maanantai 7. toukokuuta 2012

We Need to Talk About Joshua

Kumma kyllä blogilusmuiluni ei olekaan johtunut liiasta rallin ajosta vaan enemmänkin siitä, että kulttuuritekoja on rapissut ja minuun on iskenyt valinnanvaikeus sen suhteen, mitä niistä jaksaisin nostaa esiin. Kerrottakoon, että luin ensimmäisen Neiti Marple -kirjani, Paddingtonista 16:50 ja se oli taattua Agatha Christie -laatua: uskomattoman monisyinen juoni ja monia kiintoisia hahmoja. Neiti Marple tosin esiintyi kirjassa kovin pienessä roolissa ja jäin pohtimaan, onko niin kaikkien Marple-kirjojen kohdalla. Luultavasti täytyy lukaista joku toinenkin lähiaikoina. Lupaan sitten raportoida enemmän aiheesta.

Viime viikonloppuna annoin avomiehelleni vallan valita leffan ensin vuokraamosta ja sitten teatterista. Katsoimme This Must Be The Placen ja A Dangerous Methodin, jotka olivat molemmat niin tylsiä, ettei kiinnostusta niistä kirjoittamiseen riittänyt. (Vihaan Keira Knightleyta!)

Tänä lauantaina taas kävin toisen kerran Tampere Kuplii -tapahtumassa, mutta koska en käynyt kuuntelemassa mitään luentoa vaan pyörin vain ystäväni kanssa myyntikojujen äärellä, tapahtumasta ei ole kovin paljon kerrottavaa. Sää oli masentava ja ostin söpöjä pöllötarroja samasta kojusta josta viime vuonna ostin pöllörintamerkin. (Vieläkään minulla ei ole mitään hajua mitä ne pöllöjä myyvät ihmiset tekevät sarjisfestareilla, siis muuta kuin myyvät pöllöjä.) Tapahtuma sai aikaan lievän omantunnon pistoksen sen vuoksi, että olen tänä vuonna täysin laiminlyönyt sarjakuvan kulttuurin muotona. Viime vuonna kun yritin saada kasaan 365 kulttuuritekoa sarjakuvat tuntuivat helpoilta ja nopeilta keinoilta päästä projektissa eteenpäin. Ne kuitenkin aiheuttivat usein myös päänvaivaa, koska niistä tuntui kovin hankalalta kirjoittaa. Ja koska tänä vuonna päämääräni on olla ottamatta paineita bloggaamisesta, sarjakuva luultavasti jääkin hyvin vähälle huomiolle.


Joshua (2007)

Viime yönä oli pitkästä aikaa sellainen fiilis, että teki mieli katsoa joku hölmö telkkarista tuleva elokuva. Jostain syystä tämä kiinnitti huomioni. Elokuva esiteltiin Telkku.comissa näin:
"Hyytävä kauhutrilleri pariskunnasta, jonka esikoispoika Joshua alkaa käyttäytyä yhä uhkaavammin, kun perheeseen syntyy tyttövauva. Vauva valvottaa kaiket yöt, joten vanhempien voimat ovat loppu. Joshua muuttuu koko ajan synkemmäksi. Vähitellen Abby ja Brad alkavat epäillä, että Joshuassa on paholaisen verta."
Jokin tässä ilmaisussa herätti epäluuloni ja päätin ihan huvikseni katsoa leffan "vastakarvaan", tulkiten sitä siitä näkökulmasta käsin, että kenties elokuva onkin jonkinlainen Poikani Kevinin sukulaissielu. Osoittautui, ettei tämä ehkä ollutkaan kovin väärä tulkinta.

Abby ja Brad saavat kauan odotetun toisen lapsensa. Abby on ensimmäisen, Joshuan, syntymän jälkeen kärsinyt synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Nyt kaikki on kuitenkin toisin ja ihanaa. Joshua katselee kotivideoita omalta vauva-ajaltaan ja näkee kuinka onneton kirkuva ja tavaroita paiskova äiti videoilla on. Nyt vanhemmat hehkuvat onnea ja rakkautta niin toisiaan kuin vauvaakin kohtaan, mutta Joshuan pianistinlahjakkuuttakin pidetään jo itsestäänselvyytenä ja poika saa pärjäillä itsekseen.

Onnistuin todella pitkään pitämään yllä omaa näkökulmaani. Mitä se Joshuan uhkaava käytös siis oli? Poika kiinnostuu koulussa muinaisesta Egyptistä ja kaivaa pehmopandastaan täytteet ulos "balsamoidakseen" sen, jotta se saisi tuonpuoleisessa ikuisen elämän. Samaan hengenvetoon hän päättää lahjoittaa kaikki lelunsa hyväntekeväisyyteen (mihin isä huomauttaa, että ne eivät olleet halpoja). Pahuuden merkki! Kaikki muu "uhkaava käytös" tuntuu koostuvan siitä, kuinka Abby jatkuvasti säikähtelee Joshuan äkkiä seisoessa hänen takanaan (kuin olisi jo ehtinyt unohtaa tämän olemassaolon) ja siitä, että Joshua on poikkeuksellisen hiljainen (joku voisi sanoa kiltti). No joo, okei, eläimet tuntuvat kuolevan Joshuan ympärillä, mutta voihan se olla sattumaakin.

Joka tapauksessa Telkun esittelytekstin väite siitä, että vanhemmat alkaisivat epäillä Joshuassa olevan paholaisen verta, on törkeää liioittelua. Paholaista ei mainita kertaakaan ja veri on aivan liian kirjaimellinen sanavalinta, kun väite ei pidä ollenkaan paikkaansa. Vanhemmat alkavat kyllä epäillä, että Joshuassa on jotain pahasti vialla, ja epäilemättä lapsi onkin häiriintynyt äidinrakkauden puutteesta.

Pitkään äiti on tämän tarinan hullu. Hän masentuu uudestaan kun uusi vauva pian alkaa itkeä öisin eikä anna hetkenkään unirauhaa. Hän alkaa kuulla ääniä ja käyttäytyä omistushaluisesti, ilkeästi, haluttomasti ja kaikin puolin erittäin sekapäisesti. Aika ajoin hullusta äidistä tulee mieleen niin Rosemaryn painajainen kuin Kaasuvalokin. Kun Abby viimein toimitetaan mielisairaalaan saamaan hoitoa, odottaisi melkein että ihan täysjärkisen isän ja Joshuan välit voisivat alkaa kukoistaa. Mutta päin vastoin, isä uhkaa hankkiutua Joshuasta eroon lähettämällä tämän sisäoppilaitokseen, nimittelee tätä pikku paskaksi jopa itsekseen ja alkaa (yöunen puutteessa?) käyttäytyä melkein yhtä hullusti kuin Abby. Tunnelma on välillä suorastaan uskomattoman painostava.

Leffan loppu löi minut ällikällä. Harmillista kyllä elokuva päättää vastata kysymykseen, onko Joshua paha vai pelkästään kummallinen, sen sijaan että jättäisi kysymyksen roikkumaan ilmaan. Siitäkin huolimatta olin suurimmasta osasta elokuvaa todella positiivisesti yllättynyt ja voin suositella sitä lämpimästi. En kuitenkaan hermoheikoille tai yksin asuville!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti