The Big Short (2015)
Viime vuosina on julkaistu monta elokuvaa, joissa hekumoidaan rahalla ja rikastumisella ja sellaisella taloustermitykityksellä, että leffaa katsoessa on välillä autuaasti pihalla kuin lumiukko, vaikka siinä kuinka yritettäisiin selittää asiat kansantajuisesti. The Big Short jatkaa tällä Wall Street: Money never sleepsin (2010) ja The Wolf of Wall Streetin (2015) viitoittamalla tiellä. Tällä kertaa mukana tosin on ripaus muutakin kuin mässäilyä, sillä elokuvassa tiedostetaan muutamien äkkirikastuneiden onnen kääntöpuoli: monien monituisten rahattomuus, kodittomuus ja onnettomuus. Se lieneekin tällä kertaa ihan paikallaan, sillä The Big Short perustuu tositapahtumiin, vuoden 2007 asuntolainamarkkinoiden romahdukseen, jonka seurauksista vieläkin kärsitään ympäri maailmaa.
Ensimmäisenä sen keksii Michael Burry (Christian Bale), omalaatuinen paljain jaloin työskentelevä, ja heviä luukuttava lasisilmäinen bisnesnero. Hän tulee laskelmissaan siihen johtopäätökseen, että asuntolainamarkkinat ovat huojuva torni, joka romahtaa vuonna 2007 kun lainojen korot erääntyvät. Burry solmii joukon diilejä pankkien kanssa, jotka eivät voi uskoa onneaan, kun joku syytää heille ilmaista rahaa. Yleisessä tiedossahan on, ettei kukaan jätä asuntolainojaan maksamatta ja kyseessä on silloin idioottivarma bisnes, joka vain tuottaa ja tuottaa, loputtomiin. Seuraavaksi megavedonlyöntiin lähtee mukaan itsekin pankkia edustava peluri (Ryan Gosling), joka nakittaa mukaansa joukon muita... tässä kohtaa menen jo sekaisin taloustermeissä... tyyppejä. Mark Baumin (Steve Carell) johdolla näiden jengi ottaa vastuuntuntoisesti selvää todellisesta asiaintilasta ja hekin päättelevät, että romahdus on todellakin vääjäämättä tulossa. Ihan vahingossa asiasta kuulevat myös nyt jo sijoittamalla rikastuneet nuoret ja innokkaat miljonäärit Charlie (John Magaro) ja Jamie (Finn Wittrock), jotka tahtovat takoa lisää rahaa ja pitää samalla vähän hauskaa.
Kun romahdus sitten tulee, tapahtuukin kummia. Yllättäen kukaan ei nettoakaan. Pomminvarmasti sijoittaneet päähenkilöt flippailevat kuka mitenkin ja ovat varsin ahdistuneita. Aivan erityisesti kärsii Michael Burry, joka on sijoittanut romahdukseen koko firmansa varallisuuden, 1,3 miljardia dollaria. Mikseivät sijoitukset tuota? Onko järjestelmä vielä kieroutuneempi kuin kukaan osasi kuvitellakaan?
Elokuva on varsin viihdyttävästi tuotettu kokonaisuus, mutta talousjargonin kuunteleminen käy väkisinkin puuduttavaksi reilun kahden tunnin aikana, kun juonellisesti ei juuri muuta kuin rahasta puhumista tapahdu. Nautinnollisinta on seurata Steve Carellia työssään. Viimeksi Carell yllätti kaikki hyppäämällä komediarooleista nenäkkääseen pääosaan Foxcatcherissa ja tekemällä siinä Oscar-ehdokkuuden arvoisen jäyhän suorituksen. Tällä kertaa Carell esittää hahmoa, joka on jälleen hieman lähempänä hänelle ominaisia komediarooleja, mutta kuitenkin lopulta aivan vakavasti otettava hemmo, joka vaikuttaa aidosti kärsivän maailman pahuudesta. Mark Baum onkin elokuvan varsinainen sydän pinnallisten kapitalistien keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti