Nälkäpeli x 2

156/365

Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008)

Suom. Helene Bützow

Argh. On kerrassaan ihan mahdotonta yrittää kirjoittamalla ottaa kiinni nykyhetkestä, sillä kulttuuritekoja kertyy jatkuvasti rästiin nopeammin kuin ehdin niistä blogata. Niinpä niitä on edelleen vino pino odottamassa käsittelyä, eikä uusia huvita edes hankkia, koska hommat vaan kasautuvat, mutta minkäs teet kun olet niin koukussa kirjoihinsarjoihinleffoihin, todellisuuspakoon.

Joka tapauksessa saikkuni aikana otin viimein nykynuorisoa jonkin verran kiinni ja selvitin, mistä oikein on kyse Nälkäpelissä, josta aiheutunutta kohkaamista on Twilightiinkin verrattu. Sanottakoon, etten ole yrittänyt mitenkään tietoisesti taistella tätä trilogiaa vastaan sen vuoksi, että massat rakastavat sitä - se vaan ei yksinkertaisesti juurikaan kiinnostanut minua. Yritän lisäksi yleisesti ottaen vältellä sarjoja ja keskittyä itsenäisiin teoksiin, sillä sitoutuminen on raskasta, etenkin mikäli seuraavan osan ilmestymistä joutuu vielä odottelemaan sormet syyhyten. Siinä mielessä luinkin Nälkäpelin juuri oikeaan aikaan, samoin kuin Twilight-saagan: kaikki kirjat ovat ilmestyneet, suomennettu ja pahin kirjastoruuhka on mennyt ohi, joten sain ne nopeasti kerralla käsiini. Ensimmäinen leffa on kuvattu ja levitetty, joten päähenkilön ulkonäkö ei sitten myöhemmin pääse yllättämään, vaan voin koko ajan kuvitella Katnissin Jennifer Lawrencen näköiseksi - mutta en kuitenkaan ole missannut kaikkea fanihysteriaa, sillä kolme elokuvaa odottaa vielä julkaisuaan. (Nälkäpeli: Vihan liekit, saa sopivasti Suomen ensi-iltansa 22. marraskuuta.)

Pakko myöntää, että olin koukussa. En ehkä sillä tavalla ahmimiskoukussa kuin - köh - sen erään toisen sarjan ensimmäisiltä sivuilta asti (eiköhän se nimi nyt ole tullut jo tarpeeksi usein mainittua?), mutta luin innokkaasti ja kiinnostuneena. Tällaisten sarjojen ensimmäisissä osissa on aina paljon hyvin kiinnostavia asioita, sillä uutta ja outoa maailmaa esitellään, eikä lukija tiedä siitä ennalta juuri mitään.

Nälkäpeli sijoittuu eräänlaisen "maailmanlopun" jälkeiseen aikaan, tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen. Luonnonkatastrofit ja ruoasta käyty sota ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan. Mäiskinnän raunioista on noussut Panem, kolmetoistavyöhykkeinen maa, jota johdetaan Capitolista käsin. Vyöhykkeet nousivat kapinaan Capitolin hirmuvaltaa vastaan, minkä seurauksena kolmastoista vyöhyke tuhottiin lopullisesti ja muistutukseksi asukkaille tottelevaisuuden hyveestä kehitettiin Nälkäpeli. Joka vuosi jokaiselta vyöhykkeeltä lähetetään Nälkäpeliin yksi poika ja yksi tyttö tappamaan toisiaan. Viimeinen eloonjäänyt on voittaja, joka tuo mukanaan rikkauksia omalle vyöhykkeelleen. Capitolin ylenpalttisuudessa eläville asukkaille televisiosta seurattava Nälkäpeli on suurta viihdettä, jonka voittajasta lyödään vetoa ja jonka osanottajia sponsoroidaan ja fanitetaan. Vyöhykkeillä asukkaita vaaditaan katsomaan ohjelmaa ja jos siinä on meneillään jotain jännittävää, koulutkin sulkeutuvat siksi aikaa. Nälkäpeli on tärkeää valistustyötä, jonka avulla kansalaiset pysyvät kurissa ja nuhteessa.

