitä, että hän kertoo jokaiselle lehtimiehelle erilaisen tarinan meneisyydestään, eikä kukaan oikeasti tiedä, mistä hän on putkahtanut ja kuka ollut ennen tarinoidensa suurmenestystä. Nyt kirjailija on kuitenkin sairas ja kuolemaisillaan, eikä halua enää salata totuutta, vaan kutsuu Margaretin kuulemaan ja kirjaamaan sen ylös.

"Syntymä ei oikeastaan ole alku. Meidän elämämme ei ole mitenkään erityisesti meidän elämäämme; se on pelkästään jatkoa jonkun toisen tarinalle. Ajatellaanpa esimerkiksi minua. Minun syntymästäni voisi kai luulla, että se olisi ollut tavalla tai toisella huomionarvoinen tapahtuma. Että siinä ympärillä olisi pyörinyt kummallisia enteitä ja kaiken maailman noitatohtoreita ja haltiatarkummeja. Ei suinkaan. Ei mitään sellaista. Kun minä synnyin, olin itse asiassa pelkkä sivujuoni." (s. 65)

Vida Winterin kertomuksesta ei voi eikä kannata paljastaa liikoja etukäteen. Tarina, joka siis alkaa jo ennen kirjailijan syntymää, sijoittuu Angelfieldin sukukartanoon, jota ympäröi samanlainen hieno ja hieman pelottava muotopuutarha kuin Hohdossa, sekä salaperäinen kammottavuuksien aura, joka pitää useimmat uteliaat loitolla. Kertomus keskittyy Angelfieldin kaksosiin, Adelineen ja Emmelineen, jotka jäävät lähinnä palvelusväen kasvatettaviksi, koska heidän mielenvikaista äitiään ei voisi äitiys vähempää kiinnostaa. He eivät kuitenkaan ole onnettomia, sillä heillä on toisensa, keskinäinen salakielensä ja kaksosten välinen karmivan tiivis ja salaperäinen yhteys. Loputtomasti kolttosia keksien he hiljalleen laittavat matalaksi koko kartanon ja hermostuttavat kylän muut asukkaat, kunnes tohtori Maudsley puuttuu asiaan ja hankkii heille kotiopettajattaren. Hesterin taloon tulon myötä vaikuttaa siltä, että Emmelinestä voisi vielä tulla ihminen ja ehkä jopa vaimo jollekin, mutta Adelinen mahdottomuutta ja pahansuopuutta on hankalampi taltuttaa.

On oikeastaan mahdotonta osoittaa kirjasta sen tärkeimpiä käänteitä, minkä vuoksi jätänkin juonen referoimisen tähän. Lukiessani luulin jatkuvasti, että nyt kaikki on viimein paljastunut, eikä lisää salaisuuksia ole tulossa, mutta joka kerta olin väärässä. Salaisuuksia riittää aivan viimeisille sivuille asti ja niitä keriytyy jatkuvasti ja tiheään tahtiin esille. Tarinan vahvana intertekstinä on Kotiopettajattaren romaani, joka kulkee mukana kuin punainen lanka, joka siellä täällä pilkahtelee näkyviin, mutta on enimmäkseen piilossa. Kirja on kuitenkin velkaa myös monelle muulle perinteiselle goottilaisromanttiselle romaanille ja antaa varmaankin lukijalle sitä enemmän, mitä useamman niistä hän on lukenut.

Harvoin tapaa kirjaa, joka ihan todella olisi niin vaikea laskea käsistään kuin tämä. Luin tätä tuntitolkulla öisin, kunnes silmäni painuivat väkisin kiinni, ja aina kun jouduin keskeyttämään lukemisen kitisin suureen ääneen, koska en olisi mitenkään malttanut. Suosittelenkin Kolmattatoista kertomusta lomalukemiseksi, mieluiten mökille tai jonnekin muualle, missä kirjan kanssa voi rauhassa eristäytyä.

Ps. BBC:n tv-elokuva-adaptaatio kirjasta valmistuu jouluksi, Vida Winterinä Vanessa Redgrave.