torstai 29. tammikuuta 2015

Realismin ytimessä


Boyhood (2014)

Rakkautta ennen -leffoistaan tunnettu Richard Linklater käsittelee ajan kulkua varsin realistisesti Oscar-ehdokaselokuvassaan Boyhood. Ja mikäpä siinä ajankuvaa ilmentäessä, kun leffan kuvaukseen on käytetty kokonaiset 12 vuotta. Sinä aikana kuvauksiin tosin käytettiin vain 39 päivää, mutta leikkaajalla lienee ollut materiaalin kanssa suurempi päänvaiva. Boyhood ikuistaa Masonin (Ellar Coltrane) ja tämän siskon Samanthan (Lorelei Linklater) kasvutarinan. Mason on leffan alkaessa kuusivuotias ja sen päättyessä 18-vuotias, Samantha hieman vanhempi. Kriitikot ovat ylistäneet elokuvaa ja se on kahminut melkoisesti palkintoja ja ehdokkuuksia, mikä on moisesta vaivannäöstä ihan ansaittua.

Leffassa ei oikeastaan ole juonta juuri lainkaan. Tai oikeammin, siinä on yhtä paljon juonta kuin kenen tahansa elämässä. Mason ja hänen perheensä, sisko ja yksinhuoltajaäiti (Patricia Arquette) ovat kaiken kaikkiaan ihan tavallisia ihmisiä ilman suurensuuria suunnitelmia tai unelmia. Äiti on elokuvan alussa turhautunut siihen, ettei hänellä ole koskaan ollut omaa aikaa jonkun tyttärenä ja jonkun äitinä olemisen välissä ja alkaa suunnitella muuttoa ja opintojen saattamista loppuun. Hän tekee toinen toistaan huonompia miesvalintoja tarinan edetessä, mutta on mukavaa seurata hänen urakehitystään ja kasvuaan vahvaksi ja itsenäiseksi perheenpääksi. Myös huikenteleva ja vastuuton viikonloppuisä (Ethan Hawke) kasvaa hiljalleen vuosien saatossa aikuiseksi. Hahmo muistuttaa huomattavasti Gilmoren tyttöjen Christopheria ja on helpotus huomata, ettei isä ole täysi nilkki, vaan tyyppi jonka puolesta elämä on tehnyt valinnat, joiden kanssa tämä yrittää kiitettävän sinnikkäästi taiteilla. Mason ja Samantha kasvavat nuoriksi aikuisiksi useissa perhekombinaatioissa ja sopeutuvat alati muuttuviin elämäntilanteisiin tyyneydellä ja mukautumiskyvyllä, jota eivät ainakaan vanhemmiltaan ole perineet.

Elokuvassa ei siis tapahdu mitään - ja samalla siinä tapahtuu koko elämä. Lopussa Mason lähtee kotoa opiskelemaan intoa puhkuen ja hänen äitinsä purskahtaa itkuun ja kysyy, tässäkö tämä nyt oli? Häitä, lapsia, opintoja, uralla etenemistä, lapset muuttavat pois... Mitä seuraavaksi? Hautajaiset? Leffasta jää kieltämättä vähän sama fiilis: tässäkö tämä nyt oli? Jos pitää selittää jollekin leffan juoni, mitä sanon? Ja toisaalta, jos pitäisi selittää jollekin oman elämänsä juoni, mitä silloin sanoisi? Lapsuus, kotoa muuttaminen, opiskelu, töitä, häät, lapsia, lastenlapsia, hautajaiset. Ei kai sitä muuta tarvitse. Vai?

Mielenkiintoinen elokuva ennen kaikkea toteutuksensa vuoksi, mutta tuskinpa tätä ikinä jaksaisi toista kertaa katsoa. Elokuvissa pitää olla suurta rakkautta, rummunpärinää ja räiskiviä aseita. Tai ainakin ilotulitus.


Ps. Teinipojat ovat kyllä oudon näköisiä. Jotenkin koko ajan "limaisen" oloisia.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Steve Carellin nenä


Foxcatcher (2014)

Ohjaaja Bennett Millerillä on lahja. Hän osaa tehdä tositapahtumiin perustuvia urheiluaiheisia elokuvia, joita tytötkin jaksavat tapittaa tiiviisti alusta loppuun (enkä edes ole mikään Channing Tatumin perään kuolaava teini). Painimisesta kertova Foxcatcher ei tosin urheilulliselta osuudeltaan ole yhtä kiehtova kuin kolmen vuoden takainen Oscar-ehdokas Moneyball, joka sai minut pariksi tunniksi suorastaan lumoutumaan baseballista, mutta se onkin urheiluelokuva vain näennäisesti. Tällä kertaa ei olla mullistamassa kokonaista lajia, vaan kerrotaan ennen kaikkea miesten välisistä ihmissuhteista, jotka ovat rosoisuudessaan kauheita ja kauniita. (Juu, turha edes kuvitella että Foxcatcher läpäisisi Bechdelin testin.)

