Kylmiä väreitä, pieniä iloja

Chevy Stevens: Kadonnut (2012)
Suom. Jaakko Kankaanpää

Bloggaajan elämä on täynnä pieniä iloja. Pompin riemusta joka kerta kun huomaan, että joku on linkittänyt blogini jonnekin ja kun sain Liebster-tunnustuksen hypin suorastaan seinille. Maanantaina bloggaajantassuni saivat kuitenkin ensimmäistä kertaa jotain konkreettista hipelöitävää, kun Bazar-kustannukselta kopsahti ovimatolle pyytämäni arvostelukappale tästä kirjasta. Oi onnea!

Kirja olikin mainio ensimmäinen arvostelukappale, sillä se ei päästänyt minua otteestaan ensimmäisen sivun jälkeen. Tässä on se kirja, jota olen koko nihkeän lukuvuoteni alun odottanut! Se kirja, joka sai minut kahdeksi päiväksi unohtamaan Wiin ja kaikki velvollisuuteni. Luin ja luin ja luin.

Tarina kertoo Annie O'Sullivanista, kiinteistönvälittäjästä, joka kaapataan keskellä kirkasta päivää asuntonäytöstä. Tyyppi, jota hän kutsuu Friikiksi, pitää Annieta vankina vuorten keskellä mökissä, raiskaa hänet lähes päivittäin, pahoinpitelee ja alistaa mitä karmaisevimmin tavoin.

Tarinan alkaessa Annie on jo vapautunut, mikä hieman hälventää kirjan yllä vellovaa hirvityksen tuntua. Kirja nimittäin rakentuu Annien ja psykiatrin istuntojen varaan. Annie ei suostu kuuntelemaan neuvoja tai "miltä sinusta tuntui" -kysymyksiä, vaan ilmoittaa aluksi psykiatrille kertovansa tarinansa, mutta kuuntelijan täytyy pysyä vaiti.

Kirjailija on selvästi tehnyt kotiläksynsä, sillä tapahtumista tulee hyvin vahvasti mieleen Natascha Kampuschin tarina. Sieppaaja on kuin vielä hieman friikimpi versio Wolfgang Priklopilista, joka piti Kampuschia vankinaan 3096 päivää. Teoksesta tulevat ilmi myös ne moninaiset tunteet, joita kaapattu Annie kokee sieppaajaansa kohtaan. Kun he keskustelevat kirjallisuudesta, jota Friikki vaatii Annieta lukemaan hänelle ääneen, Annie huomaa innostuvansa ja heittäytyvänsä älylliseen väittelyyn ja tuntevansa itsensä jälleen ihmiseksi. Kun Friikki pikkuhiljaa alkaa paljastaa asioita itsestään ja lapsuudestaan, Annie huomaa säälivänsä tätä ja tuntevansa joskus jotain äidillistä tätä kohtaan.

Kirjan rakenteesta tulee myös mieleen Emma Donoghuen Huone, joka ei ole läheskään yhtä karmea siksi, että sen kertojana on pieni vankeudessa syntynyt ja kasvanut Jack-poika. Samoin kuin Huone, Kadonnutkin jakautuu kahteen erilaiseen osaan: vankeuden aikaan ja aikaan vapautumisen jälkeen. Huone tuo hienosti esiin, millaisia ongelmia oikea maailma aiheuttaa Jackille ja tämän äidille. Kadonnut kertoo paljon syväluotaavammin psykologisista haitoista, joita tällainen kokemus naisessa synnyttää.

Kirjan jakautuessa noin puolivälin tienoilla kahtia tyylilaji vaikuttaa myös vaihtuvan. Psykologisesta romaanista tuleekin äkkiä dekkari. En odottanut tällaista käännettä ja niin kuin Huonekin, toisen osan myötä kirja menettää intensiivisyyden, joka ensimmäistä osaa hallitsee.

En halua kertoa liikaa tapahtumista, koska niiden paljastuminen hiljalleen on suuri syy kirjan koukuttavuuteen. Voin kuitenkin kertoa, että ensimmäinen osa aiheuttaa kylmiä väristyksiä, pelkoa ja painetta, ahdistusta ja halua jättää kirja kesken, koska ei halua tietää mitä seuraavaksi tapahtuu - mutta kuitenkin sitä kauhoo sivuja pakonomaisesti, koska se on kuin liikenneonnettomuus, pakko katsoa vaikkei haluaisi.

Vaikka toinen puolisko menettääkin piinaavan otteensa, ei se kuitenkaan tylsä ole. Pikemminkin tapahtumarikkaampi. Annien elämää hallitsevat vainoharhaisuus, pakenemisen halu, pelko, painajaiset ja mahdoton halu saada vanhat ihmissuhteet toimimaan, vaikkei hän tunnu kykenevän edes vastaamaan ystäviensä soittoihin. Anniessa voi myös jatkuvasti havaita edistystä kun hän saa kerrottua tarinansa psykiatrille ja se tuo kirjaan lohdullisuutta.

Loppuratkaisu on mielestäni lievästi epäuskottava, mutta se lienee kai dekkareille tyypillinen piirre, jotta sitä ei heti arvaisi. Hämmästyksekseni huomasin, että kirja on tosiaan ainakin kirjastossa sijoitettu dekkarihyllyyn. Sieltä sen löytävä yllättyy varmasti iloisesti, sillä Kadonnut on dekkariksi varsin syvissä vesissä uiva.

Kirjan taustalla on myös ihastuttava kirjallinen tuhkimotarina. Chevy Stevens oli itse kiinteistönvälittäjä ja silloin kun näyttöihin ei saapunut ketään, hän kulutti aikaa keksimällä karmaisevia tarinoita huvikseen. Tarina kaapatusta kiinteistönvälittäjästä vei hänet niin voimakkaasti mukanaan, että hän lopetti työnsä, myi talonsa ja kirjoitti esikoisromaaninsa. Juuri näin minäkin tekisin, jos minulla olisi talo jonka voisin myydä.