16-vuotias Katniss Everdeen ilmoittautuu vapaaehtoisena Nälkäpeliin arpaonnen kolahdettua hänen 12-vuotiaan pikkusiskonsa kohdalle. Vyöhykkeen 12 poikatribuutiksi valikoituu Peeta Mellark, joka on muinoin heittämällä Katnissille leivän lähestulkoon pelastanut tämän perheen nälkäkuolemalta. Ajatus Peetan kuolemasta tuntuu siis ymmärrettävästi ikävältä.

Peeta ja Katniss lähtevät saman tien valintansa jälkeen junalla kohti Capitolia ja alkavat valmistautua taisteluun elämänsä puolesta. Matkalla heitä tsemppaa ja ohjeistaa Haymitch, ainoa vyöhykkeen 12 asukas, joka on koskaan voittanut Nälkäpelin. Tai tsemppaa ja tsemppaa, sillä Haymitch on jo useamman vuoden ajan katsellut, kuinka hänen valmennettavansa marssivat kuolemaansa, eikä hänellä ole suuriakaan toiveita Peetan ja Katnissin suhteen. Haymitch keskittyisikin kaikkein mieluiten Capitolin järjestämään viinatarjoiluun, mutta Katniss ja Peeta ovat niin kiintyneitä henkiriepuihinsa, että laittavat ensi töikseen Haymitchin ojennukseen ja vaativat ohjausta.

Nälkäpelin esihaastattelujen aikana Peeta paljastaa koko Panemille olleensa rakastunut Katnissiin siitä asti kun näki tämän ensimmäisen kerran. Katniss on raivoissaan, mutta ymmärtää pian Peetan strategian edut ja alkaa pelata tämän kanssa samaan pussiin. Vyöhykkeen 12 traagiset rakastavaiset herättävät kaikkien huomion ja saavat osakseen paljon sympatiaa ja - mikä tärkeintä - sponsoreita, jotka auttavat heitä selviytymään areenalla.

Esivalmistelujen aikana Katniss ja Peeta ystävystyvät, mutta lopulta väistämätön on edessä ja Nälkäpeli alkaa. Ennemmin tai myöhemmin "rakastavaisten" on ratkaistava, kumpi heistä saa elää. Heti pelin alussa he lähtevät eri suuntiin. Peeta ujuttautuu liittoutumaan selviytyäkseen ja Katniss suosii alkuun lähinnä piileskelytaktiikkaa ja yrittää olla tulematta tapetuksi.

Nälkäpeli on mielenkiintoinen kirja, koska sen alkuasetelma sotii niin vahvasti yleistä nuortenkirjojen moraalinormistoa vastaan. Twilight-saagassa Bellan halu muuttua vampyyriksi osoittautui samanlaiseksi moraaliseksi koetinkiveksi kuin tappaminen Nälkäpelissä: lukija ihmettelee, miten koko sopasta voidaan selvitä niin, etteivät päähenkilöt muutu vastenmielisiksi ja että lukija pystyy hyväksymään ratkaisut oikeutettuina. Stephenie Meyer on uskomattomien onnellisten loppujen supertaitaja ja (Twilight-spoileri) Bellan muuttaminen vampyyriksi saa moraalisen oikeutuksensa siitä, että ilman sitä tämä kuolisi synnyttäessään Edwardin lasta.

Nälkäpelistä ei selvitä jalat ihan yhtä kuivina, mutta aika lähelle kuitenkin. (Yksityiskohtaisia spoilereita, maalaa näkyviin.) Peeta tappaa pelin aikana yhden tai kaksi kanssakilpailijaansa. Ensimmäisestä ei lukijalle jää täyttä varmuutta, sillä "ammattilaisten" jengi on jo hoidellut varsinaisen työn, mutta kun kuoleman merkkiä eli kanuunan laukausta ei kuulu, Peeta lähtee katsomaan, tuliko siitä valmista vai ei. Palatessaan hän sanoo hoitaneensa homman ja laukaus kuuluu. Näin ollen lukijalle jää kuitenkin mahdollisuus tulkita tilanne niin, että uhri vain sattuu kuolemaan juuri kun Peeta on tätä katsomassa - ja vaikka Peeta olisikin tämän tappanut, kyseessä olisi melkeinpä palvelus, tuskista päästäminen. Toisen (tai ensimmäisen) kerran Peeta tappaa vahingossa. Hän poimii tietämättään tappavia myrkkymarjoja jättäen ne lojumaan avoimelle paikalle, josta Ketunnaamaksi kutsuttu tyttö sitten varastaa ne ja popsii suihinsa.