Mark Schultz (Channing Tatum) on voittanut painikultaa olympialaisissa ja treenaa nyt askeettisissa oloissa isoveljensä Daven (Mark Ruffalo) kanssa voittaakseen lisää. Jostain syystä Markin voitto on jäänyt veljen mitalin varjoon ja muutenkin velipoika vaikuttaa saaneen elämän syrjästä paremmin kiinni, vaikka ilmeisesti molemmilla on ollut ankea lapsuus. Kun valtavanokkainen multimiljonääri John du Pont lennättää Markin tiluksilleen ja tahtoo alkaa valmentaa tätä ja vieläpä maksaa siitä, ei Mark kauan aikaile, vaan pakkaa tavaransa muuttaakseen Foxcatcher-leiriin.

Mark, joka on pitkälti isoveljensä kasvattama, kiintyy ihailemaansa du Pontiin ja alkaa pitää tätä isähahmonaan. Kaksikon välille muodostuu intensiivinen suhde, jonka luonteesta on vaikea tarkalleen ottaa selvää. Kaikkein eniten du Pont vaikuttaa kuitenkin himoitsevan Davea leiriinsä ja lopulta onnistuukin, koska on kaikesta päätellen tottunut saamaan mitä haluaa. Veljesten ja du Pontin välille kehkeytyy melkeinpä kolmiodraama, jonka dynamiikka muuttaa muotoaan niin ettei varsinkaan sen uusin jäsen Dave tahdo ollenkaan ymmärtää mistä on kyse. Lopulta jonkun on aika lähteä.

Tunnustan, etten ollut alusta asti silmät kiiluen mukana leffan "imussa", vaan puoliväliin saakka olin oikeastaan aika pitkästynyt. Sitten aloin jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä kiinnostua (kaksi mahdollisesti Channing Tatumin perään kuolaavaa teiniä oli tässä vaiheessa jo luovuttanut ja paennut kikatellen salista). Elokuvan painostava tunnelma hiipii kimppuun salakavalasti ja hiljalleen. Se, etten tiennyt elokuvasta juuri mitään mennessäni sitä katsomaan, oli sekä etu että haitta. Alkuun haitta, lopuksi etu. Aluksi en myöskään pystynyt ollenkaan seuraamaan tapahtumia, koska yritin niin sinnikkäästi tunnistaa Steve Carellia Steve Carelliksi ja toisaalta pohtia, minkä hiton takia tällä pitää olla niin valtava keinonenä - tuleeko nenä vielä liittymään olennaisesti juonenkäänteisiin vai onko se vain pelottelukeino? (Tajusin syyn tähän eilen, kun katsoimme kotisohvalla röhnöttäen elokuvan Dinner for Schmucks. Steve Carellilla on oikeastikin valtava nokka! Niinpä kun siitä maskeeraa konkkanokan, on lopputulos luonnollisesti aivan kohtuuttoman kokoinen klyyvari. Ja konkkanokalla tietysti on haettu yhdennäköisyyttä tosielämän John du Pontin kanssa.)

Carellin rooli John du Pontina on oikeastaan aika ilmeetön. John kävelee ympäriinsä nokka pystyssä ja katselee koko ajan kaikkea ja kaikkia hieman alaspäin, eikä hänen kasvoillaan nähdä kovin montaa erilaista ilmettä, jos ilmeitä ylipäänsä. John jopa painii eleettömästi ja liikkuukin siten, että liikkuu mahdollisimman vähän. Luin juuri tuhannennen kerran Kuutamolla-kirjan, jossa Iiris toteaa kammoavansa vuokraemäntäänsä, koska tämä kävelee kädet paikallaan sivuilla. Totta on, että vähäeleinen kävely- ja olemisen tyyli yleensä herättää jokseenkin oudon fiiliksen. Tämä lienee luultavasti tarkoituskin. Alusta asti on selvää, että John on vähän outo tyyppi, mutta creepiyden syvimpään ytimeen päästää hiljalleen. Taustalla on, kuinkas muuten, ikuinen kaipuu äidin (Vanessa Redgrave) hyväksyntään. Monen muun näyttelijän työnä rooli ei ehkä olisi Oscar-ehdokkuuden arvoinen, mutta Steve Carell poikkeaa Johnin roolissa niin suuresti kaikesta siitä mitä on aiemmin tehnyt, että kyseessä on kiistatta melkoinen ammattitaidon osoitus. Harmillista, että näyttelijä on roolissaan täysin tunnistamaton.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Oscar-ehdokkaat 2015


Lihavoidut nähty, linkeistä pääsee blogiteksteihin (sitten kun niitä alkaa ilmestyä.)

