Könttäkoonti: Kirjat

Olen täysin luovuttanut bloggaamisen suhteen viime aikoina. Työ, koira, mies, nukkuminen ja bloggaaminen eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Nyt olen kuitenkin onnistunut järjestämään itseni neljän päivän sairaslomalle, minkä jälkeen ensi viikolla alkaakin "oikea" "loma", toisin sanoen lyhyehkö työttömyysjakso ennen lukukauden alkua. Niinpä viimein on sekä aikaa, että aika katsoa eteenpäin, kohti syksyä (krää) ja lakaista vanhat kulttuuriteot maton alle. Tai siis pikemminkin nostaa pöydälle, sillä mattoja meillä ei ole ollut sen jälkeen kun Mustakaapu saavuttuaaan merkkasi jokaisen yksitellen, eikä niitä vieläkään ole pesty.

Kuten kenties (tuskinpa vain) olette huomanneet, kulttuuritekojen numerot eivät ole hetkeen edenneet täällä lineaarisesti. Koska bloggaaminen ei ole innostanut, olen yrittänyt käyttää hyväksi edes sitä, jos jokin tietty kirja tai leffa on inspiroinut enemmän, ja skipannut tylsempiä välissä. Niinpä nyt seuraa kirimiskuromis-kasaanraapimispostauksia, jotka uuvuttavuuden pienentämiseksi jaan muutamaan osaan aineiston mukaan. Ensin ovat vuorossa lempilapseni, kirjat.

Täytyy muuten sanoa, että kuvittelin mielessäni tämän kulttuuritekoläjän paljon suuremmaksi ja olin ihan varma, että olisin aikataulussa edellä verrattuna vuoden 2011 365 kulttuuritekoa -yritelmääni, joka "feilasi" pahanlaatuisesti. Pyh ja pah, tähän aikaan vuodesta olin kaksi vuotta sitten saanut kasaan kolmisenkymmentä kulttuuritekoa enemmän kuin nyt! Kovin lupaavalta ei siis vaikuta, mutta onhan tässä vielä vuotta jäljellä...

146/365

Magnus Mills: Taivaanrannan kulkijat (2001)

Suom. Eva Siikarla

Kirjan nimetön kertoja asustaa autiomaassa peltisessä talossaan yksinäisyydestään nauttien aivan rauhassa, kun hän yhtäkkiä löytääkin oveltaan naisen ja pian itsensä eriskummallisesta parisuhteesta. Alkuun tarina tuokin mieleen Erlend Loen Naisen talloman, mutta pian käy ilmi, ettei nainen olekaan koko kirjan juju. Varsinaisesti päähenkilön saa tolaltaan Michael Hawkins, joka on muuttanut lähistölle peltitaloon ja alkanut kaivaa valtavaa kanjonia. Ensin hän on ollut yksin, mutta sana kiirii nopeasti ja vaeltajia alkaa virrata Hawkinsin luo kainalossaan pellinkappaleita, unelmanaan asua kanjonissa peltisessä talossa - mikä on aikoinaan ollut myös päähenkilön haave. Aikansa kihistyään peltitalossaan hänen on lopulta pakko lähteä katsomaan, mitä niin ihmeellistä Hawkinsissa on, että kaikki haluavat muuttaa hänen naapurikseen. Hawkins onkin melko messiaaninen hahmo, jonka karismalla selkeästi hypnotisoidaan massoja.

Kirjan mielenkiintoisin tapahtumavaihe alkaa oikeastaan vähän turhan myöhään. Olen tykännyt molemmista aiemmin lukemistani Millsin kirjoista, Ei mitään uutta idän pikajunasta ja Aidantekijät, eikä niissä kummassakaan voi varsinaisesti sanoa "tapahtuvan" kovin paljon. Taivaanrannan kulkijat kuitenkin jostain syystä tuntui melkeinpä puuduttavan tylsältä. En aistinut siitä samaa kutkuttavaa kammotuksen tunnelmaa kuin edellämainituissa missään vaiheessa. Toisaalta kirja on niihin verrattuna lopetukseltaan varsin tyhjentävä ja kokoava. Kerrankin tarina ei vaikuta loppuvan töksähtäen kesken, vaan "matka", jonka kertoja-päähenkilö kulkee, saavuttaa selkeän kulminaatiopisteen.

152/365

Sean Stewart: Kehä (2005)

Suom. J. Pekka Mäkelä

Pidin myös Sean Stewartilta aiemmin lukemastani kirjasta, Matkijalinnusta, jonka vieressä kirjahyllyssäni pölyttymässä Kehäkin on nököttänyt niin kauan kuin muistan. Niinpä myös tämä kirja on mukana Kirjavuoressani, joka onkin sen myötä edennyt mukavasti puoliväliin.

