Könttäkoonti: Leffat

150/365

The Beach (2000)

Olen jotenkin mielessäni vieläkin rekisteröinyt tämän suhteellisen "uudeksi" elokuvaksi, joten sen katsominen viimein, 13 vuotta valmistumisen jälkeen, oli jokseenkin hupaisa ja absurdi kokemus. Kyseessä ei ole leffa, joka kestäisi aikaa. Sen jokaisesta solusta huokuu 1990-2000-lukujen vaihde ja Leonardo DiCaprion kaula suorastaan huutaa sellaista helmikaulakorua, joka Jasper Pääkkösellä oli alkuaikojen Salkkareissa.

Pursuit of happinessia tavoitellessaan parikymppinen Richard (DiCaprio) matkustaa Thaimaahan ja saa siellä kuulla tarunomaisesta saaresta, jossa on ihanaa ja elämä täydellistä, etenkin koska siellä kasvaa silmänkantamattomiin pilveä. Richard houkuttelee mukaansa saarta etsimään ranskalaispariskunnan (Virginie Ledoyen ja Guillaume Canet), jonka naispuolista jäsentä himoitsee ei-niin-salaa. Saari löytyy ja käy ilmi, että siellä asustaa kokonainen idealistien yhteisö. Hetken aikaa elämä on todellakin ihmisen parasta aikaa, mutta pian luonto - ja sitten ihmisluonto - näyttävät pimeän puolensa.

Odotin, että leffa olisi ollut "enemmän" trilleri, mutta kyllä ysärimeiningille naureskelu ja höperehtiminenkin välillä jaksaa viihdyttää. Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen pätkä nimenomaan aikansa kuvana.

151/365

Marley & Me (2008)

Tämä kuuluu niihin elokuviin, joita en entisessä elämässäni olisi ikipäivänä tullut katsoneeksi. Koska minusta kuitenkin on viimeisten neljän kuukauden aikana tullut täysin ja totaalisesti yllättäen koiraihminen, alan mahdollisesti katsoa enenevässä määrin hassunhauskoja koiraelokuvia. Pelottava skenaario. Marley & Me kuitenkin osoittautui Hyvin Vääräksi Elokuvaksi tuoreelle koiranomistajalle. Pitkitetty, venytetty ja vanutettu tuskainen loppu oli niin kamalaa katsottavaa, ettei Armani edes pystynyt pysymään television ääressä.

Mutta siihen asti kyllä tykkäsin. Leffa osoittautui vähemmän koiruuspainotteiseksi kuin odotin ja se keskittyy kuvaamaan erään pariskunnan elämänvaiheita, joihin kaikkiin koira väistämättä kuuluu. Leffa on virkistävä tapaus kahdesta syystä. Ensinnäkään siinä ei ole sitä kaikista romanttisista komedioista tuttua juonikuviota, jonka jokainen osaa jo ulkoa. Tapahtumia ei ihan oikeasti pysty ennustamaan, vaan elokuvaa katsoo mielenkiinnolla ja välillä kunnolla yllättyen. Toiseksi elokuva kertoo pariskunnasta, joka pysyy yhdessä alusta loppuun, siis normaalista arjesta ja tavallisten ihmisten onnen ja vastoinkäymisten hetkistä. Näitäkään leffoja ei maailmassa ole niin paljon kuin rakastumisesta kertovia.

Marley & Me perustuu John Groganin samannimiseen omaelämäkerralliseen teokseen. John (Owen Wilson) on toimittaja, joka ei tajua, miten on onnistunut pääsemään naimisiin upean Jennyn (Jennifer Aniston) kanssa. Pelätessään, että Jennyn biologinen kello pian naimisiinmenon ja talon hankkimisen jälkeen alkaa tikittää, John hankkii tälle koiranpennun sitä lykätäkseen. Pennusta kasvaa pian talon kokoinen, kaiken eteensä sattuvan syövä tai tuhoava, alati karkaileva Marley.

Hauskoja hetkiä koiran kanssa seuraa kuitenkin arvaamaton elämänmuutos, sillä karvakasasta huolehtiminen saa Johnin biologisen kellon tikittämään Jennyn tahtiin ja vauva tulee kuin tuleekin taloon. Ja sitten seurataan perheen elämänmuutoksia, iloja ja suruja, joita kaikkia Marley on todistamassa. Leffa onnistui itse asiassa herättämään ajatuksia. Arkirealistisella kuvauksella on ehkä se haittapuoli, että elokuva ei välitä kovin positiivista kuvaa siitä, mitä lasten hankkiminen tuo tullessaan. Aiemmin on ollut suhteellisen kiellettyä olla haluamatta lapsia, mutta nyttemmin aiheesta on alettu puhua avoimemmin - minkä kääntöpuoli on se, että suomalaisia pidetään nykyään maailman lapsivihamielisimpänä kansana.

Vähän aikaa sitten kerrottiin tutkimuksesta, jossa tutkittiin, kummat ovat onnellisempia, henkilöt joilla on lapsia, vai henkilöt joilla ei ole. Tulos oli mullistava, sillä sen mukaan onnellisempia ovat ylivoimaisesti lapsettomat. En ehkä täysin usko siihen juttuun, vaikka jotenkin ymmärränkin tuloksen. Lapsi tuo mukanaan niin paljon huolta ja vaivaa, että se varmasti "nollaa" onnellisuuden, jota lapsi tuottaa. Lyhyessä ajassa olen kuitenkin huomannut, että hirveästi huolta ja vaivaa aiheuttava koirakin tuo talouteen niin paljon onnellisuuspisteitä, että lopulta homma kannattaa. Ja tämä kaiketi on myös Marley & Men sanoma, niin koirien, miesten kuin lastenkin suhteen. Mutta täytyy sanoa, että enimmän osan ajasta Jenny ei vaikuta työtaakkansa alla kovin onnelliselta.

155/365

Shame (2011)

Tätä katsoessani olin jo kaamean flunssan kourissa, eikä leffa ollut siihen mielen- ja ruumiintilaan ollenkaan oikea. Niinpä päädyin loppupuoliskon ajan leikkimään Mustakaavun kanssa ja katsomaan leffaa vain toisella silmällä. Shame kertoo seksiriippuvuudesta, sisarussuhteesta ja häpeästä. Se on enemmän tunnelmia kuin tulkintaa, enemmän sitä, miten kerrotaan kuin sitä, mitä kerrotaan, ja sellaiset leffat ovat ylipäänsä minulle aina haaste. Siispä: meni vähän ohi.