Elokuva

American Sniper
Birdman
Boyhood
The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game 
Selma 
Kaiken teoria (The Theory of Everything)
Whiplash

Ohjaus

Wes Anderson (The Grand Budapest Hotel)
Alejandro González Iñárritu (Birdman)
Richard Linklater (Boyhood)
Morten Tyldum (The Imitation Game)
Bennett Miller (Foxcatcher)

Miespääosa

Steve Carell (Foxcatcher)
Bradley Cooper (American Sniper)
Benedict Cumberbatch (The Imitation Game)
Michael Keaton (Birdman)
Eddie Redmayne (Kaiken teoria)

Naispääosa

Marion Cotillard (Kaksi päivää, yksi yö)
Felicity Jones (Kaiken teoria)
Julianne Moore (Still Alice)
Rosamund Pike (Gone Girl)
Reese Witherspoon (Villi vaellus) (Wild)

Miessivuosa

Robert Duvall (The Judge)
Ethan Hawke (Boyhood)
Edward Norton (Birdman)
Mark Ruffalo (Foxcatcher)
J.K. Simmons (Whiplash)

Naissivuosa

Patricia Arquette (Boyhood)
Laura Dern (Villi vaellus)
Keira Knightley (The Imitation Game)
Emma Stone (Birdman)
Meryl Streep (Into the Woods)

Alkuperäinen käsikirjoitus

Birdman
Boyhood
Foxcatcher
The Grand Budapest Hotel
Nightcrawler

Sovitettu käsikirjoitus

American Sniper
The Imitation Game
Inherent Vice
Kaiken teoria
Whiplash

Musiikki

The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Interstellar
Mr. Turner
Kaiken teoria

Kappale

“Everything Is Awesome” (Lego elokuva)
“Glory” (Selma)
“Grateful” (Beyond the Lights)
“I’m Not Gonna Miss You” (Glen Campbell…I’ll Be Me)
“Lost Stars” (Uusia alkuja)

Äänitehosteet

American Sniper
Birdman
Hobitti – Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies)
Interstellar
Murtumaton (Unbroken)

Äänitys

American Sniper
Birdman
Interstellar
Murtumaton
Whiplash

Lavastus

The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Interstellar
Into the Woods
Mr. Turner

Kuvaus

Birdman
The Grand Budapest Hotel
Ida
Mr. Turner
Murtumaton

Maskeeraus ja hiukset

Foxcatcher
The Grand Budapest Hotel
Guardians of the Galaxy

Puvustus

The Grand Budapest Hotel
Inherent Vice
Into the Woods
Pahatar (Maleficent)
Mr. Turner

Leikkaus

American Sniper
Boyhood
The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Whiplash

Erikoistehosteet

Captain America: The Return of the First Avenger
Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes)
Guardians of the Galaxy
Interstellar
X-Men: Days of Future Past

Animaatio

Big Hero 6
Boksitrollit (The Boxtrolls)
Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2)
Song of the Sea
Prinsessa Kaguyan taru (The Tale of the Princess Kaguya)

Vieraskielinen elokuva

Ida (Puola)
Leviathan (Venäjä)
Mandariinid (Viro)
Timbuktu (Mauritania)
Wild Tales (Argentiina)

Dokumentti

Citizenfour
Finding Vivian Maier
Last Days in Vietnam
The Salt of the Earth
Virunga