Epäilin Matkijalinnun uskomattoman uskottavan naisnäkökulmakuvauksen vuoksi, että Sean Stewart olisi oikeasti nainen. Kehän myötä luovuin nopeasti tästä epäilyksestä, sillä se on puolestaan aivan yhtä vahvasti uskottavaa miesnäkökulmakuvausta. Muuta uskottavaa tarinassa ei sitten tietysti olekaan. Matkijalinnun "fantastisen" ulottuvuuden pystyy sulattamaan huomattavasti helpommin kuin Kehän aaveita näkevän Will "Dead" Kennedyn. Tarina pyörähtää käyntiin, kun Willin kaukainen serkku pyytää häntä häätämään autotallissaan asuvaa aavetta. "Sukurakkauden", joka on yksi kirjan kantavista teemoista, vuoksi Will suostuu vastahakoisesti hommaan, eikä siitä hyvää seuraa. Pian Williä itseään piinaa aave jos toinenkin. Ja kuitenkin suurimmaksi esteeksi hänen onnen tiellä osoittautuvatkin hänen omat sisäiset demoninsa.

Matkijalinnussakaan ei mielestäni ollut sen kummempaa juonta, mutta jostain syystä se toimi tunnelmakuvauksina roimasti paremmin kuin Kehä. Tai sitten se yksinkertaisesti johtui siitä, että naisnäkökulma vetoaa minuun naisena enemmän kuin tällainen miehinen alakulo. Tai ylipäänsä siitä, että Kehä on aika alakuloinen kirja. Sekä se että Matkijalintu sijoittuvat Houstoniin, mutta paikasta saa kirjojen perusteella kaksi aivan erilaista mielikuvaa. Aiempi mielikuvani oli helteinen, ihanan kuuma ja raukea, tämä uudempi taas tuskainen, hikinen ja tappava.

Kuten Taivaanrannan kulkijat, myös Kehä alkoi jossain vaiheessa tuntua puuduttavalta ja tylsältä - siinä tapahtuu, muttei kuitenkaan tapahdu. Luulen kuitenkin, että enimmäkseen kirjan tuskaisuus johtui siitä, että olen onnistunut hankkimaan itselleni painoksen, jonka sivut ovat menneet sekaisin. Juuri kun olin päässyt kirjassa sivulle 216 ja siinä alkoi ensimmäistä kertaa tapahtua jotain kiinnostavaa, huomasinkin yhtäkkiä olevani sivulla 241! Ärsyynnyin suunnattomasti ja jatkoin väkisin lukemista yrittäen arvailla, mitä hittoa oikein olin missannut puuttuvien sivujen mukana. Loppua kohti pääsin suunnilleen kärryille - tai niin luulin - ja soljuin jälleen mukavasti tarinan mukana, kun kirja teki sen taas! Yhtäkkiä hyppäsin sivulta 264 sivulle 217 ja jouduinkin lukemaan katkelman, jonka sisältöä olin epämääräisesti arvellut. Kyllä otti päähän. Kirjan kuuluu olla luotettava, lineaarisesti etenevä kapine.

153/365

Tatiana de Rosnay: Mokka (2012)

Suom. Pirkko Biström

Nelikymppisen Justinen elämä keikahtaa nurin kun hänen 13-vuotias poikansa Malcom jää auton alle ja vajoaa koomaan ajajan paetessa paikalta. Justine vannoo kostoa ja päättää löytää päälleajajan. Siinäpä kirjan juoni pääpiirteissään. Lainasin Mokan kirjastosta ilman minkäänlaisia ennakkotietoja kirjasta tai kirjailijasta, koska se osui siellä silmiini ja koska yleensä tykkään niistä Bazar Kustannuksen kirjoista, jotka päädyn lukemaan. Takakansi vihjaili psykologisesta jännityksestä ja aihepiiri nyyhkyfiktiosta, joten odotin lukuelämykseltä jotain sen kaltaista kuin Rosamund Luptonin Mitä jäljelle jää tarjosi. Kauas jäi.

Ensinnäkään psykologisesta jännityksestä ei juuri ole puhettakaan ennen kuin ihan viime metrillä. Jahkailua ja vatvomista on sitäkin enemmän. Nyyhkyfiktiossa kyllä löytyy, mutta ehkä jopa jotenkin liikaa. Kirjoitustyylissä on jotain kummallisen vastenmielistä, naiivia, niin ettei kirja oikein onnistu koskettamaan, vaikka siinä kaikki ainekset siihen onkin. (Ja lopun kirsikka koko sörsselin päällä vasta kruunaakin komeuden.) Vannon, että pyörittelin silmiäni lukiessani tämän:

"Malcomiin törmännyt auto oli varmasti ollut mallia 500 SE. Sen täytyi olla peräisin 1980-luvulta. Se oli tummanruskea. Mercedeksen sivuilla juuri siitä väristä käytettiin nimeä 'mokka'. Hiukan väänneltynä kooma. Mokka. Kooma." (s. 87)

Myönnetään, että luin kirjan ennätysvauhtia, mutta halveksin sitä lähes koko ajan. Mokka on puhdas viihderomaani ilman mitään sen hienostuneempia sävyjä ja se tarjoaa harvempia tunteisiin vetoavia hetkiä kuin sen pitäisi oikeuttaakseen olemassaolonsa. Muistan tämän ensi kerralla kun kirjan kanteen on valittu kiittävä arvio Cosmopolitanista!