Katniss, vaikka onkin Peetaan verrattuna aika kovis, selviää hänkin melko lievillä tahroilla sielussaan. Hänen piileskellessään puussa ammattilaisten jengi löytää hänet, eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin tiputtaa heidän keskelleen vainopistiäisten pesä, minkä seurauksena pari heistä kuolee pistoksiin. Epäsuoraa tappamista etäältä ja vieläpä itsepuolustukseksi. Toisen kerran Katniss tappaa pojan, joka on juuri seivästänyt hänen liittolaisensa, 12-vuotiaan Rue-tytön. Itsepuolustusta ja kosto: vieläkin moraalisesti hyväksyttävää. Enimmäkseen Katniss siis välttelee tappamista ja odottaa muiden kilpailijoiden listivän toisensa, mutta viimeisestä vastuksesta hän joutuu tekemään selvää. Ammattilaisiin kuulunut Catokin taistelee kuitenkin pelinjärjestäjien lähettämiä mutanttiotuksia vastaan tuntitolkulla ja ulvoo armoa, ennen kuin Katniss tarttuu jousipyssyynsä. Silloin kyseessä on armelias teko. Ja loppu on historiaa: Katnissin rohkeuden ja riskinottokyvyn seurauksena areenalta nostetaan ylös kaksi voittajaa.

158/365

Nälkäpeli (The Hunger Games) (2012)

Katsoin leffan saman päivän iltana, jolloin pääsin kirjan loppuun, eikä se koskaan ole elokuvan kannalta paras mahdollinen lähestymistapa. Niinpä leffa tuntui lähinnä tapahtumien "läpijuoksulta", eikä se luonnollisesti herättänyt samanlaisia tunteita kuin kirja.

Eniten pettynyt olin siihen, millaiseksi Peetan (Josh Hutcherson) hahmo on valkokankaalle siirtyessään muovautunut. Kirjan Peeta näyttäytyy urheana, rakkaansa puolesta kaiken uhraavana, varmana kalliona, johon voi turvata ja luottaa joka tilanteessa. Leffan Peetasta on tullut sanalla sanoen tunari, jota Katniss (Jennifer Lawrence) saa pelastella ojasta ja allikosta henkensä kustannuksella. Oikeastaan on aika jännää, että kaikki samat tapahtumat on kyllä esitetty kirjassakin, mutta kun niitä leffassa ladellaan nopeasti peräjälkeen ja jätetään pois liian monta pientä urotyötä, samasta Peetasta tuleekin äkkiä ihan uskomaton nössö. Katniss puolestaan paljastaa kyllä alussa herkän ja pelokkaan puolensa, mutta loppua kohti muuttuu kirjallista esikuvaansa paljon kovemmaksi tyypiksi, jonka laskelmointi nostetaan kaikkien todellisten tunteiden yläpuolelle.

Jälleen kerran jäin kieltämättä ihmettelemään, olisinko tajunnut leffasta hölkäsen pöläystäkään ilman, että olisin ensin lukenut kirjan. Kaikkia pieniä viittauksia, jotka edustavat kirjassa kymmenen sivun verran selitettyä asiaa, ei millään voi tajuta, ja vaikka kokonaisuuden ymmärtäisikin, yksityiskohtia missaamalla menettäisi paljon. Sillä tarina, joka leffaa varten on melko hienoksi pureskeltu, on oikeastaan aika loistava. Mielenkiinnolla tarraan kirjan jatko-osiin ja ehkä seuraavat leffatkin uppoavat hieman paremmin, kun saan etäisyyttä niiden ja kirjojen välille.