Lyhytdokumentti

Crisis Hotline: Veterans Press 1
Joanna
Our Curse
The Reaper
White Earth

Lyhytelokuva

Aya
Boogaloo and Graham
Butter Lamp
Parvaneh
The Phone Call

Lyhytanimaatio

The Bigger Picture
The Dam Keeper
Feast
Me and My Moulton
A Single Life

Uuden aamun lauluja


Olen jo pitemmän aikaa varovaisesti tuumaillut blogin elvyttämistä uudelleen, mutta toistaiseksi se on jäänyt tuumailun tasolle. Se on nimittäin totta, mitä graduseminaarini johdantoläpyskässä sanottiin: uudelleen aloittaminen on sitä vaikeampaa, mitä pitemmäksi aikaa tekeleen on jättänyt pöytälaatikkoon. Eilen kuitenkin julkistettiin Oscar-ehdokkaat, mikä tuli yllätyksenä, kuten joka vuosi. Näin siinä tilaisuuteni. Pari kuukautta ohjelmoitua leffassa ravaamista vaikuttaa sopivalta startilta uuteen blogivuoteen. Olen ollut viime ajat niin pihalla siitä, mitä ylipäänsä pitäisi katsoa (kirjoista olen hieman paremmin perillä, koska olin kesätöissä kirjastossa), että valmis lista tuntuu tällä hetkellä huojentavalta. Perinteiseen tapaan julkaisen tuon listan seuraavaksi ja jatkossa löydätte sen oikealta Projektit-otsikon alta, kuten tavallista.

Mutta mitä tälle blogille sitten tapahtui? Jossain vaiheessa se oli niin keskeinen osa elämääni ja sitten yhtäkkiä ei lainkaan. No, lyhyesti sanottuna muu elämä tuli tielle. Valitettavasti ei mitenkään mukavalla tavalla, vaan pikemminkin aika väkivaltaisesti. Jotkut ehkä osaavat huonoina aikoina käyttää bloggaamista henkireikänään, mutta minulla meni sekin henkireikä tukkoon kun räpiköin niin syvällä.


Heinäkuussa muutimme Armanin ja Mustakaavun kanssa uuteen asuntoon eri puolelle kaupunkia. Muutto itsessään oli niin "pain in the ass" -kokemus kuin muutto vain voi olla ja itkin sen jälkeen kolme päivää, mutta kämppä on ihana ja henkii jotain kotoisuutta, mitä en koskaan edellisessä asunnossa tuntenut. Tykkään myös uudesta ympäristöstämme huimasti enemmän kuin entisestä ja koiranulkoilutusreittejä riittää täällä päin enemmän. Mustakaavun kanssa ulkoilu onkin muodostunut kaiken keskellä siksi henkireiäksi, joka on pitänyt järjen päässäni kaiken keskellä.

Kesä meni muuttolaatikoita purkaessa ja samalla kävin eräässä kirjastossa töissä. Päivät menivät nopeasti ja olivat uuvuttavia, etenkin silloin kun hypin iltavuorosta aamuvuoroon ja toisin päin läpi viikon, mitä tapahtui usein. En siis edes tavannut Armania kovin paljon, mutta kaiken (siis kaiken) sen ajan kun olimme yhdessä (jokaisen viikonlopun ja vapaapäivänkin) käytimme jonkin käsittelyyn, mitä voisin tässä kaunistellen kutsua vaikka "seitsemännen vuoden kriisiksi". Kesän mankelin jälkeen olimme molemmat valmiit hermoparantolaan, mutta loppusyksystä asiat viimein tuntuivat järjestyvän ja rauha laskeutui maahan. 

Syksyn aikana suoritin yliopistolla kursseja, joita olen seitsemän(!!!) vuoden ajan vältellyt, kuten esimerkiksi puheviestinnän (uh!) ja pusersin samalla itsestäni kandidaatintutkielman. Siispä, kiirettä on pitänyt ja elämä kulttuuririntamalla on ollut jokseenkin hiljaista. Viime vuonna kävin tosi vähän elokuvissa, vain väkisin poikkesin parilla leffafestarilla ja luin kirjoja sentään jonkin verran, koska se on minulle niin luontaista toimintaa. Liityin kyllä elokuvakerhoon, mutta olen ollut varmaankin sen historian passiivisin jäsen. Ai joo, ja kävin kerran teatterissa! Lisäksi käytin ystäväni kanssa melkein vuoden siihen, että katsoimme Veronica Marsin alusta loppuun sunnuntaisin tai maanantaisin ja päätimme sitten maratonin Veronica Mars -elokuvaan - joka ehti tulla Netflixiin sillä aikaa kun ahkeroimme sarjan kimpussa! Armanin kanssa työstimme parisuhteen lisäksi viime vuonna mm. Breaking Badia.

Joka tapauksessa "kulttuuririentojen" ympärillä pyörivä elämä on alkanut tuntua aika kaukaiselta. Ja nyt on aika ottaa se takaisin! Alkakoon uusi aamu siis kepeällä Oscar-hölkällä.


PS. En muista mikä vastaus aikanaan voitti tekstin tasaamista koskeneen kyselyn, mutta aion edelleen tasata sen, koska tykkään siitä ite. Nih!